©Lahiomutsi Arkikuva 43 Minkalaisena toivoisin teidan muistavan minut Tanssiminen-8865

©Lahiomutsi Arkikuva 43 Minkalaisena toivoisin teidan muistavan minut Tanssiminen-8865Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Välillä mietin kauhuissani, onkohan tämä tässä hetki, jonka lapset muistavat koko loppuelämänsä? Onko tässä se tapahtuma, jonka ympärille lapsuusmuistot – ne todelliset ja ajan mielessä muovaamat – punoutuvat?

Mitä jos he muistavat vain ne uupumisvaiheeni muutamien vuosien takaa, kun valuin epätoivoa ja räkää niin paljon, että yöt eivät riittäneet sen vuodattamiseen. Tai mitä jos he muovaavatkin lapsuusmuistonsa vain niistä arjen melko tavanomaisista pyllähdyksistä, joihin olen vanhemmuudessani päätynyt.

En tahtoisi tulla muistetuksi ihmisenä, joka ei aina pysty peittelemään sitä, miten epämiellyttävänä kokee harrastuksiin kuskaamisen tai kuravaatepyykin, joka ei tunnu loppuvan koskaan. En haluaisi tulla muistetuksi äitinä siitä, että en erityisemmin jaksa leikkiä mitään mielikuvituleikkejä ja että olen satukirjoissa niin niuho, että en tahtoisi lukea mitään omasta mielestäni tylsää ja aivotonta tai sutaisten kuvitettua.

En haluaisi olla muistoissa aamuisen eteisen hermoromahdus, siivousnalkutus tai mikä pahinta, työpöydän ääressä iltamyöhään kyyristelevä selkä, johon ei saa kontaktia.

Noiden muistojen päälle minä tahtoisin tulla muistetuksi vanhempana, jonka kanssa oltiin lähekkäin, sylikkäin, kainalokkain, käsikkäin. Äitinä, joka ei padonnut tunteitaan – vaikka välillä sen takia sytytyslanka oli liian lyhyt – vaan rakasti täysillä ja opetti muutkin sanoittamaan olotiloja, puhumaan ilmaa puhtaaksi ja pyytämään anteeksi ajatuksella, ei vain pakolla. Ihmisenä, jolta sai aina pusun, kun erottiin, tavattiin, nukahdettiin ja herättiin.

Olisinpa muistoissa se, jonka kanssa maattiin syksyisessä metsässä sammalmättäillä katsellen yläpuolella huojuvia kuusia ja joka iltasadun luettuaan luki kerrossängyn vieressä omia kirjojaan otsalamppu päässä. Se, joka opetti näkemään arkisissa asioissa kauneutta ja jonka kanssa tehtiin asioita, joiden hienouden ymmärsi kunnolla vasta myöhemmin: sienestettiin, viljeltiin pientä laatikkoa, poimittiin marjoja ja poljettiin pyörällä silloinkin, kun talvivaatteiden kanssa kypäränlenksu kinnasi ja loska likasi lahkeet. Se, joka laski pulkkamäessä Stigalla, vaikka melkein katkoi kätensä.

Toivoisin lasteni muistoissa minun olevan vanhempi, joka kertoi ja keskusteli asioista rehellisesti kuukautisista kuolemaan, alkoholismista uskontoihin, eettisyydestä ekologisuuteen, seksistä rakkauteen ja ilmastonmuutoksesta verotukseen. Että saisin liikkeelle jotain, mikä jatkuisi, kasvaisi ja muuttaisi maailmaa minunkin jälkeeni. Että voisin haastaa ajattelemaan, näkemään ja tekemään maailmasta hyvän itselle ja muille. Olisin heikko ja vahva, oikeassa mutta erehtyväinen.

Että sitten joskus he ymmärtäisivät, että kas, kaikki ne äidin kanssa käydyt keskustelut kasvissyönnistä, kierrättämisestä ja maapallon hyvinvoinnista olivat tärkeitä ja saivat alitajuisesti tapahtumaketjuja aikaan. Ehkä sille äidin joululahjamainoslehtien ja lahjalistatoiveiden edessä saadulle epätoivohermoromahdukselle oli syynsä.

Toivoisin, että sitten joskus lapset muistelisivat, että äidin kanssa istuttiin saunalauteilla ja hierottiin vuorotellen kuorinta-ainetta toistemme jalkoihin. Vaikka äiti tykkäsi heittää vähän turhan kuumia löylyjä, siinä vieressä istua napitettiin, koska siinä oli hyvä. Kenelläkään ei ollut kiire ja mieleen pulpahteli asioita, joista ei muuten olisi ehkä tullut juteltua.

Että olisin se, joka vei festareille, kirpputoreille, museoihin, tapahtumiin, oopperaan ja pellonreunalle keräämään villiyrttejä ja ryöppyäviä ketokukkakimppuja. Se, joka tutustutti kirjallisuuden maailmaan ja näytti, miten lukemalla sekä maailma että mielikuvitusmaailma selkeytyvät ja avartuvat. Ja se, joka piti perheen kanssa yhdessä syömistä niin tärkeänä, että vielä kotoa muuttamisenkin jälkeen keräännyttiin mahdollisimman usein syömään yhdessä.

Sitten toivoisin olevani myös se hassutteleva äiti, jolla oli koko lapsuuden ajan tapana välillä ennalta odottamatta alkaa tanssia ja laulaa kuten kuulemma jossain sen nuoruuden Ally McBeal -telkkarisarjassa jollain tanssivalla vauvalla oli tapana. Ai että se oli hassun noloa, mutta samalla nauratti joka kerta ihan kamalasti, vaikka alkuun kuinka yritti olla nauramatta.

Toisinaan lapsuusmuistoissa on iltoja, kun laitettiin Spotifysta soimaan Antti Tuiskua ja tanssittiin liioitellusti eläytyen keskellä kotia äidin kanssa niin että parketti natisi, posket muuttuivat punaisiksi ja nauru kupli. Yksi sellainen ilta tallennettiin vuonna 2018 myös äidin blogiinsa tekemään arkikuvasarjaan.

Onpa huojentavaa välillä keskittyä etsimään itsestään niiden vanhemmuuskompastuskivien sijaan hyviä puolia. Mähän kuulostan ihan kivalta äidiltä, ja toivottavasti sitä voittopuolisesti olenkin. Kokeilkaa tekin. Mistä te tahtoisitte tulla muistetuksi jälkikasvunne lapsuusmuistoissa sitten joskus?

©Lahiomutsi Haat Valmistelut-8782

Eipä ole marraskuu koskaan kulkenut näin vikkelästi, kun marrashäitä järjestäessä. Ihan pian me mennään naimisiin! Hassua, älytöntä, ihanaa ja ihan sisukaluja vavisuttavan täydellistä!

Valmistelut ovat sujuneet edelleen kummallisen vaivatta ja leppoisasti. Aikaa saisi toki aina olla enemmän. Lapset eivät jostain syystä koe laillani kutkuttavan kivaksi puhteeksi ympäri kirpputoreja pellavaliinoja perässä juoksemisen, lasipurnukoiden etikettien irtirapsuttelun tai pöydistä rakentuvan tetriksen uudelleen ja uudelleen hahmottelun.

Siksi välillä asiat ovat tuntuneet edistyvän vain, jos lainaan työajastani tai uniajastani. Kummallakin niistä lainoista on kova korko, ja välillä olen väsyneenä marttyyrina äksyillyt puolisolle. Mitään ei tapahdu, jos en minä laita tapahtumaan nynnnnyynnyy.

Kunnon yöunien jälkeen asiat ovat asettuneet oikeisiin mittasuhteisiinsa, kuten niillä on tapana. Oikeasti kaikki on tapahtunut ja hoitunut niin sutjakasti, että ihan naurattaa, onko mahdollista olla stressaamatta häistä. Kaiken mediasta nappaamani informaation vastaisesti kyllä, näemmä se on täysin mahdollista. Sitä paitsi juhlien järjestäminen on ihan kreisin kivaa!

Marraskuun aikana työpöytäni alle sijoitetut hääjuhlatavarat ovat lisääntyneet siihen malliin, että teen nykyään töitä erinäisten laatikoiden, jatkojohtoröykkiöiden, tavarakasojen, nyssyköiden ja jättimäisten karahkojen sekä oksien keskellä.

Nämä postauksen retkikuvatkin liittyvät asiaan, sillä niissä paraikaa järjestelemme häitä. Olemme lasten kanssa käyneet monet kerrat hääretkillä, eli keräilemässä koristeiksi luonnonantimia: käpyjä, kaarnanpalasia, kauniita oksia ja muita tuulen irrottamia luonnonkoristeita. Niitä olen sitten kuivatellut elintarvikekuivurissa, tuntien oloni hivenen höperöksi.

Ruokaviinit valittiin eräänä lokakuisena torstai-iltana iltana siskoni kuratoimista viineistä, kun istuimme naapurin muijien ja yhden kaasoni kanssa tuulitakeissamme kerrostalomme takapihalla viinejä maistellen. Totesimme ne yksimielisesti erinomaisiksi. Viinit ja illan kemujuomat on puoliso kävi hakemassa taktiikalla tilaus netissä sisään, vuokra-auto laivaan, pitkä aamupala laivan ravintolassa, Tallinnan ihastelua kannelta, puheen suunnittelua laivan sohvilla, auton viereen tuodut juomat takakonttiin, auto ulos laivasta ja kotiin.

Catering saatiin vihdoin valkattua ja varattua, mihin paraikaa käynnissä oleva pikkujoulukausi toi vähän jännitysmomenttia. Vegemenua täydentävä villikala tulee paikalliselta kauppiaalta, jolta saadaan myös hakea kasseittain jäitä illan kemujuomien kylmänä pitämiseen. Äitini ja isini toivat monen monta tonkallista heidän omenoistaan puristettua mehua, ja vähän vielä mietitään, pitäisikö sitä käyttää myös drinkkien pohjana.

Pikkujoulukausi osui siitä hyvään väliin, että kirppareilta löytyy nyt metrikaupalla tunnelmavaloja. Ja jos joku ihmettelee, kuka on tyhjentänyt Eastonin Citymarketin sampanjan sävyisten pöytäkynttilöiden hyllyn sekä ulkoroihujen hyllyn, se olin minä. Eipä niitä tuikkujakaan ihan hirveästi jäänyt muiden ostettavaksi, sori.

Hääpukukin on nyt muokattu istumaan juuri minulle. Ensin piti suorittaa epämiellyttävä alusvaateostostehtävä, joka hoitui yllättävän miellyttävästi. Stockmannin Tiinalle iso kiitos useamman tunnin henkilökohtaisesta palvelusta – nyt on tissit mekon alla kohdillaan ja sellaiset pöksyt, että Bridget Joneskin jää kakkoseksi.

Kengätkin sain kuukausien vatvomisen jälkeen tilattua, ja meikki- ja tukka-asiat sekä tukka-asioihin liittyvät kukka-asiat ovat ammattilaisen käsissä. Ainut vaatimukseni on se, että huulipunamuija on nämä juhlat ilman huulipunaa, että voi pussailla niin että tuntuu vielä ylihuomennakin.

Istumajärjestys luonnistui sekin lopulta melko helposti, kun oli tovin ja toisenkin tuijotellut pienille post-it -lapuille kirjoitettuja nimiä ja isolle paperille piirrettyä pöytäjärjestystä. Yksi ilta selattiin puolison kanssa vanhoja kuvia – kaikenlaista menoa, tapahtumaa ja tyyliä sitä 20 yhteiseen vuoteen on mahtunut. Niistä olisi vielä jossain välissä koostettava kollaasi.

Vihkiseremonian ohjelma on myös valmiina, ja siitä tuli ihana. Siviilivihkimiseen kuuluva virallinen osuus on kovin lyhyt, mutta nyt siinä ympärillä on sen verran ohjelmaa, että tilanteeseen tulee sen ansaitsemaa juhlavuutta ja tunnelmaa, mutta niin että lapset eivät ala marista ja mummot pyörtyillä.

Ollaankin alettu siirtyä päivän minuuttiaikataulun suunnitteluun. Kuulostaa kamalalta ja just niin stressaavalta, että vielä vuosi sitten olisin kieltäytynyt häistä, jos olisin laatimani listan nähnyt. Mutta todellisuudessa juuri listan suunnittelu on tuonut varmuutta siitä, että kaikki ehditään tehdä ajallaan ja että sen stressaamisen ja epävarmuuden sijaan voi heittäytyä nauttimaan. Sillä hitsi vie, tulee niin ihanat, lämminhenkiset ja meidänlaiset juhlat.

Nyt tehtävälistalla roikkuu enää pikkuasioden lisäksi muutamia kummallisia asioita, kuten patenttikorkillisten pullojen metsästys kirppareilta. Astiavuokraamon karahvien kohdalla minuun kun iski bridezillakohtaus, enkä voinut vuokrata niin rumia kaatimia. Ja sitä paitsi, patenttikorkillisia pulloja on aina kirpparit pullollaan – paitsi silloin, kun niitä etsimällä etsii.

Samaten olen päättänyt ommella häihin pellavaisia käsipyyhkeitä. Koska mitäpä muuta sitä ihan häiden alla tekisi kuin ompelisi pyyhkeitä.