Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Hankimme pyöräilevän perheen farmarikiesin, laatikkopyörän, kuutisen vuotta sitten. Kaurapuurolla kulkeva ja sähköstä myötätuulta ottava menopelimme on taannut autottomalle perheellemme mahdollisuuden kruisailla pitkin kotikaupungin katuja vaivattomasti ja vapaasti.

Laatikkopyörän kyydissä on pidetty kahvilaa ja sen avulla on kuljetettu rompetta ruokakauppaostoksista remonttitarvikkeisiin. Olemme tehneet laatikkopyörämme kanssa matkan Ahvenanmaalle ja roadtripin täällä kotikonnuillamme Itä-Helsingissä. Eniten se on kuitenkin korvaamaton arjenapuri, mikä tuli huomattua syksyllä, kun jouduimme olemaan useamman viikon ilman pyörää toisen osapuolen kolaroitua parkissa ollutta laatikkopyöräämme.

Kesäisin pyörän mittariin tulee päivässä helposti parikymmentä kilometriä. Kruisailemme pyörällä rannalle, kavereille, puistoon, jäätelökioskille, retkelle, maauimaloihin ja torikahveille. Syksyn edetessä elinpiiri ja siten myös laatikkopyörän kulkukilometrit pienenevät. Alamme käyttää taas enemmän metroa ja muuta julkista liikennettä pyörän rinnalla. Lumien tultua olemme yleensä laittaneet pyörän talviteloille. Joinakin vuosina tauko on kestänyt pari kuukautta, joinakin hädin tuskin kuukautta.

Tänä talvena Helsinki sai kuitenkin ilahduttavan ajoissa ihan kunnon hanget. Ja tämä on myös ensimmäinen talvi, kun olemme jatkaneet pyöräilyä lumen tultuakin. Enkä oikein ymmärrä, miksi emme ole tätä aikaisemmin tehneet. Niin paljon iisimpää arki on, kun kulkupeleistä voi valita myös fillarin.

Talvipyöräilyyn meitä innosti ihan tämä meidän oma arkemme. Lapsia tarvitsee kuskata aamuisin kahteen eri paikkaan ja iltapäivisin hakea kahdesta eri paikasta, kun aikaisemmin pysähdyspaikkoja oli yksi. Kulkeminen pyörällä säästää aikaa, mutta myös hermoja. Kukaan ei marise kävelemisestä, eikä minun tarvitse olla mälsä mutsi ja kieltää keppien keräily ja kuperkeikkojen tekeminen ojanpientareella kiireeseen vedoten. Molemmat muksut istuvat laatikon kyytiin ja sitten mennään!

Tärkein hankinta talvipyöräilyyn oli kunnon valo. Tätä ennen olen saanut hermoromahduksia tuhnuisten valojen kanssa, joita ei saa kunnolla laatikkoon kiinni ja jotka eivät valaise mitään ja joiden pienikin valoteho lopulta hiipuu, kun akku loppuu parin tunnin käytön jälkeen. Pyörän omat valot vastaavat lähinnä heijastimia, mikä ehkä riittää pyörän valmistusmaassa Hollannissa, mutta ei Helsingin mudan mustassa marraskuussa tai tammikuun lumisissa pakkasaamuissa.

Minä olisin jättänyt kunnon valon asennuksen pyörähuollon tehtäväksi, mutta puolisossa asuu pieni Pelle Peloton, joka tahtoo vertailla valotarjontaa ja lopulta nikkaroida sellaiselle itse laatikkoon järjestelmän.

Nyt laatikossamme on vihdoin kunnon valo, ja me näemme painella vaikka pitkin Herttoniemen osittain valaisemattomia metsäteitä, kuten postauksen kuvassa. Meidän omaa näkyvyyttä parantaaksemme teippasimme laatikkopyörän reunat heijastinteipillä – ja tietenkin napsautamme hämärällä päälle pyörän pattereilla toimivan punaisen takavalon.

Kyydissä istuvat lapset pysyvät lämpimänä, kun vedämme jo syksyllä laatikon päälle katoksen, joka pitää viiman ja tuiskun ulkopuolella. Laatikossa mukana kulkee myös villapeittoja ja villataljoja, joilla peittelen muksut kuin reen kyytiin etenkin kovimmilla pakkasilla. Itselläni ei ole mitään terästalvipyöräilijän erikoisasustusta, vaan painelen menemään ihan samoissa kuteissa kuin muutenkin – villaan kääriytyneenä ja tarvittaessa toppahousut jalkaan kiskoen.

Pyörän akkukaan ei ole ollut moksiskaan pakkasista, vaikka ollaan paineltu menemään alle 20 asteen pakkasillakin, kun puhelin sammuu samoissa keleissä ihan vain laukussa olemalla puolessa tunnissa. Toki voidaan säilyttää laatikkopyörää sisätiloissa, mikä varmasti edesauttaa akun jaksamista.

Tietävämpiä talvipyöräilijöitä konsultoituamme emme alkuun vaihtaneet pyörään nastarenkaita. Kuulemma nastojen suurin vaikutus on tasapainoon ja pystyssä pysymiseen liukkailla, mille ei kolmipyöräisessä menopelissämme ole tarvetta.

Vaihdatimme kuitenkin takarenkaan nastarenkaaksi ensimmäisten liukkaiden jälkeen, kun varomattomassa jarrutuksessa pyörän peräpää heitti minut keskelle aamuruuhkaista katua. Sen jälkeen tosin opin varovaisemmaksi, ihan kuten ensimmäisten jäisten kelien jälkeen oppii suhteuttamaan menemisensä myös kävellen tai autolla kulkiessa. Hurjan isoa vaikutusta nastarenkaalla ei ole, ja just sen pystyssä pysymisen suhteen olen onnellinen fillarimme kolmesta pyörästä. Nastarenkaan myötä jarrutustehoa tuli hivenen lisää jäiselläkin tiellä, ja ylämäissä takarengas tarttuu tiukemmin tiehen kiinni, eikä sutimista ole niin paljon.

Pelit ja rensselit ovat siis kunnossa, mutta turha on väittää, että talvipyöräily olisi yhtä iisiä tai nautinnollista kuin kesäpyöräily. Ihan vain jo toppatamineisten lasten änkeminen pyörän turvavöihin saa välillä stressikäyrän käryämään. On myös ollut kelejä, kun moottorikelkka olisi ollut järkevämpi kinoksissa ja urautuneilla teillä taivaltamiseen. Sohjossa polkeminen on myös raskasta ja ylämäissä alkaa hengästyttää, vaikka kesällä samat mäet vetelee vihellellen.

En sitten tiedä, vaaditaanko siihen joku tietoinen tai tiedostamaton mielen niksautus, mutta saan talvipyöräilystä silti ihan mielettömät kiksit. Kai se on pala sitä samaa mieltä, joka saa nauttimaan telttailusta, vaikka helpomminkin voisi vapaa-aikaansa ja lomiaan viettää.

Välillä lunta on satanut naskaleina vaakasuoraan, ja ala- ja yläripset ovat jäätyä viimassa kiinni toisiinsa, mutta minun on tehnyt mieli nostaa käteni ilmaan kuin Jack Titanicin keulassa ja huutaa I’m the king of the world! Sohjossa on kuitenkin ollut pakko pitää molemmat kädet tiukasti pyörän sarvissa ja tyytyä hymyilemään mielipuolisen onnellista hymyä.