Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.
Tämän kuvan oheen voisi laittaa tarinan siitä, miten muksut eivät oikein osanneet arvostaa kivaa nuotiohetkeä vanhempiensa kanssa. Tai tarinan siitä, miten ihmisen saa kuuhun, mutta silti on näemmä mahdotonta tehdä kasviksista pötkylä, joka pysyy kepin päässä ehjänä ainakin sen ajan, että sen saa nuotion yllä lämmitettyä toiselta puoleltaan.
Mutta mennään lempeämmällä tarinalla. Sillä tässäkin kuvassa se näkyy, miten luontoäiti laittaa parastaan.
Se alkoi jo keväällä, kun yhtäkkiä maailma pieneni oman kodin ympärille. Etäkoulupäivien jälkeen minulla oli tapana mennä juomaan kahvikupillinen parvekkeelle auringonpaisteeseen. Suljin silmät ja nautin auringon pussailusta poskipäillä. Ihan kuin se olisi hellinnyt kosketuksin, kuiskinut ”hyvin sinä vedät, ei hätää”.
Kesä toi utopian todellisuuden väliin. Varmasti kesäkuukausiin mahtui kaikenlaista, mutta itse muistan vain epätodellisen kauniit ja lämpimät päivät, joita tahdittivat sadekuurot juuri silloin kuin tarve tuntui olevan. Se tuntui silloin kuin luontoäidin anteeksipyynnöltä ja hyvittelyltä, vaikka me ihmisethän syyllisiä tässä ollaan. Kaikessa hässäkässä kun on päässyt unohtumaan, että kun ajamme luonnon ahtaalle, teemme sen samalla myös itsellemme.
Ei ole meitä ja luontoa erikseen, me olemme yhtä. Me olemme luonto.
Syksy oli satumainen. Palsta antoi satoa niin paljon, että oli opeteltava säilömään. Metsässä mättäät olivat sinisenään mustikoita, ja retkiltä palatessa sienikorit pursuivat. Kesämajalla Helsingin Kivinokassa sienipasta-ainekset sai monesti kerätä ulkokeittiön vierestä. Poimimme lakkojakin niin paljon, että niitä on voinut syödä pakkasesta talven ajan säästelemättä. Ruska viipyili maisemassa pitkään, ja silti joka päivä sydän oli pakahtua kaikesta kauneudesta.
Ja vielä tämä kulunut talvi; kaunein, hellin ja runsaslumisin naismuistiin. Jopa Helsinkiä myöten, vaikka aloin olla jo luovuttanut sen suhteen, että saisimme täällä kokea enää koskaan mitään muuta kuin kuukausia kestävän marraskuun. Aivan kuin luontoäiti olisi säälinyt uusmaalaisia, noita korona-Suomen spitaalisia, ja antanut heillekin palasen talvea lohduksi.
Nyt sitten maaliskuu, kierros kaksi.
Olen kauhulla lukenut vilautuksia ulkonaliikkumiskielloista myös Suomessa. Luulin, että kestän ihan mitä tahansa, kunhan ei vain enää etäkoulua pienille koululaisille. Mutta olin väärässä. Kestän mitä tahansa, kunhan vain saa olla ulkona.
Meillä oli talvilomalla Mustikkalassa mukana kolme keskenään ihan erilaista kirjaa lapsille. Olin valkannut ne yhteistyökumppanini Otavan alkuvuoden uutukaisten valikoimista (miten hankala mutta ihana tehtävä!). Vaikka opukset ovat keskenään erilaisia, niitä yhdistää se, että jokainen ansaitsee vakipaikkansa kirjahyllyssä.
Tässä siis lukuvinkkini lapsille ja etenkin yhden kirjan suhteen myös nuorille. Kolmikossa on mukana kikattamaan saava toimintatarina, helkkyviä sanaseikkaluita Tove Janssonin alkuperäiskuvituksin sekä tietokirja, joka kertoo kehosta, tunteista ja seksistä.
Meillä on luettu Isämies-kirjasarjan aloittanutta Räjähtävä kakka -kirjaa useaan kertaan, eikä sen pähkähulluus ja röhönaurettavuus tunnu yhtään kuluvan lukukerroista. Nyt sarjalle saatiin vihdoin kakkososa!
Myös uutukaisessa kaupungin eittämättä kahelein (omasta mielestään loistokkain) poliisi Isämies selvittää kummallisten varkauksien vyyhtiä. Tällä kertaa meneillään on kuitenkin jotain kerrassaan kummallista, sillä aikuiset ovat alkaneet kuin taiottuna puhua koko ajan totta. Vain Isämiehen koululaisikäinen lapsi Oona tuntuu tajuavan, että hommassa on nyt jotain mätää (ja että pelkillä EI-sanoilla kommunikoiva uhmaikäinen pikkuveli tuntuu tietävän asiasta jotain).
Arttu Unkarin opettajatausta eli vuosien kenttätutkimus näkyy varmasti siinä, miten tehokkaasti kirjan juonenkäänteet ja vitsit uppoavat lapsiin. Kai Vaalion sarjakuvamainen kuvitus tuo tarinaan vauhtia, väriä ja hauskuutta. Tarinaa tekstin välissä kommentoiva nuiva mummo oli taas lasten suosikki; kyllä vaan ennen kaikki oli kunnollista, rikollisetkin!
Kirja toimii hyvin ääneen luettuna (itse olen hionut huolella mummon väräjävän marisevaa ääntä), mutta voisin kuvitella monen sujuvasti lukevan alakoululaisen innostuvan lukemaan sitä ihan itsekseenkin.
Olen lukenut Paula Nivukosken molemmat romaanit haltioituen hänen polveilevasta ja runollisesta kielestään. En olisikaan voinut kuvitella parempaa kirjoittajaa tälle kirjalle, jossa aakkosten ympärille pyöritellään tarinoita, utuisia tuokioita ja vatsaa nipistävän kivoja seikkailuita.
Kirjan kuvitus on Tove Janssonin alkuperäiskuvitusta; niitä mystisen upeita piirroksia, joissa näkyy elämän koko kirjo ja luonnon taianomaisuus sekä ilmeikkyys. Näiden kuvitusten ympärille ja aakkosten jokaiseen kirjaimeen erikseen keskittyen Nivukoski on luonut sanansa.
Kirja on omiaan kirjainten maailmaan hiljalleen tutustuvalle, joka tempaistaan kirjassa mukaan ratsastamaan taipuvaisilla kirjaimilla. Itse koen kuitenkin kirjan sopivan ihan kaikenikäisille. Se toimii lorutteluun vauvan kanssa – tämä olisi aivan ihana lahja vauvaperheeseen! – ja aikuiselle ihan vain nautinnollisena suomen kielen maisteluna. Etenkin jos koko sielunyhteyttä muumien kanssa.
Kamarista kantautui Remingtonin ryske. Kirjoituskone rusautteli kirjaimia paperiin. Tarina rullasi reippaasti. Muumipappa oli riemuissaan. ”Hurjimman myrskyn varjoista kirjoitan parhaan kirjani!”
Tämän kirjan nimi lupaa paljon, mutta myös lunastaa lupauksensa. Kirjoja, joissa puhutaan kehosta, tunteista ja seksistä tavalla, jolla tässä kirjassa puhutaan, ei ole yhtään liikaa tarjolla.
Meiltä kirjahyllystä jo aikaisemmin löytynyt Anna Fisken kirja Kuinka vauvoja tehdään on todella hyvä kirja, kun ei halua puhua höpöjä noin vain äidin masuun hypänneestä vauvansiemenestä. Jossain vaiheessa seksuaaliskasvatusta on kuitenkin syytä laajentaa siitä. Ja silloin ruotsalaisen seksuaalikasvattaja Nathalie Simonssonin kirja tulee avuksi.
Itse olen ottanut tietoisesti linjan, että meillä on aina puhuttu asioista niiden oikeilla nimillä. Seksiä harrastetaan myös siksi, että se on kivaa, ei vain vauvat mielessä. Ja että seksi on paljon muutakin ja paljon monimuotoisempaa kuin pippeliä pimppiin. Meillä on koitettu myös elää omia ja toistemme kehoja rakastaen ja arvostaen. Tunteista on keskusteltu avoimesti, vaikka välillä tekee kipeää. Menkat ovat olleet osa arkea minun kuukautisteni kautta myös lapsille. Ja niin edelleen.
Mutta silti kirja, joka kertoo näistä asioista monipuolisesti ja rennon rehellisesti, on todellakin tarpeen. Esimerkiksi: vaikka olen kertonut lapsille siemensyöksyistä ja spermasta, en näemmä ollut tullut kertoneeksi siitä, mitä käytännössä tarkoittaa, kun pippeli seisoo.
Simonsson käy kirjassa seksin lisäksi läpi monipuolisesti myllerrystä ja hämmennystä aiheuttavia asioita: muuttuvia ja erilaisia kehoja, ihastumisia, kaverisuhteiden kiemuroita, suutelua, rakkauden päättymistä ja sitä miten tärkeää on kunnioittaa toisten rajoja ja omia kehojaan. Pidän siitä, miten kirja käsittelee aiheita monimuotoisesti, ja mukana on myös esimerkiksi erilaisia perhetyyppejä ja tasa-arvopuhetta.
Olemme lueskelleet tätä kirjaa lasten kanssa sieltä täältä, minkä lisäksi sitä on mielenkiinnolla selailtu keskenään ja kavereiden kanssa. Kirjan kannessa onkin osuvasti sanottu, että kirja on tarkoitettu niille, jotka tahtoisivat jo päästä pussailemaan jonkun kanssa. Ja niille, jotka eivät ikimaailmassa haluaisi työntää kieltään jonkun toisen suuhun.
