©Lahiomutsi Me Rakkaus -6860

Vasta viime vuodet ovat saaneet havahtumaan siihen, miten haurasta kaikki loppujen lopuksi on. Ihmiset, rakkaus, elämä.

Ei totta vie ole mikään itsestäänselvyys, että vuonna 1998 tapasin eräissä kotibileissä pojan, jonka muistin jo vuosien takaa koulupihalta mustine Kontion kumisaappaineen. Bileissä hänellä oli verkkarit; oli tulossa suoraan salibandyharkoista. En muista lainkaan, mitä minulla oli päälläni, mutta muistan miettineeni, miten kukaan voi näyttää niin syötävän herkulliselta verkkareissa.

Myöhemmin samana iltana istuimme kaverin Fiat Unon ahtaalla etupenkillä sylikkäin. Minulla oli takkini taskussa eväänä banaani, mikä nauratti häntä. Suudelmat maistuivat banaanilta, hunajalta ja avaruuden laitamien tutkimattomilta seikkailuilta.

Vielä vähemmän itsestäänselvyys on se, että tässä me olemme yhä, minä ja tuo poika. Vahvoina ja pökerryksissä siitä, miten rakkaus voi kasvaa vuosi vuodelta; niidenkin aikojen jälkeen, kun elämässä on jäänyt aika vähän tilaa meille.

Takana on myös kausia, joiden aikana rakkaus on rasahdellut. Vuosia, jotka ovat hioneet kulmat sopimaan paremmin yhteen ja saaneet löytämään tavat olla me, mutta silti myös minä ja hän. Vuosia, kun me olemme olleet hemmetin hyvä vanhemmuustiimi, mutta unohtaneet siinä samalla sen meidän kahdenvälisen kipinän talviunille.

Välillämme on vahva side, jonka voima on teoissa, mutta myös jossain nimeämättömässä, johon en voi vaikuttaa teoilla, järjellä tai edes sydämellä. Magneetti, joka saa sydämen lyömään nopeammin ja välillä järjenkin astumaan sivuun. Niin paljon rakkautta, että ymmärrän saaneeni sitä enemmän kuin moni koko elämänsä aikana.

Edelleen suudellessa tuntuu kuin maailmankaikkeus menisi vähän onnesta sijoiltaan.

Hänet minä olen tahtonut koko elämäni. Mikä ihmeellisintä, hänkin tahtoo minut, näiden yhteisien vuosien jälkeenkin.

Siksi me olemme päättäneet sanoa virallisesti tahdon. Olen marraskuussa saanut jakaa elämäni hänen kanssaan 20 vuoden ajan. Ja siksi me olemme vihdoin päättäneet järjestää ne rakkausjuhlat. Silloin me menemme naimisiin.

©Lahiomutsi Kulttuurilauantai Kulttuuri Musiikkiteatteri Kapsakki-6663

Vaikka edelleen vähän haikailen leppoisan kesän ja etenkin sen päättäneen miehen loman perään, on tässä perusarjessakin monta kivaa juttua, toki. Yksi niistä on minun ja lasten perinteeksi muodostuneet kulttuurilauantait, joita vietetään miehen viikonlopputyövuorojen aikaan. Kesällä viikonpäivät menettivät merkitystään, mutta nyt syksyn kiireiset arkipäivät ovat rutistaneet mehut niin tehokkaasti, että viikonloput toden totta tuntuvat taas viikonlopuilta.

Ei herätyskelloa, mutta sen sijaan paljon loikoilua sängyssä kainalokkain. Ja oma suosikkini: mahdollisuus kuhnailla aamiaisen sekä Hesarin ääressä niin pitkään kuin huvittaa. Kiireettömän aamun lisäksi kulttuurilauantain resepti on muutenkin helppo: otetaan yksi kulttuuririento, lounaan ulkoistus kaupungin ravintolatarjonnalle, paljon leppoisaa luppoaikaa ja mahdollisesti piipahdus johonkin kivaan kahvilaan.

Viime lauantain kulttuuriosuudesta vastasi musiikkiteatteri Kapsäkki, johon saimme kutsun tulla katsomaan Suomen ensi-iltansa saanutta koko perheen komediaa Tohtori Zeiffal, tohtori Zeigal ja virtahepo, jota ei koskaan saatu kiinni. Komediassa kaksi yltiöpäisen innokasta ja hivenen höpsöä virtahepotutkijaa pitää teatteriyleisölle luentoa virtahevoista. Niitä on kuulemma nähty etenkin Itiksen parkkihallissa! Meno yltyy, kun yhtäkkiä lavalle paukkaa virtahepo.

Minä, lapset ja muu yleisö osallistuimme teokseen ollen keskellä sitä, olimmehan me yllättävän käänteen saaneen virtahepoluennon yleisö. Lapset tempautuivat menoon niin vahvasti mukaan, että välillä piti ihan toppuutella olemaan vähän hiljempaa ja ylipäätään pysymään paikallaan. Mutta kun se virtahepo menee tuolla! Lopulta esityksen lopussa lava oli sotkussa virtahevon ja tohtoreiden mellastuksesta, ja toinen lapsista kysyikin nauraen mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu.

Tällaista eläväistä ja lavan reunojen yli hyppäävää komediaa tekemään sopii mitä loistavammin pääosakaksikko, joista molemmat ovat lastenteatterin ammattilaisia, mutta myös klovneja. Taina Mäki-Iso on lisäksi ammatiltaan ohjaaja ja Jouni Bäckström taas oopperalaulaja. Näytelmän ohjaajaan Georgia Murphyyn pääosakaksikko on tutustunut aikoinaan ranskalaisessa komediakoulussa. Niin hullunkurinen tekijäsoppa, että ei ihme, miten lavan hepulointi tarttui myös yleisöön.

Koinkin parhaaksi jättää tällä kertaa kulttuurilauantain kahvit väliin, nostaa kaksi sekoilusta sätkivää minivirtahepoani pyörän kyytiin (saatiin meidän laatikkopyörämurunen kolaroinnin jälkeen vihdoin kotiin!)  ja suunnata nokka kohti kotia.