Viime viikolla muovailimme peruuntuneiden lomasuunnitelmien surusta hiljalleen uudet suunnitelmat talvilomaviikolle. Mummila-reissun sijaan päätimme pemistellä ilon irti kaikesta talvisesta puuhailusta.

Viikon aikana talviseen puuhailuun sekoittui yhä enenevissä määrin merkkejä keväästä.

Kävimme luistelemassa, talven puhkuessa viimeisiä teräviä tuulenhenkäyksiään niin että naama oli jäätyä siihen ilmeeseen, mihin sen luistelun aloittaessa oli asetellut. Jää luistinten alla tuntui kuitenkin etäisesti pehmoiselta, ja luistellessa ilmaan lensi jäähileitä kuin surffatessa vesipisaroita.

Harvoin tietää, että tämä kerta muuten oli viimeinen. Yleensä ne kerrat häilyvät ohi, mutta nyt aavistelin, että luultavasti tänä talvena emme enää ainakaan oman kylän luistelukentällä piruetteja tee.

Kävimme hiihtoretkellä, kun metsässä satoi pienen pieniä jääpuikkoja ja eväänä olleesta keitosta nouseva höyry sekoittui metsän yllä leijuvaan sumuun. Sukset luistivat jäisillä laduilla, ja hiihdimme lumenkaatopaikan ohi, jonka korkeimmalla huipulla keltainen kaivuri myllersi. Tahmaisen jäinen sade takertui kiinni vaatteisiin ja loi jääpanssarin, joka rahisi ja rouskui liikkuessa.

Mutta kun pysähtyi ja oli hiljaa, pystyi jo aistimaan hupenevien hankien alla heräilevän maan. Maiseman värikin oli muuttunut sinertävästä kellertävään. Kun niitä värejä tarpeeksi kauan ja varovaisesti sekoittaa, alkaa syntyä satoja sävyjä vihreää.

Kävimme laskettelemassa (hissiliput ja vuokrakamat saatu) koko nautinnollisen pitkän päivän ajan Sveitsin hiihtokeskuksessa. Sitten viime kerran, korkeimman mäen harjalta avautuvaan näkymään oli vaihdettu keväisen utuinen filtteri. Puuterilumet olivat tiivistyneet ja lumi tuoksui pakkasen sijaan makealta. Lumi satoi kuin kohmeisina räkäklimppeinä ja tarrautui puihin kuuraiseksi kuorrutteeksi. Se oli kuin talven viimeinen yritys näyttää, kuka täällä määrää.

Iltaan mennessä puut olivat taas paljaina, ja me olimme laskeneet hyppyri- ja reilimäistä niin monta kertaa, että aikuisetkin olivat saaneet asianmukaiset mustelmat temppuja harjoitellessaan. Illalla ripustimme läpimärät talvivaatteet kuivumaan kotimme miniatyyrikylpyhuoneeseen, ja kehossa tuntui yhä siltä kuin olisi mäessä.

Kävin uimassa avantoseuran avannolla, joka on pienentynyt viikko viikolta. Nyt siinä pystyy juuri ja juuri räpiköpimään pientä ympyrää kuin cockerspanieli. Kun on tottunut uimaan, tuntuu paikallaan polskuttelu alkuun kummalliselta, ahtaalta. Mutta nyt suunta alkaa muuttua.

Jos avannosta ottaisi nyt kuvan joka päivä ja liittäisi ne sitten yhteen videoksi, avanto alkaisi aueta jään keskeltä kuin kukannuput luonto-ohjelmissa.

Kaiken kirsikaksi saimme loppuviikoksi mahdollisuuden mökkihöperöityä nelistään eittämättä yhdessä söpömmistä mökeistä kuunaan. Muita ihania -Tiina kun ehdotti, josko tahtoisimme mökkeillä heidän Mustikkalassaan loppuviikon, kun he itse lähtivät takaisin kaupunkiin. Tähän ehdotukseen tartuimme valtavan onnellisina sekä kiitollisina ja vuokrasimme auton.

Luulin jo, että sellaisia kevättä enteileviä talvipäiviä ei ole kuin vanhoissa Saariston lapset -elokuvissa, mutta Mustikkalassa oli. Hanget olivat niin korkeita, että kun niihin humpsautti lapsen, mukula upposi sinne melkein päätä myöten. Silti räystäät tippuivat ja auringon tavoittamien nietosten kohdalle alkoi muodostua pienen pieniä puroja. Joka paikassa niitä ei nähnyt, mutta niiden solinan kuuli lumen alta.

Pelkässä villapaidassa tarkeni ja tuli jopa kuuma, paitsi kun tuuli osui ikävästi. Potkukelkkailimme mökkitiellä, jonka aurinko kiillotti jäisen liukkaaksi. Piti silti potkutella varovasti, sillä joissain kohdin hiekka jo pilkisteli. Teimme lumipalloja, ja nuoskainen lumi tarttui villalapasiin, joita piti kuivatella takanreunalla iltaisin.

Viikossa tuntui tulleen kevät. Tänään viikon loman jälkeen seitsemältä herätessä olikin yhtäkkiä niin valoisaa, että piti tarkistaa kellosta, olinhan asettanut herätyksen oikein. Aamupalalla Hesarin näki lukea luonnonvalossa.

Maaliskuu.

Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Perjantaina me istuimme aamupalapöydässä. Luimme uutisia, etsimme netistä lisää tietoa, laitoimme viestejä Pohjanmaalle. Ajatukset juoksivat laidasta laitaan niin että laidat ryskyivät.

THL laittoi kivan yllätyksen – niin yllätys kuin se tässä tilanteessa on – juuri ennen etelän talvilomien alkua. Kotimaanmatkustamista ei suositeltu, ja uusmaalaisille suositeltiin pysymistä omalla alueellaan maaliskuun puoliväliin asti.

Emme olleet ainoat, joille tämä tuli yllätyksenä. Emmekä olleet ainoat, jotka olivat ristiriitaisen tiedotuksen kanssa ihmeissään, osa jo matkatavarat kyydissä matkalla. Toisaalta Valtioneuvoston sivuilla luki, että kotimaanmatkailu on ok, kunhan noudattaa virukseen liittyviä turvallisuus- ja terveysohjeita. Sosiaali- ja terveysministeriöstä taas kerrottiin uutisia myöten, että lomamatkoja ei THL:n suosituksesta huolimatta tarvitse perua, kunhan on tarkkana, eli välttelee muiden kuin omaan sakkiin kuuluvien seuraa.

Koitan noudattaa parhaan ymmärrykseni mukaan suosituksia, ja kanssaihmisten terveyden lisäksi pitää huolta oman perheen mielenterveydestä ja siitä, että meillä olisi esimerkiksi kulttuurintekijöitä, kotimaanmatkailukohteita ja kahviloita tämän kaiken jälkeenkin. Mutta kun kokonaiskuvan ja oman toimintasuunnitelman joutuu itse rakentamaan eri puolilta kokoamistaan palapelipaloista, välillä palaset eivät tunnu luovan selkeää kokonaiskuvaa.

En myöskään juuri nyt jaksa ainuttakaan silmien pyörittelyä siitä, miten tilanne mukamas saattoi tulla yllätyksenä ja miten silmien pyörittelijä ei ole itse vienyt edes roskia vuoteen. Koitan yleensä olla kaikenlaisia mutinoita kohtaan ymmärtäväinen, mutta kyllä vain, uskokaa pois, nyt tilanne tuli itselleni niin lyhyellä varoitusajalla, että aikaa tokenemiseen, ajatustyöhön ja surutyöhön muuntuneiden lomasuunnitelmien suhteen ei ollut. Silmien pyörittelyt lähinnä ruokkivat kapinahenkeä, jota koitan pitää aisoissa.

Suru järsi kipeää tehden, ja samaan aikaan ajatus siitä, että lähtisimme sittenkin, sai omatunnon vauhkoksi. Saati minkälaisen hepulin omatunto olisi saanut, jos olisimmekin tahattomasti levittäneet (muunto)virusta.

Tämä on kärpäsen pikkuinen ripulointi isossa mittakaavassa, mutta meille iso juttu: taas hamaan tulevaisuuteen siirretyt junaliput ja reissu lasten isovanhempien luo. Ehkäpä viimeinen kerta, kun olisi ollut mahdollisuus nähdä lapsuudenkotini, rauhassa hyvästellä sen nurkat.

En ihan heti unohda, miten lapset seurasivat aamiaispöydässä kehittyvää tilannetta ja katsoivat minua silmät aallokkoina loiskuen ja kysyivät, eikö me taaskaan päästä mummilaan. Ja mitä seurasi, kun joudun vastaamaan, ettei ei. Taaskaan ei.

Tällaisenako he tulevat muistamaan lapsuutensa. Että kyllä tämä ihan pian helpottaa, kun vain vähän aikaa vielä jaksetaan. Mutta sitten ei helpotakaan, ei edes aikuisen aikakäsityksessä.  

Tiedän, että tämä on hyväosaisen harmittelua. Korona ei ole koskettanut lähipiiriä, meillä on töitä ja toisemme. Kaikki on hyvin. Mutta silti olen kokenut koronan kanssa epätoivoa, pelkoa, turtumusta, vihaa, väsymystä. Ne tunteet ovat sallittuja, väistämättömiäkin, myös meille.

Sunnuntaina kotimme muovailla surusta, ikävästä ja itkuisesta väsymyksestä jotain parempaa sohvannurkassamme. Loimme uusia suunnitelmia tyhjästä, loma kun kerran on. Mikään ei korvaa lähimmäisiä ja heidän näkemistään, mutta olemme koittaneet nostattaa sellaista hilpeää talvilomatunnelmaa. Kaakaokuksallisia luistelun jälkeen, hiihtoretkiä, laskettelupäivä ja saunallinen mökki tässä lähellä.

Hyvä tästä tulee, hiljalleen.