*-merkitty kirja saatu arvostelukappaleena

On aika niputtaa helmikuun kirjakokemukset yhteen. Lukukuuna siitä tuli huomaamatta ruotsinkielinen, sillä nautin suomeksi käännettynä kahden suomenruotsalaisen kirjailijan ja yhden ruotsinsuomalaisen kirjailijan teokset. Lisäksi mukana on ensimmäinen suomennettu eteläkorealainen romaani sekä feministinen klassikkoteos yli 90 vuoden takaa.

Vaikka kirjojen aihepiirit olivat itseäni koskettavia, sain silti kokea lukutavoitteideni mukaisesti pieniä palasia oman kuplani ulkopuolelta, eri kulttuureista ja eri ajoista. Tässä tarkemmat tunnelmat kaikista helmikuun kirjoista:

Virginia Woolf: Oma huone (Tammi 2020)

Virginia Woolfin feministinen Oma huone -klassikkoteos ilmestyi yli 90 vuotta sitten. Sen sivujen ajatukset ovat kuitenkin häkellyttävän ajankohtaisia yhä nyt, ja lukiessa meinaakin unohtua, miten rohkeaa, uutta ja maailmanjärjestystä ravisuttavaa oli Woolfin aikoina kirjoittaa naisten kohtaamista haasteista yhteiskunnassa.

Eittämättä tärkeän kirjan äärellä nolottikin, että sen lukeminen oli itselläni todella hidasta. Joinakin iltoina luin vain muutaman sivun, kunnes silmät alkoivat lumpsua. Tätä ei varmaan edes saisi sanoa, mutta: Woolfin minä-muotoinen ja osittain fiktiivinen kerronta tuntui paikoin puuduttavalta jaarittelulta, ja minulle mitään sanomattomien nimien tiputtelu sinne tänne tekstiä pakotti vähän väliä pysähtymään ja kurkistamaan kirjan taakse (onnekseni) koottuihin selityksiin.

Tahmean lukukokemuksen jälkeen hämmästyin, että olen silti löytänyt itseni kertomasta siitä monille: Woolfin tapa ajatellen hahmottaa naisen asemaa taiteessa, kirjoittajana ja yhteiskunnallisena toimijana tuntuu yhä tänä päivänä tärkeältä ja raikkaalta. Tieteellisiä perusteita kirjassa on vähän, mutta Woolf osaa perustella väitteensä ja näkemyksensä viisaasti, filosofisoiden. Moni asia omassakin elämässäni perustuu niihin asioihin, joiden eteen Woolf ja kaltaisensa feministit ovat tehneet duunia.

Kirjan johtoajatus on: ”Naisella on oltava rahaa ja oma huone, jos hän aikoo kirjoittaa.” Se pitää paikkansa, yhä. Oma raha ja oma huone (oma tila, henkinen ja fyysinen) tuovat vapauden, jonka eteen naisen on yhä näinä päivinä tehtävä enemmän duunia kuin miesten. Etenkään luovuus ei voi ryöpsytä, jos päivät ovat täynnä raatamista ja huolta oman ja perheensä hengissä pitämiseksi. Lahjakkuus ei riitä, pitää olla mahdollisuus toteuttaa lahjojaan.

Ei voikaan olla miettimättä, miten paljon neroutta maailmassa on piillyt ja piilee, kun se kaikki voisi vapaasti päästä kukkimaan. 

Ja samalla kirja sai velvoitteeni painon kasvamaan. Minulla on rahaa ja oma huone. Ja jotain, mistä Woolf tuskin osasi kirjoittajana edes haaveilla: internet. Se laajentunut vapaus pitäisi osata käyttää hyvin ja viisaasti.

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä (Into Kustannus 2021)

Löysin Kyung-sook Shinin romaanin kuulokkeisiini kirjapiiriläisen vinkistä. Shin on kuulemma yksi Etelä-Korean luetuimmista kirjailijoista, ja tämä kirja on ymmärtääkseni ensimmäinen suomennettu eteläkorealainen romaani. Kirja sopikin hyvin tavoitteeseeni lukea kirjoja myös oman kuplani ulkopuolelta ja muista kulttuureista.

Romaanissa 69-vuotias neljän lapsen äiti katoaa Soulin metroasemalla. Lapset alkavat vimmoissaan etsiä jälkiä jättämättä hävinnyttä äitiään, ja etsimisen aikana he joutuvat käymään läpi yhteistä elämäänsä äitinsä kanssa. Miten hyvin kukaan heistä lopulta tunsi äidin? Oliko äiti heille vain itsestäänselvyys, puuhakas ja aina auttamaan valmis hahmo keittiössä ja pellolla?

Kirjassa äidinrakkaus tiivistyy ruokaan. Äiti sai kaikki viljelykasvit kukoistaman, äiti loihti esi-isien muistojuhliin ruuat ja äiti pakkasi mukaansa vähintään riisikakkuja matkatessaan lastensa luo kaupunkiin. Rakastin kirjan kuuntelijana, miten ruoka kulki läpi koko kirjan; saatoin nähdä edessäni itselleni tuntemattomatkin kasvikset, haistaa kimchin tuoksun ja kuulla saviruukkuista irtoavan rahisevan äänen, kun niitä puhdistettiin maustetahnojen valmistuksen jälkeen.

Alussa tarina kulkee hivenen laahustaen, ja kerronnan persoonien vaihtelut tuntuvat vieraalta tavalta kuljettaa tarinaa. Mutta sitten tavoitan sen rytmin. Havainnoin mielenkiinnolla itselleni uusia asioita vieraasta kulttuurista; juhlista, kodeista, tavoista ja sukulaissuhteista. Ja tunnistin sukupolvien välisten erojen kipuilut, kaupunki- ja maalaiskulttuurin törmäilyt sekä sen, miten perinteet unohtuvat, jos ei ole ketään niitä vaalimassa.

Yli kulttuurirajojen kiipeää myös äidinrakkaus. Tuli ihan kipeästi rutistava ikävä omaa äitiä.

Philip Teir: Neitsytpolku (Otava 2020)

Kirjastotyöntekijät tekevät ihmeitä. Näinäkin aikoina he osaavat nostaa niille muutamalle avoinna olevalle hyllylle opuksia, joista aina löytyy luettavaa koko perheelle. Yhdellä sellaisista pikapiipahduksella löytyi tämä kirja. En ollut kuullut siitä, mutta bestseller-tarra kieli kirjan olevan suosittu.

Suomenruotsalainen Philip Teir kirjoittaa romaanissaan keski-ikäisestä ja melko nuorena vakiintuneesta ja lapsiperheellistyneestä Richardista. On perhe, ura toimittajana sekä kirjailijana, kesämökki ja paljon omaa aikaa lasten kasvettua. Elämä on tavallisen hyvää, ja rakkaus puolisoon Sonjaan turvallisen vahvaa.

Sitten Richard tapaa pikkujouluissa Paulan, ja maailma keikahtaa vähän sivulleen. Se ei ole suhde, mutta siinä kipunoi enemmän kuin ystävyydessä. Paulan koti Neitsytpolulla tuntuu vetävän enemmän ja enemmän puoleensa; siellä kaikki on vähän kiinnostavammin, vapaammin, kauniimmin.

Tästä voisi seurata kliseinen tarina keski-ikäisen miehen kriisistä ja sivusuhteesta (mitä nyt Paula on vanhempi kuin Richard), mutta jotenkin tässä onnistutaan välttämään se. Kirjassa ei ole turhanpäiväistä draamaa, vaan ihan tavallista elämää, joka vain sattuu keikahtamaan sijoiltaan. Kepeästä luettavuudestaan huolimatta se onnistuu kysymään isoja kysymyksiä. Mikä on hyvää elämää? Miten punnita rakkaus? Minkälaisiin myllerryksiin on oikeutettu laittamaan toisten elämät, vaikka omassaan ei alun perinkään ole mitään vikaa?

Eniten pidin siitä, miten pystyin samaistumaan ihan jokaisen kirjan henkilöön tuntemuksiin, ailahteluihin ja tapoihin: Richardin, Paulan, Sonjan, lasten ja Richardin äidin. Olin heistä jokainen, mutta silti ymmärtäväinen sivustaseuraaja.

Myöhemmin luin, että tarina perustuu omakohtaisiin kokemuksiin. Sehän kirjan arkisen aitouden varmasti selittää.

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin? (Teos 2019) *

Huvilakaupunki, trendikäs asuinalue pääkaupungista länteen. Isoja taloja, korkealle kohoavia unelmia ja niin sanottuja parempia perheitä. Ja sellaisessa isossa talossa, korkealle kohoavien unelmien alkutaipaleella tapahtuu kammottava joukkoraiskaus, jossa paikalliset nuoret raiskaavat ystävänsä.

Monika Fagerholmin kirja Kuka tappoi bambin? ei ole helppo, ei millään tavalla. Vaikka se ei kerro suoraan raiskauksesta, kaikki keskittyy sen ympärille, sen jälkeiseen aikaan ja etenkin ahdistavan hidastettuun syöksykierteeseen kohti tapahtumaa, josta ei kukaan enää nouse ylös. Ei vaikka hyväosaisten yhteisö koittaa kaikin tavoin unohtaa, peitellä, vähätellä. Pojat on poikia, meidän poikia, eikö olisi jo parempi unohtaa. Ja jälkimmäinen kuvotti itseäni kaikista eniten. Uhrin sivuuttaminen.

Olisin toivonut kirjan antavan enemmän ääntä uhrille. Nyt se kulkee kahdessa ajassa, tapahtumahetkellä ja vuosikymmen sen jälkeen, mutta uhri jää etäiseksi. Kuin esineeksi. Lopussa ymmärrän, että se on varmasti harkittu ratkaisu, alleviivaus sille, miten uhrit romaanien ulkopuolellakin sivuutetaan. Mutta silti, taas yksi (vieläpä tositapahtumista ammentava) tapaus, jossa uhri jätetään mykäksi.

Myöskään kirjan kieli ei ole helppoa. Olisi mielenkiintoista kyetä vertailemaan suomenruotsalaisen Fagerholmin alkuperäisteosta ja lukemaani Laura Jänisniemen suomennosta. Teksti on paikoin hajanaista, sitten taas tiivistä toistoa. Fontit vaihtuvat, välissä on englantia. Kursiivia, boldausta, isoja kirjaimia. Teksti ajelehtii kuin ajatukset, terävöityy sitten taas lyhyiksi toteamuksiksi.

Kaikesta siitä tuli jo turhanpäiväistä kikkailun makua, mutta silti nautin siitä, miten Fagerholmin teksti haastoi sanoja ahmivan tapani lukea. Kirja on parisataasivuinen, mutta luin sitä kaksi viikkoa. Painavimmin mieleen jäi se, miten herkkiä elämät ovat särkymään ja miten syyllisyys ei jaa tuomiotaan tasaveroisesti.

Anna Järvinen: Uni viime yönä: (Teos 2021)

Ruotsinsuomalaisen Anna Järvisen esikoiskirjasta pidin niin paljon, että huokailin Järvisen ihanuudesta ihan oman postauksensa verran täällä.  ”En ole koskaan kokenut moista äänikirjaa, se oli kuin oma uusi taidemuotonsa.”

Jaa: