Minä olen ollut tähän vuoteen asti parilla mokkapalapellillä vapaamatkustanut vanhempi. Siitä huolimatta, että tiedän tämän:

Ilman vapaaehtoisten toimintaa meidän lapsillamme ei olisi koulussa Halloween-diskoa tai koko lähiön jouluperinteenä paistattelevia joulumyyjäisiä. Ilman urheiluseurojen vapaaehtoisten toimintaa toisen lapsemme harrastus ei voisi toimia ollenkaan tai ainakin olisi valtavasti kalliimpi. Toisen lapsen harrastuksesta valmentajien kontolla taas olisi paljon sälää, mikä olisi pois itse valmennustyöstä ja kausimaksut nousisivat.

Ihan vain muutamia esimerkkejä antaakseni.

Oma jaksamiskapasiteettini on kuitenkin korissut niin pohjalukemissa vuosien ajan, että on ollut helpompi sanoa kaikkeen ei. Kaltaiselleni ihmiselle on hankalaa tehdä vain vähän, ja tiedän, että jos olisin lähtenyt vanhempaintoimikuntaan, olisin seuraavaksi ollut kirittämässä urheiluseuran myyjäisiä ennätyslukemiin ja vetämässä lapsen joukkueelle futistreenejä ilman minkäänlaista ymmärrystä jalkapallosta.

Oli helpompi järjestelmällisesti kieltäytyä kaikesta ja osallistua juuri sen verran (ja sen verran monella mokkapalapellillä), että ei jatkuvasti hävettänyt oma lusmuilu.

Samalla olin ja olen tolkuttoman kiitollinen niille, jotka tekevät, ja koetan muistaa sen heille myös kohdatessa ääneen sanoa.

Minä-keskeinen elämänasenne tukahduttaa yhteisöllisyyden

Minulle yhteisöllisyys on tärkeä osa elämisen mielekkyyttä. Seuratoiminnan lisäksi olen osana monenlaisia yhteisöjä, joissa vapaaehtoisuudella luodaan ympärille hyvää.

Vaikka itse olen ollut oman jaksamiseni takia vaihtelevan lusmuilevassa roolissa niissäkin, olen saanut seurata likeltä niiden toimintaa puolison ollessa aktiivinen tekijä.

Ilman pienen pienellä kokouspalkkiolla toimivia aktiiveja ja vapaaehtoisia kesämaja-alueellamme olisi hurlumhei-meininki ja monet kaikille kaupunkilaisille avoimet tapahtumat juhannustansseista ulkoilmaelokuviin jäisivät järjestämättä. (Ylipäätään koko kulttuurihistoriallisesti arvokasta Kivinokkaa ei enää olisi olemassa ilman aktiiveja.) Sama juttu taloyhtiön kanssa; moni asia yhteisen kuntosalin remontista pihan ylläpitoon ja ihan talon sekä sen asukkaiden yleiseen hyvinvointiin jäisi hoitamatta tai pitäisi kalliisti ulkoistaa.

Tuntuu, että yhä harvempi ymmärtää, että tämä kaikki tapahtuu rakkaudesta lajiin (tehtävästä riippuen mitättömän pienillä palkkioilla voideltuna). Minä-keskeinen asenne elämään tuntuu sumentaneen käsityksen siitä, että valtaosa elämäämme huomaamattakin mukavoittavista toimijoista ja toimista perustuu talkootyöhön ja vapaaehtoisuuteen.

Olen huuli pyöreänä seurannut, miten vaaditaan palvelua ja ihmetellään, miksi tuo tai tämä asia ei jo tapahdu ja miksi sähköpostiin kesti vastata niin pitkään.

Moni ei tunnu aidon oikeasti ymmärtävän, että niistä hommista vastaavat tekevät sen kaiken töiden jälkeen, vapaa-ajallaan, rakkaudesta lajiin tai yhteisöön.

Ei ole yksi tai kymmenen kertaa, kun olen puolisolle mökillä tai kotona huokaissut, että olisi kiva, jos voisit joskus hoitaa meidän oman mökimme tai kotimme hommia, kun hän sen sijaan hoitaa meidän kaikkien mökkiläisten ja talossa asuvien asioita.

Samalla olen valtavan ylpeä hänestä ja kiitollinen meidän kaikkien puolesta, että hänenlaisiaan ihmisiä vielä on. Jos kaikki huolehtisivat vain omasta navastaan ja tontistaan, olisi maailma aika hitokseen kurjempi paikka.

Joukkueenjohtajana antamassa takaisin yhteisölle

Liekö pikkulapsivaiheen väistymisellä osuutta asiaan, mutta omassa jaksamiskapasiteetissani tapahtui selkeä nousu tänä vuonna. Yhtäkkiä tuntui, että sosiaalinen patterini ei piiputtanut jatkuvasti viimeisillä prosenteillaan ja jaksaminen oli muutenkin paremmissa kantimissa.

Tajusin, että nyt on minun aikani alkaa antaa takaisin yhteisölle.

Kun siis lapsen kilpacheerleading-joukkueeseen syksyllä haettiin uusia jojoja, eli joukkueenjohtajia, minä nostin käden ylös.

Kokemusta jojoilusta on vielä vähän, mutta jo nyt se on tuonut elämääni kymmenittäin uusia ihmisiä, ymmärrystä uudesta lajista, suloisia uusia kokemuksia ja mahdollisuuden olla ihan uudenlaisella tavalla läsnä oman nuoreni sekä joukkueen muiden nuorten elämässä.

Kalenterini natisee liitoksissaan (samassa jaksamiskapasiteettinousupäissäni hain ja pääsin kilpailevaan muodostelmaluistelujoukkueeseen), mutta tämä on täysin sen arvoista. Hyvän elämän perusteisiin kuuluu merkityksellisyyden tunne, ja sitä tämä pieni suuri jojo-mantteli on jo nyt tuonut.

Yhä myös leivon ne mokkapalapelliset silloin tällöin, sillä siinä samalla leivon yhteisöllisyyttä ja ripottelen iloisenvärisiä nonparelleja päälle.

Luovassa työssä on sellainen persmäinen puoli, että työ on iso osa itseä. Aivot eivät mene kellokorttia leimaamalla päälle ja pois. On kyllä työaika, mutta raja työminän ja sen ihan vain minän välillä on häilyvä.

Se, miten työni otetaan vastaan, kääntyy päässäni koskemaan ylipäätään sitä, miten minut otetaan vastaan. Mikä on minun arvoni. Olen yrittänyt opetella tästä pohjalaisena verenperintönä tulleesta ajatusmaailmasta pois, mutta se on sitkeä takiainen. Toki 20 vuotta työkseen kirjoittamista, josta valtaosa julkisesti omaa napanöftääkin kaivellen, on kasvattanut panssaria. Tai ainakin suhteellisuudentajua siitä, minkä kannattaa antaa upota syvemmälle.

Mutta luovassa työssä, oman kokemukseni mukaan etenkin fiktiota luodessa, arvioitavana on samalla pala omaa sisintä. Ja se ei ole kasvattanut ympärilleen kovaa kuorta, onneksi niin. Fiktion kanssa olen herkillä, en voi piiloutua faktojen taakse, kun kaikki on minusta syntynyttä.

Tämän vuoden Helsingin kirjamessut olivat ihanat, täyteläiset ja tärkeät, mutta samassa kylmäävä reality check.

Kun ensimmäinen faktakirjani, Unelmahommissa, ilmestyi vuonna 2017, olin puhumassa siitä messujen isolla lavalla, ja yleisössä penkit olivat lähes täynnä. Esiintymisen jälkeen en meinannut päästä signeerauspaikalle, kun muutaman kymmenen metrin matkalla minut pysäytettiin monta kertaa. Nimmarijono kiemurteli, ja kirjoja myytiin.

Se tuntui huimaavalta, mutta silti ajattelin hymähtäen, että jahas, tällaista tämä kirjailijaelämä siis.

Esikoiskirjan kanssa oltiin isosti Hesarissa ja kuljettiin Sadun – kirjan toisen kirjoittajan – kanssa läpi radiot ja podcastit. Kirjaa nostettiin monissa lehdissä. Siihen aikaan blogit voivat hyvin, ja kirja näkyi niiden lisäksi muilla somekanavilla, joista postaukset eivät hävinneet vuorokaudessa.

Sitten tuli toinen kirja, Unelmaduunarin tilipäivä, joka puski markkinoille samaan aikaan vuonna 2020 kuin kulkutauti maailmalle. Sadun kanssa suunnitellut julkkarihulinat piti perua. Kirja jäi akuutimman asian jalkoihin, enkä muista, oliko siitä mainintoja missään medioissa. Edes itse en ehtinyt, muistanut tai edes viitsinyt promota kirjaa omilla kanavillani. Kaikki aika meni kotikoulun ja uudenlaisen arjen pyörittämiseen, ja olisi tuntunut kornilta puhua tienaamisesta, kun yksi jos toinen yritti vain selvitä (hengissä).

Nyt sitten esikoisromaanini, Ruuhkavuosiromantiikkaa-sarjan aloittava Valmis paketti. Sen eriskummallinen julkaisuaikataulu, jossa kirja ilmestyi ennakkoon ja yksinoikeudella joulukalenteriäänikirjana sekä e-kirjana Storytelilla jo viime vuoden joulukuussa, on toiminut pehmikkeenä sisimmälleni. Olin ehtinyt saanut kirjasta ihanaa lukija- ja kuulijapalautetta jo ennen kuin se varsinaisesti ilmestyi.

Messuilla pääsin kertomaan kirjastani kahdesti, kiitos jokaiselle, joka piipahti tai vallan pysähtyi kuuntelemaan! Mutta messujen varsinaiset lavat – ne, jotka näkyvät messuohjelmassa – jäivät osaltani kokematta. Signeerausjonossa ehti pyöritellä kynää ja laskea päitä vieressä signeeraamassa olleen Pekka Haaviston jonossa (meidän jonojen pituuden epäsuhdan ymmärrän toki just ja just).

Ei ole ollut juttua Hesarissa, enkä ole saanut puhuttua itseäni radioon. Lehtijuttuja on kyllä ollut, mutta niiden eteen on joutunut pinnistää ja tehdä duunia (niin minun itseni kuin tietenkin kustantajan viestinnän ja markkinoinnin), eikä mitään ole tipahtanut syliin. Somen voiman toivon vielä heräävän, kun joulu ja samalla jouluaikaan sijoittuvan kirjan prime time lähestyy, sillä niin ne kirjat nykyään löytävät lukijansa (jos ei sitten sen Hesarin kautta). Mutta huomaan toiveikkuuteni laskevan päivä päivältä.

En ole enää vuosiin kuvitellut, että noin sitä vain päälavat ja isoimmat mediat mennään ja otetaan haltuun kirjalla kuin kirjalla. Ymmärrän myös, että faktaan on messuilla ja mediassa helpompi tarttua aihe edellä kuin romanttiseen viihdekirjaan. Mutta silti, onhan tämä ollut mieltä mutristava reality check.

Vaikka pitäisi vain hypettää ja fiilistellä, tietättehän, fake it until you make it. Mutta en minä halua ja pysty sellaiseen. On myönnettävä, että olo on kurja. Kirjoitan kirjoja luettavaksi, en esiteltäväksi omassa somessani. Positiivinen mutta odotuksiani hiljaisempi vastaanotto on ollut pettymys.

Kirjoja myymällä ei peruskirjailijatalliainen rikastumaan pääse, mutta se että niitä luettaisiin ja rakastettaisiin, olisi kirjailijaminuudelleni, minulle, arvokasta.