Tehtiin eilen eteisessämme vuodenaikavaihdos. Siirrettiin vihdoin sandaalit ja olkihatut varastoon ja haettiin tilalle villaa ja toppaa. Tajusin siinä kamamäärän keskellä tuskaillessani ja toisaalta eteissäilytysjärjestelmäratkaisuamme kiitellessäni, että tämähän on kotimme ainut ihan kokonaan valmis huone. Mikään asia ei odota seinille kiinnittämistä, fiksaamista tai maalaamista. Mitään asioita ei puutu (paitsi sieto eteiskiukutteluun), ja jopa lattialistat ovat paikoillaan.

Hurraa sille! Tämä nelihenkisen perheemme arjen kohtauspiste ansaitseekin ihan kunnon esittelyn nyt, kaksi vuotta muuton jälkeen. Täältä löytyy postaus, jossa on kuvat eteisestä ennen remonttia, ja kerron samaisessa postauksessa tarkemmin myös noista eteisemme säilytysjärjestelmistä.

Sitten viime näkemän, eteisen seinät ovat saaneet ylleen harmaan maalisävyn. Sitä täydellistä harmaata sävyä pohdittiin viime vuonna tuskallisen pitkään, ja opin, että räikyvän kirjavien tapettien valinta ei ole mitään sen rinnalla, kun pitää löytää just oikean sävyinen harmaa maali. Eteisen maalisävyksi valikoitui lopulta Tikkurilan harmaa, joka on nimeltään Laasti. Samalla maalilla sudittiin myös keittiömme ja vaatehuoneemme seinät.

Tuosta eteisemme lattiasta saan kyselyä joka kerta, kun se kuvissa vilahtaa. Lattia on rakennettu käsintehdyistä marokkolaisista sementtilaatoista, jotka tilasimme tamperelaisesta Viinikan tähdestä. Paksujen, painavien ja uniikkien sementtilaattojen asennus, hoito ja tuntuma eroaa niin paljon perinteisestä laatasta, että tähän on syytä palata ihan omassa kirjoituksessaan myöhemmin.

Jo kaksiomme eteisessä palvellut Vitran Hang it all -naulakko on vihdoin päässyt seinälle. Se toimii vierasnaulakkona ja jotenkin jännästi siihen tuntuu kerääntyvän myös kaikenlainen röynä. Ulko-oven viereen jäävään koloon (eteisessämme on valehtelematta kymmeniä kulmia ja hämmentäviä kolosia, joiden hyötykäytössä saa käyttää mielikuvitusta) mahtui juuri sopivasti minun lapsuudenkodin huoneessani ollut pyörivä naulakko. Siinä roikkuvat kauppakassit, sateenvarjo ja yleensä myös jotain kamaa, joka pitäisi muistaa ottaa mennessään mukaansa.

Istuimena eteisessämme on Lahden huonekalutehtaan upea tuoli, joita löysin kolmin kappalein muinoin vaasalaiselta kirpputorilta. Tuoli odottaa edelleen uudelleenverhoilua, joten sentään jotain tehtävää eteisestäkin toki löytyy. Keltainen jakkara on Iittalan matala Plektra-jakkara, jonka kuopus sai siskoltani kaksivuotislahjaksi. Se vähän niin kuin jäi tuohon keskelle eteistä ja löysi siitä paikkansa. Se on just sopivan korkea pienimmillekin pyllyille istua samalla, kun yritetään nyrhätä kenkiä jalkaan.

Yhteen eteisen nurkkaan on kotiutunut pieni pöytä, jonka löysin Fargo Vintagen varastontyhjennysmyynnistä. Siroilla jaloilla seisova pöytä on tehty luultavasti 50-luvulla, ja se on toiminut joko yöpöytänä tai puhelinpöytänä. Siitä puuttuivat ostohetkellä jalkatassut ja vedin, mutta sopivat tassut löytyivät ihan rautakaupasta ja uusi messinkinen vedin Rakennusapteekista. Pöydän päälle on kertynyt lukemiani kirjoja, sen pieneen laatikkoon mahtuvat meikkini ja alatason sininen kirppislöytörasia kätkee sisäänsä kenkienhoitotarvikkeet.

Pöydän yläpuolella oleva peili löytyi sillä tavalla kuin asioilla on kirppiksillä tapana löytyä: silloin, kun et ole etsimässä juuri sitä. Olin kävelemässä Töölössä kirjajulkkareihin, kun sattumalta ohitin jonkun itselleni entuudestaan tuntemattoman kirpputorin. Olin jo kävellyt kirpputorin ohi, kun mielessäni hälytti; peilihavainto! Olimme etsineet sopivaa peiliä jo tovin, sillä meillä oli noihin aikoihin vain yksi tulitikkurasian kokoinen peili, ja sekin oli pimeässä ja sysipaskassa vessassamme (sittemmin onnistuin hajottamaan tuon vessanpeilin lyömällä pääni siihen niin kovin, että se irtosi ja tipahti säpäleiksi – sanoinko jo, että vessamme on sysipaska). Peruutin takaisin kirppiksen näyteikkunalle ja siellä se oli; juuri sopivan kokoinen ja juuri sopivalta vuosikymmeneltä oleva peili. Hintaa sillä taisi olla 15 euroa. Kävelin kirjajulkkareihin lopulta oma peili mukanani.

Olennainen muutos eteisessämme sitten viime näkemän on myös ikkunallisten peiliovien kylkeen asennettu verhokisko. Sen mittaan sahaaminen rautasahalla ja paikalleen poraaminen veivät ehkä 10 minuuttia, että kyllä kannatta puolitoista vuotta vaiheilla asian kanssa. Sinä aikana esimerkiksi naapurissa asuvat ystävät oppivat jo tietämään miehen bokserien sävyt, sillä olohuoneemme verhottomista ikkunoista on heille suorat näkyvät – ja olohuoneesta on taas suorat näkymät eteiseen, josta on myös kulku kylpyhuoneeseen. Nyt peiliovien eteen voi tarvittaessa kiskoa verhon. Verhona on Marimekon Kanteleen kutsu -kankaasta ommeltu suikale, joka oli vanhassa kodissamme kiinnitetty seinälle ikäänkuin sängynpäädyksi.

Iso juttu eteisen remontoinnissa oli myös valaistuksen parantaminen, ja se asia hoidettiin onneksi kuntoon heti remonttiurakan alkuvaiheessa. Eteisessä oli alkujaan vain yksi kelmeästi särisevä ”kellarivalaisin”, joka teki koko tilasta pimeän ja nuhjuisen. Nyt tilaa valaisee neljä tehokasta ja kattoon koteloitua valaisinta, joiden voimakuutta voi säätää himmentimellä. Remontoinnin myötä kertyneistä vinkeistäni kodin hyvään valaistukseen kirjoitin täällä.

Kahden vuoden käytön jälkeen tuollainen avomallinen eteinen on osoittautunut lapsiperhearjessa toimivaksi. Tietenkin välillä olisi huojentavaa voida vetäistä kaapinovet kiinni ja sulkea sotku niiden taakse. Nyt tila on kuitenkin ilmavampi ja se tulee pidettyä putsussa paremmin.

Mutta jos vain mahdollista olisi, tietenkin ottaisin eteiseen kiitollisena enemmän säilytystilaa. Mielelläni omistaisin useammat parit kenkiä ja antaisin tilaa muutamalle lisätakille. Myin muinoin pois hieman lämpimämmät välikausitakkini – villavuorellisen trenssin ja ohuen villakangastakkini – koska niiden käyttöaika vuodessa on aikuisilla niin lyhyt ja tila eteisessä vähäinen. Nyt sitten tungen ohuiden puuvillatakkieni alle kerroksittain villaa ja mietin, koskakohan voin vetäistä päälleni 10 kiloa painavan villakangaspalttooni tai napajäätikkömatkailuun sopivan toppatakkini.

Eilen vietettiin kansainvälistä tyttöjen päivää, joka toisaalta juhlistaa tyttöyttä, mutta nostaa myös esiin niitä haasteita, joita tytöt kohtaavat siksi, että ovat tyttöjä ja naisia. Etenkin köyhimmissä maissa se näkyy esimerkiksi koulutuksen puutteena, tasa-arvon heikkoutena, naimakauppoina ja niin korkeina lapsilukuina, että naisen keho ei kestä ja kouluttamattomuus periytyy.

Se muistuttaa omasta etuoikeutetusta asemastani maailmassa ja saa aikaan polttavan kipeän tarpeen tehdä jotain; antaa omasta etuoikeudestaan myös muille. Saman sai aikaan tänä syksynä ilmestynyt Minna Rytisalon toinen romaani Rouva C., jonka sain Gummerus-kustantamolta arvostelukappaleena.

Rouva C. on faktapalasten varaan rakennettu fiktiivinen romaani Minna Canthin elämän varhaisista vaiheista. Rytisalolla on siis ollut edessään ikään kuin faktoilla täplitetty pistepiirros, jonka välit kirjailija on piirtänyt vapaasti omalla kynällään luoden siitä valmiin teoksen.

Minä tiedän vuonna 1844 syntyneen Minna Canthin kirjailijana, ensimmäisenä suomenkielisenä naistoimittajana ja menestyneenä kuopiolaisena kauppiaana. Hän oli yhteiskunnallinen vaikuttaja ja feministi, joka teki hyväntekeväisyyttä köyhien keskuudessa ja jota ilman tuskin naisten äänioikeus olisi toteutunut Suomessa verrattain varhain. Täällä Ylen mainio kahden minuutin videotiivistys Minna Canthista.

Rouva C. vie kuitenkin aikaan ennen tätä paremmin tuntemaani Minnaa; Jyväskylään, jolloin Minna oli vielä neiti ja opiskeli ensimmäisten naisten joukossa kansakouluseminaarissa tullakseen opettajaksi. Parin vuoden kuluttua seminaarin aloituksesta Minna kuitenkin keskeyttää opintonsa ja menee naimisiin lehtorinsa Ferdinand Canthin kanssa. Se tarkoitti sen ajan maailmassa sitä, että nainen jäi pyörittämään kotia. Miksi, kun Minna tahtoi kaikkea muuta?

Kirja piirtää polveilevin lausein lukijan eteen sen Minnan, joka päätyy menemään naimisiin, mutta jolle lehtorin rouvan rooli ei kuitenkaan riitä. Sivuilla pyristelee ja sisuuntuu se Minna, joka pyrkii yhdistämään sekä kodin ja äitiyden että omat intohimonsa, perheen ja työn. Kirja on myös hauras rakkaustarina avioliitosta, joka kypsyy hiljalleen ja toista kunnioittaen syvemmäksi kumppanuudeksi ja rakkaudeksi.

Minnan puoliso Ferdinand esitetään kirjassa niin upeana ja vaimoaan tukevana puolisona, että säröttömyys alkaa jo syödä uskottavuutta. Saatoin löytää tälle kirjailija Rytisalon tekemälle ratkaisulle syyn Helsingin Sanomien kirjakritiikistä. Siinä kerrotaan viime vuosisadan alussa julkaistusta Minna Canthin elämäkerrasta, jossa Minna näytettiin miehensä kotiin telkeämänä seksiorjana, joka miehensä kuoltua lopulta vapautui ja pystyi itsenäistymään. Vasta vuonna 2014 julkaistu elämänkerta todisti uhriolettamuksen vääräksi.

Ja kyllähän minäkin faktapisteitä yhdistelemällä voisin näin päätellä, vaikka ymmärränkin lukemalla ja googlaimella lisää varmasti vain sen, että en lopulta tiedä Minna Canthista juuri mitään. Minna kirjoitti salanimellä kärkeviä ja ihmiset hermostuttavia kannanottoja miehensä päätoimittamaan sanomalehteen. Ferdinand palkkasi kotiin apulaisia, jotta Minna pystyi kirjoittamaan. Se oli sen ajan Suomessa iso juttu, sillä lehtiala oli miesten, ja naisten ei muutenkaan ollut suotavaa ajatella tai kouluttautua liikaa, ettei heistä tule hermoheikkoja.

Kuulostaa nyt täysin utopistiselta, mutta ei siitä ole Suomessakaan kuin muutama hassun sukupolven verran, kun tyttöjen kouluttautuminen oli radikaalia. Kiitos Minna Canthin tekemän työn ja perinnön, minä saan kirjoittaa ajatuksiani julki ihan omalla nimelläni kenenkään sitä estämättä. Voin urheilla ja jättää käsityöt tekemättä, mikäli siltä tuntuu. Minä voin olla kahden lapsen äiti, jonka puoliso on osittaisella hoitovapaalla lasten kanssa. Minä voin olla perheessä se, joka tienaa paremmin, käyttää housuja ja katsoo hengityksen salpaavia kureliivejä vain museoissa.

Ja siksi ahdistaa. Miksi minä en tee mitään? Enemmän, vaikuttavammin, jotain. Minulla on käytössäni ääneni ja kirjoitustaitoni; kumpikaan niistä ei ole maailman tytöille itsestäänselvyys tänäkään päivänä. Mitä Minna olisi ajatellut siitä, että minulla on edessäni internet ja sitä kautta voin tavoittaa periaatteessa koko maailman, mutta silti en tee mitään? Ehkä jotain pientä olen saanut aikaan, ehkä, mutta en mitään sellaista, joka saisi radikaalisuudessaan aikalaiseni pilkkaamaan minua, mutta jonka kunniaksi myöhemmin pystytettäisiin patsaita. Miksi en osaa olla enemmän Minna?

Minna oli minun ikäiseni, 35-vuotias, kun hän jäi leskeksi. Minna oli silloin raskaana seitsemättä kertaa, ja kuopuksen synnytys ajoi hänet synnytyspsykoosiin. Seitsemän lapsen yksinhuoltaja, 1800-luvun Suomi, mielenterveysongelmat. En minä vain pystyisi olemaan Minna. Mutta Minna vuosisatain takaa osoittaa, että minulle on annettu mahdollisuudet enempään. Ehkä siksi tämä ei riitä ja sielussa velloo. Haluaisin tehdä enemmän, vaikuttaa.

Samalla tuntuu, että tämä palo ei sammuisi millään. Vaikka keksisin keinon pysäyttää ilmastonmuutoksen tai voittaisin Nobelin rauhanpalkinnon (siihen ei rahkeet ja älli riitä, sori Minna), tuntisin luultavasti senkin jälkeen riittämättömyyttä. Pitäisi tehdä enemmän, käyttää omaa etuoikeuttaan niiden hyväksi, joilla ei ole samanlaisia mahdollisuuksia kuin minulla. Ehkä se on hyväkin se sellainen eteenpäin puskeva palo. Vielä kun saisi kiinni siitä, mihin se tahtoo minua työntää. Etenkin kun samalla olen ihan nolostuttavan turvallisuushaluinen ja just niitä, joiden on hankala luopua jo saavutetuista etuoikeuksista omassa elämässä.

Sillä aikaa, kun yritän saada kiinni ja sitten ymmärtää sitä mielessäni poukkoilevaa, polttavaa ja sähisevää tahtoa tehdä jotain, yritän kanavoida etuoikeuteni pieninä annoksina ympärilleni. Ihan kuten teki eräs Minna. Ei 1800-luvun Minna, vaan 2000-luvun alun Minna.

Minä aloitin lukio-opinnot Vaasassa vuonna 2000. Samoihin aikoihin Vaasan yhteislukiossa aloitti äidinkielen lehtorina eräs hiljan opettajaksi valmistunut Minna Rytisalo. Minnasta tuli myös minun luokanvalvojani.

En ihan tarkalleen muista, miten asiat menivät, mutta ehkä kirjoitan kuten kirjailija Minna Rytisalo ja yhdistän faktapisteiden väliin ajatuksiani siitä, miten asiat ehkä menivät.

Lukion ensimmäisellä kiikuin lapsuuden ja aikuisuuden välillä. Toki olin ajatellut olevani aikuinen jo pidemmän aikaa, mutta käyttäytynyt silti koko yläasteen ajan kuin kakara. Aloin ymmärtää, että jos tahdon tehdä elämälläni jotain muutakin kuin norkoilla paikallisen grillin kulmilla kylmyydestä täristen, olisi syytä alkaa keskittyä opiskeluihin taas vähän paremmin ja noh, tehdä jotain. Yläasteen aikana mojovimmin oli laskenut ruotsin numero: yhdeksästä vitoseen. Kuin päätöstäni pönkittääkseni vaihdoin repaleiset bändipaidat hiostaviin keinukuituisiin bleisereihin. Aloin hahmottaa tulevaisuutta, mutta silti teiniangsti kyti yhä sisälläni.

Tykkäsin äidinkielentunneista, kuten olin aina tykännyt. Siltikin, vaikka kasia parempaa numeroa en äidinkielestä koskaan tainnut saada. Olen kirjaston nurkissa kasvanut lievästi lukihäiriöinen, jonka rakkautta tarinoihin eivät onnistuneet kampittamaan edes kaksoiskonsonantit, yhdyssanat ja riveiltä toisille hyppivät kirjaimet. Niiden kanssa kyllä oppi olemaan, kun vain vietti niiden kanssa paljon aikaa. Vielä tässäkin tekstissä rouva-sanan u- ja o-kirjaimet vaihtoivat paikkaa, ja muutamat muut kirjoitusvirheet huomaan luultavasti vasta huomenna.

Mutta juuri siksi se, että nykyään kirjoitan työkseni, ei ole itsestäänselvyys.

Kaikki olisi voinut mennä hyvin toisin esimerkiksi sillä äidinkielentunnilla, kun Minna Rytisalo pyysi minua jäämään luokkaan tunnin jälkeen. Arvelin saavani satikutia, sillä olin viettänyt tunnin takapenkissä lähinnä lukemalla viereisestä kirjahyllystä poimimaani Sinuhe Egyptiläistä – kuten useammat tunnit sitäkin ennen. Se penteleen teiniangsti tiedättehän, se löytää kyllä lukutoukastakin ulospääsynsä.

Mutta keskittymisvaikeuksieni sijaan Minnalla olikin asiaa aineestani, jonka olin palauttanut edellisellä viikolla. Minna oli lukenut sen ja tykännyt. Sinulla on kirjoittamisenlahja, ethän anna sen valua hukkaan. Minun silmäkulmiani kirveli, mutta kohautin vain kulmiani mutisten joo.

Pian Minna muutti Kuusamoon ja lähetti perässään luokallemme kirjeen, jossa kertoi kotiutumisestaan uudelle paikkakunnalle ja siitä, miten likaiset vaatekaappien hyllyt uudessa kodissa olivat olleetkaan.

Minä en koskaan lukenut Sinuhe Egyptiläistä loppuun (pitäisi vielä, se vaikutti hyvältä!), vaan aloin keskittyä äidinkielentunneilla. Valitsin valinnaisiksi kursseiksi äidinkieltä. Kun tajusin kirjoittaneeni äidinkielen yo-kokeessa sydämellä-sanan kahdella m-kirjaimella, mietin, mitähän Minna tästä sanoisi. Yhteen sydämeen mahtuu vain yksi ämmä! Sain äidinkielestä arvosanan M. Se ei ole huono, mutta ei mitenkään erityisen hyväkään. Ei sellainen, joka saisi miettimään, että oma kutsumussuunta on selvä.

Mutta matkani varrelle sattuneet ja jo sitä ennen vaikuttaneet ihmiset ovat vieneet minua sinne, missä nyt olen ja sinne, minne olen itseltäni tietämättänikin vielä menossa. Ainakin yksi Minna Rytisalo ja eräs Minna Canth.

Minäkin tahtoisin olla enemmän sellainen, Minna.