Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Kesäisin iltoihin tuntuu tulevan lisää tunteja. Tai itsehuijaustahan se on, iltatoimet vain vanuvat joka päivä myöhemmälle, kun sisään ei maltettaisi mennä. Oli miten oli, arkipäivisinkin ehtii ja etenkin jaksaa sekä haluaa tehdä asioita. Kuten vaikka lähteä Kumpulan maauimalaan.

Sinä iltana kello oli jo melkein puoli yhdeksän, kun kehot raukeina uinnista, auringosta ja saunomisesta pakkasimme kamoja ja itseämme laatikkopyörän kyytiin uimalan pihassa. Olin napannut kotoa mukaan iltapalan, jotta lapset voisivat syödä sen matkalla kotiin, jossa heidät saisi vain kipata hammaspesun jälkeen nukkumaan. Tätä rakastan kesässä, karavaanarivempeleeksi muuttuvaa laatikkopyörää ja kaikin keinoin pitkitettyjä aikoja menossa ja ulkona.

Kumpulan maauima on minulle yksi rakkaimmista kesäasioista Helsingissä. Joka kerta siellä käydessä mietin, että nyt kyllä ostetaan kymppikerran kortti. Kunnes yhtäkkiä onkin syksy ja tajuan, että ei ehkä käyty kuin kerran jos sitäkään toisten maauimalassa.

On heinäkuun ensimmäinen, enkä voi itselleni mitään. On iskenyt kaipaus, paniikki ja pelko, että ihan kohta tämä on ohi. Kesä. Armollisen pitkät sekä valoisat illat ja kaiken yllä lepäävä pehmeä. Siitäkin huolimatta, että oma kesälomani alkaa tänään. Aikaa on enemmän, mutta silti se laukkaa nopeasti kuin auringosta lisäenergiaa saaneena.

Takaraivossa on edelleen muisto viime syksystä. Se painaa hartioita jännitystilaan ja saa mielen hätääntyneeksi. Viime syksy ehti valua pitkälle pimeyteen, kunnes tajusin, miksi kaikki on niin tahmeaa:

Koronakeväässä 2020 oli paljon hyvää, kun sitä etsimällä etsi ja vaali. Mutta se oli myös neljän sakkina pärjäämistä, eristäytymistä, etäkoulua (lue: kotikoulua), yöhön valuneita omia töitä ja ystävien sekä perheenjäsenten ikävää. Se oli kaupunkilaisuutta, josta oli yhtäkkiä viety kaikki se, miksi olemme kaupunkilaisuuden valinneet.

Viime vuoden kesäloma ei ehtinyt buutata tilannetta. Jos yleensä lähden syksyyn innoissani kuin ekaluokkalainen uuden reppunsa ja penaaliin järjesteltyjen glitterkyniensä kanssa, viime syksynä arkireppu painoi tonnin, kynät olivat teroittamatta ja pulpetti sotkussa heti ensimmäisestä päivästä lähtien. Vasta kun olin hakenut ulkopuolista apua lapsiperhearjen tahmeuteen (kiitos perheneuvola!), aloin ymmärtää, mikä kaikki repussa painaa.

Nyt paluu arkeen jännittää jo ennen kuin päästän siitä irti. Etenkin, kun en tietenkään tänäkään vuonna saanut ennen lomia maailmaa valmiiksi tai edes työpöytää (sitä fyysistä tai tietokoneen omaa) edes etäisesti järjestykseen ja siistiksi. Olisi ollut kiva voida pedata itselleen lempeä paluu työarkeen.

Äh, että ärsytän itseänikin välillä dramaattisuudessani! Onnekseni osaan tuntea isosti myös toiseen suuntaan, nauttiakseni ja iloitakseni pienen pienistä asioista. Sellaisten ääreen matkaamme huomenna, kun saamme taas mökkihöperöityä yhdessä ystäväperheen kanssa heidän sukutalollaan Itä-Suomessa. Mansikoita, järvi, mustikkametsä, rantasauna ja paljon paljaita varpaita kuin uusia perunoita. Kaivovesi, nyrkkipyykki ja käsitiskaus ulkona. Ystävät ja yöttömien öiden pehmeät unet.  

Instagram päivittyy sen mitä huvittaa, blogiinkin ehkä tahdon sanasen raapustaa. Mutta seuraavan kerran kelloa, kalenteria ja deadlineja mietitään elokuussa.

Nyt minä nakutan kotipihaan perustamassani toimistossa sähköpostiin lomaviestin, lapset siivoavat kavereidensa kanssa kepparitallia ja puoliso nukkuu pikkumökillä viimeisen yövuoron jäljiltä. Sitten se alkaa: koko perheen monen viikon kesäloma.

Ihanaa, rentoa ja suloista kesää myös teille, miten ikinä sen vietättekään!

Kaupallinen yhteistyö: Otava

Mistä tietää kesän olevan täällä? Kirjojen väleistä tippuvista rantahiekanmurusista. Itse olen vielä niin kiinni kalenterin sivuille piirretyissä merkeissä, että on laittanut huolestuttamaan, tajuanko ollenkaan, että nyt se on tässä, kesä. Mutta onneksi kesälaitumilla säntäilevät lapset pitävät huolen, että ihan konkreettisia merkkejä kesästä kulkeutuu esimerkiksi yhteisille lukuhetkille.

Elämä kulkee tällä hetkellä koreissa pihalle, retkille, mökille, reissuun, kotiin, rannalle – ja ihan pian koko perheen pitkälle kesälomallekin. Siksi myös kirjahyllyn valikoidut kulkevat korissa mukana. Vakkarikirjojen mukaan on viime aikoina löytänyt tiensä kaksi uutukaista, joista toisen suosio yllätti ja toisen ei taas yhtään.

Tässä näistä kirjoista enemmän:

Anna Fiske: Kaikilla on takapuoli

Tärkeä mutta helposti lähestyttävä kirja ihmisten moninaisuudesta. Siitä, miten kaikilla on takapuoli ja kaikilla on etupuoli. Että vaikka kaikilla meillä on kroppa, jokainen niistä on ihan omanlaisensa.

Siksi onkin heti alkuun annettava noottia siitä, että kirjassa ei huomioida sukupuolen moninaisuutta mitenkään. Jopa lapset – onneksi – kiinnittivät tähän huomiota. Mutta jos tätä isoa puutetta ei laskettaisi, muuten tämä on erinomainen kirja ihmisten vartaloista, vartaloiden toiminnasta ja ihmiskehon hyvinvoinnista.

Kirja on hyvin kuvapainotteinen, ja valitsin tämän alun perin enemmänkin ajatuksenani vinkata siitä teille, joilla on nuorempia lapsia. Mutta kuusi- ja yhdeksänvuotiaidenkin lasten mielenkiinto nauliintuu useamman lukukerran jälkeenkin kirjan sivuille. Kirja on sopivan humoristinen, sopivan osallistava ja sopivan informatiivinen.

Erityisesti ovat kiinnostaneet kuvat siitä, miten ihmiskeho kehittyy lapsesta aikuiseksi. Erilaisten tissien kuvat, hygieniaan liittyvät sivut ja karvoitushommat kiinnostavat myös. Ja pierujutut, ne nyt naurattavat tietenkin aina.

Mahtavia keskusteluja on syntynyt erityisesti kirjan sivuista, joissa kysytään, mihin kaikkialle toista saa koskea. Miksi on eri asia, jos minä kosken lasta poskelle kuin joku vieras? Tai miten olkapäähän koskeminen voi tuntua kontekstista riippuen joko mukavalta tai inhottavalta, vaikka kosketus olisi periaatteessa samanlainen? Pitääkö aina pyytää lupa koskettamiseen? Ja jos ei, minkälaisia ne tilanteet ovat? Asia selkeästi mietityttää, sillä nämä samat pohdinnat käydään joka kerta kirjaa lukiessa.

Erinomainen kirja luettavaksi etenkin näin kesällä, kun vaatteiden alta on kaivauduttu esiin, ja kroppien monimuotoisuus näkyy esimerkiksi rannoilla lapsillekin selvemmin.

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu kesäleirillä

Tatu ja Patu tuskin kaipaavat ainoankaan lapsiperheellisen piirissä sen tarkempaa esittelyä. Outolasta kotoisin olevat sympaattisen rasittavat ja kaikesta innostuvat veljekset lähtevät sarjan hiljan ilmestyneessä uutukaisessa kesäleirille. Ja kuten arvata saattaa, leiriviikon aikana sattuu ja tapahtuu.

Samaistuttavuutta tuo kirjan kolmas päähenkilö Timppa, joka myöskin lähtee leirille. Hän on ensimmäistä kertaa yksin yötä ilman vanhempiaan, eikä leirielämäkään ole tuttua. Leiripuuhat lipunryöstöleikistä iltanuotioihin, koti-ikävä, itsenäistymisen riemu ja leiriläisten yhteen hitsaantuminen saivat itsellänikin edelleen aikaan tutun tunnekuohahduksen muistona jostain menneestä. Etenkin kesäleireillä olleille tai sellaiselle meneville kirja on varmasti erityiskiva.

Minun on myönnettävä, että Tatut ja Patut ovat itselleni vähän raskasta luettavaa, vaikka samalla ymmärrän täysin lasten innon siihen. Kuvitus on yltäkylläisen runsasta ja yllättävää, ja tekstissä meno kiihtyy ja villiintyy. Tämä kaikki aiheuttaa lapsilla ilohepulointia ja sarjatulella naksuvia kysymyksiä, joten iltasatuna yhden kokonaisen Tatu ja Patu -kirjan lukeminen on itselleni näännyttävä kokemus.

Onneksi kesällä ehtii lukea muutenkin kuin iltaisin, kun omat energiavarastoni piipittävät jo miinuksen puolella. Ja mikä parasta, tämä kuvakirja kerää todistettavasti ääreensä monen ikäistä muksua ihan itsekseen lueskelemaan tai ihan vain selailemaan sivujen kuvia.

Kirja onkin plärätty ennätysajassa kulmistaan nuhjuiseksi, mikä on varma lempikirjan merkki se.