Luovassa työssä on sellainen persmäinen puoli, että työ on iso osa itseä. Aivot eivät mene kellokorttia leimaamalla päälle ja pois. On kyllä työaika, mutta raja työminän ja sen ihan vain minän välillä on häilyvä.
Se, miten työni otetaan vastaan, kääntyy päässäni koskemaan ylipäätään sitä, miten minut otetaan vastaan. Mikä on minun arvoni. Olen yrittänyt opetella tästä pohjalaisena verenperintönä tulleesta ajatusmaailmasta pois, mutta se on sitkeä takiainen. Toki 20 vuotta työkseen kirjoittamista, josta valtaosa julkisesti omaa napanöftääkin kaivellen, on kasvattanut panssaria. Tai ainakin suhteellisuudentajua siitä, minkä kannattaa antaa upota syvemmälle.
Mutta luovassa työssä, oman kokemukseni mukaan etenkin fiktiota luodessa, arvioitavana on samalla pala omaa sisintä. Ja se ei ole kasvattanut ympärilleen kovaa kuorta, onneksi niin. Fiktion kanssa olen herkillä, en voi piiloutua faktojen taakse, kun kaikki on minusta syntynyttä.
Tämän vuoden Helsingin kirjamessut olivat ihanat, täyteläiset ja tärkeät, mutta samassa kylmäävä reality check.
Kun ensimmäinen faktakirjani, Unelmahommissa, ilmestyi vuonna 2017, olin puhumassa siitä messujen isolla lavalla, ja yleisössä penkit olivat lähes täynnä. Esiintymisen jälkeen en meinannut päästä signeerauspaikalle, kun muutaman kymmenen metrin matkalla minut pysäytettiin monta kertaa. Nimmarijono kiemurteli, ja kirjoja myytiin.
Se tuntui huimaavalta, mutta silti ajattelin hymähtäen, että jahas, tällaista tämä kirjailijaelämä siis.
Esikoiskirjan kanssa oltiin isosti Hesarissa ja kuljettiin Sadun – kirjan toisen kirjoittajan – kanssa läpi radiot ja podcastit. Kirjaa nostettiin monissa lehdissä. Siihen aikaan blogit voivat hyvin, ja kirja näkyi niiden lisäksi muilla somekanavilla, joista postaukset eivät hävinneet vuorokaudessa.
Sitten tuli toinen kirja, Unelmaduunarin tilipäivä, joka puski markkinoille samaan aikaan vuonna 2020 kuin kulkutauti maailmalle. Sadun kanssa suunnitellut julkkarihulinat piti perua. Kirja jäi akuutimman asian jalkoihin, enkä muista, oliko siitä mainintoja missään medioissa. Edes itse en ehtinyt, muistanut tai edes viitsinyt promota kirjaa omilla kanavillani. Kaikki aika meni kotikoulun ja uudenlaisen arjen pyörittämiseen, ja olisi tuntunut kornilta puhua tienaamisesta, kun yksi jos toinen yritti vain selvitä (hengissä).
Nyt sitten esikoisromaanini, Ruuhkavuosiromantiikkaa-sarjan aloittava Valmis paketti. Sen eriskummallinen julkaisuaikataulu, jossa kirja ilmestyi ennakkoon ja yksinoikeudella joulukalenteriäänikirjana sekä e-kirjana Storytelilla jo viime vuoden joulukuussa, on toiminut pehmikkeenä sisimmälleni. Olin ehtinyt saanut kirjasta ihanaa lukija- ja kuulijapalautetta jo ennen kuin se varsinaisesti ilmestyi.
Messuilla pääsin kertomaan kirjastani kahdesti, kiitos jokaiselle, joka piipahti tai vallan pysähtyi kuuntelemaan! Mutta messujen varsinaiset lavat – ne, jotka näkyvät messuohjelmassa – jäivät osaltani kokematta. Signeerausjonossa ehti pyöritellä kynää ja laskea päitä vieressä signeeraamassa olleen Pekka Haaviston jonossa (meidän jonojen pituuden epäsuhdan ymmärrän toki just ja just).
Ei ole ollut juttua Hesarissa, enkä ole saanut puhuttua itseäni radioon. Lehtijuttuja on kyllä ollut, mutta niiden eteen on joutunut pinnistää ja tehdä duunia (niin minun itseni kuin tietenkin kustantajan viestinnän ja markkinoinnin), eikä mitään ole tipahtanut syliin. Somen voiman toivon vielä heräävän, kun joulu ja samalla jouluaikaan sijoittuvan kirjan prime time lähestyy, sillä niin ne kirjat nykyään löytävät lukijansa (jos ei sitten sen Hesarin kautta). Mutta huomaan toiveikkuuteni laskevan päivä päivältä.
En ole enää vuosiin kuvitellut, että noin sitä vain päälavat ja isoimmat mediat mennään ja otetaan haltuun kirjalla kuin kirjalla. Ymmärrän myös, että faktaan on messuilla ja mediassa helpompi tarttua aihe edellä kuin romanttiseen viihdekirjaan. Mutta silti, onhan tämä ollut mieltä mutristava reality check.
Vaikka pitäisi vain hypettää ja fiilistellä, tietättehän, fake it until you make it. Mutta en minä halua ja pysty sellaiseen. On myönnettävä, että olo on kurja. Kirjoitan kirjoja luettavaksi, en esiteltäväksi omassa somessani. Positiivinen mutta odotuksiani hiljaisempi vastaanotto on ollut pettymys.
Kirjoja myymällä ei peruskirjailijatalliainen rikastumaan pääse, mutta se että niitä luettaisiin ja rakastettaisiin, olisi kirjailijaminuudelleni, minulle, arvokasta.
