Vaikka edelleen vähän haikailen leppoisan kesän ja etenkin sen päättäneen miehen loman perään, on tässä perusarjessakin monta kivaa juttua, toki. Yksi niistä on minun ja lasten perinteeksi muodostuneet kulttuurilauantait, joita vietetään miehen viikonlopputyövuorojen aikaan. Kesällä viikonpäivät menettivät merkitystään, mutta nyt syksyn kiireiset arkipäivät ovat rutistaneet mehut niin tehokkaasti, että viikonloput toden totta tuntuvat taas viikonlopuilta.

Ei herätyskelloa, mutta sen sijaan paljon loikoilua sängyssä kainalokkain. Ja oma suosikkini: mahdollisuus kuhnailla aamiaisen sekä Hesarin ääressä niin pitkään kuin huvittaa. Kiireettömän aamun lisäksi kulttuurilauantain resepti on muutenkin helppo: otetaan yksi kulttuuririento, lounaan ulkoistus kaupungin ravintolatarjonnalle, paljon leppoisaa luppoaikaa ja mahdollisesti piipahdus johonkin kivaan kahvilaan.

Viime lauantain kulttuuriosuudesta vastasi musiikkiteatteri Kapsäkki, johon saimme kutsun tulla katsomaan Suomen ensi-iltansa saanutta koko perheen komediaa Tohtori Zeiffal, tohtori Zeigal ja virtahepo, jota ei koskaan saatu kiinni. Komediassa kaksi yltiöpäisen innokasta ja hivenen höpsöä virtahepotutkijaa pitää teatteriyleisölle luentoa virtahevoista. Niitä on kuulemma nähty etenkin Itiksen parkkihallissa! Meno yltyy, kun yhtäkkiä lavalle paukkaa virtahepo.

Minä, lapset ja muu yleisö osallistuimme teokseen ollen keskellä sitä, olimmehan me yllättävän käänteen saaneen virtahepoluennon yleisö. Lapset tempautuivat menoon niin vahvasti mukaan, että välillä piti ihan toppuutella olemaan vähän hiljempaa ja ylipäätään pysymään paikallaan. Mutta kun se virtahepo menee tuolla! Lopulta esityksen lopussa lava oli sotkussa virtahevon ja tohtoreiden mellastuksesta, ja toinen lapsista kysyikin nauraen mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu.

Tällaista eläväistä ja lavan reunojen yli hyppäävää komediaa tekemään sopii mitä loistavammin pääosakaksikko, joista molemmat ovat lastenteatterin ammattilaisia, mutta myös klovneja. Taina Mäki-Iso on lisäksi ammatiltaan ohjaaja ja Jouni Bäckström taas oopperalaulaja. Näytelmän ohjaajaan Georgia Murphyyn pääosakaksikko on tutustunut aikoinaan ranskalaisessa komediakoulussa. Niin hullunkurinen tekijäsoppa, että ei ihme, miten lavan hepulointi tarttui myös yleisöön.

Koinkin parhaaksi jättää tällä kertaa kulttuurilauantain kahvit väliin, nostaa kaksi sekoilusta sätkivää minivirtahepoani pyörän kyytiin (saatiin meidän laatikkopyörämurunen kolaroinnin jälkeen vihdoin kotiin!)  ja suunnata nokka kohti kotia.

Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Tervetuloa siihen huoneeseen kodissamme, jossa yhä edelleen kompastelen äitiydessäni. Vaikka tässä nykyisessä kodissamme eteisessä on tilaa levittää pukinetta ympäriinsä, istuksia tuoleilla ja vetää vaikka äksäksi kiukuttelemaan, ei se ole poistanut eteiseen kiteytyviä arkikriisejä, jotka jo kolme vuotta sitten arkikuvasarjaa tehdessäni olivat framilla.

En tiedä, kuinka monta postausta voin kirjoittaa siitä, miten paljon vihaan lapsiperhe-elossa pukemistilanteita. Ainakin näemmä taas yhden. Mutta kun ihanan, lämpimän ja helpon kesän jäljiltä sekä minä että lapset olimme jo melkein unohtaneet, mitä neljän vuodenajan Suomessa eläminen on.

Kun on voinut kuukausitolkulla kulkea ulos ja sisään sujauttamalla kengät jalkaansa, ihan vain takin kanssa voi tulla jo kriisi. Takin hihat tuntuvat ranteissa inhottavilta, eikä takin hihoja saakaan käärittyä kainaloihin asti pois tieltä. Vetoketju takkuaa ja huppu on muhkura. Aamulla pitää laittaa kuoritakki, mutta iltapäivällä siinä tulee kuuma, joten pitää muistaa ottaa myös collegetakki. On kuuma, on kylmä ja äiti on tyhmä.

Ulkofarkut tuntuvat paljain säärin vietettyjen kesäpäivien jälkeen ahdistavilta. Etenkin jos ne pääsevät kastumaan, kun ei aamulla jaksettu taistella siitä, että olisi kuorihousukeli. Kuorihousujen henkselit taasen menevät solmuun ja alla olevien housujen lahkeet nirhautuvat ylös. Lahkeiden kuminauhat paukkuvat rikki, ja pitkävartisen kenkien pukemiseen menee ainakin 2 sekuntia sen yli, minkä lapsi jaksaa äheltää.

Sadetakki kinnaa, kurahousuja ei ole muillakaan ja kumppareita en ainakaan laita. Dinosaurusasu ihan riittävä varustus syksyiseen ulkoiluun ja miksi ei saa laittaa tyllimekkoa ja ballerinoja retkipäivänä.

Minä olen jo oppinut hyvin monissa asioissa puhaltamaan, sulkemaan korvani ja hoitamaan vaikka liukuhihnatyyliin asiat, jotka on hoidettava. Mutta eteisessä pinnani on lyhyt kuin Helsingin valoisa-aika marraskuussa. Aamujen kiireentuntu on omiaan pahentamaan eteisessä kohoavaa kiukkua. Rappukäytävä raikuu, kun Valtarin Hannen pesue on taas lähdössä arjen rientoihin. Kun päästään ulos, ollaan koko sakki hikisiä, kiukkukyyneleisiä ja kaikkemme antaneita jo aamutuimaan.

Ja nyt on sentään vielä kahdeksan aikaan aamusta valoista, eikä kunnon kurakelit ole vielä alkaneetkaan. Että kivoja hetkiä sinne eteiseen vaan, meille kaikille!