Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.
Vaivihkaa muotoutunut ja suorastaan pyhäksi muuttunut lauantai-illan resepti: juoksulenkiltä suoraan taloyhtiön saunavuorolle ja lopuksi yökkäreissä vietetty leffailta lasten kanssa. Etikkasipsejä ja sweet chili -dippiä. Vichyä ja limua. Villasukat ja villaviltit. Leffa läppärini pieneltä ruudulta.
Tästä reseptistä poiketaan vain erikoistilanteissa. Tämän ympärille rakennetaan koko viikonlopun suunnitelma.
Nykyisin televisio- ja elokuvatietämykseni perustuukin pitkälti lastenelokuviin. En katso tällä hetkellä mitään televisiosarjaa, ei vain oikein kiinnosta. En ole edes yrittänyt löytää sarjaa, joka olisi varmasti tarpeeksi hyvä, että tahtoisin antaa sille aikaani. Viimeksi katsoin Sorjosta, jonka jaksot taidettiin katsoa loppuun puolison kanssa viime jouluna. Sitä ennen The Handmaid’s Talea. Game of Thronesin läpikäyntiin saatiin kulutettua useampi nautinnollinen vuosi.
Elokuvista tahtoisin katsoa myös ns. aikuistenelokuvia (tämä kuvaus vaatii aina jatkoselvennyksen, että tarkoitan tällä kertaa ns. tavallisia elokuvia, siis sellaisia, joiden pääkohderyhmä eivät ole lapset). Pidän puhelimessa listaa, johon kirjoitan ylös elokuvat, jotka tahtoisin nähdä. Että sitten kun hyvä hetki tulee, pääsee heti toimeen. Synecdoche, New York. Hytti nro 6. Yhdet vielä. A star is born. Lupaava nuori nainen. Isä. Labyrintti. Guled & Nasra.
Viimeksi katsoin kuukausi takaperin aikuistenelokuvista Rajan, joka oli upea! Mutta sen jälkeen unirytmi menikin ihan sekaisin pariksi päiväksi. Katsottiin elokuva lasten mentyä nukkumaan, ja koska ruuduntuijotus on salamointia aivoilleni, oli pakko sen jälkeen rauhoitella päätä lukemalla tunti-pari kirjaa. Yöunet olivat silti levottomat ja jäivät liian lyhyiksi.
Liikkuvan kuvan katsomisesta onkin tullut vähän sama kuin alkoholista iltaisin. Onhan se ihanaa silloin tällöin sekin, ainakin tämänhetkisten tuntemusten mukaan, mutta hyvin harvoin loppulaskun arvoista. Voihan keski-ikä.
Siksi olen valtavan iloinen jo vähän isommiksi kasvaneista lapsista ja kiitollinen jokaisesta intohimolla tehdystä laadukkaasta lastenelokuvasta. Sillä leffaillat lasten kanssa ovat olleet aikuisillekin nautinnollisia jo useamman vuoden ajan – muutenkin kuin sipsien ja aikaisen nukkumaan menemisen mahdollisuuden osalta.
Soul, sielun syövereissä. Ihmeperheet. Eteenpäin. Luca. Zootropolis. Hotelli Transylvaniat. Ah, ja tietenkin Hayao Miyazakin elokuvat, joita fanitettiin puolison kanssa jo ennen lapsia.
Verrattuna omiin lapsuusaikoihini, nykyään laadukkaita lastenelokuvia tulee siihen tahtiin, että kun niihin yhdistää viime vuosien klassikoita, hyviä elokuvia riittää katsottavaksi melkein joka viikolle. Voisiko se kertoa jotain perheiden ajankäytön muuttumisesta, siitä että nykyään perheet katsovat elokuvia enemmän yhdessä ja näin myös aikuiset vaativat niiltä parempaa laatua?
Ja yksi ovi on vasta raollaan. Ihan pian päästään katsomaan yhdessä niitä elokuvia, joita ei ole puhuttu suomeksi. Ihan pian kenenkään ei tarvitse lukea tekstityksiä. Niin paljon mahdollisuuksia, että 52 leffailtaa vuodessa ei riitä!
Rysähdys arkeen elokuussa oli melkoinen. Sen huomaa siitä, että kirjapäiväkirjat laahaavat pahasti jälkijunassa, ja että elokuussa oli mahdollisuuksia ja kykenemistä nautiskella vain kolme kirjaa.
Mutta tässäpä vihdoin koosteena ajatukseni elokuun kirjoista. Mukaan mahtui yksi koskettava romaani, yksi todellisuuspakohaaveitani heijasteleva matkakertomus 1800-luvulta ja esseekokoelma, jonka kuunteluun aika oli ehkä väärä, sillä mukavan ravistelun lisäksi se aiheutti inhottavan olon.
Yksi keittiönpöydän yli sanottu lause, jonka jälkeen mikään elämän kartastossa ei enää ole selkeärajaista. Romaanin minä-kertojan puoliso kertoo, että hän on oikeastaan aina kokenut olevansa nainen.
Samalla kun toinen alkaa korjata itseään eheäksi, toisen tuntema rikkoutuu. Minäkertoja alkaa painaa mieleensä asioita menneestä, piirtää karttaa vanhasta ennen kuin sen rajat liikkuvat ja häviävät yksi kerrallaan. Iho muuttuu, ääntä ei ole tunnistaa, tuttu kävelytapa häviää, vanhat harrastukset jäävät ja mielenkiinnonkohteet muuttuvat. Minäkertoja auttaa puolisoaan korjausprosessissa, mutta samalla tuntee, että hänen ja puolison väliin on tulossa toinen nainen.
Rinnalla lipuu tarina Columbuksesta, joka on ihan yhtä hukassa karttojensa ja maailmanjärjestyksensä kanssa.
Tätä kirjaa on sanottu transfobiseksi, minkä takia olen varovainen sanoissani. En missään nimessä tahdo kieltää transihmisten kokemuksia ja näkemyksiä kirjasta. Anteeksi. Tahdon oppia, olla avoin hölmöydessänikin.
Kirja ei anna transihmisille ääntä, se on totta, sillä rajaus on minäkertojan ja hänen surutyönsä. Vaikka kirjallisuudessa vähemmistöjen olisi tärkeää saada enemmän ääntään kuuluviin, tämä rajaus on mielestäni ymmärrettävä ja selkeä. Ymmärrän myös, että minäkertojan sanalliset piirrokset puolisonsa miehisistä sukuelimistä tuntuvat banaaleilta. Ja samalla heterona cis-naisena ymmärrän, miksi sekin osa puolison muuttuvasta kehosta on hyvästeltävä, kuten jokainen muukin vuosien aikana niin tutuksi tullut notkelma ja kohoama maisemassa.
Romanttisten heterosuhteiden sukupuolten moninaisuudesta minulla on saletisti paljon opittavaa, mutta silti ymmärrän, miksi kirjan minäkiertoja hautaa puolisonsa vanhoja vaatteita. Pitää siis tuntemalleen puolisolle hautajaiset ilman ruumista. Pelkkä eroaminen ei riitä, sillä ajan kuluessa on käynyt selväksi, että ei ole enää sitä puolisoa, jonka tunsi, jota kohtaan tunsi vetoa ja josta voisi erota.
Luin vasta myöhemmin, että kirja perustuu kirjoittajan omakohtaiseen kokemukseen. Ehkä ilman sitä ei olisikaan voinut odottamattoman shokin, vihan, hädän, surun ja menetyksen tunteita käsitellä näin raa’an kauniisti ja rehellisesti. Sanojen sisältö on painavaa, mutta niiden ulosanti runollisen keveää.
Kun muutamia vuosia sitten luin Mia Kankimäen kirjan Naiset joita ajattelen öisin, olin samaan aikaan haltioissani ja vihainen. Minkälaisia historiaan unohdettuja naisseikkailijoita kirja toi tietoisuuteeni! Ja miksi en ollut kuullut heistä koskaan aikaisemmin?
Samanlaisia tuntemuksia lienee käynyt läpi Tuija Tuomaala, joka on Kankimäen kirjan luettuaan suomentanut yhden Kankimäen kirjassa esitellyn maailmanmatkaajan, Nellie Blyn, kirjan Maailman ympäri 72 päivässä. Kesällä julkaistu kirja on samalla Tuomaalan perustaman Punos-kustantamon ensimmäinen julkaistu teos.
Yhdysvaltalainen Elizabeth Jane Cochran kirjoitti ajalleen tyypilliseen tapaan nimimerkillä – naisille kun ei ollut suotavaa kirjoittaa omalla nimellään. Hän tuli tunnetuksi Nellie Blynä, rohkeana toimittajana ja tutkivan journalismin uranuurtajana. Kuuluisaksi hänet teki matka maailman ympäri vuonna 1888, kun Bly halusi koittaa, voisiko hän kiertää maailman vielä nopeammin kuin Jules Vernen romaanipäähenkilö kirjassa Maailman ympäri 80 päivässä.
Ja kuten Blyn kirjan nimi paljastaa, sehän onnistui – siitäkin huolimatta, että aikalaiset eivät voineet uskoa moisen onnistuvan naiselta, jonka pitäisi kuitenkin kuljettaa mukanaan monta matka-arkullista vaatetta ja muuta tarviketta. Bly lähti matkaan yhdessä reissuasussa ja yhden kädessä kulkevan laukun kanssa.
Blyn matkakirja saa unelmoimaan hitaasti matkaamisen autuudesta, vaikka Blyn tarkoitus on matkustaa niin nopeasti kuin 1800-luvun lopussa mahdollista on. Matkakertomuksissa näkyy huumori, nokkeluus ja uusien maiden luoma riemastunut ihmetys. Samalla kirja on kertomus ajastaan: siitä, miten kolonialistisin silmin Bly tarkkailee maita ja miten rasistisesti hän niputtaa niiden asukkaita tietynlaisiksi.
Kirjoitusajankohta näkyy myös kirjan siveydessä. Olisin tahtonut kokemuksia ja konkreettisia neuvoja siitä, miten matkata niin vähillä matkatavaroilla erilaisissa olosuhteissa. Miten peseydyttiin? Vai peitettiinkö hajut parfyymilla? Saiko pyykkejä pestyä? Miten ja missä käytiin tarpeilla? Entäs kuukautiset?
Silvia Hosseinin Pölyn ylistys – esikoisteos oli ajatuksilla täyttävä ja ravisteleva sekä nautinnollisesti haastava esseekokemus. Samaa koin myös tänä vuonna ilmestyneen Tie, totuus ja kuolema -esseekokoelman kanssa. Mitä nyt tällä kertaa Hosseini on vielä ylimielisempi ja omaa paremmuuttaan pöyhkeästi alleviivaava kuin esikoisteoksessaan. Se on raikkaan ihastuttavaa ja iljettävän etäännyttävää samaan aikaan.
Hosseini kirjoittaa esseissään muun muassa muslimien isosta – vaikkakin paljolti tunnistamattomasta – vaikutuksesta eurooppalaiseen kulttuuriin, linnuista ja Wrightin veljesten kummallisesta luontosuhteesta, Jane Austenin ajan sääty-yhteiskunnasta sekä pikkuveljensä kuolemasta ja käsittämättömästä surusta.
Hosseinin kirjoittaessa matkustamisen nautinnosta, syvälle sisuksiini sullottu kaikukaipuu herää uikuttamaan. Mutta samalla vielä syvemmälle tungettu pohjalainen häpeäkulttuuri nostaa päätään: miten se eres kehtaa, täs ajas?
Hosseinin tapa kritisoida ilmiöitä puistatti jo ensimmäisessä esseekokoelmassa: Hosseini tökkii tekstissään henkilöitä heidän nimillään, vaikka voisi keskittyä käsittelemään ja kritisoimaan ilmiötä ylipäätään. Ja tietenkin etenkin esseiden tarkoitus onkin keskustella, ja silloin on osoitettava, kenelle vastaväitteensä osoittaa. Mutta en pidä siitä mittakaavasta, jolla asiat soseutetaan muutaman ihmisen kautta, kun kuitenkin lopulta puhutaan enemmän ilmiöstä: kuten vaikka taloudesta tai boss lady -menosta.
Myönnän, että kokemukseeni vaikuttaa se, että ensimmäisessä kirjassa Hosseinin ilkeys oli paikoittain niin ylimielistä ja oksettavaa, että se tuntui fyysisenä pahoinvointina. Kun sormi on jo puoliksi kurkussa, ei tarvita paljon lisätyöntöä. Toisekseen sekin vaikuttaa, että tunnen henkilökohtaisesti ihmisiä, joita Hosseini sivaltelee. On luonnollista, että loukkaannun toisen puolesta, otan puoleni.
Ja kaikista eniten vaikuttaa varmasti se, miten herkillä itse olin asian kanssa etenkin kirjan kuuntelun aikaan. Yksi viime aikoina, vuosina, eniten kuormittaneista asioista on ollut se, että yhteiskunnallisesti aktiiviset (some)vaikuttajat kritisoivat jengiä oman kentän sisällä, etsimällä etsivät virheitä toisistaan. Suorastaan vituttaa, miten nokitaan omiaan, kun sen sijaan voisi katsoa sinne, missä oikeasti jengi vetää maailmaa paskaksi mistään välittämättä.
Ja kyllä, olen itsekin tästä osani saanut, niin että on ottanut ja ottaa kipeää.
Siksi sallinette: se että (toivoakseni) pyrkii edistämään hyvää löytämällä väkisin toisesta hyvää yrittävästä pahaa, on vain yksiselitteisen perseestä. Tietenkin hyvyyden määritelmä on häilyvä ja riippuu kokijasta ja katsojasta, mutta uskoisin, että tätä nyt ei tarvitse tämän enempää selittää.
Nimittäin perseistä puheen ollen. Hosseini on todentotta taitava hakemaan kaikupohjaa omille ajatuksilleen ja kokemuksilleen historiasta ja kulttuurista. Jopa räjähtelevistä perseistä ja ulosteesta kertova vaivaannuttava ja juuri siksi tärkeä essee sinkoilee tiensä Aurinkokuninkaan hoviin ja siellä itse loisteliaan kuninkaan sairastelevaan takapuoleen.
