Kävin hiljan ensimmäistä kertaa elämässäni oopperassa. Jotenkin siinä vain kävi niin, että piti elää elämäänsä 34 vuotta ennen ensimmäistä oopperakokemusta. Ehkä se oli maalaislapsuus ja -nuoruus Pohjanmaalla, jossa perheen kulttuuririentoihin kuuluivat yhteiset leffa- ja musiikkikeikat. Oopperaa tuskin oli tarjolla edes mitenkään helposti saavutettavan matkan päässä – pitihän omassa nuoruudessani jopa elokuvia odottaa teattereihin useampi viikko sen jälkeen, kun ne Helsingissä olivat jo olleet ensi-illassa. Oopperasta ei tullut tapaa.

Vuosien aikana ehdin kerryttää oopperan ylle jotain jännittävää mystisyyttä. En nyt sentään vältellyt oopperaa, mutta en vain tullut miettineeksi sitä yhtenä mahdollisena kulttuurivaihtoehtona. Teatterissa käydään, baletissakin silloin tällöin, mutta ei oopperassa. En tiedä, olisinko käynyt oopperassa vieläkään, jos en olisi saanut kutsuvieraslippua Kansallisoopperan Syyssonaattiin. Muistatte ehkä, kun kävin pari kuukautta sitten katsomassa Syyssonaattiin liittyvän Meeri Koutaniemen valokuvanäyttelyn?

Valitettavasti sekä Syyssonaatin näytökset että valokuvanäyttely ovat ainakin tältä erää ohitse, mutta haluan jakaa oman kokemukseni perusteella vinkkejä ensimmäiseen oopperakokemukseen, jos teissä lukijoissa on muitakin kaltaisiani oopperaneitsyitä. Kokemus oli nimittäin hengästyttävän kokonaisvaltainen.

Pukeutuminen. Välillä katson kaiholla vanhoja elokuvia, joissa teatteriin, oopperaan ja balettiin pukeuduttiin parhaimpiinsa. Vapaampi pukeutuminen on tuonut nuo kulttuurimuodot helpommin lähestyttäväksi, mutta silti iltapukujen laahuksissa ja kaulaan asetelluissa mirreissä on sitä jotain. Oli hauska huomata, että tänä päivänä oopperaväen yllä näkyi katsomossa niin farkkuja kuin paljettien säihkettä. Jos olisin halunnut, olisin voinut pynttäytyä niin glamouriksi kuin haluaisin, eikä se olisi ollut kenestäkään outoa ja yliampuvaa.

Ikähaarukka. Minä – keski-ikää lähestyvä mutsi – tunsin oopperavieraiden joukossa itseni nuoreksi. Se on sääli. Mitä oopperalle tapahtuu, kun nykyisestä yleisöstä hiljalleen yksi sukupolvi kerrallaan aika jättää? Sitä soisi Oopperatalonkin miettivän nyt, kun vielä olisi mahdollisuus saada uusia oopperasukupolvia vanhojen rinnalle.

Puitteet. Suomen Kansallisooppera ja -baletti on talona upea. Sen päänäyttämössä on vanhan ajan arvokkuutta, vaikka se onkin rakennettu vuonna 1993. Kaarevassa katsomossa istuessaan näyttämö tulee lähelle.

Seura. Monet olivat lähteneet paikalle seurueissa tai kahdestaan jonkun kanssa. Minä itse olin ihan yksin. Se oli mielenkiintoista. Sain ja jouduin ottamaan vastaan uuden kulttuurikokemuksen ja Syyssonaatin raskaan tarinan vain omien ajatusteni kanssa.

Esityksen seuraaminen. Itselläni kesti hetken päästä oopperalaulamiseen sisään. Kroppa tuntui pistävän ihan fyysisesti vastaan. Mitä tämä oikein on, en ymmärrä mitään, miksi pitää laulaa noin! Oopperan sanat kulkevat koko ajan näyttämön yläpuolella sekä suomeksi, ruotsiksi että englanniksi. Syyssonaatti esitettiin ruotsiksi, mutta vaikka se olisi ollut suomeksi, tarvitsin oopperalaulun tulkintaan tekstit.

Musiikki. Suomen kansallisoopperan orkesteri on Suomen suurin. Tänä päivänä orkesterissa on 111 jäsentä. Tästä pidän eniten myös baletissa: oikea orkesteri soittamassa lavan edessä olevassa orkesterimontussa. Kylmät väreet ja ytimiin asti menevä musiikkikokemus on taattu.

Oopperan tarina. Syyssonaatti kertoo äidin ja tyttären suhteesta, itsekkyydestä sekä anteeksiannosta, ihmisten valinnoista ja perheen ristiriidoista. Se kaikki meni niin vahvasti ihon alle, ja pyyhin silmäkulmista kyyneleitä vähän väliä. Poraan kyllä kotona elokuvia katsoessani, mutta hyvin harvoin antaudun tunteiden valtaan julkisissa tiloissa. Hämmentävää, miten niinkin pökkelö esitystapa kuin ooppera – anteeksi epäkorrekti ja amatöörisilmin havaittu kuvaukseni –  sai eläytymään tarinaan niin vahvasti.

Väliajalla muu yleisöstä lähti kahville ja konjakille. Minun oli pakko mennä kävelemään ulos, jotta raitis ilma selventäisi oopperan sekoittamaa päätä. Lopulta esityksen jälkeen olin niin voipunut ja kaikkeni antanut, että olisin ollut valmis yöunille.

Kokemus. 2,5 tuntia kestävä ooppera otti voimille. Se ei todellakaan ollut mikään helppo kulttuurielämys, vaan vei kaikkine piirteineen itseltäni enemmän energiaa kuin antoi. Juuri se oli kokemuksessa myös mahtavaa; miten joku noinkin vieras kulttuurilaji voi vaikuttaa itseeni noin syvästi.

En usko, että tulen käymään oopperassa tästä lähin harva se kuukausi, vaan pitäydyn enemmän tutuissa kulttuuririennoissa: teatterissa, elokuvissa, musiikkikeikoissa, näyttelyissä ja museoissa. Mutta enää kynnys oopperalippujen varaamiseen ei ole niin iso.

Esityksen jälkeen kuulin vessajonossa kahden rouvan keskustelevan Syyssonaatista. He olivat selkeästi käyneet ystävätreffeillä oopperassa monen monta kertaa aikaisemminkin. Molemmat sanoivat Syyssonaatin olleen vaikuttavin ooppera, jonka ovat kokeneet. Taisin siis saada ensikokemukseni oopperan kanssa erinomaisen hyvissä käsissä. Seuraavan kerran voisin kuitenkin ottaa vähän kepeämmin mielin.

Tikkusinpa tuossa lapselle muhkean villatakin. Siihen käyttämäni paksut langat täyttivät melkein puolikkaan matkalaukullisen, kun palasimme perheen kanssa Islannin-matkalta puolitoista vuotta sitten. Toisen puolikkaan laukusta täyttikin paikalliselta kirpputorilta löytämäni virkattu villapeitto. Kaltaiseni villarakastaja ja kässämuija ei kuitenkaan yksinkertaisesti voinut palata lampaiden täyttämältä saarelta ilman lämpöisiä villatuliaisia. Ja sitä paitsi; lanka oli ainut asia, joka oli Islannissa halvempaa kuin Suomessa.

Esikoinen valitsi villatakissa käyttämäni langat itse. Yhteen väriin tyytyminen olisi tietenkin ollut ihan tylsää, joten lapsi valkkasi pitkän harkinnan jälkeen viisi väriä: vaaleanpunaisen, vihreän, lilan, keltaisen ja sinisen. Lapsi itse nimesi villatakkinsa sateenkaarivillatakiksi jo silloin, kun se oli minulla vielä puikoilla. Teema vietiin loppuun asti myös nappivalinnoissa. Nekin loistavat viidessä eri värissä.

Ohjeena käytin Kotipalapeli-blogissa olevaa ohjetta kässäopen painajaisen neuletakki. Voi että, piipahdus nyttemmin lopettaneen Kotipalapelin sivuille oli kuin nostalgiatrippi esikoisen vauva-aikoihin. Löysin blogin vuonna 2012, ja Kotipalapeli oli täydellinen yhdistelmä remontointia, sisustusta, kässähommia ja perhe-elämää sellaisella tyylillä ja fiiliksellä, joka vetoaa minuun. Voi blogiensirakkaus sentään! Sen koommin en ole moista huumaa kokenut.

Mutta siihen ohjeeseen. Olin jo aikaisemmin pistänyt merkille, että tuossapa olisi hieno ja simppeli villatakkiohje. Neule tehdään ainaoikeana, mikä tekee neuleen pinnasta mukavan rouhean ja noh, kotikutoisen. Ohje on niin yksinkertainen, että sen ymmärtää kaltaiseni neulojakin. Etukappaleetkin ovat ihan samanlaiset ja takakappaleessa saa pitkän matkaa pistellä vain menemään suoraa ilman kavennuksia. Juuri hyvä aivoton neuletyö tehtäväksi samalla, kun kuuntelee vaikka luentoa tai äänikirjaa.

Alkuperäisen ohjeen mukaan villatakki tehtäisiin Seiskaveikasta, ja amatööritaidoillani katselin, että käyttämäni islantilainen Léttlopi-lanka olisi ainakin melkein yksi yhteen suomalaisen langan kanssa. No ei se kyllä tainnut olla, sillä koon 110 villatakista tuli villatakki koossa 140. Tarkemmin kuvailtuna leveä ja laatikkomainen koon 140 villatakki. Ehkä kuitenkin parempi näin, sillä oikean kokoisena villatakki olisi jo käyttäjälleen auttamatta liian pieni.

Nyt villatakista on sitten kääritty ylimääräisiä senttejä hihoista ylöspäin. Varsinaisesti haittaa isosta koosta on vain hupussa, josta tuli islantilaisesta langasta neulomalla jättimäinen. Tuollainen kunnon maahishuppu, jonka alle mahtuisi useampi lapsi kylmää pitelemään. Huppu on myös sen verran raskas, että se vetää takaosaa alas ja siinä samalla etuosaa sitten ylös. En taida näillä kässätaidoilla lähteä enää sooloilemaan ohjeiden kanssa toiste.

Eiköhän tuo villatakki tuosta kuitenkin käyttöön tule. Se on niin paksu ja lämpöinen, että sen luulisi pitävän paukkupakkasilla takin alle puettuna viiman ja kohmeen poissa. Jättimäisen hupun voi sitten kiskaista vielä lakin päälle lämpimäksi muuriksi pakkasta vastaan.

Share: