Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Eräs nettideittailun maailmaan tutustunut tuttavani listasi minulle taannoin asioita, jotka ärsyttävät mahdollisten treffiseuralaisten itsestään tekemissä esittelyissä. Yksi niistä oli latteus siitä, miten kyseinen henkilö kertoo tykkäävänsä hitaista aamuista. Tuttavani nauroi, että mitäs hittoa se nyt kertoo yhtään kenestäkään mitään. Sillä onko jossain muka joku, joka sen sijaan rakastaa sitä, että aamut saa aloittaa hemmetillisellä kiireellä ja säädöllä. Sillä jos olisi, se olisi asia, mikä kertoisi ihmisestä jotain.

Ajatus jäi pyörimään mieleeni. Minä en ole koskaan nettideittaillut ja Tinderiin olen tutustunut vain kavereiden olkapäiden yli kurkkien ja eläen rinnalla treffikokemuksia, jotka ovat olleet kaikkea väliltä horror ja vaihdetut kihlat.

On silti todettava, että jos kirjoittaisin itsestäni lyhyen kuvauksen jonnekin, minäkin kertoisin siinä jonkinlaisin sanakääntein rakastavani hitaita aamuja. Itse asiassa näin olen tehnytkin kirjoittaessani itsestäni esittelyjä esimerkiksi työpaikkojen nettisivuille tai puhujakeikkojen esittelyosioihin. Olen kertonut arvostavani tuorepuristettua appelsiinimehua aamuisin (kiireessä moiseen ei olisi aikaa) ja tykkääväni luuhailla – kirpputorien ja kirjastojen lisäksi – aamupalapöydässä (ei kiireisen aamun tunnusmerkki sekään).

Rakkaus hitaisiin aamuihin kun kertoo elämäntavasta, elon rytmistä ja siitä, mitä pitää tärkeänä. Se kertoo siitä, että elämä on ehkä aika hektistä noin muuten, sillä eipä niitä hitaita aamuja muuten oppisi arvostamaankaan.

Minulle hitaat aamut kohdentuvat juurikin ruokapöydän ympärillä oleviin tapahtumiin. Siihen, että on aikaa kattaa nätisti, laittaa vähän parempaa ruokaa ajan kanssa ja nyhertää avokadot juuri oikeanlaiselle viuhkalle kahdesti paahdetun leivän päälle. Että on mahdollisuus sytyttää kynttilät palamaan ja laittaa kaiuttimista soljumaan lempeää musiikkia.

Rakkaus hitaita aamuja kohtaan onni myös tästä elämänvaiheesta tässä. Vielä pari vuotta sitten mikään elämässäni ei ollut hidasta ja aamuja kuvasti enemmänkin hätäisyys ja säheltäminen. Mutta nyt lapset ovat kasvaneet ja oppineet ymmärtämään ja hitusen jo jakamaankin äitinsä rakkauden hitaisiin viikonloppuaamuihin.

Laitetaanko kynttilä palamaan, saattaa kuopuskin ehdottaa. Esikoinen tuo välillä pyytämättä posteljoonin tuoman ”äidin lehden”, vaikka ihan kaikkien lehti se toki on. Mutta minä olen se, joka vietän sunnuntai-Hesarini kanssa mielelläni niin hitaan aamun, että muut ovat jo aikoja sitten poistuneet pöydästä, välissä on ehditty keittää toinen pannullinen kahvia ja oikeastaan alkaa olla jo lounasaika.

Alkusyksystä päivärytmimme muuttui, kun lapset alkoivat syödä arkiaamuisin aamupalan päiväkodissa ja eskarissa. Nyt kun lasten kanssa yhdessä syödyt aamupalat ovat harvinaisia ja koko perheen kesken vietetyt aamuhetket vieläkin harvinaisempia, olen alkanut vaalia niitä entistä herkemmin.

Minulle onni on vahvasti läsnä niissä hetkissä, kun rakkaimmat kokoontuvat saman pyöreän pöydän ääreen aamuisin. Välillä meitä on vain kaksi, joskus kolme, välillä neljä ja toisinaan saamme jakaa aamupalan laajennetun perheemme, ystävien, kanssa. Niitä minä rakastan sydämeni pohjasta, edestä ja takaa; hitaita aamuja.

Tehtiin eilen eteisessämme vuodenaikavaihdos. Siirrettiin vihdoin sandaalit ja olkihatut varastoon ja haettiin tilalle villaa ja toppaa. Tajusin siinä kamamäärän keskellä tuskaillessani ja toisaalta eteissäilytysjärjestelmäratkaisuamme kiitellessäni, että tämähän on kotimme ainut ihan kokonaan valmis huone. Mikään asia ei odota seinille kiinnittämistä, fiksaamista tai maalaamista. Mitään asioita ei puutu (paitsi sieto eteiskiukutteluun), ja jopa lattialistat ovat paikoillaan.

Hurraa sille! Tämä nelihenkisen perheemme arjen kohtauspiste ansaitseekin ihan kunnon esittelyn nyt, kaksi vuotta muuton jälkeen. Täältä löytyy postaus, jossa on kuvat eteisestä ennen remonttia, ja kerron samaisessa postauksessa tarkemmin myös noista eteisemme säilytysjärjestelmistä.

Sitten viime näkemän, eteisen seinät ovat saaneet ylleen harmaan maalisävyn. Sitä täydellistä harmaata sävyä pohdittiin viime vuonna tuskallisen pitkään, ja opin, että räikyvän kirjavien tapettien valinta ei ole mitään sen rinnalla, kun pitää löytää just oikean sävyinen harmaa maali. Eteisen maalisävyksi valikoitui lopulta Tikkurilan harmaa, joka on nimeltään Laasti. Samalla maalilla sudittiin myös keittiömme ja vaatehuoneemme seinät.

Tuosta eteisemme lattiasta saan kyselyä joka kerta, kun se kuvissa vilahtaa. Lattia on rakennettu käsintehdyistä marokkolaisista sementtilaatoista, jotka tilasimme tamperelaisesta Viinikan tähdestä. Paksujen, painavien ja uniikkien sementtilaattojen asennus, hoito ja tuntuma eroaa niin paljon perinteisestä laatasta, että tähän on syytä palata ihan omassa kirjoituksessaan myöhemmin.

Jo kaksiomme eteisessä palvellut Vitran Hang it all -naulakko on vihdoin päässyt seinälle. Se toimii vierasnaulakkona ja jotenkin jännästi siihen tuntuu kerääntyvän myös kaikenlainen röynä. Ulko-oven viereen jäävään koloon (eteisessämme on valehtelematta kymmeniä kulmia ja hämmentäviä kolosia, joiden hyötykäytössä saa käyttää mielikuvitusta) mahtui juuri sopivasti minun lapsuudenkodin huoneessani ollut pyörivä naulakko. Siinä roikkuvat kauppakassit, sateenvarjo ja yleensä myös jotain kamaa, joka pitäisi muistaa ottaa mennessään mukaansa.

Istuimena eteisessämme on Lahden huonekalutehtaan upea tuoli, joita löysin kolmin kappalein muinoin vaasalaiselta kirpputorilta. Tuoli odottaa edelleen uudelleenverhoilua, joten sentään jotain tehtävää eteisestäkin toki löytyy. Keltainen jakkara on Iittalan matala Plektra-jakkara, jonka kuopus sai siskoltani kaksivuotislahjaksi. Se vähän niin kuin jäi tuohon keskelle eteistä ja löysi siitä paikkansa. Se on just sopivan korkea pienimmillekin pyllyille istua samalla, kun yritetään nyrhätä kenkiä jalkaan.

Yhteen eteisen nurkkaan on kotiutunut pieni pöytä, jonka löysin Fargo Vintagen varastontyhjennysmyynnistä. Siroilla jaloilla seisova pöytä on tehty luultavasti 50-luvulla, ja se on toiminut joko yöpöytänä tai puhelinpöytänä. Siitä puuttuivat ostohetkellä jalkatassut ja vedin, mutta sopivat tassut löytyivät ihan rautakaupasta ja uusi messinkinen vedin Rakennusapteekista. Pöydän päälle on kertynyt lukemiani kirjoja, sen pieneen laatikkoon mahtuvat meikkini ja alatason sininen kirppislöytörasia kätkee sisäänsä kenkienhoitotarvikkeet.

Pöydän yläpuolella oleva peili löytyi sillä tavalla kuin asioilla on kirppiksillä tapana löytyä: silloin, kun et ole etsimässä juuri sitä. Olin kävelemässä Töölössä kirjajulkkareihin, kun sattumalta ohitin jonkun itselleni entuudestaan tuntemattoman kirpputorin. Olin jo kävellyt kirpputorin ohi, kun mielessäni hälytti; peilihavainto! Olimme etsineet sopivaa peiliä jo tovin, sillä meillä oli noihin aikoihin vain yksi tulitikkurasian kokoinen peili, ja sekin oli pimeässä ja sysipaskassa vessassamme (sittemmin onnistuin hajottamaan tuon vessanpeilin lyömällä pääni siihen niin kovin, että se irtosi ja tipahti säpäleiksi – sanoinko jo, että vessamme on sysipaska). Peruutin takaisin kirppiksen näyteikkunalle ja siellä se oli; juuri sopivan kokoinen ja juuri sopivalta vuosikymmeneltä oleva peili. Hintaa sillä taisi olla 15 euroa. Kävelin kirjajulkkareihin lopulta oma peili mukanani.

Olennainen muutos eteisessämme sitten viime näkemän on myös ikkunallisten peiliovien kylkeen asennettu verhokisko. Sen mittaan sahaaminen rautasahalla ja paikalleen poraaminen veivät ehkä 10 minuuttia, että kyllä kannatta puolitoista vuotta vaiheilla asian kanssa. Sinä aikana esimerkiksi naapurissa asuvat ystävät oppivat jo tietämään miehen bokserien sävyt, sillä olohuoneemme verhottomista ikkunoista on heille suorat näkyvät – ja olohuoneesta on taas suorat näkymät eteiseen, josta on myös kulku kylpyhuoneeseen. Nyt peiliovien eteen voi tarvittaessa kiskoa verhon. Verhona on Marimekon Kanteleen kutsu -kankaasta ommeltu suikale, joka oli vanhassa kodissamme kiinnitetty seinälle ikäänkuin sängynpäädyksi.

Iso juttu eteisen remontoinnissa oli myös valaistuksen parantaminen, ja se asia hoidettiin onneksi kuntoon heti remonttiurakan alkuvaiheessa. Eteisessä oli alkujaan vain yksi kelmeästi särisevä ”kellarivalaisin”, joka teki koko tilasta pimeän ja nuhjuisen. Nyt tilaa valaisee neljä tehokasta ja kattoon koteloitua valaisinta, joiden voimakuutta voi säätää himmentimellä. Remontoinnin myötä kertyneistä vinkeistäni kodin hyvään valaistukseen kirjoitin täällä.

Kahden vuoden käytön jälkeen tuollainen avomallinen eteinen on osoittautunut lapsiperhearjessa toimivaksi. Tietenkin välillä olisi huojentavaa voida vetäistä kaapinovet kiinni ja sulkea sotku niiden taakse. Nyt tila on kuitenkin ilmavampi ja se tulee pidettyä putsussa paremmin.

Mutta jos vain mahdollista olisi, tietenkin ottaisin eteiseen kiitollisena enemmän säilytystilaa. Mielelläni omistaisin useammat parit kenkiä ja antaisin tilaa muutamalle lisätakille. Myin muinoin pois hieman lämpimämmät välikausitakkini – villavuorellisen trenssin ja ohuen villakangastakkini – koska niiden käyttöaika vuodessa on aikuisilla niin lyhyt ja tila eteisessä vähäinen. Nyt sitten tungen ohuiden puuvillatakkieni alle kerroksittain villaa ja mietin, koskakohan voin vetäistä päälleni 10 kiloa painavan villakangaspalttooni tai napajäätikkömatkailuun sopivan toppatakkini.