©Lahiomutsi Italia Italy-7288

Kirja saatu arvostelukappaleena

Sitä sen täytyi olla, vaikka en ole aikaisemmin moista kokenut. Orgastinen kirjallisuuskokemus. Tunne, jossa paikka ja aika katoavat, muuttuvat ja menevät limikkäin. Tarina, joka vie mukanaan niin vahvasti, että olet yhtä kirjan henkilöiden kanssa, koet ja aistit sen, mitä hekin. Toive, että tämä kihmelöivä ja hengästyttävä kokemus ei loppuisi koskaan.

Sain käsiini Elena Ferranten Napoli-kirjasarjan ensimmäisen osan viime syksynä, kun kirjakustantamossa oltiin sitä mieltä, että tässä olisi kirjasarja makuuni. (On muuten melkoinen etuoikeus ja luksus, että kirjakustantamoissa valkataan uutuuksista sellaiset teokset, joiden oletetaan olevan juuri minun makuuni.) Oikeassa olivat. En muista lukeneeni kirjasarjoja sitten Neiti Etsivien, Bertin päiväkirjojen ja Nummelan ponitallien, mutta Napoli-sarja sai minut lääpälleen heti ensimmäisestä kirjasta lähtien.

Salanimellä kirjoittavan Elena Ferranten kirjasarja kertoo kahden napolilaisnaisen tarinan lapsuudesta vanhuuteen asti. Lenu ja Lila eivät oikeastaan tule toimeen keskenään, mutta silti ystävien välinen rakkaus on niin vahvaa ja sitovaa, etteivät he osaa olla ilman toisiaan. Naiset puskevat vuorotellen toista eteenpäin elämässä, eivätkä aina vain hyvillä mielin, vaan enemmänkin voimana ja puskuna toimii kateus ja halu näyttää toiselle.

En pysty samaistumaan kumpaankaan naiseen ollenkaan, vaan enemmänkin olen se kolmas ystävä, jota sama nimeämätön side sitoo naisiin, ja jonka tekisi vähän väliä mieli huutaa, että vitun sekopäät, en kestä teitä. Ja samalla side ja välittäminen sen kuin tiivistyy kirjan sivujen ja romaanin vuosien edetessä, ihan kuten Lenun ja Lilankin välillä.

Samalla kun kirjat kertovat naisten välisestä ystävyydestä ja ihmismielen kiemuroista, ne vievät mukanaan sodan jälkeiseen Napoliin, sen haiseville ja väkivaltaisille kaduille. Lisäksi kirjasarja avaa italialaisen yhteiskunnan murrosta ja naisten aseman muutosta. Kirjan kieli on herkullista ja samalla niin roisin rumaa, että oksettaa. Ja silti tahdon ahmia lisää, sillä en ole aikoihin lukenut sellaista tekstiä, että haluaisin piehtaroida sanoissa ja märehtiä lauserakenteita yhä uudelleen ja uudelleen. Kirjan suomentaja Helinä Kangas tekee timanttista duunia, eikä ole turhaan palkittu työstään.

Kun keväällä olimme perheen kanssa Napolissa, varmasti paljolti kirjasarjan houkuttelemana, otin mukaan Ferranten Napoli-sarjan kolmannen niteen, jota olin jemmaillut malttamattomana reissua varten. Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät -kirjassa Lila ja Lenu elävät aikuisuuttaan.

Se lukukokemus oli niin ainutlaatuinen, että en tiedä, voinko ikinä enää kokea moista. Vaikka kirjojen Napoli on hyvin erilainen kuin Napoli nykyään, yhtäkkiä olin tarinan kulisseissa, jotka ihan todella ovat olemassa. Tämähän on se katu, jossa Lenu käy pizzeriassa! Tälle rantakadulle Stefano toi Lilan syömään. Ja näillä kukkuloilla asui kaksikon opettaja. Kirjan kadut, kaupungin äänet, maisemat, kaupunginosat, maut ja lopulta tarinatkin heräsivät henkiin.

Otin kirjan mukaan myös Procida-saarelle jossa vietimme osan Italian-reissustamme. Vaikka Ferranten kirjoissa lomaillaan Napolin edustan saarista Ischialla, sain silti kiinni kirjan rantapäivien tunnelmasta, kapoisten kujien kuumuudesta ja sitruunan sekä punaviinin makuisista iltapäivistä. Olin niin syvällä kirjassa, että aloin sekoittaa todellisuuden ja tarinan. Kirjan lukemisen jälkeen tarvitsin aina tovin, että sain ravisteltua itseni takaisin vallitsevaan todellisuuteen, omaan elämääni.

Luin kirjan loput sivut lautassa matkalla takaisin Napoliin, niin hitaasti kuin ahmimiseltani kykenin. Halusin tietää lisää, mutta en tahtonut kirjan vielä loppuvan. Viimeiseen kappaleeseen oli jemmattu sellainen koukku, että luettuani viimeisen lauseen, suljin kirjan ja vain istuin paikallani hengittäen kiivaasti kuin se olisin minä siellä kirjassa. Mitä nyt tapahtuu, mitä minulle tapahtuu?

Napoli-kirjasarjan neljäs ja viimeinen osa ilmestyy suomeksi käännettynä parin kuukauden kuluttua lokakuussa. Minusta tuntuu, että me tarvitaan yhden yön hotelliloma ihan kahdestaan; minä ja tuo kirja.

©Lahiomutsi Arkikuva 29 Helle Nukuminen majassa Lastenhuone-2961

©Lahiomutsi Arkikuva 29 Helle Nukuminen majassa Lastenhuone-2961Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Jos talvisin mietin ihania väläyksiä kesästä, on yksi niistä lempeän lämpimät tai jopa hikisen kuumat kesäyöt. Ne yöt, kun nukutaan ikkuna auki kaupunkiin, jossa pimeyskin on vain ohimenevä hämärä. Lakanoihin pujahdetaan nakuna, ja ulkoa sisään hiipivät kesäyön äänet ja pieni tuulenvire.

Totta kai minäkin nukun paremmin vähän viileämmässä, ja kesän reissuilla olin autuaan onnellinen hotellien ilmastoinneista. Mutta jotenkin juuri ne trooppisen lämpimät yöt ovat yksi asia, joka tekee kesästä kesän. Niiden miettiminen talven pimeydessä, kun on kääriytynyt ennen nukkumaanmenoa tuplakerroksiin villaa pujahtaakseen paksun villatäkin alle, tuntuu niin abrudilta ja eksoottiselta. Kesältä.

Lapsien nukkumista kuluneen kesän kuumuus on häirinnyt enemmän kuin meitä aikuisia. Ja sitten siinä samalla myös meidän vanhempien, kun on saatu joka yö pari nahkean hikistä kuumuuteen herännyttä pötkylää möyrimään meidän sänkyymme aikaisemmin kuin tavallisesti.

Mukulat ovatkin olleet fiksuja ja kyselleet, josko voitaisiin mennä telttailemaan. Makuuhuone metsässä olisikin varmasti ollut monena yönä viileämpi kuin auringon grillaama kerrostalokotimme. Kesän muiden menojen takia telttailut ovat kuitenkin jääneet harmillisen vähälle. Onneksi vielä ehtii!

Mutta kuluneen kesän helleöistä muutamana lapset nukkuivat teltassa. Tosin makuusija pedattiin ja teltta pystytettiin lastenhuoneen lattialle. Siellä ne pötköttelivät vieretysten vilttien päällä unta odotellessaan ja kikersivät omia juttujaan kuten sisarukset haavekuvissani tekevät nahistelun sijaan.

Ei, ei siellä teltassa yhtään paremmin nukuttu. Nelistään kylki vasten hikistä kylkeä me noinakin aamuina herättiin. Mutta se ei ollutkaan se varsinainen ajatus. Enemmänkin siinä oli yksi ihana väläys kesästä, kaivettavaksi esiin muistoista sitten, kun räntä kieppuu takin helman alta sisään ja loska kastelee jäiset varpaat.