Viime talvena pysähdyin museossa teoksen ääreen vaikuttuneena hengähtäen. Maalauksessa polkkatukkainen henkilö pitää suussaan kukkasta. Sinisen, beigen ja vaaleanpunaisen sävyt ovat heleän räiskyviä ja maalaustyyli villi.

En muista, että mikään teos olisi aikaisemmin saanut aikaan tunnetta kuin olisi vähän ihastunut. Rintalastan alla välkehti lämpö ja aivoissa tuntui kutiavaa rätinää. Maalaus edessäni oli niin omalaatuisen kaunis, että en edes muista, mitä muuta siinä näyttelyssä silloin oli esillä. Halusin vain tuijotella sinisen teoksen tyttöä.

Teos on nimeltään Kevät (Erämaan tyttö) ja sen on vuonna 1935 maalannut Ellen Thesleff. Tuo teoskohtaaminen HAM:ssa oli ensimmäinen kerta, kun kuulin Thesleffistä. Luulin löytäneeni jotain kadotettua menneestä ja tajusin vasta myöhemmin, miten merkityksellinen ja tunnettu suomalainen taiteilija Thesleff oli ja on.

Taideurpouteni johtuu pitkälti siitä, että olen löytänyt taidemuseot vasta aikuisena. Lapsuudessani emme käyneet näyttelyissä, ja esimerkiksi koko opiskeluajan Turussa asuin Puolalanpuiston kupeessa ja Turun taidemuseon naapurissa käymättä museossa kertaakaan.

Vasta muutettuani Helsinkiin löysin taidemuseot. Siitä on pitkälti kiittäminen Kiasmaa ja etenkin Atenuemia, jonka käytävillä tunnen aina mystisesti tulleeni omieni keskelle – vaikka en osaa itse piirtää välttävästi edes tikku-ukkoa tai ymmärrä taiteen nyansseista tai historiasta kuin sen vähän, mitä olen kuluneina vuosina oppinut. Itselleni ihaninta taiteessa onkin se, että vaikka ei oppikirjojen mukaisesti ymmärtäisi näkemästään ja kokemastaan mitään, on taiteen jäljiltä on aina hyvä olo.

Tietämättömyyteni Thesleffistä kertoo kuitenkin myös jotain yhteiskunnastamme. Olen kyllä tiennyt Thesleffin aikaisia miestaiteilijoita ja tunnistanut heidän teoksiaan ennen taideheräämistänikin. Thesleffin löytääkseen piti kuitenkin itse etsiä.

Nyt vain vajaata vuotta myöhemmin tilanne on toinen, tai sitten yksinkertaisesti vain huomaan Thesleffin paremmin, kun häneen olen tutustunut. Hänestä kertovia kirjoja on ilmestynyt useampia ja HAM:ssa, jossa Thesleffin Kevät-teoksen ensimmäisen kerran näin, on nyt esillä kokonainen Thesleffiin keskittyvä näyttely.

Ja Thesleff on sellainen, johon tahdoin tutustuttaa myös lapseni: oman tiensä kulkija ja nainen, joka seurasi ja toteutti unelmaansa aikana, jolloin naisen tehtäväksi ei koettu unelmoida mistään omasta, ei etenkään omasta urasta, ei etenkään omasta taiteilijanurasta. Maailman on kiittäminen Thesleffiä taiteen lisäksi myös yhteiskunnan ja sen todeksi ajateltujen sukupuolikäsitysten muokkaamisesta.

Siksi olen ollut valtavan onnellinen Teos-kustantamolta saamastani Ellen! – Taiteilija Ellen Thesleffin elämä ja villit värit -kirjasta, joka on lapsille ja nuorille tarkoitetun Suomen supernaisia -kirjasarjan toinen teos. Se on Leena Virtasen kirjoittama tiivis, mutta samalla lentäväisen ilmava elämänkerta Thesleffistä. Sen on kuvittanut Sanna Pelliccioni.

 Ja hyvät ihmiset, tämä kirja on kaikin puolin yksi upeimmista kuvakirjoista, jonka sivuja olen saanut lukea ja katsella.

Kirjan kuvitus yhdistelee villisti erilaisia tekniikoita ja on pakahduttavan vaikuttava sekä kaunis. Kirjaan on upotettu kuvin Thesleffin maalauksia, mikä tuo maalaukset ihan eri tavalla kiinnostaviksi lapsillekin. Samalla minäkin opin ihan uusia asioita teosten ja niiden syntyprosessien takaa.

Tiesitkö esimerkiksi, että se lyijykynällä piirretty omakuva, jossa kasvot tuntuvat nousevan pimeydestä, on tehty Thesleffille niin tärkeän isän kuoltua ja surusta seuranneen pitkän maalaustauon jälkeen? (Omakuva kuuluu nykyään Ateneumin kokoelmiin.)

Kirjan tarinaan taasen on poimittu Thesleffin elämästä tärkeimmät kohdat – esimerkiksi miten suuri merkitys isän hyväksynnällä ja tuella oli Ellenin uralle ja miten hän matkasi yksin junalla ympäri Eurooppaa hakemassa inspiraatiota ja tutustumassa muihin taiteilijoihin – ja pienet mielenkiintoiset nyanssit – miten Ellen leikkasi hiuksensa lyhyiksi ja kulki miesten vaatteissa koska halusi, tai miten hän tiettävästi keräsi Kauppatorilla siskonsa kanssa pöydiltä tipahtaneita sipuleita sekä silakoita ja kävi säästyneillä ruokarahoilla Fazerilla kahvilla.

Kirjassa kuljetaan Helsingissä, Thesleffien kesäpaikassa Ruoveden Muroleessa sekä Italian Firenzessä, jonka valoon ja väriin Thesleff rakastui ja joka vaikutti Thesleffin maalauksiin. Suomessa taiteilijat maalasivat noihin aikoihin vielä tummilla luonnonläheisillä sävyillä, mutta Thesleffin töissä värit villiintyivät, pastellisävyt kukkivat ja luonnolliset värit keikahtivat ympäri. Kriitikot menivät moisesta ihan sekaisin. Jotkut kuvailivat, että Thesleff maalaa kuin mies, toisten mielestä hänen kädenjälkensä oli naisellisen hento.

Kun olimme lasten kanssa lukeneet Ellen! -kirjaa monet kerrat kuukausien ajan, lähdimme vihdoin katsomaan Thesleffistä kertovan näyttelyn Helsingin taidemuseo HAM:iin. Ellen Thesleff – minä maalaan kuin jumala -näyttely on HAM:ssa esillä vielä 26. tammikuuta 2020 asti.

Oli mielenkiintoista huomata, että Ellen! -kirjan lukeneille näyttely ei sinällään tarjonnut uutta tietoa. Se kertoo Leena Virtasen tehneen huolellista työtä valitessaan laajasta aineistosta kuvakirja-elämäkertaan juuri ne asiat, jotka kirjan sivuilla nyt ovat. Vaikka olisin janonnut näyttelyltä myös hieman uutta tietoa Thesleffistä, museon teosannin jäljiltä olo oli raukean kylläinen.

Lapset bongailivat innolla kirjasta tutut teokset näyttelysaleista ja esikoinen piirteli mukaan ottamaansa vihkoon Thesleffistä inspiroituneena. Sen jälkeen heidän kiinnostuksensa lopahti, mutta onneksi HAM:n Tove Jansson -näyttelyn nurkkauksessa oli taas tekemistä lapsille. Sillä aikaa kun lapset pötköttelivät majassa, rakensivat taikahiekasta ja piirsivät, me kiersimme puolison kanssa ajatuksella koko näyttelyn uudestaan läpi.

Pysähdyin taas pitkäksi toviksi Kevät-teoksen ja sen veikeän erämaan tytön ääreen. Miten joku 85 vuotta sitten kankaalle syntynyt voikaan yhä tuntua niin elävältä ja hengittävältä, tämän päivän aamukasteelta.

Kaupallinen yhteistyö: Picnic

Muistan, miten jo lapsuudessani isäni toivoi aina joululahjaksi suklaata ja maailmanrauhaa. Lelukuvastoja hiirenkorville pläräävästä ja kaikesta uudesta sekä ihanasta materiasta unelmoivasta lapsesta se tuntui hassulta. Elin lapsuuttani yhteiskunnassa, jossa ensin porskutettiin 80-luvun nousuhuumassa ja lopulta puolitettiin kouluissa pyyhekumeja 90-luvun lamassa. Tavaraan ja joululahjapakettien määrään kiinnittyi merkityksiä, joita olen alkanut hahmottaa vasta paljon myöhemmin.

Myöhemmin aloin joulu joululta ymmärtää paremmin isini joululahjatoivetta. Ja nyt kun muistelen, lapsenakin olisin kuitenkin kaikista eniten halunnut (uuden upean Barbien lisäksi), että vanhempani eivät olisi olleet jouluna töissä. Rakkaimpia olivat ne joulut, kun saimme lökötellä kiireettä kalsareissamme kotona koko perhe.

Lapsuusjoulujen muistot tulvahtivat mieleen, kun kävimme viime viikolla kirjastoreissun yhteydessä syömässä Helsingin Tripla -kauppakeskuksessa yhteistyökumppanini Picnicin kahvilassa. Minulle – yrittäjäperheen tyttärelle – kauppakeskukset välkkyvine jouluvaloineen, joululaulumattoineen ja ihmisvirtoineen ovat lapsuuden joulunalustunnelma. Se saattaa kuulostaa surulliselta, mutta itselleni jouluinen kauppakeskusympäristö tuo mieleen vain lämpimiä lapsuusmuistoja.

Katselimme nenänpäät jälkkärikaakaossa kahvilan alta sujahtavia junia ja keskustelimme lasten kanssa joulun merkityksestä. Siihen antoi hyvän kimmokkeen myös se, että Picniceissä voi nyt ostosten maksamisen yhteydessä lahjoittaa haluamansa summan Pelastakaa lapsille. Lahjoitukset käytetään kotimaan lasten hyväksi. Kaikilla lapsiperheillä kun ei todellakaan ole mahdollisuuksia miettiä, saavatko perheen lapset lahjaksi Barbien vai ei, koska rahat ovat niin tiukassa.

Osallistumalla Pelastakaa lapset -joulukeräykseen voi jeesiä niitä perheitä, joilla ei ole varaa esimerkiksi lasten harrastuksiin. Puhumattakaan lukion tai ammattikoulun oppimateriaalihankinnoista, jotka saattavat kustantaa yhteensä jopa tuhansia euroja. Suomessa elää Pelastakaa lapset -järjestön mukaan yli 120 000 köyhää lasta, ja joulukeräyksen tuotoilla myönnetään vähävaraisten perheiden lapsille avustuksia harrastusmahdollisuuksiin ja toisen asteen oppimateriaalikuluihin.

On ihanaa huomata, että omat lapseni tuntuvat olevan niin paljon fiksumpia joulun merkityksen ymmärtämisessä kuin minä itse olin tai vieläkään olen. Mukana on varmasti palanen tietoista kasvatusta siihen suuntaan, mutta myös se, miten erilaiseen maailmaan ja yhteiskuntaan he ovat syntyneet.

He pitävät lahjapapereihin käärityistä leluista, toki, mutta joulultakin he odottavat eniten mummilaa ja kaikkia lähimmäisiä, jotka kerääntyvät Pohjanmaalle joulun viettoon. Se, että heidän molemmat vanhempansa – minä ja puolisoni – saavat tänä vuonna olla töistä vapailla koko joulun, on heille ihan yhtä iso ilonaihe kuin minulle omassa lapsuudessani.

En tahdo kieltää lapsiltani lahjojen saamisen onnea, mutta omaan lapsuuteni verrattuna he ovat aina pohtineet tavararöykkiön sijaan yhden lahjan, jonka pyytävät (ja saavat) joulupukilta. Muuten toivomme ihan koko perhe, ette he saavat läheisiltä lahjaksi yhteistä tekemistä.

Ideoita aineettomiin lahjoihin lapsille olen miettinyt listauksen verran täällä. Pienemmän budjetin joululahjamuistamisiin sopivat nämä ainettomat lahjaideat, joita pohdittiin yhdessä lasten kanssa. Monet lahjoista eivät maksa rahassa juuri mitään, mutta antavat sitä tärkeintä: yhteistä aikaa.

Kaikista arvokkainta toiselle annettavaa onkin aika. Yhteinen tekeminen ja aika on mittaamattoman arvokasta, eikä sitä edes saa rahalla. Lahja johonkin yhteiseen tekemisiin vaatii enemmän, sillä se vaatii lahjanantajalta aikaa, ja juuri siksi se onkin niin arvokas.