En yleensä osta viherkasveja niin sanotusti uutena, mutta nyt tein hyvillä mielin poikkeuksen. Tämä kotiamme sulostuttava kasvikolmikko oli päätymässä roskiin, mutta kasvijengi ponnistaa uuteen kukoistukseen meillä lähiössä. Hykerryttävän ihanaa!

Minut ja kasvit yhdisti Hävikkikukkakauppa Kukkis, jolla on oma pikkuinen piste Redin Second hand marketissa. Kukkis myy muun muassa Plantagenilta tulevia hävikkikasveja varsin kohtuullisen hintaan. Roskiskohtalolta pelastetuissa kasveissa on jotain sen verran pielessä, että kukkakaupan hyllyillä ne eivät paikkaansa enää ansaitse: ne ovat esimerkiksi päässeet kuivahtamaan, lehdet ovat saaneet osumaa tai kasvien kukinta on ohi.

Kukinnan jälkeen roskikseen

Tämä on pysäyttävää. Viherkasvit ovat usein tuontitavaraa, ja niiden tuottamiseen kuluu paljon luonnonvaroja. Erityishölmöä tässä on se, että meille kuluttajille ei kelpaa kuin priima. Monivuotiset kukkivat kasvitkin tahdomme (kuulemma?!) ostaa vain siinä vaiheessa kun ne ovat kukassa.

Siksi kasvihävikki on lähes yhtä suurta kuin ruokahävikki. S-ryhmän sivuilta löysin viime vuodelta tiedon, jonka mukaan kukkakauppiaat ja tukkumyyjät arvioivat heittävänsä pois 2–20 prosenttia varastostaan sesongista riippuen. Koska muoviruukkujen erottelu kasveista on työlästä, biojätteen sijaan kasvit saattavat päätyä sekajätteeseen. Sattuu sydämeen moinen!

Vai sittenkin uuteen kukoistukseen

Otetaan esimerkiksi tämä meille roskiksen sijaan päätynyt kolmikko. Vähän puolukanvarvuilta näyttävän silopusukan kukinta oli loppumaisillaan, joten sen myyntisesonki oli siinä. Flamingokukan vihreistä ja vaaleanpunaisista lehdistä osa oli kuivahtanut ruskean koppuraiseksi. Kasvitoivelistallani vuosikausia olleen paavalinkukan kukinnosta oli jäljellä enää ruskea rypelmä ja lehdistäkin valtaosa oli ottanut osumaa, mutta hintakin oli sen mukaisesti 1 euron.

Minä kastelin kasvit ja annoin niiden toeta päivän verran, minkä jälkeen napsin niistä huonokuntoiset lehdet pois ja siirsin ne isompiin ruukkuihin sekä ravinteikkaaseen multaan. Kasvit virkistyivät, lähtivät kasvuspurttiin kevään valon – ja rakkauden! – voimin ja ovat sittemmin ottaneet luontevasti paikkansa kotimme kasvilaumassa.

Vaikka pistokkaana saaduissa kasveissa on mukana tarina pistokkaan antajasta ja siten kasveista tulee vielä rakkaampia, tällaiset roskiksesta pelastetut kaunokaiset saavat urbaanin marttailijan hykertelemään kasvirakkaudesta nekin.

Hävikkikasveja ja -kukkia myy Kukkisen lisäksi ainakin pääkaupunkiseudun Kierrätyskeskus. Olen ostanut Kierrätyskeskuksesta etenkin sesonkikukkia, ja viime kesänä ostin ison pahvilaatikollisen orvokintaimia muutamalla eurolla. Siitä riitti väriä jaettavaksi palstalle, parvekkeelle ja kotipihan kasvatuslootaankin!

Vähän vastuullisemmat kukkailottelut

Millä muulla tavoin kuin hävikkikasveja ja -kukkia ostamalla voisi nauttia viherkasveista sekä kukista mahdollisimman vastuullisella tavalla? Tässä muutamia ajatuksia ja ideoita, joita itselle tuli mieleen.

• Vaihda, anna ja pyydä pistokkaita viherkasveista! Jotkut myös myyvät pistokkaita esimerkiksi Facebookin viherkasviryhmissä.
• Pidä huolta viherkasveistasi. Sisällä luonto ei pidä niistä huolta, joten ne ovat ihmisen vastuulla.
• Osta kasvit, kesäkukat ja leikkokukat kotimaisena aina kun mahdollista. Jos se ei onnistu, suosi eurooppalaisia kasveja. Kysy kukkakauppiailta kotimaisten kasvien perään, ja tsekkaa Slow Flowers Finlandin sivut, josta löydät kotimaiset avomaaleikkokukkatilat.
• Kasvata kesäisin itse perennoja sekä leikkokukkia. Samalla autat pörriäisiä! Ota kukkien siemeniä talteen seuraavaksi vuodeksi.
• Kuivakukkakimppu kestää kuukausia jos ei vuosia – niin ostettuna kuin itse kasvatetuista kukista kuivatettuna. Luonnonkukistakin syntyy kauniita kuivakukkakimppuja!
• Käy kasvitieteellisissä puutarhoissa. Silmänilon lisäksi saa hyvää ymmärrystä siitä, että kuten ihmisetkin, kasvitkaan eivät näytä ikuisesti samalta tai ole aina hehkeimmillään, mutta juuri siinä on elämän ihmeellisyys ja kauneus.

”Piano on kakkaa”, olen kirjoittanut pehmeän pyöreällä lapsen käsialalla, mutta täydellä uhmakkuudella vanhan pianovihkoni reunaan. Hiihtoharrastuksestani taasen ovat muistona lapsuuskotini kaapeissa pölyyntyvät mitalit, pokaalit ja lusikat, mutta itse muistan vain kireän hiihtoasun ahdistavuuden ja kilpailut, joissa ainut kiva asia oli maalissa odottava kuuma mehu.

Pianonsoitossa olin huono, hiihdossa hyvä, mutta molempia harrastuksia yhdisti se, että vihasin niitä.

Samaten niitä yhdistää se, että molempia olen alkanut harrastaa ihan omasta tahdostani ja rakkaudesta lajiin aikuisena. Lisäksi olen myös aika varma, että kumpaakaan en olisi alkanut harrastaa, ellen olisi niihin saanut kosketusta lapsuudessa.

Itkua, ikävää ja inhottavia muistoja harrastuksista

Olen kokeillut lapsuudessani luultavasti lähes kaikki pienen pitäjän tarjoamat harrastusmahdollisuudet. Olen käynyt partiossa, voimistelussa, 4H-kerhossa, kuvataidetunneilla ja pelannut lentopalloa. Ratsastuksesta sain alkeiskurssin, kun tarpeeksi kauan manguin, mutta talli oli tuhottoman kaukana ja harrastus kallis, joten se jäi.

Ja sitten piano ja hiihto. Pianotunneilla käymisen sain lopettaa, kun olin tarpeeksi kauan hokenut vihaavani pianonsoittoa. Hiihtoharrastus loppui siihen kilpailukertaan, kun kisat olivatkin sekä minun että valmentajana toimineen isäni yllätykseksi vapaalla hiihtotyylillä. Minä en osaa lykkiä menemään kuin perinteistä, ja lipsuttelin maaliin viimeisten joukossa naama kiukkukyyneleistä märkänä.

Yksikään ohjattu harrastus ei tuntunut omalta. Olen monesti harmissani miettinyt, miksi. Varhaisinkin harrastusmuistoni on ikävä:

Olen alle kouluikäinen ja uimakoulussa naapurikunnan uimahallissa, jonne kuljettiin aamuisin uimakoululinja-autolla. Osaan uida vähän, sukeltaakin, mutta silti hytisen uima-altaan reunalla opettajien yrittäessä maanitella minua veteen. Jalat lyövät loukkua, hampaan kalisevat ja minä tuijotan uimahallin turkoosilla seinällä naksuvan kellon hidasta etenemistä. En luota opettajiin, vesi on kylmää ja kyynel yrittää tunkea ulos silmäkulmasta, vaikka kuinka pinnistän vastaan.

Tekeminen kivaa, harrastaminen ei

Luulen, että omaehtoinen harrastaminen oli lapsuudessa minun juttuni. Kun mukaan tuli tavoitteita, läksyjä ja kilpailuja, vetäydyin. Ihan kuin tekemisestä olisi silloin hävinnyt hauskuus ja leikinriemu.

Sillä kyllähän minä harrastin vaikka mitä! Taisin vain olla se omissa oloissani – kirja- ja lehtipinojen sekä lemmikkieläinten kanssa – viihtyvä lapsi. Valokuvasin ja kirjoitin runoja, päiväkirjaa, koululehteä ja kirjeitä kirjekavereille, joita oli kymmeniä. Lisäksi kylän muiden ipanoiden kanssa perustettiin omia kerhojamme salapoliisikerhosta eläintenpelastuskerhoon ja halusimme (sekä saimme!) esittää joka kouluviikon päätteeksi näytelmän. Kesäisin uitiin Kyrönjoessa ja talvisin luisteltiin koulun pihaan lietevaunulla levitetyllä röpelöisellä jäällä. Muutaman kerran talvessa pääsin vuokrakamoilla laskettelemaan.

Epämukavuusalueellakin harrastaessa jotain jää itämään

Omien kokemusteni myötä olisi helppo nyt itse lasten vanhempana ajatella, että lasten harrastamisen on oltava vain kivaa, ihanaa ja täysin lapsen omasta halusta lähtevää. Osittain koenkin niin, ja siksi olen onnellinen, että lapseni saavat kasvaa ison kaupungin yltäkylläisten harrastusvaihtoehtojen äärellä. Pelkästään partiosuuntauksiakin on kymmeniä erilaisia! Ei tarvitse harrastaa painia tai pelata pesäpalloa siksi, että ei ole muutakaan, vaan siksi, että lajit vetoavat itseen.

Mutta tietenkään asia ei ole niin yksinkertainen.

Minä nimittäin olen tyytyväinen, sitten loppujen lopuksi, että minut on pakotettu pianotunneille. Olen kiitollinen, että minua on viety hiihtämään, vaikka olen yrittänyt repiä protestiksi sen kamalan hiihtoasun. Olen onnellinen, että olen saanut koittaa ja vaiheilla monenlaisten harrastusten kanssa.

Sillä on mielenkiintoista huomata, että jok’ikisesta harrastuksesta on jäänyt joku pieni hippunen mieleeni itämään. Joistakin niistä voi nähdä polun, jota kautta päädyin opiskelemaan media-alaa ja tekemään töitä kirjoittajana. Mutta niiden lisäksi lähes jokainen harrastus on yhä elämässäni läsnä jollain tavalla, enkä usko että minulla olisi osaamisen lisäksi uskallusta harrastaa ja tehdä noita asioita nyt aikuisena, ellei lapsena minua olisi tuupittu myös epämukavuusalueelle.

Sen minä nuorena oppii, sitä vanhana voipi harrastaa helpommin

Lapsuuden harrastuskokemukset ovat määrittäneet yllättävän paljon nykyistä harrastusrepertuaariani. Sillä voi kyllä, nykyään voisin täyttää päiväni aamusta iltaan erilaisilla harrastuksilla!

Tuskin olisin koskaan edes keksinyt ajatella pianonsoiton aloittamista aikuisena, ellen olisi lapsena tehnyt – vaikkakin vastahakoisesti – tuttavuutta koskettimiin ja ymmärtänyt, että vaikka soitin on vaikea, ei se mahdoton ole. Lapsuuden pianoharrastus tutustutti minut myös täysin uuden kielen perusteisiin, kun opin edes hivenen lukemaan nuotteja. Sen kielitaidon avulla olen voinut harjoitella vähän myös kitaransoittoa ja saanut ylipäätään ymmärryksen, että tämän kielen pelkät perusteetkin taipuvat yhteistyöhön monenlaisen soittimen kanssa.

Hiihtomonoja en laittanut jalkaani yli kymmeneen vuoteen sen jälkeen, kun ne viimeiseksi jääneiden hiihtokisojen maaliviivan jälkeen jaloistani revin. Mutta kun tein paluun ladulle, olin siellä juuri sen takia, että minulla oli kokemusta hiihtämisestä. Nykyään lähdemme perheen kanssa latujen perässä lomille, ja vaikka hiihdän turvallisesti perinteistä, olen jopa varovaisesti miettinyt, josko tulevien nelikymppisten kunniaksi alkaisi opetella myös sitä itkettävän hirveää vapaata hiihtotyyliä.

Jos en olisi lapsena kaatuillut luistimilla, tuskin olisin aikuisiällä pyörinyt luistimieni kanssa ulkojäillä, lopulta ilmoittautunut aikuisten taitoluistelukouluun ja näin löytänyt elämääni harrastuksen, jota en olisi kuunaan voinut kohdalleni ajatella. Jos en olisi lapsena ahminut kirjoja, olisi lukemisenonnen löytyminen aikuisena ollut hitokseen hankalampaa. Jos en olisi lapsena käynyt laskettelemassa, en todellakaan näin aikuisena ja kuolevaisuutensa ymmärtävänä uskaltaisi lähteä ensikertalaisena mäkeen.

Ei tietenkään peli ole menetetty, ellei lapsena ole tehnyt sitä ja tuota. Minäkin voisin hyvin lähteä kokeilemaan jotain ihan uutta ja ihmeellistä, kuten skeittausta tai vaikka latinan opiskelua. Sienestyksen ja ylipäätään metsäretkeilyn sain elämääni vasta puolison kautta. Mutta mitä tästä olen ystävien kanssa jutellut, on monien kokemus sama. On aika paljon helpompaa oppia fillaroimaan lapsena kuin löytää pyöräilyn riemu vasta aikuisena.

Kivaa ja tyhmää harrastamista

Näiden kokemusten kanssa sitten yritän toimia itse vanhempana. Eikä se helppoa ole. Miten jättää lapseen kipinä tekemiseen, mutta ei polttaa koko innostusta? En tiedä, mutta yritän luovia.

On ihana nähdä, miten kaksivuotiaana aloitettu harrastus on pysynyt tärkeänä ja rakkaana mukana kaikki vuodet. Seuraan riemulla, miten pipolätkä ja muu tavoitteeton sekä aikatauluton höntsäilykulttuuri edelleen voi hyvin lähiön pihoilla ja urheilupuistoissa. Laskettelurinteissä painelen perässä nekin mäet, joissa itseäni jännittää ja lapsia ei.

Mutta samalla mahdollistan ja työnnän eteenpäin silloinkin, kun lapsen oma into ei ole palavaa. Käydään yhdessä palstalla puuhastelemassa, minkä jälkeen voidaan mennä uimarannalle huuhtomaan hiet. Pakataan reppuun eväät ja lähdetään hiihtämään. Luuhastellaan kirjastoissa ja luetaan sen jälkeen saaliiksi saatuja kirjoja vieretysten. Tutkitaan museoita ja sen jälkeen puidaan juuri koettua kahvilan herkkujen äärellä.

Ja toisinaan ihan vaan tehdään ne pianoläksyt, kitketään porkkanapenkki ja pyöräillään metron sijaan, koska semmoista se nyt on. Vaikka lopputuloksena olisi kiukkua, mökötystä ja ”miksi aina pitää” -märinää.

En tiedä, kuuluuko sukupolvien ketjujen muodostumiseen se että moniin lapsuuden juttuihin ja harrastuksiin on vain otettava pesäeroa, jotta ne voisi löytää myöhemmin uudelleen. En minä ainakaan marja- ja vihannestilallisten tyttärenä olisi kuunaan uskonut, että joskus ihan vapaaehtoisesti hoidan viljelypalstaani ja tosissani väitän siitä nauttivani.

Olen muuten alkanut haaveilla, josko yli 30 vuoden tauon jälkeen ilmoittautuisin uimakouluun, aikuisten uintitekniikkakurssille.