Kirjan kanssa alkaa olla pilkunviilausta vailla valmista, ja sain viime viikolla nähtäväkseni ja luettavakseni Unelmaduunarin tilipäivä -kirjan vedokset. Tekstiliuskojen sijaan kokonaisuus näyttää taittoa myöden jo ihan kirjalta! Olen viime päivät lukenut tekstiä läpi vielä kertaalleen, ja yhden kirjan luvun perässä olevasta tehtävästä tahdon kertoa jo etukäteen.

Kyseessä on Satun kirjoittama luku, jonka pointti on yksinkertaisesti se, että älä ole mulkku. Eli nätimmin ja ilman kieltoa ilmaistuna ole kiva. On nimittäin niin, että mulkerotkin toki menestyvät työelämässä, mutta on hitokseen helpompaa ja etenkin mukavampaa olla menestynyt kiva tyyppi.

Kun on mukava muille, he ovat myös mukavia sinulle – työelämässäkin. Enkä nyt tietenkään tarkoita, että mukava pitäisi olla vain siksi, että siitä seuraa itselle hyvää. Mutta oman työuranikin aikana olen jo oppinut, että karma kyllä antaa takaisin mulkeroille jossain vaiheessa. Ja hyvistely taas palaa takaisin antajalleen joskus useammankin mutkan kautta.

Ja vaikka elämä rullaisi eteenpäin ja palkka olisi varma – siitä huolimatta, että jurottaisi kaikki päivät naama norsun hanurilla – eihän sellainen voi ihmiselle itselleenkään hyvää tehdä. On pakko olla tavattoman raskasta olla koko ajan pessimistinen ärjyilijä, joka näkee kaikessa ja kaikissa vain huonoa. On itsellekin mukavampaa olla kiva muille.

Yksi tapa tietoisesti hyvistellä on kertoa ihmisille itselleen positiivista palautetta. Sitä voi antaa elinpiirissään kaikille: omille perheenjäsenille, opiskelukavereille, ystäville, harrastusjengin jäsenille, työkavereille, kollegoille, lasten varhaiskasvatuksen- ja koulun henkilökunnalle tai vaikka tuntemattomalle asiakaspalvelijalle. Pieni kehu, huomio tai kiitos ei vie antajalta mitään, mutta antaa saajalleen paljon – yleensä niin paljon, että hyvää mieltä alkaa pursuilla saajasta myös muihin ympärillä oleviin ihmisiin.

Puhu hyvää myös selän takana. Ihastele toisten tekoja, kerro hyviä kokemuksiasi, muistele parhaita hetkiä. Ja työelämässä – kehu ja suosittele kollegaa eteenpäin.

Satun kirjoittaman luvun tehtäväosiossa on yksi kohta, jonka myös me kirjan kirjoittajat teimme malliksi. Tehtävä menee näin: Mieti, mitkä asiat tekevät sinusta itsestäsi mukavan ihmisen. Pyydä muutamaa luottoystävääsi kertomaan vähintään kolme ominaisuuttasi, joiden takia sinun seurassasi on mukava olla.

Minä laitoin kysymyksen, vähän nolostellen, muutamille pitkän aikaa tuntemilleni ystäville ja muutamille uudemmille ihanille tyypeille, joita minulla onnekseni elämässäni on. Tällaisia vastauksia sain:

Sun kanssa oleminen on helppoa, sillä sen lisäksi että olet tosi hyvä kuuntelija, osaat antaa tilaa myös hiljaisuudelle. Ei ole aina pakko sanoa mitään. Ja olet hauska!

Olet superenerginen ja keksit hauskoja retkiä, joihin ollaan päästy siipeilemään.

Olet suora ja välitön. Sun kanssa ei tarvitse arvailla mitä tarkoitat milläkin eikä itse kierrellä ja kaarrella.

”Sinulla on hyvät käytännön taidot ja ajattelu (tämä on outo kehu, mutta arvostan tosi paljon ihmisiä, joilla on kotitaloustaidot ja jotka esimerkiksi ennakoi lähtöjä paikkoihin).

Olet ihailtavasti luonut itsellesi aivan kreisin työn. Se on asia, jota ihailen.”

Ja jatkuu vain, vaikka jo ihan nolostuttaa:

Et halua arvostella ihmisiä, jotka eivät ole paikalla. Siihen sortuu tosi monet, minä mukaan lukien, mutta sinä et. Siitä tulee itsellekin sellainen fiilis, että kasvan paremmaksi tyypiksi.

Olet antelias, idearikas arjessa ja et pelkää keskustella hankalistakaan aiheista suoraan.

Ihailen sinun visiota, jolla avulla teet työtäsi sinnikkäästi, omaa näkemystäsi seuraten. Olet todella hauskaa ja kreisiä seuraa ja seurassasi on helppo irrottautua arjesta. Lisäksi olet tosi empaattinen ja osaat kuunnella aidosti toisten juttuja, mikä tuntuu mukavalta.

Jaksat nähdä vaivaa. Tämä pätee isoista asioista pieniin asioihin ja haluaisin, että osa tästä tarttuisi minuun. Teet sipsidipit nättiin kulhoon etkä siihen muovipurkkiin. Teet reissulle agendan. Ja kysyt miten voit auttaa.

Sinulla on joukkojen johtajan aura, kuvittelisin että saisit niin halutessasi ihmiset innostumaan mukaan mihin tahansa.

Ihan mieletöntä. Aloin parkua liikuttuneena, kun näitä viesteinä kirjoitettuja ajatuksia alkoi tipahdella puhelimeeni. Tekisi mieleni parjata itseään monesta kohdasta, että enmäänyt, mutta en tee niin. Sen sijaan koitan olla edes puolet niin kivan oloinen tyyppi kuin miltä näissä vastauksissa kuulostan.

Ja muistan taas paremmin, miten tärkeää on sanoa toiselle, että hitsi sä olet kiva.

Kaupallinen yhteistyö: Polarn O. Pyret

Pyjamiin pukeutuneista perheenjäsenistä rakentunut pyramidi ei oikeasti kuulu jouluperinteisiimme. Mutta ehkä ensi vuonna teemme saman, ja silloinhan sitä jo voi sanoa perinteeksi! Ainakin pyramidin rakentaminen yhteistuumin ja raikuvan naurun tahdittamana oli juuri sitä, mitä joulu meille merkitsee: yhdessäoloa läheisten kanssa, tonttumaista hauskuutta ja käpertymistä joulun aikatauluttomuuteen ja rauhaan.

Ja kun päällä on vielä yhteistyökumppanini Polarn O. Pyretin luomupuuvillaiset yökkärit, pehmoinen joulutunnelma suorastaan kietoutuu ympärille.

Kaikenlaisissa juhlaperinteissä onkin ihanaa, että ne elävät ja muuttuvat ihmisten mukana. Meidän perheemme jouluperinteissä on kaikuja  minun ja puolison lapsuudenjouluista, mutta pääasiallisesti ne ovat muovaantuneet sen jälkeen, kun saimme lapsia.

Me aloitamme laskeutumisen joulutunnelmointiin heti kun suinkin kehtaamme. Tänä vuonna lasten ja minun pianoharrastus on tuonut joululaulut kotiimme jo syyskuussa, mutta Spotifyn joulusoittolistojakin käynnistellään jo marraskuussa. Lapset tahtovat luultavasti vielä kesälläkin popittaa Einon ja Aapelin jouluralleja, joista uusin julkaistiin hiljan.

Itse tykkään kuunnella joululauluja Frank Sinatran ja muiden aikalaistensa tulkitsemana. Johtuu ehkä siitä, että suomalaiset joululaulut tuntuvat olevan joko huonosti tuotettua humppaa tai hartaita veisuja. Aattoa kohden kulkiessa pohjolan asukkaan sentimentaalisuus kuitenkin puskee läpi minussakin ja on kuunneltava silmäkulma kimaltaen ainakin Varpunen jouluaamuna ja ehkäpä joku muukin Loirin tulkitsema sydänpieltä riipivä joulutunnelmointi.

Riisipuurokausi aloitetaan jo syksyllä, mutta ensin sen kanssa nautitaan marjoja. Vasta joulua kohden aletaan hullutella ja ripotellaan päälle sokeria ja kanelia. Glögiä ostetaan heti, kun ensimmäiset pullot ilmestyvät kauppoihin, ja glögimukeihin lusikoidaan kursailematta sekä rusinoita että kuorimattomia manteleita. Jos glögiä jaksetaan tehdä itse, se keitetään mustaherukkamehuun ja punaviiniin.

Ensimmäiset kaupan taikinasta tehdyt joulutortut nostetaan nekin pöytään marraskuussa, ja viimeistään joulukuun alussa paistetaan eka satsi pipareita ja koristellaan ne. Joka vuosi mietin, että tekisin itse piparitaikinan, mutta joka vuosi sen myös unohdan. Viime vuoden piparitalokylän tekemisestä pohdimme perinnettä, ja voihan se toki olla perinne, vaikka tänä vuonna väliin luultavasti jääkin.

Etenkin minä ja esikoinen olisimme hakemassa joulukoristelaatikkoa varastosta jo marraskuun puolella. Yleensä maltamme kuitenkin juuri ja juuri odottaa kuun vaihteeseen. Koristeita ei ole paljon, ja ne ovat maanläheisiä: puisia, villaisia ja rautaisia. Suurin osa niistä ripustetaan pikkuruiseen ruukkukuuseen, joka jatkaa meillä elämää joulun jälkeenkin, koristeista riisuttuna. Rakkain koriste on perinteinen ja ajansaatossa mustunut enkelikello, joka pyörii kilkattaen pienten kynttilöiden loisteessa.

Varsinaisia joulukoristeita ennen eteisen oveemme on kuitenkin jo ilmestynyt joulukalenteri, jonka pyykkipoikiin tontut käyvät tuomassa joku yö ennen joulukuuta yllätykset lapsille. Jossain vaiheessa joulukuuta kerrostalomme kivijalkaan ilmestyy myös pieni hiiritonttujen rappu, josta pimeällä loistavat valot.

Minulle joulu syntyy myös tuoksuista. Ensin tulevat klementiinit ja muut sitrushedelmät, joiden kausi alkaa marras-joulukuussa. Haemme myös pihalta tuulen pudottamia havuja, joita ripottelemme kotiin. Joulukukkiakin ostan heti, kun niitä kaupoissa on: hyasintteja, amarylliksia ja joulutähtiä. Olen herkistynyt ja allergisoitunut monille tuoksuille, mutta onneksi tästä jouluisesta tuoksukavalkadista saan yhä nauttia.

Joululahja-ajatuksiin palaan myöhemmin tällä viikolla, ja joulupukkitarinan taiasta olen kirjoittanut jo aikaisemmin. On jännä, miten vahvasti lapset tahtovat pitää kiinni jouluntaiasta. Vaikka totuus valkean parran takana on alkanut hahmottua (eikä sitä ei koskaan ole varsinaisesti peiteltykään), ainakin vielä tänä jouluna he tahtovat pitää kiinni ajatuksesta entä jos sittenkin taika on ihan totta.

Vaikka minulla on välillä ongelmia pohjolan pimeyden kanssa (lapsena kärsin talvisin jopa kivuliaista iho-oireista, joihin auttoi vain valo), ovat juureni niin syvällä tässä routaisessa maassa, että en osaisi ajatella viettäväni joulua kuin täällä, jossa keskipäivänkin valossa on jo aavistus sinistä hämärää. Jouluun kuuluu takkatuli, villasukat ja puukiukaan raukeat löylyt avannossa pulahduksen tai hangessa kieriskelyn jälkeen.

Mutta sitä ennen käydään vielä Tuomaan Markkinoilla viemässä joulupukille kirje, pyörimässä karusellissa ja juomassa kuumat kaakaot. Suomenlinnan joulupolkukin odottaa, samaten kuin Seurasaaren joulupolku. Ihania lasten ja Helsingin myötä tulleita jouluperinteitä kaikki.

Jouluksi junailemme koko perhe Pohjanmaalle. Kaikkien perinteiden vastaisesti puolisolla on koko joulu vapaana töistä. Onneksi perinteetkin voivat muuttua, ja toivoisin tämän olevan alku uudelle perinteelle.

Kaiken ikäisille joulutontuille – vuodenajasta riippumatta – sopivia pyjamia löytyy Polarn O. Pyretin valikoimista. Tässä meidän perheemme päällä olevat yökkärit: