Anna Järvisen musiikki on minulle Helsinkiin rakastumismusiikkia. Kaksitoista vuotta sitten saavuin Turun-junalla Helsinkiin, ja raahasin pienoiskokoon pakatun elämäni matkalaukulla Hakaniemen torin laidalla olevaan kimppakämppään. Jäisten katujen lumikokkareet tarttuivat laukun pieniin pyöriin, mutta kulku tuntui silti kevyeltä. Kuljin elämässäni eteenpäin.

Olin saanut medianomi-opintojen viimeisen harjoittelupaikan Olivia-lehdestä. Ensimmäisinä päivinä toimituksessa sain pöydälleni Anna Järvisen juuri ilmestyneen cd-levyn. Man var bland molnen -albumin kannessa Anna Järvinen poseeraa, on, eteerisenä silmät kiinni kuin auringon pohjoista kajoa hehkuva kipsipatsas.

Levy oli Anna Järvisen toinen, ja ensimmäinen levy Jag fick feeling oli tehnyt hänestä indietähden. Minulle ruotsinsuomalaisen Järvisen musiikki oli kuitenkin uutta ja ihanaa. Tunnelma, johon saattoi kääriytyä painamalla play. Kirjoitin arvioni – voi kun muistaisin mitä sanoja kirjoitin peräkäin – mutta dc-levy jäi elämääni senkin jälkeen, kun arvostelu oli jo paperinkierrätyksessä.

Anna Järvisen musiikista ja huokaillen lauletuista ruotsinkielisistä lauseista tuli soundtrack minun ja Helsingin rakkaussuhteen alkutaipaleelle. Levyn säveliin tarttui muistoja kevättalven auringossa kieppuvista lumihiutaleista Töölönlahden yllä ja ratikoita kolisevasta näkymästä Kallion kirjastolle. Anna Järvinen soi taustalla, kun söimme poikaystävän kanssa huoneeni sängyllä nuudeliannoksia ja mietimme, voisiko tästä todella tulla meidän molempien kotikaupunki.  

Harjoittelu vaihtui kesätyöksi Oliviassa, ja Hakaniemen kimppakämppä kimppakämpäksi Kruunuhaassa. Kaupunki oli puhkeamaisillaan kukkaan, kun rämistelin aamuisin punaisella mummiskallani alas Unioninkatua, hiukset kypärän alta hulmuten. Ympärillä tuoksui ja tuntui koko ajan meri, sen raikkaus ja tuntemattomat seikkailut.

Tähän aikaan Anna Järvinen tarttui erityisen tiukasti, kesän aurinkoa porottaviin ja loputtomiin päiviin, kun kimppakämpän keittiössä pöly kieppui ilmassa jättimäisen Kiinanruusun yllä ja ahnehdin katuja tahtoen oppia tuntemaan niistä jokaisen.

Helsinki tule mut hakemaan, tule, nyt mennään.

Ja sitten yhteinen vuokrakaksio Vallilassa. Sen korkeissa huoneissa välkkyivät lehtipuiden välistä leikittelevät alkusyksyn auringonsäteet ja lankkulattia tuntui paljaiden jalkojen alla lämpimältä ja pehmeältä. Oma koti, meidän yhteinen koti Helsingissä. Keittiön leveällä ikkunalaudalla oli reseptikirjoja, viherkasvi ja cd-soitin, johon sai kiinni muistitikun. Siirsin muistitikulle monta tuntia lempimusiikkiani. Anna Järvistäkin. Ehkä ne olivat ne korkeat huoneet, ne joita edelleen ajoittain kaipaan, jotka saivat askeleen kevyeksi. Tanssin helmat hulmuten, ja avoimista ikkunoista kantautui ratikoiden kolina.

Rakastin sitä kotia, niihin vaaleankeltaisiin kiviseiniin tanssittuja muistoja niin paljon, että muuton jälkeen itkin useamman kuukauden ikävääni. Osa Anna Järvistäkin jäi Vallilaan, kun muutimme Herttoniemeen. Alkoi uusi elämänvaihe, joka sai omat soundtrackinsa.

Mutta joka vuosi, kun aurinko alkaa paistaa lupaillen kesää, tiedän jo aamusta, että tänään on Anna Järvinen -päivä. Laitan heleät sävelet soimaan huoneisiin ja laulan mukana sanoja, joista en ymmärrä puoliakaan. Sellainen aamu on jo lähellä, tunnen sen.

Tänä vuonna Anna Järvinen on tullut mukanani myös hiihtolenkeille: Herttoniemestä Viikin kautta Vallilaan, ihan vanhan kotimme kulmille asti. Anna Järviseltä ilmestyi tammikuussa Teoksen kustantamana esikoisromaani Uni viime yönä. Se on fiktiivinen mutta omakuvallinen kertomus, ja tekisi mieleni melkein olla sanomatta siitä mitään, jotta jokainen saisi kokea sen ilman olettamuksia, mutta samalla haluaisin vain silmät säkenöiden kertoa kaikille, että härreguud, tämä on ehkä ainutlaatuisinta, mitä olen kirjana saanut kokea.

Kuuntelin kirjan äänikirjana, jonka lukee itse Anna Järvinen. Lukea on kuitenkin liian aneeminen ilmaisu, mutta kirjan tulkitseminenkin ohjaa vääriin ajatuksiin. En ole koskaan kokenut moista äänikirjaa, se oli kuin oma uusi taidemuotonsa. Anna Järvinen ei lue, vaan kertoo, ajattelee ääneen. Päästää sisälle kieppuviin ajatuksiinsa. En edes tiedä, voiko tämä toimia itse luettuna kirjana, vai onko ainut mahdollisuus päästä sisään, olla osa teosta, kuunnella kirja.

Aloin haaveilla samettisen pehmeästä penkistä tumman teatterisalin hämyssä, johon saisin upota punaviinilasilliseni – ei ei, ehkä pirskahtelevan roseviinin kanssa tässä tapauksessa – kuuntelemaan, miten pimeyden keskellä spottivalossa istuva Anna Järvinen lukee kirjaansa. Äänikirja olisi siihen sopivan lyhytkin, 2 tuntia ja 46 minuuttia. Tai ehkä tämä voisi toimia yhteiskuunteluna. Sen sijaan, että pitäisi leffaillan ystävien kanssa, pitäisikin annajärvisillan.

Ainut mikä kirjassa häiritsi, olivat viittaukset ja kuvailut ihmisen painosta (jopa lapsen!) ja särähtävä hoikkuuden ihannointi. Odotin koko kirjan ajan, että asiaan tulisi joku tämän selittävä ja ilmausten käyttöä puoltava asia, mutta lyhyt toteamus anoreksiasta ei siihen riittänyt.

Mutta muuten kirja oli taide-elämys, joka tuntui täyttävän sitä nälkää, jonka korona on nakertanut kulttuurikokemuksiini. Uni viime yönä on ajatuksien kaltaisesti poukkoileva kokoelma Anna Järvisen elämää: yksinäisyyttä, lapsuusmuistoja, rakkautta, juurien kipuilua, työtä, vanhenemisen hämmästelyä ja kodin tasoille hallitsemattomasti kertyviä tavarakasoja. Kaiken liimaavat yhteen tutut kadut ja kaupunginosat Helsingissä sekä Tukholmassa ja ympyrää kulkevat juhlapyhät.

Jaa