Nyt se on siellä, kustantajani Otavan syksyn 2025 katalogissa asti: esikoisromaanini Valmis paketti! Painettu kirja ilmestyy nyt syyskuussa 2025, ja äänikirjana kirja tulee saataville kaikkialle joulukuussa 2025.

Eikö se ilmestynyt jo, joku saattaa kysyä. Tavallaan joo, mutta ei. Valmis paketti siis ennakkojulkaistiin joulukalenterimuotoisena äänikirjana yksinoikeudella Storytelissa jo viime vuoden joulukuussa. Mutta varsinainen julkaisu on sitten nyt tulevana syksynä. Vähän hassua joo, mutta mikäs siinä on juhliessa kirjan julkaisua kahdesti!

Nyt ei myöskään enää tarvitse himmailla yhtään, vaan voin alkaa tykitellä täydellä teholla Valmiin paketin riemusanomaa!

Lukemista ruuhkavuosiromantiikan nälkäisille

Valmis paketti -kirja kertoo 35-vuotiaasta Emmasta, jolla on elämässä kaikki mallillaan. On ihana puoliso Ville, suloinen tytär Lumi ja mielenkiintoinen työ tositelevisiotuottajana. Mutta yksi puuttuu valmiista paketista: toinen lapsi.

Vauvasta tulee Emmalle pakkomielle, etenkin kun käy ilmi, että raskaus ei ala yhtä helposti kuin viime kerralla. Asiaa ei yhtään auta, että Ville tuntuu välttelevän Emmaa aina kun olisi mahdollista päästä tositoimiin.

Samaan aikaan Emman tuottamaan Sinkut savityökurssilla -sarjaan palkataan juontajaksi Instagramin kuolatuin vaikuttaja ja alfaurosmaineestaan ylpeä Dani. Yhtäkkiä Emmasta tuntuukin ihan loogiselta pohtia, onko sillä lopulta väliä, kuka sen vauvansiemenen kylvää, kunhan se kantaa hedelmää…

Luvassa on siis ruuhkavuosiromantiikkaa: lapsiperhesäätöä, romanttista jännitystä, ruuhkavuosista ammentavaa ”brittiläis-herttoniemeläistä” komediaa (olen tosi otettu, että useampi on toisistaan tietämättä verrannut kirjan vähäeleistä huumoria brittiläiseksi!), ajankuvaa kaupunkilaisvanhemmuudesta ja elämän tummempia sävyjä, jotka maalataan kuitenkin feel good -genren pehmeän turvallisilla vesiväreillä. 

Valmis paketti -romaani aloittaa uuden feeld good -kirjasarjan

Oi kyllä, tämän uutisen päällä olen joutunut istua niin että melkein olen luullut jo saaneeni kihomatotartunnan!

Valmis paketti on kirjasarjan aloitusosa, eli Emman ja perheensä tarina saa jatkoa! Tämä on jotain niin ihanaa, että itkettää. Olen nauttinut Emman seurassa viettämästäni ajasta enemmän kuin olisin voinut aavistaa, ja nyt on tiedossa monia kuukausia lisää yhteistä aikaa.

En lähtenyt kirjoittamaan kirjaa sarjana, mutta aika nopeasti käsikirjoituksen edetessä kustantamosta alettiin väläytellä ideaa sarjasta. Tartuin ajatukseen tietenkin ilolla: sen lisäksi, että Emman seurassa on hyvä olla ja hänen tarinassaan riittää ammennettavaa, ja sarjat ovat myynnillisesti hyvä asia. En pistäisi pahakseni, jos mielikuvitukseni louhinta ja istuinlihasten työstäminen toisi myös mukavahkoja ja tietenkin suurimmissa unelmissa vallan melleviä tulovirtoja. 

Emman tulevia seikkailuja en ole kirjoittanut vielä synopsista enempää, mutta saan ottaa ne työpöydälläni tässä lähiviikkojen aikana. Syyskuussa on jo oltava ensimmäisen kerran näytettävää kustannustoimittajalleni. Valmista on sitten ensi vuoden joulumarkkinoille.

Uusia vanhoja mutta vielä salaisia kirjaunelmia

Alkuvuoden olen saanut kiehnätä toisenlaisen kirjaprojektin parissa. Projektin isoimman työn kanssa olen nyt loppusuoralla. Onpahan ollut yllättävän iso rutistus! Ja paljon on vielä edessä.

Tämän projektin kanssa joudun olla vielä ärsyttävän salamyhkäinen, sillä tätä se kirjojen kanssa on. Kustannusmaailmassa mennään vuotta–kahta jos ei useampaakin edellä tätä hetkeä.

Mutta sieltä se tulee sitten, kun sen aika on. Jotain, mitä rakastan jo nyt niin paljon, että kauhistuttaa. 

Elettyä unelmia, apurahoja ja taloudellista huolta

Alkuvuosi on siis ollut yhtä isoa toteutuvien unelmien ilotulitusta. Yhtäkkiä tiedossa on useampi kustannussopimus yhtä aikaa, ja saisin kirjoittaa kirjoja enemmän kuin aika antaa periksi. Mitä täällä tapahtuu! 

Aika monta kertaa olen nipistänyt itseäni.

Myös sen takia, että tajuaisin onnekkuuteni. Samalla on vaivannut ihan valtava huijarisyndrooma, ulkopuolisuudentunne ja taloudellinen huoli. 

Jälkimmäinen ei onneksi ole vielä konkretisoitunut, siitä kiitos tilillä yhä näkyville menneille hyville vuosille yrittäjänä. Mutta ai että vihaan, miten kokonaisvaltaisesti huoli omasta taloudellisesta tilanteesta jyrää kaikkien muiden tunteiden yli. Miten voikaan samaan aikaan olla yksi ura selkeässä nousujohteessa ja tilin käyttövara ja sitä myötä selkäranka selkeässä laskussa.

Olikin kertakaikkisen huojentavaa ja onnekasta, että sain kevään apurahahauissa apurahan kirjailijatyöhöni. Tai tarkemmin sanottuna sain kaksi apurahaa. Kaksi! Kaikkien näiden hylsyjä tykittäneiden vuosien jälkeen! Otavan kirjasäätiön kevään apurahahauista tuli puoltava päätös ja apuraha sekä tällä hetkellä työpöydällä olevalle kirjalle että Valmiin paketin jatko-osalle. 

Sain kaksi 3 000 euron apurahaa, millä helsinkiläinen asuntovelallinen lapsiperheellinen ei täyspäiväiseksi kirjailijaksi heittäydy, mutta valtava helpotus se silti oli. Apurahat mahdollistavat sen, että voin olla miettimättä muita töitä vähän vähemmän (saa silti olla yhteydessä niidenkin kanssa!) ja keskittyä kirjoittamiseen vähän enemmän.

Määräänsä enemmän apurahat pussailevat henkistä kanttiani. Tuntuu hyvältä, että kirjallisuussäätiö uskoo tekeillä oleviin kirjoihini ja niiden merkitykseen. 

Nyt yritän nipistää itsestäni huolet, murheet ja omat pahansuovat ajatukset itseäni kohtaan pois ja keskittyä ymmärtämään, että juuri nyt, juuri tällä hetkellä, saan elää unelmaani. 

• Kirjailijakuvat: Marjo Tynkkynen / Otava
• Meikki ja hiukset: Riia Koivisto
• Mekko kuvauslainassa: Vimma
• Korvikset kuvauslainassa: Kalevala

Olen huomannut somen käytön olevan minulle aika hyvä indikaattori siihen, miten voin. Mitä paremmin voin, sitä vähemmän vietän aikaa somessa ja mitä huonommin voin, sitä enemmän vietän aikaani somessa. 

Huonovointisuuden kannalta se onkin sitten itseään ruokkiva kehä, sillä jonkun muun (algoritmin) minulle valitsemien videoiden apaattinen tuijottaminen saa oloni samaan aikaan amebamaiseksi ja ylivirittyneeksi, siis kertakaikkisen tuhnuiseksi. 

On aivan idioottimaista, että jumitun somevirtaan, sillä syy-seuraussuhde siitä on niin selvä ja välitön. Mutta silti etenkin väsyneenä saatan jäädä jumittamaan algoritmin tarjoilemaan looppiin. Kuluu helposti puoli tuntia, sitten toinen, kolmaskin. Lopulta jäljellä on vain karsea olo, ilman että edes muistan, mitä olen tuijottanut saadakseni itseni tuntemaan kummallista onttouden ja ähkyn yhdistelmää. 

Viime kuukausina on ollut sellaista. Toivoisin, että minäkin joutuisin lapsieni tapaan perustellen pyytää vanhemmiltani lisäaikaa puhelimeni käytölle. Epäreilua moinen, sanovat lapseni, kun saan itse napauttaa itselleni vielä 15 minuuttia ja sitten vielä toiset. Mutta oikeasti se on vain ihan perseestä. 

Pidän itseäni varsin kurinalaisena ja erittäin sääntöorientoituneena, olen valmis ponnistelemaan hyvinvointini eteen ja minulla on taipumusta perfektionismiin. Silti henkinen huonovointisuus nakertaa minuun algoritmin mentävän aukon, josta somen aivoton plärääminen puikahtaa kehooni mellastamaan. 

Mietin tätä, kun viime kuussa osallistuin kutsuvieraana Ping Helsingin järjestämässä Impact Helsinki -tapahtuman. Siellä lavalle nousi monen muun puhujan lisäksi futuristi Perttu Pölönen. 

Pölönen kertoi tieteellisestä keittolautaskokeesta. En nyt sanatarkkaan muista, miten se meni, mutta jotakuinkin näin: oli tutkimus, jossa pöydällä olevaan soppalautasen pohjaan oli liitetty letku. Letkun kautta lautaselle pystyttiin pumppaamaan hiljaa ja ruokailijan huomaamatta lisää keittoa. Kävi ilmi, että ruokailijat söivät normaalia enemmän keittoa, sillä eivät havainneet lautasen tyhjenevän sitä tahtia kuin se normaalisti olisi tyhjentynyt.

Ystäväni mieleen tuli vastaava esimerkki tästä jutellessamme. Illallisilla, joissa pöytiin tarjoillaan vapaalla kaadolla ruokaviinejä, tulee helposti juotua paljon enemmän kuin normaalisti joisi. Kun puolitäyttä lasiakin käydään täyttämässä vähän väliä, ei itse hahmota, kuinka monta lasillista lopulta on juonutkaan. Vasta pöydästä jaloilleen noustessa tajuaa, että oho.

Miten tämä liittyy someen? Minulla täällä blogissa näkyy etusivulla kaksi uusinta kirjoitusta kerrallaan. Jos lukija haluaa siirtyä vanhempiin teksteihin, hänen pitää tehdä naksauttaa itsensä seuraavalle sivulle, tehdä tietoinen valinta.

Mutta nopeilla somealustoilla on vain yksi jatkuva teksti- video- ja kuvavirta. Sitä pursuaa loputtomiin puhelimen alareunasta, ihan kuten soppakulhotestin keittoa.

Somejätit voisivat halutessaan tehdä alustoilleen muutoksen, jossa käyttäjien pitäisi tietyn väliajoin tehdä tietoinen päätös, että kyllä, haluan edetä vielä kymmenennelle sivulle. Mutta sen sijaan ne lykkäävät lisää, lisää ja lisää, niin kauan kuin vain käyttäjiin mahtuu.

Ei ihme, että välillä vasta somealustojen yltäkylläisistä pöydistä noustessa tajuaa, että huh, onpa huono olo.