*-merkitty kirja saatu arvostelukappaleena

On aika niputtaa helmikuun kirjakokemukset yhteen. Lukukuuna siitä tuli huomaamatta ruotsinkielinen, sillä nautin suomeksi käännettynä kahden suomenruotsalaisen kirjailijan ja yhden ruotsinsuomalaisen kirjailijan teokset. Lisäksi mukana on ensimmäinen suomennettu eteläkorealainen romaani sekä feministinen klassikkoteos yli 90 vuoden takaa.

Vaikka kirjojen aihepiirit olivat itseäni koskettavia, sain silti kokea lukutavoitteideni mukaisesti pieniä palasia oman kuplani ulkopuolelta, eri kulttuureista ja eri ajoista. Tässä tarkemmat tunnelmat kaikista helmikuun kirjoista:

Virginia Woolf: Oma huone (Tammi 2020)

Virginia Woolfin feministinen Oma huone -klassikkoteos ilmestyi yli 90 vuotta sitten. Sen sivujen ajatukset ovat kuitenkin häkellyttävän ajankohtaisia yhä nyt, ja lukiessa meinaakin unohtua, miten rohkeaa, uutta ja maailmanjärjestystä ravisuttavaa oli Woolfin aikoina kirjoittaa naisten kohtaamista haasteista yhteiskunnassa.

Eittämättä tärkeän kirjan äärellä nolottikin, että sen lukeminen oli itselläni todella hidasta. Joinakin iltoina luin vain muutaman sivun, kunnes silmät alkoivat lumpsua. Tätä ei varmaan edes saisi sanoa, mutta: Woolfin minä-muotoinen ja osittain fiktiivinen kerronta tuntui paikoin puuduttavalta jaarittelulta, ja minulle mitään sanomattomien nimien tiputtelu sinne tänne tekstiä pakotti vähän väliä pysähtymään ja kurkistamaan kirjan taakse (onnekseni) koottuihin selityksiin.

Tahmean lukukokemuksen jälkeen hämmästyin, että olen silti löytänyt itseni kertomasta siitä monille: Woolfin tapa ajatellen hahmottaa naisen asemaa taiteessa, kirjoittajana ja yhteiskunnallisena toimijana tuntuu yhä tänä päivänä tärkeältä ja raikkaalta. Tieteellisiä perusteita kirjassa on vähän, mutta Woolf osaa perustella väitteensä ja näkemyksensä viisaasti, filosofisoiden. Moni asia omassakin elämässäni perustuu niihin asioihin, joiden eteen Woolf ja kaltaisensa feministit ovat tehneet duunia.

Kirjan johtoajatus on: ”Naisella on oltava rahaa ja oma huone, jos hän aikoo kirjoittaa.” Se pitää paikkansa, yhä. Oma raha ja oma huone (oma tila, henkinen ja fyysinen) tuovat vapauden, jonka eteen naisen on yhä näinä päivinä tehtävä enemmän duunia kuin miesten. Etenkään luovuus ei voi ryöpsytä, jos päivät ovat täynnä raatamista ja huolta oman ja perheensä hengissä pitämiseksi. Lahjakkuus ei riitä, pitää olla mahdollisuus toteuttaa lahjojaan.

Ei voikaan olla miettimättä, miten paljon neroutta maailmassa on piillyt ja piilee, kun se kaikki voisi vapaasti päästä kukkimaan. 

Ja samalla kirja sai velvoitteeni painon kasvamaan. Minulla on rahaa ja oma huone. Ja jotain, mistä Woolf tuskin osasi kirjoittajana edes haaveilla: internet. Se laajentunut vapaus pitäisi osata käyttää hyvin ja viisaasti.

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä (Into Kustannus 2021)

Löysin Kyung-sook Shinin romaanin kuulokkeisiini kirjapiiriläisen vinkistä. Shin on kuulemma yksi Etelä-Korean luetuimmista kirjailijoista, ja tämä kirja on ymmärtääkseni ensimmäinen suomennettu eteläkorealainen romaani. Kirja sopikin hyvin tavoitteeseeni lukea kirjoja myös oman kuplani ulkopuolelta ja muista kulttuureista.

Romaanissa 69-vuotias neljän lapsen äiti katoaa Soulin metroasemalla. Lapset alkavat vimmoissaan etsiä jälkiä jättämättä hävinnyttä äitiään, ja etsimisen aikana he joutuvat käymään läpi yhteistä elämäänsä äitinsä kanssa. Miten hyvin kukaan heistä lopulta tunsi äidin? Oliko äiti heille vain itsestäänselvyys, puuhakas ja aina auttamaan valmis hahmo keittiössä ja pellolla?

Kirjassa äidinrakkaus tiivistyy ruokaan. Äiti sai kaikki viljelykasvit kukoistaman, äiti loihti esi-isien muistojuhliin ruuat ja äiti pakkasi mukaansa vähintään riisikakkuja matkatessaan lastensa luo kaupunkiin. Rakastin kirjan kuuntelijana, miten ruoka kulki läpi koko kirjan; saatoin nähdä edessäni itselleni tuntemattomatkin kasvikset, haistaa kimchin tuoksun ja kuulla saviruukkuista irtoavan rahisevan äänen, kun niitä puhdistettiin maustetahnojen valmistuksen jälkeen.

Alussa tarina kulkee hivenen laahustaen, ja kerronnan persoonien vaihtelut tuntuvat vieraalta tavalta kuljettaa tarinaa. Mutta sitten tavoitan sen rytmin. Havainnoin mielenkiinnolla itselleni uusia asioita vieraasta kulttuurista; juhlista, kodeista, tavoista ja sukulaissuhteista. Ja tunnistin sukupolvien välisten erojen kipuilut, kaupunki- ja maalaiskulttuurin törmäilyt sekä sen, miten perinteet unohtuvat, jos ei ole ketään niitä vaalimassa.

Yli kulttuurirajojen kiipeää myös äidinrakkaus. Tuli ihan kipeästi rutistava ikävä omaa äitiä.

Philip Teir: Neitsytpolku (Otava 2020)

Kirjastotyöntekijät tekevät ihmeitä. Näinäkin aikoina he osaavat nostaa niille muutamalle avoinna olevalle hyllylle opuksia, joista aina löytyy luettavaa koko perheelle. Yhdellä sellaisista pikapiipahduksella löytyi tämä kirja. En ollut kuullut siitä, mutta bestseller-tarra kieli kirjan olevan suosittu.

Suomenruotsalainen Philip Teir kirjoittaa romaanissaan keski-ikäisestä ja melko nuorena vakiintuneesta ja lapsiperheellistyneestä Richardista. On perhe, ura toimittajana sekä kirjailijana, kesämökki ja paljon omaa aikaa lasten kasvettua. Elämä on tavallisen hyvää, ja rakkaus puolisoon Sonjaan turvallisen vahvaa.

Sitten Richard tapaa pikkujouluissa Paulan, ja maailma keikahtaa vähän sivulleen. Se ei ole suhde, mutta siinä kipunoi enemmän kuin ystävyydessä. Paulan koti Neitsytpolulla tuntuu vetävän enemmän ja enemmän puoleensa; siellä kaikki on vähän kiinnostavammin, vapaammin, kauniimmin.

Tästä voisi seurata kliseinen tarina keski-ikäisen miehen kriisistä ja sivusuhteesta (mitä nyt Paula on vanhempi kuin Richard), mutta jotenkin tässä onnistutaan välttämään se. Kirjassa ei ole turhanpäiväistä draamaa, vaan ihan tavallista elämää, joka vain sattuu keikahtamaan sijoiltaan. Kepeästä luettavuudestaan huolimatta se onnistuu kysymään isoja kysymyksiä. Mikä on hyvää elämää? Miten punnita rakkaus? Minkälaisiin myllerryksiin on oikeutettu laittamaan toisten elämät, vaikka omassaan ei alun perinkään ole mitään vikaa?

Eniten pidin siitä, miten pystyin samaistumaan ihan jokaisen kirjan henkilöön tuntemuksiin, ailahteluihin ja tapoihin: Richardin, Paulan, Sonjan, lasten ja Richardin äidin. Olin heistä jokainen, mutta silti ymmärtäväinen sivustaseuraaja.

Myöhemmin luin, että tarina perustuu omakohtaisiin kokemuksiin. Sehän kirjan arkisen aitouden varmasti selittää.

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin? (Teos 2019) *

Huvilakaupunki, trendikäs asuinalue pääkaupungista länteen. Isoja taloja, korkealle kohoavia unelmia ja niin sanottuja parempia perheitä. Ja sellaisessa isossa talossa, korkealle kohoavien unelmien alkutaipaleella tapahtuu kammottava joukkoraiskaus, jossa paikalliset nuoret raiskaavat ystävänsä.

Monika Fagerholmin kirja Kuka tappoi bambin? ei ole helppo, ei millään tavalla. Vaikka se ei kerro suoraan raiskauksesta, kaikki keskittyy sen ympärille, sen jälkeiseen aikaan ja etenkin ahdistavan hidastettuun syöksykierteeseen kohti tapahtumaa, josta ei kukaan enää nouse ylös. Ei vaikka hyväosaisten yhteisö koittaa kaikin tavoin unohtaa, peitellä, vähätellä. Pojat on poikia, meidän poikia, eikö olisi jo parempi unohtaa. Ja jälkimmäinen kuvotti itseäni kaikista eniten. Uhrin sivuuttaminen.

Olisin toivonut kirjan antavan enemmän ääntä uhrille. Nyt se kulkee kahdessa ajassa, tapahtumahetkellä ja vuosikymmen sen jälkeen, mutta uhri jää etäiseksi. Kuin esineeksi. Lopussa ymmärrän, että se on varmasti harkittu ratkaisu, alleviivaus sille, miten uhrit romaanien ulkopuolellakin sivuutetaan. Mutta silti, taas yksi (vieläpä tositapahtumista ammentava) tapaus, jossa uhri jätetään mykäksi.

Myöskään kirjan kieli ei ole helppoa. Olisi mielenkiintoista kyetä vertailemaan suomenruotsalaisen Fagerholmin alkuperäisteosta ja lukemaani Laura Jänisniemen suomennosta. Teksti on paikoin hajanaista, sitten taas tiivistä toistoa. Fontit vaihtuvat, välissä on englantia. Kursiivia, boldausta, isoja kirjaimia. Teksti ajelehtii kuin ajatukset, terävöityy sitten taas lyhyiksi toteamuksiksi.

Kaikesta siitä tuli jo turhanpäiväistä kikkailun makua, mutta silti nautin siitä, miten Fagerholmin teksti haastoi sanoja ahmivan tapani lukea. Kirja on parisataasivuinen, mutta luin sitä kaksi viikkoa. Painavimmin mieleen jäi se, miten herkkiä elämät ovat särkymään ja miten syyllisyys ei jaa tuomiotaan tasaveroisesti.

Anna Järvinen: Uni viime yönä: (Teos 2021)

Ruotsinsuomalaisen Anna Järvisen esikoiskirjasta pidin niin paljon, että huokailin Järvisen ihanuudesta ihan oman postauksensa verran täällä.  ”En ole koskaan kokenut moista äänikirjaa, se oli kuin oma uusi taidemuotonsa.”

Talviuntaan uinuva Kivinokka on kuin Muumilaakso talvella. Ensimmäisten kunnon lumipyryjen jälkeen hiihdin kotoamme mökille, ja minun hiihtojälkeni olivat ensimmäiset merkit ihmisestä rikkoutumattomassa hangessa. Pienet sinne tänne ripotellut tölleröt pilkistelivät juuri ja juuri kinosten alta ja lumivaippa sai äänet pehmenemään uniseksi.

Ensimmäinen talvi elelykuntoon remontoidussa kesämajassamme alkaa olla takana. Kun hankimme 12 neliön kesämajan Helsingin Kivinokasta, ajattelimme sen olevan nimensä mukaisesti lähinnä kesäkäytössä. Iloiseksi yllätykseksi pikkuinen töllerömme on tuonut arkeen lempeyttä ihan joka viikko, läpi koko vuoden.

Yli 600 uinuvaa kesämajaa

Joskus keskitalvella, tuijotellessani villavilttien alta takassa loimuavaa valkeaa ja sen takana avautuvaa maisemaa merelle, mietin, että ehkä pidänkin Kivinokasta eniten näin. Hiljaisena ja unisena kuplana keskellä kaupunkia.

Mutta nyt kun kevät on tuloillaan, kutkuttaa taas ajatus siitä, että pian muillekin niemennokan kesämajoille alkaa palailla elämä. Grillauksen vienot tuoksut sekoittuvat tuoreen maalin, merituulen ja heräilevän luonnon tuoksuihin. Ihan kuin laiskasti soinut gramofoni pyöräytettäisiin taas kunnolla käyntiin ja juhlat alkaisivat.

Luulenkin, että rakastan kesämajaelämässä sitä samaa kuin vuodenkierroissa muutenkin: vaihtelua, muutosta ja ääripäitä. Vuodenajat tulevat ihan eri tavalla iholle, kun sitä viettää kevytrakenteisessa mutta niin rakkaassa lautakasassaan.

Kivinokan alueella on yli 600 kesämajaa, joista omien havaintojemme mukaan valtaosa on käytössä vain kesäkaudella. Osalla majoista käydään silloin tällöin päiväpiipahduksilla, mutta kaltaisiamme Kivinokassa viikoittain oleilevia ja saati sitten harva se viikko yöpyviä on selvästi vähemmän. Se on täysin loogista, sillä kuten tosiaan kesämaja-nimityskin sanoo, kauden ulkopuolella kesämajailu vaatii vielä enemmän ns. kivinokkalaisluonnetta kuin kesäisin.

Kaikkien majat eivät myöskään ole talvielelyyn soveltuvia, kuten meidänkään töllerömme ei ollut ennen remonttia. Sitten taas yhdessä osassa Kivinokkaa mökeissä on käytössä jopa sähköt ja sähköpatterit, mutta meidän oma mökkimme on niitä alueen alkeellisimpia.

Kesävedet katkaistaan lokakuussa

Yksi isoin kesämajaelämää tahdittavista asioista on kesävesi. Se on päällä toukokuusta lokakuulle, minkä jälkeen käyttövesi on tuotava mökille itse. Meille se ei ole sinällään ongelma, sillä meillä on käytössä laatikkopyörä, jonka kyydissä isot hanalliset vesisäiliöt kulkevat melkein mökin pihaan saakka.

Teimme siis ruokaa kesämajalla aina joulukuulle asti, ensin ulkokeittiössä ja sitten ilmojen viilennyttyä yhä enemmän sisällä. Käytimme mökin astioita ja tiskasimme (kauniit kattaukset ja kunnon astiat ovat puoliruokaa mökilläkin, tai etenkin mökillä), vaikka vedenkuljettelun takia se vaati enemmän säätöä. Tiskivedet lämmitimme liedellä, kuten kesäaikaankin.

Mutta pakkasten tultua veden säilyttäminen ei enää onnistunut töllerössä, joka vetää sisältäkin pakkaselle ilman takkatulta. Samaten metrin kinokset kesäkeittiön päällä hieman vaikeuttivat ajatusta kokkailusta ja tiskauksesta.

Aloimme siis tuoda mökille vettä vain juomaveden verran. Samaten toimme astiat mukanamme, ja ruuat olemme yleensä pakanneet mukaan kotoa valmiina tai olemme mökkimatkalla poikenneet hakemaan evästä jostain ravintolasta. Välillä olemme käyttäneet myös mökin astioita, joita on kerätty koriin ja tuotu sillä sitten pesuun kotiin.

Vessassa käydään ulkohuussissa

Kivinokan vessat, seitsemän yhteistä useamman kopin ulkohuussia, ovat käytössä tavanomaiseen tapaan myös talvella. Toki jos tuuli osuu sopivasti, pyllyyn saattaa käydä viima vähän kesätunnelmia äkäisemmin.

Käsienpesu ei kuitenkaan kesävesien katkaisun jälkeen enää onnistu vessan vieressä. Ensin pesimme kädet mökin ulkokeittiössä, mutta pakkasten tullessa ja suurien vesimäärien säilytyksen hankaloituessa siirryimme kosteusliinoihin ja käsidesiin.

Myöskään muunlainen peseytyminen ei tietenkään onnistu Kivinokassa talvisin. Tai en tiedä, onko Kivinokan alueella olevalla Kulosaaren kartanolla oleva yleinen sauna ollut käytössä nyt talvisin. Mutta rantojen suihkut tietenkin menevät pois käytöstä siinä samalla kuin kesävedetkin. Minä kävin pulikoimassa Kivinokan rannoilta meressä, kunnes meri jäätyi ja oli pakko liittyä avantoseuraan ja siirtyä avantopumpun ääreen. Mutta ihan sillä ei hygieniastaan olisi saanut pidettyä huolta.

Olemmekin siis peseytyneet kotona, mikä oli kyllä tapana kesälläkin. Esimerkiksi lauantai-saunan jälkeen on ihana univillakalsarit jo valmiiksi päällä pyöräillä Kivinokkaan.

Kesämajailu talvella on kuin (luksus)retkeilyä

Kesämajaelämä talvella ei siis ole ”ovi auki ja sohvalla röhnöttämään” -mökkeilyä. Se on enemmänkin kuin talviretkeilyä, luksusteltassa.

Viiteen pakkasasteeseen asti mökillä on vallan mukana yöpyä. Se lämpenee takan avulla melko nopeasti ja yöllä yleensä riittää yhden pesällisen polttaminen lämmön ylläpitoon. Tietenkin meillä on myös villakalsarit päällä ja villatäkkien lisäksi levitämme päällemme paksuja villatäkkejä.

Puoliso on yöpynyt mökillä 20 asteen pakkasillakin, sillä hänellä on ollut tapana nukkua mökillä noin kerran viikkoon yövuoroja ennen tai niiden välissä. Mutta silloin viluun on herännyt parin tunnin välein. Vaikka kesämajamme ei enää ole ihan vain lautahökkelö, vaan remontissa puoliso laittoi seiniin eristeeksi ekovillaa, kylmä hohkaa etenkin lattian ja ikkunoiden kautta.

Aurinkosähköstä energiansa ottava jääkaappi on ollut pois päältä koko talven, ja jossain vaiheessa pimeintä talvea akut ehtivät kulua niin loppuun, että valojakaan ei saanut enää päälle. Enemmän tosin harmitti, että pyörän akkua ei saanut ladattua mökillä, sillä valaistuksen kanssa suosin muutenkin mieluiten kynttilöitä. On ihmeellistä, miten paljon parikin kynttilää takkatulen lisäksi valaisee. Ja miten eri tunnelman elävä tuli tuo.

Oli miten oli, kesämajan lisäksi olemme myös vuokramökkeilleet isommissa ja paremmin varustelluissa mökeissä talviaikaan, ihan kuten muinakin vuodenaikoina. Tämä oli myös alkuperäinen ajatuksemme kesämajaa ostaessa. Vuokramökit helppoon ja huolettomaan lomailuun, kesämaja arjen onnellistamiseen.

Talvikylmä mökki selvisi pakkastalvesta vähin vaurioin

Kova pakkastalvi on saanut jännittämään, miten töllerömme kestää lämmönvaihteluita. Olen koittanut tyynnytellä itseäni hokemalla, että jos se on seisonut kalliolla ylväänä jo noin 70 vuotta, eiköhän se ole kunnon talvia nähnyt ennenkin. Mutta onhan se jännittänyt, kun sisällä kaappien astiatkin ovat kerryttäneet ympärilleen kuurankukkaa. Tai kun mökkiä on alettu hissuksiin lämmittää – 20 asteen sisälämpötilasta kohti + 20 astetta.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että selvisimme talvesta yhdellä rikkoutuneella vesikannulla ja yhdellä rikkoutuneella ikkunalasilla.

Pöydällä oleva vesikannu oli poksahtanut rikki, kun kannuun oli ennen kovia pakkasia jäänyt vettä. Onneksi saimme tämän opin tilkalla vettä, eikä hajonneesta kannusta ollut valunut vettä kuin pieni lammikko pöydälle.

Ikkunalasi taas poksahti säröille takan takana. Varoetäisyydet on otettu huomioon ja moneen kertaan tarkistettu niin takkavalmistajalta kuin ikkunalasien valmistajalta, mutta en silti yhtään ihmettele, että näillä lämpötilaeroilla lasi särähti rikki. Saattaahan tuollainen lasi naksahtaa ihan vain ikkunalaudalla poltetusta kynttilästäkin. Onneksi lasi ei kuitenkaan sälähtänyt säpäleiksi! Onni on myös se, että yksinkertainen lasi ei ole kovin kallis tai hankala vaihtaa.

Olimme varautuneet myös siihen, että heppoiseen kesämajaan tai vähintään sen varastoon löytäisi talven aikana tiensä eläimiä. Ensimmäisen talven aikana varastoon jemmaamani vintagemakuupussi oli syöty rei’ille ja papanamääristä päätellen siinä oli pidetty majaa pitkät tovit. Nyt ei ole ollut kuitenkaan merkkiä sellaisesta.

Lumikaan ei ole aiheuttanut hankaluuksia. Olemme kyllä tiputelleet lunta katolta pois, vaikka kaiken järjen mukaan pinta-ala on niin pieni, että lumitaakka ei muodostu liian raskaaksi. Lumitöitä olemme toki tehneet, mutta se on vain ihanaa. Onni on pienen mökin pienet lumityöt!

Mökki tykkää, että sitä käytetään

Nurkkiin kertynyt kosteus on ollut pakkasen lisäksi toinen jännitystä aiheuttanut astia. Paperitapetti on kurtistunut sieltä täältä, mutta sitä osattiinkin odottaa. Enemmän on pohdituttanut se, että kovilla pakkasilla ja mökkiä lämmittäessä seinät ihan hikoilevat. Tämän takia olen todella onnellinen, että valittiin sekä sisä- että ulkomaaleiksi hengittävä pellavamaali.

Mökin vuodevaatteiden kanssa alkuperäinen ajatus oli levittää ne talveksi kattoon rakennettavan orren päälle. Mutta kun mökillä onkin tullut vietettyä aikaa joka viikko, se ei ole ollut pienessä tilassa toimiva ratkaisu. Niinpä vuodevaatteet ovat olleet säilössä sängyn vetolaatikoissa. Koska sekä vuodevaatteet että sänky ovat luonnonmateriaaleista, ainakin nyt vielä näyttäisi siltä, että ne voivat vallan hyvin talvenkin jäljiltä. Varmasti myös se, että vuodevaatteita on käytetty läpi talven, on vaikuttanut astiaan.

Ylipäätään luulen, että mökin ympärivuotinen käyttö lisää sen hyvinvointia. Toisin kuin muut asiat ihmisen käytössä, rakennukset kun voivat paremmin, kun niitä käytetään.

Kevät täpisyttää jo

Valon lisääntyessä ovat ajatukset alkaneet pikkumökilläkin viedä jo kesään. Mökki on nyt sisältä ja ulkoa valmis, mutta paljon kaikenlaista nikkaroitavaa, rempattavaa ja laitettavaa on koko kesäksi. Mökin piha, terassi, varasto, keinu… Kaltaisillemme puuhastelijoille se sopii mitä mainioimmin!

Odotan myös, että päästään tekemään mökille kevätsiivous. Tein ennen kesävesien katkaisua mökillä kunnon siivouksen, mutta sen jälkeen siellä on vain lakaistu ja pyyhitty kostealla talouspaperille vähän paikkoja. Odotankin innolla sitä päivää, kun kaikki tekstiilit saa viedä ulos tuulentumaan ja saan kuurata mökin lattiasta kattoon ja nostaa tuvan pöydälle kimpullisen metsän ensimmäisiä vihreitä.