Tahmean arkeen paluun jälkeen alan taas muistaa syksyn ihanuuden. Sopivasti elokuun viimeisenä päivänä, syksyä nimessään kantavan kuukauden edellä. Työpöydällä olevat asiat ovat melkoista hähmää edelleen, mutta mieleni ei enää roiku epätoivoisena kiinni kesän rippeissä ja itke pidentyneitä varjoja.

Syksy on hyvä. Joka vuosi se tuntuu paremmalta, omemmalta. Siltä, että juuri näin kuuluukin olla. Että kesää seuraa syksy. Että mikään ei ole pysyvää, paitsi muutos.

Aamuisin herätessä on jo aavistuksen hämärää, ja iltaisin nukkumaan mennessä on kiskottava villasukat paijaamaan palelevia varpaita.

Koti on täyttynyt syksyn tuoksuilla. Kuivuri huristaa metsän antimia talven varalle, ja pöydällä kuivuvat näteissä riveissä palstalta nostetut sipulit. Syksy tarttuu mehevänä raikkautena ulkona kuivuviin pyykkeihin.

Kotimme ikkunoista avautuu alati muuttuva luontomaisema. Aamukahvia juodessaan on ehtinyt huomata, että puiden vihreys on alkanut haalistua. Sinne tänne koivupuiden oksiin on syttynyt keltaisia lyhtyjä, jotka keikkuvat tuulissa, joissa kesän vienous on antanut sijaa syksyn voimalle.

Tuntuu, että juuri luonto on se, jonka antamia merkkejä kehoni ja mieleni seuraa. Luonto tasapainottaa sisäisen kompassini ja kertoo, mitä seuraavaksi: miten paljon levätä, mitä tehdä, minkälaista ravintoa syödä, mistä innostua.

Vaikka elin lapsuuteni ja osan nuoruudestani maalla, en oikein koskaan kuunnellut ympärilläni olevaa luontoa, en elänyt sen tahdissa. Siksi jokainen vuodenajan vaihtuminen tuntui väkinäiseltä; syksy väsytti, talvi teki kylmyydessään kipeää ja kevään aurinko aiheutti päänsärkyä ja epämääräistä lohduttomuutta. Kesää oli jo silloin helppo rakastaa, siksi sen vietäväksi oli helppo antautua.

Vasta paljon myöhemmin löysin luonnon ja luonnon antaman tahdin äärelle. Tuntuu, että maalla en nähnyt metsää puilta. Vasta kaupunkiluonto herätti minut ymmärtämään luonnon merkityksen, siinä piilevän voiman ja rauhan. Vasta kaupunkilaisena olen alkanut elää luonnon ja sen vuodenaikojen mukaan. Ehkä iälläkin on merkitystä, en tiedä.

Mutta sen tiedän, että kehoni tuntuu olevan alkukantaisen tyytyväinen, kun teen, mitä keväisin, kesäisin, syksyisin ja talvisin on kautta aikain tehty.

Näin syksyllä siis sienestän, poimin marjoja, säilön ja varastoin talven varalta. Tietenkin, kehoni vaatii toimimaan niin. Se saa tyydytystä, kun poimin omenoita sittemmin puretun herttoniemeläisen huvila-alueen villiintyneistä omenapuista, ja hyrisee tyytyväisyyttä pohtiessani, mitä tehdä pikkumökin pihassa kasvavista pihlajanmarjoista.

Ja palsta, se aarin pläntti keskellä kaupunkia tuntuu juurruttaneen minut yhä tiukemmin maahan. Se mitä siemenestä laitoin kasvamaan maaliskuussa, kasvoi kesäkuukausien aikana ja tuottaa nyt puolta vuotta myöhemmin satoa. Se tekee onnelliseksi ja samalla kovin nöyräksi.

Ei siihen mitään maakuopassa asumista tai omavaraisuutta tarvita, mutta huomaan, että mitä enemmän olen kädet merivedessä, sammaleessa ja mullassa, sitä paremmin voin. Vaikka onnekkaana hyväkkäänä saan samalla elämääni kaupunkilaisuuden ilot, kaiken taustalla luonto antaa elämälle mielekkään tahdin, jota kalenterin sivuille ei voi suunnitella.

Ja minä voin paremmin, kun en enää elä harhaluulossa, että haluaisin elää ikuista kesää.

Jaa: