Kaupallinen yhteistyö: Helsingin kaupunki ja kulttuurikeskukset

Tiedän helsinkiläistyneeni siitä, että metron mentyä alta, jupisen harmistuneena, kun seuraavan tuloon on neljä minuuttia. Maalaistaustani taas huomaa siitä, että olen edelleen, yli 10 vuoden helsinkiläisyyden jälkeen, aivan pyörällä päästäni siitä, miten paljon Helsingissä on tarjolla tekemistä, näkemistä ja kokemista ihan koko perheelle. Ja monesti vielä ihan ilmaiseksi!

Yksi merkittävimmistä onnellista ihmetystä aikaansaavista tahoista on yhteistyökumppanini Helsingin kulttuuri- ja vapaa-aika. Hivenen kömpelöltä virastokieleltä käännettynä siis esimerkiksi kuusi ympäri Helsinkiä levittäytyvää kulttuurikeskusta: Annantalo, Kanneltalo, Malmitalo, Stoa, Vuotalo ja Caisa. Niissä jokaisessa on vuoden ympäri tarjolla monipuolista, laadukasta ja runsaslukuista kulttuurimenoa. Moni näyttelyistä, tapahtumista ja esityksistä on täysin ilmaisia tai verrattain edullisia.

Liekö maalaistaustani syytä, mutta löysin kulttuurikeskukset kunnolla vasta lasten jo hieman kasvettua. Olisinpa ymmärtänyt niiden olemassaolon jo perhevapailla! Siellä minä kiersin Kampin kauppakeskusta ympäri ja ympäri talvivauvan kanssa, joka viihtyi vain kantoliinassa ja liikkeessä. Vaikka ihan vieressä olisi ollut viihtyisä ja kodikas Annantalo ilmaisine näyttelyineen ja monipuolisine ohjelmineen! Tiesin kyllä Annantalon, mutta en tiennyt mikä se on ja että sinne voi mennä ihan vain hengailemaankin.

Kulttuurikeskukset ovatkin tosiaan auki ihan kaikille, ja ne keräävät yleensä väkeä lähiympäristöstään. Mutta kun minä ja lapset vihdoin pääsimme sisään kulttuurikeskusmeininkeihin, olemme matkanneet paikallisjunalla Kanneltaloon esimerkiksi katsomaan teatteria ja bussilla Malmitalolle kokemaan tanssia. Caisan monipuolisiin lastentapahtumiin olemme osallistuneet tajuamatta, että ne ovat kaupungin järjestämiä. Meitä lähinnä oleva Stoa on lapsille tuttu etenkin päiväkodista ja eskarista, kun he ovat varhaiskasvatuksen jengin kanssa käyneet siellä esimerkiksi arkiaamupäivien ilmaisissa elokuvanäytöksissä.

Myös aikuisille kulttuuritaloissa järjestetään vaikka ja mitä. Itse olen esimerkiksi ollut ompelulaneissa, jossa surisutin ompelukonetta hurmiossa ja keskeytyksessä yömyöhään. Ilmaismateriaaleista ja Kanneltalon lainaamilla ompeluvälineillä valmistui tämä prinsessa-agentti-merenneito-salapoliisi-ponin mekko esikoiselle. Kulttuurikeskuksissa on myös keikkoja (tulossa esimerkiksi Maustetytöt), elokuvia (esimerkiksi taiteilija Helene Schjerfbeckistä kertova uutuuselokuva Helene) tai vaikka burleskia ja dragia.

Olenkin ollut onnellisen pölmistynyt monipuolisen ohjelmatarjonnan lisäksi myös siitä, minkälaisia tiloja kulttuurikeskuksista löytyy. Että esimerkiksi tanssia tai teatteria katsoessaan voi löhötä ison salin pehmeissä penkeissä ja lavalla kaikki äänitekniikkaa ja valoja myöten on viimeisen päälle. Tykkään myös hurjasti, että kaikissa kulttuurikeskuksissa on omanlaisensa kahvila. Esimerkiksi Annantalosta saa maittavaa vegaanista lounasta ja Kanneltalon kahvilasta voi tilata vaikka ihanan tahmeaa baklavaa – ja teatteri-iltana punaviinin.

Että toden totta: onni on lapsiperheenä elellä Helsingissä! Vielä kun se kaikki kulttuurikeskusten runsas tarjonta saataisiin helposti tsekattavaksi ja haettavaksi vaikkapa puhelinsovellukseen. Toimintaa kun on niin paljon, että aika usein kivoja juttuja menee ohitse ihan vain siksi, että tarjonta valuu yli aivokapasiteettini äyräiden. Positiivinen ongelmahan tämä, toki. Ja tästä mutissessani sain ilokseni kuulla, että kaupungin digitaalisia palveluja ollaan kehittämässä lähitulevaisuudessa ja palvelujen löytäminen tulee helpottumaan.

Oli miten oli, kävin teitä muita lapsiperheellisiä ajatellen läpi kulttuurikeskusten ohjelmatarjonnan tulevilta viikoilta, ja poimin sieltä omat kulttuuriherkuttelutärppini lapsiperheille.

Kas näin:

Kanneltalo (Kannelmäessä):

Lasten lauantaina 1.2. Kanneltalolla järjestetään Viiru ja Pesonen -ilmaistapahtuma, jossa kuullaan kissamaisia loruja, luodaan itse keksintöjä verstaspajassa, maalataan kasvoihin kissanviikset ja kisataan kissanhännän kiinnityksessä. Samana päivänä lavalla nähdään Nukketeatteri Hevosenkengän esittämä Viiru ja Pesonen -näytelmä, jonne liput maksavat 6 euroa.

Annantalo (Kampissa):

Eri puolilla maailmaa juhlitaan 31.1.–2.2. Small Size Days -päiviä, jotka nostavat esiin perheen pienimpien oikeuden taiteeseen ja kulttuuriin. Annantalolla päiviä juhlitaan perjantaina 31.1. Nurinpäin Kollektiivin esityksellä Toivomussiemen, ja sunnuntaina 2.2. perheen pienimmät voivat osallistua taidepajoihin vanhempiensa kanssa. Esitykset ja pajat ovat ilmaisia.

Malmitalo (Malmilla):

Karkauspäivän kekkereissä lauantaina 29.2. Malmitalolla järjestetään työpajoja, joiden lisäksi ihan ilmainen on myös Nukketeatteri Annoksen esitys Maiskis ja loiskis. Kekkereillä esiintyy myös Linnateatteri, kun lavalla nähdään Tatu ja Patu, syömään! -näytös. Tatuun ja Patuun liput maksava 6 euroa kappale. Malmintalon Kino Helioksessa taas pyörii paljon lastenleffoja, vaihtuvista Pixar-uutukaisista esimerkiksi nyt ohjelmistossa olevaan Pikku Naisiin, joka on pakko nähdä itsekin. Kino Helioksessa tekniikka uudistettiin täysin vuodenvaihteessa, ja salissa on nyt myös 3D-projektori.

Stoa (Itäkeskuksessa):

Sirkuksesta ja ilma-akrobatiasta viehättyneet mukulat olisivat varmasti ihan äimänä Ballantine Scale -sirkusnäytöksestä, johon yhdistyy myös livenä esitetty musiikki. Liput esitykseen ovat 15/12 euroa. Samalla voi käydä katsomassa ilmaisen Erilaiset-valokuvanäyttelyn, jossa pääsee sanoin ja kuvin kurkistamaan erilaisiin koteihin, eripuolilla maailmaa.

Vuotalo (Vuosaaressa):

Talviloman aikaan helmikuussa Vuotalossa menee ilmaisia lastenelokuvia, kuten Supermarsu ja Ailo – pienen poron seikkailu. Vähän vanhemmille muksuille on tarjolla supermielenkiintoisen kuuloinen taidetta ja tiedettä yhdistävä Merenalaisia ääniä -paja, jossa kukin osallistuja tekee mikrofonin, jolla voi äänittää veden alla. Talvilomaviikonloppuna Vuotalossa nähdään Jussi Nikkilän ohjaama Maailman ympäri 80 päivässä -teatterinäytös. Teatteriliput ovat 10/8 euroa kappaleelta.

Caisa (Kalliossa):

Tämän viikon perjantaina juhlitaan kiinalaista uutta vuotta. Kansalaistorilla järjestettävässä juhlassa on mukana myös Caisa. Ilmaistapahtumassa nähdään muun muassa tanssivia lohikäärmeitä ja pekingiläisten taiteilijaryhmien esityksiä – tämä juhla on ollut huikaisevan hieno aikaisempina vuosina! Hiihtolomaviikolla Caisassa taas sirkustellaan, kun pitkin viikkoa on Astra-nykysirkusesityksiä lapsille.

Minusta oli jo vuosien ajan tuntunut, että saattaisin pitää Eeva Kilvestä. Siitäkin huolimatta, että en ollut lukenut ainuttakaan Kilven kymmenistä proosa- tai runoteoksista. Mutta yli 90-vuotiaasta Kilvestä huokui satunnaisissa lukemissani haastatteluissa sellaista viisautta ja kujeilevaisuutta, että jossain sydänalan tuolla puolen tuntui lämpimältä.

Kuten tässä haastattelussa, jossa hän toteaa ”kaipaus on hinta, joka rakkaudesta maksetaan”.

Tai silloin, kun hän on sanonut, ettei ole varma onko osannut olla kirjailija, hän kun on vain tehnyt muistiinpanoja elämästä. Valtionpalkinnolla palkittu kirjailija.

Pidin jo silloin siitä tavasta, jolla hän puhui luonnosta, rakkaudesta ja naiseudesta. Juuri niistä voimavaroista, joista minäkin ammennan. Hän on perheenäiti, keski-iässä kirjailijaksi ryhtynyt, feministi.

Sitten viime syksynä riihimäkeläisen itsepalvelukirpputorin pöydässä tuli vastaan Eevan Kilven Tamara-kirja pokkariversiona hintaan 0,50 euroa. Kannessa sitä kuvattiin hienostuneeksi eroottiseksi romaaniksi, mikä sai odottamaan jotain pikkutuhmaa ja harlekiinimaista. Mutta vielä mitä.

Tamara on upea, aistikas ja jopa rehellisen kolho kuvaus seksuaalisuudesta ja tutkielma siitä näkymättömästä rajasta, jossa rakkaus ja himo sekä yhtyvät että eroavat. Tämän kirjoittaminen on vaatinut tuona aikana, 1970-luvun alussa ja naisen seksuaalisuuden ollessa yhä tabu tai ainakin (avio)miehen omistuksessa, rohkeutta ja munaa. Ei korjaan, rohkeutta ja hemmetin säpäköitä munasarjoja.

Mielenkiintoiseksi teoksen tekee se, että sen kertojaminänä ja Tamaran kanssakokijana on mies, jolla on vammansa takia mahdollisuus kokea seksuaalisuutta vain psyykkisenä kokemuksena.

Kilven teoksessa käyttämä kielessä on mielenkiintoinen yhdistelmä menneeltä ajalta kuulostavaa viisautta ja jotain niin ajatonta, että vain sukkanauhat, lankapuhelimet ja kirjeiden odottelu välillä säpsäyttivät siihen, että tosiaan, kirja on kirjoitettu lähes 50 vuotta sitten.

Tamaran jälkeen löysin antikvariaatin pölyisiltä hyllyiltä punakantisen runokirjan, Eeva Kilven Lauluja rakkaudesta ja muita runoja. Kellertyneillä sisälehdillä lukee vuosi 1972, jonka olisi voinut päätellä myös kirjan kirjoituskonemaisesta fontista.

Tämä on se kirja, jonka yhtä runoa presidentti Niinistö siteerasi uudenvuodenpäivän puheessaan viime vuonna.

”Siis kauneutta on.
Rakkautta on.
Iloa on.

Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät, puolustakaa niitä!”

Sitten opiskeluaikojen minä luen runoja. Sanoja ahmivana pysähdyn niiden äärelle, aloitan alusta, maistelen. Ja miten voivatkaan sanat 50 vuoden takaa tuntua samalta kuin eilisen painomusteelta tuoksuvat.

”Heinä kuin usvaa
hämärää päissä
utua latvojen yllä
lampien hengitys matkalla taivaaseen.
Oi pienten perhosten paljous,
yökausia kestävät häät.
Eikä muuta elämää.”

Tai miten sanan ”pieru” ja ”kapitalismi” voi laittaa samaan kolmen rivin runoon, niin että lopputuloksessa on sekä järkeä, hauskuutta että hiven yhteiskuntakritiikkiä.

 ”Pieraista kovaa omassa tuvassa.
Joskus sitä on valmis epäröimättä
uskomaan kapitalismiin.”

Mutta Tamarasta kaikki alkoi. Se nytkäytti kirjoja lukevan minäni lopullisesti uuteen maailmaan. Se teki minusta Eeva Kilven fanin, mutta se sai myös ymmärtämään, miten tyhmää ja kapeakatseista on lukea vain uusia kirjoja.

Olen aina ajatellut, että on hyvä lukea uutukaisia. Että pysyisi perässä maailmanmenossa, kirjaskenen puheenaiheissa ja että näin kirjoista (pääasiassa IG:n puolelle) kirjoittavana palvelisin parhaiten myös seuraajiani. Kilpi kuitenkin osoitti minulle aikaa kestävällä ajattelullaan, että on hyvä välillä lukea sanoja menneestä, hakea sieltä ymmärrystä, eripäin laitettua sanoja.

Välillä kun kirjoille käy kuten hyville viineille ja juustoille (Eeva Kilpi olisi niin keksinyt jonkun vähemmän kuluneen vertauskuvan, mutta kun:). Pitkän kypsyttelyn jälkeen ne ovat voimakkaita, persoonallisia ja poikkeavia. Niiden jäljiltä tulee yltäkylläisen onnellinen, humalaisen viehättynyt ja monipuolisen ravittu olo.

Muita pakahtuneen ihastuneita rakkauskirjeitä kulttuurintekijöille:

• Ellen Thesleff
• Tove Jansson