Ollessani 10-vuotias, perustin ystäväni kanssa Eläinten Pelastuskerhon. Kerho kokoontui kotipihani leikkimökissä, jossa söimme keksejä ja punoimme suunnitelmia paremmasta huomisesta kaikenlajisille. Kerhomme ei saanut isoja asioita aikaan – yrityksemme pelastaa naapurin kissanpennut maalla niin yleiseltä tappotuomiolta epäonnistui, kun ne emonsa kanssa löytyivät kerhomme toimipaikasta – mutta näen 90-luvun tapahtumista selkeän janan nykypäivään.
Eläinoikeuksista alkanut havahtumiseni on sittemmin laajentunut koskemaan luontoa ja ympäristöä sekä koko planeetan hyvinvointia. Punainen leikkimökki Pohjanmaalla on vaihtunut purkutuomion alla olevaan toimistoon Helsingin Lauttasaaressa, jossa aloitin Suomen luonnonsuojeluliiton viestinnän asiantuntijan sijaisena marraskuussa. Vastaan liiton somekanavista ja olen mukana muun muassa markkinointiviestinnässä.
Takaisin omiensa joukossa
Uusi työ on ollut iloinen kotiinpaluu, kuljettuna vain vähän eri ovesta kuin aikaisemmin. Jokunen teistä muistaakin, että työskentelin viime vuoden ajan Suomen Luonto -lehden somepainottoisena verkkotuottajana.
Suomen Luonto on itsenäinen journalistinen julkaisu, jonka kustantaja on Luonnonsuojeluliitto. Toimitus on samoissa tiloissa liiton kanssa, joten töiden aloittamista on helpottanut se, että talon tavat, ihmiset ja valtaosa töissä käytettävistä järjestelmistä oli jo entuudestaan tuttuja.
Jokunen teistä saattaa muistaa myös sen, että vaikka työ oli kuinka merkityksellinen ja omanlaiseni, lupasin itselleni olla ottamatta enää harteilleni näin painavaa työkokonaisuutta: täyspäiväinen päivätyö, oma yritys somehommineen sekä romaanikäsikirjoituksen kirjoittaminen.
Nevö sei nevö, sanoivat, koska niin pääsi taas käymään.
Välillä perhosten siivet vain lepattavat niin antaumuksella, että huomaa olevansa tilanteessa, jossa ei voi koettaa olla tarttumatta eteen lennähtäneeseen mahdollisuuteen.
Perhosen siipien havinaa
Perhosen ensimmäiset siipien helähtelyt tapahtuivat kaksi vuotta sitten Saimaan jäällä, kun olin Luonnonsuojeluliiton järjestämällä pr-matkalla Savonlinnassa. Vietimme päivän tehden apukinoksia saimaannorpille, avittaaksemme pesinnän onnistumisia ja uusien kuuttivauvojen turvallisia ensikuukausia.
Siinä nuoskaista lunta hiki noruen kolatessani, kehoon ihan ryöpsähti onni ja varmuus siitä, että olen omieni joukossa. Olo on turvallinen, tunne jaetusta arvomaailmasta sai kokemaan hämmästyttävän syvää yhteyttä ihmisiin, jotka olin vasta tavannut.
Paluumatkalla junassa kuulin Luonnonsuojeluliiton väen puhuvan Suomen Luonto -lehdellä avoinna olevasta somepainotteisesta ja määräaikaisesta verkkotuottajan pestistä. En ollut silloin edes ajatellut päivätyötä, mutta ajatus ei jättänyt rauhaan. Kirjoitin viimeisenä hakupäivänä hakemuksen, soljuin läpi moniosaisen hakuprosessin ja siitä lopulta ensimmäiseen päivätyöhöni yli kymmenen vuoden yrittäjyyden jälkeen.
Ilman tuota pestiä minuun tuskin olisi oltu yhteydessä syyskuussa, vinkattu avoinna olevasta pestistä ja pyydetty sitä hakemaan.
Tälläkin kertaa pohdin asiaa, mutta nyt vain päivän ajan. Hain paikkaa, sillä kuten esikoinenkin totesi asiaa häneltä kysyessäni: tietenkin sä haet, sähän oot just tuollainen luonnonsuojelija! Vaikka kaikista mieluisin olisi 3–4 päiväinen päivätyöviikko, tiesin nyt mihin olin ryhtymässä. Hullunrohkeudella luotin, että tällä kertaa osaan kokemukesta järjestää päivänä paremmin (palkattiinkin heti siivooja käymään kerran kuussa!). Lapsetkin ovat vuoden vanhempia ja omatoimisempia.
Taas siis mentiin läpi monivaiheinen hakuprosessi, jonka lopputuloksena lokakuussa allekirjoitin työsopimuksen.
Sitten vielä ne muut työt
Nyt takana on pari kuukautta uutta pestiä, ja joululoma tulee todella tarpeeseen.
Myönnän, että hienoista aikeistani huolimatta olen totaalisen raato. Vaikka uusi työpaikka on periaatteessa vanha tuttu, uudessa työnkuvassa on ollut paljon uutta opittavaa ja sisäistettävää. Pää on tehnyt töitä öisinkin, ja usein on tuntunut, että olen viettänyt koko yön valveen ja unen välimaastossa nakuttaen konetta maanisena.
Ja sitten kun on ollut tässä on nämä muutkin hommat, kokopäivätyön päälle.
Laskutettavia somehommia on ollut vähän, mutta niidenkin kanssa on venytetty vuorokauden tunteja seuraavan puolelle.
Ensimmäisen isomman kirjakäsikirjoitusdeadlinen joulukuun alussa onnistuin taklaamaan viime vuodelta tutulla rutiinilla: kirjoittamalla tunnin-kaksi etätyöpäivien aamuina sekä viikonloppuisin.
Mutta seuraavaan tammikuussa olevaan deadlineen en kyllä saa valmiiksi sitä määrää uusia liuskoja kuin olin suunnitellut. En lähellekään. En vain pysty, minusta ei saa puristettua irti nyt tämän enempää. Vaikka suorittajaluonne yrittää harata vastaan, järkeä oppinut puoleni minusta tietää, että tarvitsen ja saan pitää lomani. Se tulee tekemään sitten loppupeleissä hyvää käsikirjoituksellekin.
Edelleen jaksan luottaa siihen, että alun hurlumhein jälkeen tämä tästä tasaantuu. Päivätkin alkavat pidentyä kirjan viimeisen deadlinen lähestyessä, kun viimeksi meni juuri toisinpäin.
Onni on arvojen mukainen ja merkityksellinen työ
Jos ei hepuloivaa kalenteria lasketa, olen valtavan onnellinen uudesta työstäni.
Olen saanut ympärilleni taas työyhteisön, jonka osana olla, ja työpaikan, jonne mennä. Päiviin on tullut kaipaamaani struktuuria, osallisuuden tunnetta. Taloudellinen huoli rapisi pois olkapäiltä, ja vasta siinä vaiheessa tajusin, miten paljon se olikaan painanut ryhtiäni ja mieltäni lysyyn.
Ja sitten vielä kaikki muut palkkatyön riemut: työterveyshuolto, palkalliset arkipyhäpäivät, työetulounaat ja viikossa yksi palkallinen tunti, jonka saa käyttää liikuntaan! Vaikka ehdin niistä viime vuonnakin nauttia, en todellakaan ole vielä tottunut moiseen luksukseen.
Tämä on myös ensimmäinen viestinnän työni ja järjestötyöni, mikä on mahtava lisä työkokemukseen ja ansioluetteloon. (Yhtäkkiä myös Instan Vain viestintäjutut -tilin jutut iskevät ihan uudella tavalla.)
Jos Suomen Luonnossa olin ekologien ja biologien ympäröimänä imemässä tietoa itseeni, nyt ympärillä on lisäksi muun muassa valtiotieteilijöitä, joilta ammentaa kokemusta, tietämystä ja ymmärrystä. Poliittinen vaikuttaminen on alkanut viime vuosina kiinnostaa yhä enemmän, ja nyt saan olla ympäristöasioiden osalta sen ytimessä. Luonnonsuojeluliitto on tutkitusti aktiivisin ympäristöjärjestö eduskunnan vaikuttamistyössä.
10-vuotias Hanne olisi ihmetyksestä ymmyrkäisenä, jos tietäisi, että saa tulevaisuudessa olla työkseen pelastamassa eläimiä (viimeisimpänä kolme sutta ja kaksi ilvestä), pitämässä suomalaisen luonnon puolia ja luomassa siten parempaa huomista ihan meille kaikille.
