Helsingissä on syyslomaviikko, ja ensimmäistä kertaa koululaisen vanhempina se koskettaa meitäkin. Järjestimme koko perhe viikon vapaaksi. Kesällä kalentereita organisoidessa en osannut ajatella kenenkään meistä tarvitsevan lomaa näin pian pitkän kesän jälkeen, mutta vähänpä hellepäissäni tiesin.

Vaikka koululaisarki on alkanut hyvin, on se samalla kuluttanut lapsen energiaa ihan eri tavalla kuin eskarielo. Lisäksi läksyt vievät aikaa illoista, myös meiltä vanhemmilta, ja kuopus tuntuu soutavan kakkosen roolissaan niin kauhistuttavan kokeneena kuin kuopukseksi syntynyt vaan voi. Lisäksi tänä syksynä aikataulut ovat menneet niin ristiin, että emme ole ehtineet viettää koko perheen yhteistä vapaa-aikaa sitäkään vähää, mitä puolison sekopäisten työvuorojen puitteissa noin yleensä voimme. Vihaan ja häpeän marttyyrikruunuani, jota silti olen ansiokkaasti syksyn ajan kiillotellut.

Tasapainoa on horjuttanut myös muutama viikko sitten työpöydälleni palannut kirjakäsikirjoitus. Koska runnoin valtaosan käsikirjoituksen ensimmäisestä osasta kasaan melkoisen hullussa aikataulussa, odotettavissa toki oli, että seuraavilla kierroksilla editoitavaa on paljon. En sitten kuitenkaan ollut tajunnut varata sille kaikelle kalenterista aikaa.

Ja sitten syysloman kynnyksellä minä aloin hyperventiloida, että en ikinä saa sitä helvetin kirjaa valmiiksi, jos nyt tässä lomailla alan, ja missä on yrittäjämutsin irvikuva -viittani, sillä eihän tässä mikään muu auta kuin vetää se suojaksi minun ja tietokoneen ylle, jotta voin siellä tukehtua rauhassa ahdistukseeni ja paskuuteeni, joka on jo niin vahvaa, että maistuu suussa.

Ärsyttävän rauhallinen puoliso katseli sekoiluani ja varovaisesti ehdotti, että joskos nyt kävisi, kuten niin monesti ennenkin. Että kun muutaman päivän hengittelet ja otat rennosti, kirjoittaminenkin sujuu taas kevyemmin ja aivoissa on tuuletuksen jälkeen tilaa ajatuksille.

Kyllähän minä sen itsekin tiedän, mutta kun pää vetää ylikierroksilla, totuus tuntuu kamalan kaukaiselta ja epätodennäköiseltä.

Kun sitten parkkeerasimme vuokra-auton vuokramökin pihaan, tuntui omituiselta, että taas oli kulunut yksi kokonainen vuosi. Olemme viettäneet samoissa Inkoon maisemissa syksyisiä päiviä kuluneiden vuosien ajan joka loka- tai marraskuu, enkä osaakaan ajatella niitä muuten kuin näin: ruskan murrettuihin sävyihin ja syksyn häilyväisen pitkiin varjoihin pukeutuneena. Siellä samoissa maisemissa olen niin monena vuonna ollut väsymyksestä karrella.

Nykyään väsymys on onneksi enää voipuneisuutta, joka kuuluu syksyyn ja lyhentyviin päiviin. Sen kanssa pitää vain muistaa olla varovainen; jos syysvoipuneisuudelle ei järjestä aikaa maleksia kehossa, se ottaa tilansa väkisin ja polttaa kehon vereslihalle. Katselin mökkirannassa hiipivää usvaa ja tiesin kyllä itsekin, että ne järjestelyt olivat tänä vuonna unohtuneet.

Ensimmäinen mökkipäivä menee aina totutellessa uudenlaiseen rytmiin. Siihen, että päivät kuluvat, vaikka emme tee mitään erityistä. Siihen, että ei tarvitse tehdä mitään. Että mieli voi ja pystyy kyllä rauhoittumaan, vaikka alkuun se tuntuu mahdottomalta ja tekisi mieli tehdä edes se yksi työjuttu pois alta. Kunnes yhtäkkiä ihmeekseen huomaa, että ei edes ihan tarkalleen muista, mikä se mukamas niin tärkeä työjuttu oli.

On aikaa olla nelistään. On aikaa huomata, miten kaunis vuodenaika syksy on.

Valoisaan aikaan teimme retkiä lähimetsiin, ja pakkasimme mukaan kaakaota, kahvia ja piparkakkuja. Mökin ympärille levittäytyy metsä, jonka suppilovahveroapajat yllättävät joka vuosi. Lapset näkivät sienet alkuun paremmin kuin aikuiset. Hiljalleen omatkin silmäni avautuivat. Ihan kuin kaksiulotteiset kaupunkilinssit olisi vaihtanut metsänvihreisiin ja kolmiulotteisiin linsseihin. Metsä oli kosteudesta litisevä ja mehevä, ja silmäni alkoivat nähdä sen mättäillä ja varvikoissa suppilovahveroita, muutamia mustatorvisieniäkin.

Päivien aikana poimimme täyteen ison sienikorin ja 10 litran sangon, sitten leivonta-astian ja lopulta suppilovahveroita oli myös retkirepussa termospullojen ja kuksien seassa. Söimme sieniä joka päivä, mutta talven varalle jäi kolmisenkymmentä litraa metsän antimia.

Lounaan jälkeen alettiin hissukseen lämmittää saunaa. Pelattiin lautapelejä, luettiin ja pötköteltiin. Valutin hanasta tiskialtaaseen kuumaa vettä, kaadoin lasillisen punaviiniä ja tiskasin käsin kuunnellen äänikirjaa. Laiturilta heiteltiin virveliä, ja kalansyöjät saivat iltagrillattavaksi ison ahvenen. Kävimme soutelemassa ihan muuten vain. Toisina päivinä lammen vesi oli peilityyni ja näytti kuin soutaisimme puiden latvoissa. Esikoinenkin tahtoi koittaa soutamista ja minä kerroin tarinoita punaisesta Terhi-veneestä, jolla soudin ala-asteikäisenä pitkin Kyrönjokea.

Joka ilta saunoimme pitkään. Puukiuas antoi kosteat löylyt, ja välillä säntäsimme ilosta ja kauhusta kiljahdellen pulahtamaan rannan hyiseen veteen. Lapsilla oli mukana kylpyvannat, mutta yhä useammin he tahtovat olla meidän aikuisten kanssa saunassa. Toinen ylälauteella, toinen vähän alempana. Sydämeni hyrräsi onnesta, koko perhe yhdessä.

Oli luvattu sadetta vähän joka päivälle, mutta päivisin ilmassa leijaili vain tihkua. Öisin satoi. Lapset saivat nukahtaa parvella peltikaton rummutukseen, ja minä sekä puoliso makoilimme vilttien alla ja luimme. Samalla kun tahdoin jo valahtaa uneen, halusin nauttia sadekuuron loppuun saakka, lukea vielä yhden kappaleen, pitkittää ajattomuutta.

Ei olisi halunnut lähteä, en vielä.

Mutta nyt olemme kotona, ja keittiössä huriseva kasvikuivuri levittää metsän rauhoittavaa tuoksua koko kotiin. Muu perhe työhuoneen oven toisella puolella, minä työpöydän ääressä vastamelukuulokkeet korvilla. Kirjan käsikirjoituksen seuraavan version on oltava valmiina ensi viikon lopulla. Kauhistuttaa ja ahdistaakin, edelleen ja ymmärrettävästi, mutta samalla mieli on tyyni.

Tekemistä on vielä valtavasti, mutta nyt vain deletoin yhden huonon kappaleen kerrallaan ja kirjoitan uuden hyvän kappaleen yksi kerrallaan. Viilaan, lisään, selvennän. Tiivistän, selvitän, kärjistän. Seuraava loma on jouluna, ja silloin kirja on jo painossa.

Olen lähes kahdeksan vuoden vanhemmuuteni aikana pysähtynyt usein kauhuissani miettimään, olenko tehnyt oikean valinnan. Pelkään, että pilaan lasteni elämän, koska en osaa ja jaksa olla sellainen vanhempi kuin haluaisin.

Viime päivinä perinteisessä mediassa ja somessa on pohdittu vanhempien uupumista, (etenkin) äitien perfektionismia ja suomalaisten syntyvyyden laskua. Eilen Hesarissa oli juttu, johon oli haastateltu viittätuhatta 20–40-vuotiasta siitä, miksi he eivät ole halunneet tai saaneet lapsia. Syitä oli toki monia, mutta yleinen ilmapiiri on se, että lapsitoiveissa on tultu varovaiseksi. Siihen ovat syynä elämän epävarmuus, mutta myös se, että on tultu tietoisemmaksi siitä, minkälainen vastuu vanhemmuus on. Siinä ollaan vastuussa ihmisen elämästä.

Ja tämä on se syy, mikä on saanut myös minut, kahden lapsen äidin, miettimään ratkaisuni oikeellisuutta. Ymmärrys vastuustani on saanut minut tavoittelemaan täydellisyyttä ja uupumaan. Minä halusin vanhemmaksi, mutta lapsiltani ei kysytty, tahtovatko he minut äidikseen. Olinko itsekäs, kun toivoin lapsia, mutta joille en olekaan voinut tarjota niin tasapainoista äitiä kuin haavekuvissani mietin?

Syntyvyysluvut ovat laskeneet muutamassa vuosikymmenessä, mutta samassa ajassa ovat muuttuneet myös niin sanotussa lisääntymisiässä olevien ihmisten tietoisuus. He ymmärtävät, miten jo varhaislapsuus muovaa lapsen koko loppuelämää, ja he pelkäävät toistavansa menneiden sukupolvien virheitä ja siirtävänsä lapsiinsa omia traumojaan. Nykyisten 20–40-vuotiaiden saatavilla on valtavasti tieteellistä infoa vanhemmuudesta ja lasten hyvinvoinnista. Nykyvanhemmat ovat läsnä lastensa elämässä enemmän kuin mikään mennyt sukupolvi.

Puhuin taannoin omien vanhempieni kanssa siitä, minkälaisia kasvatusperiaatteita, tietoisia valintoja tai ismejä heillä on ollut minun ja kolmen sisarukseni kanssa. Vanhempani eivät alkuun oikein edes ymmärtäneet, mitä haen takaa. Siihen te synnyitte ja elämä jatkui. Vasta kun johdattelin, alkoi selvitä, että kyllä hekin asioita toki olivat kelailleet (meillä esimerkiksi halailtiin ja suukoteltiin paljon – asia joka omien lasteni kanssa on itsestäänselvyys, mutta joka ei sitä ehkä olisi, jos vanhempani eivät olisi tehneet tätä tietoista päätöstä omassa vanhemmuudessaan).

Itse osaisin heti luetella läjän tietoisesti tehtyjä kasvatusperiaatteita ja -tavoitteitani.

Minun kohdallani lapset eivät tupsahtaneet keskelle elämää, jonka jälkeen kaikki jatkui ennallaan. Kaikki muuttui, pienetkin nyanssit. Rakkauden määrä elämässäni räjähti, mutta samalla kun koitin olla kaiken sen saamani rakkauden arvoinen, aloin väsyä. Silti yhden lapsen kanssa tunsin olevani onnistunut, ja ehkä siksi toisen lapsen vauvavuoden myötä tullut uupumus tuli yllätyksenä. Eikä siihen auta se, että joku sanoo, että kyllä sitä ennenkin jaksettiin ja mikä niitä patalaiskoja nykyvanhempia vaivaa.

Nykyvanhempia vaivaa se, että karusti kärjistäen he eivät enää tahdo vain luottaa, että ihan hyviä niistä lapsista tulee, kun muistaa silloin tällöin antaa selkäsaunan ihan vain varmuudeksi.

Onkin oleellisempaa kysyä, mikä toisiaan syyllistäviä ja lyttääviä vanhempia vaivaa? Meidän vanhempien pitäisi olla solidaarisia toisiamme kohtaan, ja tämä erityisen tärkeänä muistutuksena niille vanhemmille, joilla aika on jo kullannut muistot. Minun omista syvimmän väsymyksen kausista ei ole kulunut vielä kovin montaa vuotta, mutta jo nyt hätkähdän kun luen tekstejäni niiltä ajoilta. Olinko tuo minä, olinko tosiaan noin väsynyt?

Ja ehkä on myös niin, että nykyvanhemmat ovat tarpeeksi fiksuja sitten edes lopulta myöntääkseen, että eivät jaksa ja tarvitsevat apua.

Kun viitisen vuotta sitten tein freetoimittajana juttuja perhelehtiin, koitin tarjota niihin juttuideaa äitien burnoutista. Silloin ei vielä puhuttu vanhempien uupumuksesta, eikä asiasta oikein löytynyt asiantuntijatietoa. Osasinkin nimetä väsymykseni vain työelämästä tutuksi burnoutiksi. Täyttihän se samat määritelmät kuin loppuun palaminen työelämässä: sain olla ja tehdä jotain, mitä rakastin yli kaiken, missä halusin olla parempi ja joka antoi minulle valtavasti onnea ja merkityksellisyyttä. Mutta kun tekee jotain itselleen tärkeää, saattaa oman jaksamisen rajat ylittyä hiljalleen ja huomaamatta, kunnes huomaa aina iltaisin pelkäävänsä nukkumaan menoa, koska ei tahdo herätä seuraavaan aamuun.

Mikään lehti ei tarttunut aiheeseen. Sen sijaan juttuideani esimerkiksi vauvan vessahätäviestinnästä ja imetysongelmista sekä niiden ratkaisuista ostettiin.

Suoritin ja yhä suoritan vanhemmuutta, mutta en sen takia, että joku niin käskisi. Tahdon meidän kokevan, näkevän ja oppivan yhdessä, sillä nautin siitä itsekin ja koska se tuntuu oikealta. Tahdoin jopa hitto vie höyryttää sitä parsakaalipalasta vauvalle, koska kaikki ne parsakaaliin kätkeytyvät merkitykset toivat minulle äidillistä tyydytystä ja kokemusta siitä, että tein kuten itse parhaaksi koin.

Siksi vanhemmuuteni ei tunnukaan suorittamiselta, vaikka siinä sellaiset määritteet monien mielessä etenkin vauva-aikana täyttyikin. Mutta sitten se joku pieni raja jaksamisessani ylittyy. Yhä edelleenkin se raja on itselleni mysteeri, minkä takia päädyn äitiyteni kanssa rähmälleni. Raja ylittyy sitä herkemmin, mitä väsyneempi olen, mitä enemmän työt stressaavat alitajunnassani ja mitä pidempään olen ollut vastuussa lapsista yksinäni.

Silloin ihan vain iltapalapöydässä kaatunut smoothielasi, sekoiluksi eskaloitunut museoreissu, viime hetkellä muuttuneet suunnitelmat tai jatkuva kitisevä äänimatto saavat aivoni raivonipstaakelin napsahtamaan. Minä teen ja teen ja teen, mutta mikään ei riitä! Lopettakaa se vaatiminen! Vaikka perimmiltään se vaatija olen minä itse.

Ja ei, siihen ei auta neuvoksi, että tee ja vaadi vähemmän. Se on yhtä hedelmällinen ohje kuin kroonisesta unettomuudesta kärsivälle käydä pätemään, että kuule nuku vain enemmän.

Minäkin olen vauvavuoden ja sitä seuraavan ensimmäisen taaperovuoden väsymyksistä kertoessani saanut kuulla täällä blogissa ja Lähiömutsin somekanavilla – myötätuntoisten ajatusten lisäksi – että omapa on vikasi, ja kyllä helpottaisi, kun tekisit noin, näin ja kuten minä. Ne eivät oikeasti olleet tarkoitettu edes neuvoiksi, vaan sylkäisyiksi vanhemmuuteni päälle.

Minä kadehdin boheemeita perheitä, joissa ei ole niin nöpönnuukaa ja joiden kodeissa sotkukin näyttää kodikkaalta. Tahtoisin olla vanhemmuudessani enemmän sellainen kuin Peppi Pitkätossu ystävänä: hullutteleva ja spontaani tyyppi, joka kaulii piparkakkutaikinan keittiön lattialle.  Toivoisin olevani vähemmän järjestelmällinen, vähemmän herkkä, vähemmän harkitseva. Voi kun osaisin antaa itselleni useammin luvan tehdä päivälliseksi valmispinaattilättyjä. Haaveilen olevani niitä ihmisiä, jotka lähtevät tunnin varoitusajalla reissuihin muksut käsipuolessa ja pelkät hammasharjat repussa.

Mutta kun en ole boheemi enkä spontaanikaan. Olen kyllä yrittänyt, mutta päätynyt kahta hullumpaan tilaan jaksamiseni kanssa. Odotukset vanhemuuttani kohtaan ovat toki laskeneet pakon kanssa, mutta jos vedän riman liian alas, se tuntuu joka kerta kostautuvan lasten myöhemmässä käytöksessä tai omassa epämääräisen huonossa olossani. Siksi vanhemmuus on minulle välillä niin kuluttavaa; se on valtavan onnellista ja samalla jatkuvasti epämukavuusalueeni reunoja koettelevaa.

Suorittajavanhempaa auttaa parhaiten se, että antaa konkreettista apua arjen pyörittämiseen, on läsnä. Suorittajavanhempi kun ajaa itsensä loppuun ennen kuin myöntää, että tarvitsee apua. Suorittajavanhempi toivoo itseltäänkin salaa kuulevansa ”hyvin te vedätte”. Suorittajavanempi osaa kyllä märehtiä, millä kaikilla tavoilla on epäonnistunut vanhemmuudessaan, mutta kiitosta itselleen hän jakaa kitsaammin.

Ja jotain niiltä vanhoilta hyviltä ajoilta suorittajavanhempikin kaipaa; nimittäin enemmän asennetta, jossa koko kylä kasvattaa. Nykyvanhemmat ovat vanhemmuutensa kanssa tavattoman yksin, jopa asuessaan kaupungeissa päällekkäin muiden ihmisten kanssa. Se on epänormaalia ja vastoin ihmisyyttä. Ihminen on laumaeläin, eikä sen kuulu olla yksin. Laumassa myös vanhemmuuden vastuuta ja onnea jaetaan. Ajatus suvun luomasta laumasta istuu niin syvällä, että itsellänikin meni vuosia, kunnes tajusin, että lauma voi koostua myös ystävistä ja naapureista.

Vaikka yhteiskunnallisissa rakenteissakin on vanhemmuuden kannalta paljon tekemistä (se paljon ränttäämäni tasa-arvo esimerkiksi), ei syntyvyyteen muutamaa kuukautta pidempi korvamerkitty isyysvapaa auta, jos lapsia pohtiviin lisääntymisikäisiin suhtaudutaan itsekkäinä ja tulevia veron- eläkkeenmaksajia työstävinä koneina ja pienten lasten vanhempiin taas lelliperseinä, jotka marisevat turhasta.

Se että pohtii, tahtooko ylipäätään lapsia, ei ole itsekkyyttä, vaan tulevan lapsen parhaan miettimistä. Se että vanhempi vaatii itseltään paljon, on sekin lapsen parhaan miettimistä.

Ja lasten parhaan miettiminen ja siihen pyrkiminen on ihan jokaisen meidän asia, oli omia pieniä lapsia tai ei.