Kuljimme viime kesänä perheen kanssa vuokra-autolla pitkin länsirannikkoa.
Aloitimme kotoa Helsingistä, ja reittimme kulki näin: Helsinki – Tammisaari – Padva Beach – Taalintehdas – Högsåra – Kasnäs – Dragsfjärd Kemiönsaaressa – Kylmäpihlaja – Vanha Rauma – Porin Yyteri – Helsinki (okei, minä ja lapset jäimme matkalla vielä siskon luo Tampereelle, mutta se on sitten eriretki se).
Silläkin uhalla, että kuulostan pateettiselta, tämä reissu oli yksi parhaista matkoista koskaan. Teki hyvää reissata ”ihan vaan” perheen kesken, voimistaen meidän välisiä suhteitamme: lasten keskinäisiä, vanhempien ja lasten keskinäisiä, minun ja puolison keskinäisiä ja meidän nelikkomme keskinäisiä suhteita.
Olimme reissussa viiden yön yli, ja sinä aikana ehti nähdä valtavan paljon. Samalla moni paikka jäi kutkuttamaan mieleen tulevia reissuja ajatellen.
Länsirannikko yllätti kauneudellaan, glamoröösiydellään, ja saaristolaistunnelmallaan. Reissusuunnitelmaamme kuului sopivassa suhteessa retkikokkailua ja överin ihania ravintolalounaita, telttaöitä ja hotelliypymisiä. Oli luontoa ja kulttuuria, merta ja kaupunkia.
Hyppää mukana nojatuolimatkalle!
Lomatunnelmaan Tammisaaren kautta
Reissumme ensimmäinen pysähdys oli Tammisaari ja sen vanha kaupunki. Tammisaari on meille ennestään tuttu kaupunki useammalta reissulta (lue esimerkiksi pappilassa vietetystä yöstä), joten tällä kertaa se sai toimia lepohetkenä ohikulkumatkalla.
Tammisaaressa koimme myös reissun ainoan perheriidan. Tai kina se enemmänkin oli, meidän mittapuullamme ainakin. Syy oli klassikko: emme olleet katsoneet etukäteen, mihin kahvilaan mennään, mistä syntyi pinnoja kiristävää hortoilua ”ja ei nyt tonne ainakaan” -sekoilua ja jupinaa. Ehkä typerä kina tarvittiin, että kaikki pystyivät päästää irti arjesta.
Kun ärsytykset oli sovittu ja syöty alas jäätelöllä, kuljeskelimme vanhan kaupungin puutalokortteleissa ja piipahdimme kahville Café Gamla Staniin. Ennen hittikamaa olleen leikkipuisto Leijonapuiston sijaan tällä kertaa meidän perheemme oli jo enemmän leikkipuiston vieressä olleen puistokirppiksen kohderyhmää.
Lopulta kävimme vielä kaupassa ostamassa eväät, kunnes oli aika lähteä kohti kunnolla upottavia lomatunnelmia.
Ranta kuin Muumilaaksossa – Padva Beach
Jos arkimurusia oli vielä hampaankoloissa, täällä loputkin niistä liukenivat pois. Puoliso oli käynyt täällä, reteästi englanniksi nimetyllä Badva Beachilla aikaisemmin kalastusreissuillaan. Hän arvasi oikein, kun oli tuumaillut meidän muidenkin varmasti pitävän Raaseporin läntisimmässä kolkassa sijaitsevasta kuunsirpin muoitoisesta rannassa.
Badvan hiekka on valkoista ja rannalle on huuhtoutunut linnunsulkia sekä erimuotoisia ja -värisiä näkinkenkiä. Oli uskomattoman kaunis kesäisen sadepäivän jälkeinen ilta. Kuljimme pitkin rantaa aarteita tutkien, ja pienen kourallisen kauneimpia taittelimme varovasti silkkihuivin suojiin matkamuistoksi.
Vesi Badcan rannalla on pitkälle matalaa, mereen sai kahlata pehmeässä hiekassa kymmeniä metrejä päästään niin syvälle, että pystyi uida. Meriveden kirkkaudesta saatto päätellä, että olimme kaukana saaristossa. Tuoksussakin oli enemmän syvyyttä: suolaa, vihreyttä ja jotain sellaista rehevän mehevää, mikä tuoksuu vain saaristossa. Ehkä joku vesikasvillisuus, jota ei Helsingin rannoilla kasva?
Harvakseltaan meressä, hiekan keskellä, pilkisteli rakkoharukiviä; mustia kiviä, joista kasvoi rehevänä rakkoharua. Olisipa ollut uimalasit mukana, että olisi voinut tutkailla, mitä kaikkia pikkuotuksia Itämeren avainlaji piteli lehviensä suojassa.
Luin, että rakkoharuissa elelee esimerkiksi sinisimpukoita, leväkatkarapua ja monien lajien poikasia, kuten ahvenia ja haukia.
Auringon alkaessa laskea, pystytimme teltan etäämmälle rannasta. Parkkipaikalla oli muutama matkailuauto puskaparkissa, kauempaa vuokramökeiltä kuului ilakointia. Illallisen katoimme rannan pöytäryhmän luo. Rannan huusseissa pystyi hoitaa iltatoimiin kuuluvat vessaosiot.
Yöllä heräsin sateen ropistessa teltan kattoon, lempiääniäni. Aamulla taivas oli taas slekä, kun kömmin puuron tuoksun houkuttelemana lähes kymmentuntisilta yöuniltani. Puoliso ja kuopus olivat käyneet hakemassa lähimetsästä, parkkipaikan hakatun raiskion takaa, mustikoita puuron päälle.
Lähdimme jatkamaan matkaa uikkarin vuokra-auton penkeistä kosteina roikkuen.
Ranskalais-ruotsalaista tunnelmaa kivilinnassa Taalintehtaalla
Reissun aikaa tuli monet kerrat huokailtua, että miten tällaista voi edes olla olemassa, ja vilä tässä näin, ihan liki kotoa.
Yksi akuuteinta ja holtittominta huokailua aiheuttanut paikka oli Ullman’s Villa. Pieni boutique hotelli, bistro ja kakkutaivas Taalintehtaalla, Kemiönsaaressa.
Miten voikin kaikki olla niin mutkatonta, nättiä, tyylikästä sekä rentoa – ja kaikkea näitä samaan aikaan!
Jo itse rakennus yhdistää kahta erilaista puolta ällistyttävän toimivaksi kokonaisuudeksi. Vanha Wärtsilän edustusrakennus on aikoinaan ollut pitsihuvila, joka sittemmin on remontoitu funkkisajan henkeen kivilinnaksi.
Nykyisten omistajien jäljiltä sisustuksessa taas yhdistyy ranskalaisen maaseudun harkitun huoleton rouheus ja vanhan ajan ruotsalainen ylevyys.
Asiakkaana sain kokea olevani kuin kuninkaallinen, mutta ilman ikäviä velvoitteita edustaa ja pingottaa.
Lounas oli hintava, mutta täysin joka euron arvoinen. Huhuhuh! Ja mitkä viinit! Ja kakut, oioi! Vegaanista en edes koittanut kysyä, mutta ilokseni huomasin, että sillä teemalla on sittemmin hotellissa järjestetty brunssi.
Meillä oli pitkään epävarmaa, saanko päivätöistä lomaa ja kuinka paljon, joten vaikka Ullman’s Villassa on perhehuoneitakin, niistä tai huoneesta ylipäätään oli turha enää haaveilla kesäkuussa reissua varatessa. Yövyimme sen sijaan saman hotellijengin ylläpitämässä Dals Inn -hostellissa. Se ei valitettavasti ollut hintansa väärtti, etenkin kun jouduimme ottaa kaksi huonetta.
Tältä reissulta jäi kuitenkin kutkuttamaan ajatus voida kokea villan uniikit hotellihuoneet, ehkäpä hääpäiväreissuna marraskuun pehmeässä pimeydessä!
Jos piipahdatte Taalintehtaalle, kannattaa käydä myös koluamassa tehtaan vanhassa varastossa sijaitseva Återbruket-kierrätysmyymälä. Ei ole hinnalla pilattu löydöt siellä! Myös Kimito Fleamarket Kemiönsaaren keskivaiheilla oli pullollaan kaikkea jännää.
Telttailua ja raparperipizzaa Högsårassa + aamupesut Kasnäsin kylpylässä
Kemiönsaaresta suuntasimme pidemmälle ulkosaaristoon ja ajoimme pikkuisen lossin kyytiin Svartnäsista. Lossi kuljetti meidät kymmenen minuutin matkan päähän Högsåraan. Kylänraitin saaristolaistaloista, puutarhoista ja punamultaisista aidoista tuli mieleen ihan Astrid Lindgrenin Melykylä!
Kävimme syömässä juureen tehdyt ja puu-uunissa paistetut pizzat Farmors caféssa. En tiedä, oliko se saaristoidylliä kilpaa auringon kanssa hehkuva puutarha, jossa saimme pizzojamme nauttia vai pizzassa oleva raparperi, mutta se oli yksi parhaista pizzoistani koskaan. Olin ihan unohtanut, että raparperia pizzassa piti testata kotonakin!
Hotelliyön jälkeen oli taas vuorossa telttayö, ja pystytimme majoituksemme Saaristomeren kansallispuistoon kuuluvaan Sandvikin rantaan. Telttapaikkojen lisäksi rannalta löytyi huussi sekä nuotiopaikka ja halkovaja täynnä polttopuita.
Miten suloista ja söpöä meillä oli. Aurinko väreili sekä pomppelehti lomakuplamme yllä ja aallot kuohuivat rantaan tuoden voimassaan terveiset jostain etäämpää avomereltä. Sadekuuron aikana vetäydyttiin kaikki telttaan päiväunille vieriviereen. Nuotioiltapalan jälkiruuaksi pystyi poimia metsästä mustikoita.
Seuraavana päivänä piipahdimme telttayön jäljiltä aamupesuille Kasnäsin kylpylään, joka on kuin vähän prameampi uimahalli.
Oli allas matkan uimiseen, terapia-allas vaikka vesijumppailuun, poreallas, lastenallas, kylmäallas ja siihen päälle vielä ulkoaltaat! Ja tietenkin saunat. Korvantaukset puhtaina oli hyvä lähteä jatkamaan matkaa.
Kartanohuikentelua, taidenautintoja ja puutarharakkautta Dragsfjärdissä, Kemiönsaaressa
Paluumatkalla Högsårasta päätimme piipahtaa Söderlångvikin kartanolla. Kävi ilmi, että piipahdus oli ihan alimitoitettu aikakäsite, sillä kartanon mailla olisi voinut viettää kokonaisen päivän.
Söderlångvikin kartano oli vuonna 1961 kuolleen Amos Andersonin kesäpaikka. Eikä mikään mökkerö, vaan hulppea kartano, joka on yhdistelmä rakastamiani kotimuseoita, taidemuseoita ja kartanoeskapismia.
Anderson oli Suomen johtava sanomalehtikustantaja, sanomalehtipainon omistaja ja rohkealla velkaviputekniikalla rikastunut liikemies.
Jos olet käynyt Helsingin Amos Rex -museossa, kyseessä on sama Amos, jolta museo on saanut sekä nimensä että perustamisrahansa. Poikamiehenä elänyt Amos Anderson kun määräsi koko perintönsä perustamalleen kulttuuri- ja sivistyssäätiö Föreningen Konstsamfundetille. Andrson oli jo eläessään taidemesenaatti, jonka suurella (raha)vaikutuksella meillä esimerkiksi tänä päivänä on Svenska teatern.
Kritiikkiäkin Föreningen Konstsamfundet on saanut ja syystä, sillä se on laittanut puita sileäksi suojelumetsissä ja muinaismuistoalueella.
Me kiertelimme kartanossa (Museokortti käy!), ja taiteen sekä krumeluurin keskellä oli mielenkiintoista huomata, että vieraat kuninkaallisiin oloihin majoittava kartanonherra itse nukkui piskuisella rautaisella sängyllään. Jatkoimme kartanoelämän leikkimistä ulkona, jossa flaneerasimme pitkin kartanon puistoja ja puutarhaa. Itse olisin voinut viettää päivän ihan vain pyllistelemällä kukkapenkeissä ja ihastelemalla istutuksia!
Lounaan kävimme syömässä kartanon mailla vanhassa punatiilisessä rakennuksessa sijaitsevassa Amos Krog -ravintolassa. Ihan kiva noutopöytälounas, mutta hinta antoi odottaa enemmän.
Seuraavaan kertaan jäivät kokemista odottamaan vielä suomalaista saunaperinnettä ja japandin tyylikkyyttä yhdistelevä sauna, omenatarhat sekä kartanon mailla kulkevat erimittaiset luontopolut sekä -reitit.
Majakkaunelmia ja avomereltä kantautuvia pärskeitä Kylpäpihlajassa
Rakastan majakoita ja minussa elää Muumipapan luonne. Hyvässä ja pahassa.
Olen juuri se ikuisesti omia muistelmiaan kirjoittava itsekäs jääräpää, joka tasaisin väliajoin kyllästyy elämäänsä, haluaa laittaa kaiken uusiksi ja saa jonkun järjettömän idean. Kuten nyt esimerkiksi sellaisen, että roudaa perheensä mukanaan asumaan vanhalle majakkasaarelle vain saadakseen elämäänsä jotain säpinää ja jännitystä.
Vielä en ole asuttanut perhettäni saaristoon saati vanhaan majakkaan. Vielä. Mutta sain valita majakoita vilisevältä länsirannikolta yhden majakkasaaren, jonne teimme viime kesän roadtripillä retken. Pähkimisen jälkeen päädyin Rauman edustalla sijaitsevaan Kylmäpihlajaan.
Ja hyvänen aika, se oli rakkautta siitä ensinäkemästä. Kun valkopunainen majakka piirtyi näkyviin ulapan keskeltä, jokin sydämessä nyrjähti pysyvästi eri asentoon. Miten voi olla niin kaunista ja karua, omalta tuntuvaa ja kutkuttavan vierasta samaan aikaan!
Selkämeren kansallispuistoon kuuluvaan Kylmäpihlajaan pääsee reittiliikennelaivalla Raumalta tai omalla veneellä, joita varten saarella on vierasvenesatama. Yötä voisi olla majakkahotellissa (hääpäiväreissu marraskuun puhureissa alkoi heti kutkutella mielessä!) ja vierasvenesataman lisäksi annoin itseni ymmärtää myös telttamajoituksen olevan sallittua.
Me olimme nyt vain päiväreissulla, ja koitin sinä aikana imeä itseeni roppakaupalla majakkasaaren villiyttä ja ikiaikaista rauhaa. Tiirailimme lintuja ja nautimme silokallioiden tunnusta jalan alla.
Kallionkolosissa tuulessa ja tuiverruksessa elävät kasvit olivat pieniä mutta sitkeän kauniita, sellaisia, joita kannattaa polvistua tutkimaan lähempää. Rantakivikossa puikkelehti rantakäärme.
Ja meri, vapaudelta tuoksuva ja villi meri! Seisoin pitkän tovin kasvot kohti avomerta, ottaen vastaan tuulen ja aaltojen mukana varisevat pärskeet. Itketti onnesta, niin hyvältä ja oikealta se tuntui.
Lopulta kävimme katselemassa saarta ja avomerta vielä vuonna 1953 rakennetun majakan näköalatasanteelta käsin. En erityisemmin pidä korkeista paikoista, mutta majakoissa inhottavan tunteen aiheuttava itsesuojeluvaisto menee pois päältä. Nautin niin että poskipäitä kipristi hymyilystä!
Majakkaravintolassa nautitun lounaan jälkeen kuljeksimme vielä kahville ja jäätelölle rantakahvilaan ennen kuin oli aika palata mantereelle ja maakravun elämään.
Haahuilua ja haaveilua Vanhan Rauman kujilla
Roadtripeissä on se hyvä ja huono puoli, että ehtii nähdä valtavasti mutta samalla monesti saa vain pintaraapaisun.
Meidän ei pitänyt oikeastaan viettää aikaa Raumalla kuin hotelliyöpymisen verran (olimme Raumanlinnassa, joka oli vallan hyvä hotelli, etenkin pelkään tehokkaaseen nukkumiseen). Kylmäpihlajan-majakkasaariretken jälkeen jäi tovi aikaa kaupungillekin. Niinpä käytimme muutaman tunnin tehokkaasti maleksimalla Vanhan Rauman mukulakivisillä kaduilla ja kujilla. Notkuttavaa riitti, sillä Vanha Rauma on laajin pohjoismaissa säilynyt yhtenäinen puukaupunkialue.
Piipahdimme pikkuputiikkeihin ja kävimme kahvittelemassa Kontion leipomo-kahvilassa. Vuodesta 1959 toimineen leipomon klassiset herkut ja punaiset pelargonit sekä tuulessa huojuvat pitsiverhot ikkunoilla veivät menneiden aikojen tunnelmiin.
Kävimme myös kirpputoreilla ja osuimme vahingossa pihakirppikselle, jota pitivät muuttopuuhissa olevat asukkaat. Ostimme Tiffany-tyylisen pöytävalaisimen – ja melkein myös heidän kotinsa. Vanha Rauma on juuri niitä paikkoja, joissa nopeasti päätyy miettimään ”mitä jos” ja googlailemaan asuntoja.
En tiedä oliko se suorastaan päihdyttävä kesän lämpö ja värit paahteisen makeiksi saava aurinko, mutta kaduilla kulkiessa tuli välillä olo kuin olisi ollut jossain Etelä-Euroopassa.
Muutaman tunnin tehokoluamisen jälkeen Vanha Rauma jättikin jälkeensä jännän yhdistelmän klassista ”kuin ulkomailla olisi” -fiilistä ja nostalgista Suomi-tunnelmaa. Tätä haluan käydä imemässä aistimuistoihini lisää vielä joskus.
Unelmien rantaloma hiekkadyyneillä ja leirintäaluetunnelmaa Yyterissä
Roadtrip länsirannikkoa pitkin päättyi Porin Yyteriin, josta koko ajatus roadtripistä alkujaan syntyi.
Me kun hoksasimme puolison kanssa, että ystäviensä etelänrantalomien kaltaista tunnelmaa haikailevat lapset eivät olleet koskaan kokeneet Yyterin hiekkarantoja. Arvelimme heidän rakastavan dyynien epätodellisen kaunista tunnelmaa, ja oikeassa olimme.
Itsekään en ollut käynyt Yyterissä pariin vuosikymmeneen, joten pystyin liittymään ilonkiljahteluihin ja ”mitääääh”-huokailuihin, kun kuljimme siellä täällä kohoilevien dyynien lomassa kohti merta.
Kesä ja Yyteri kolmisen kilometriä pitkine rantahietikkoineen todellakin laittoivat parastaan. Aurinko loimi lempeästi meren yllä ja katoimme kaupasta haalitun snäksi-illallisen viltille.
Ruokailun jälkeen muut intoutuivat pelaamaan rantalentopalloa, mutta minä kaivoin neuletyön esiin vain pidelläkseni sitä käsissäni, kun oikeasti pystyin vain keskittyä tuntemaan, miten riemu kupli minusta yli äyräidensä.
Kun välillä tuntuu, että olen arkeni keskellä niin tunnottomaksi turtunut, on itkettävän ihanaa välillä tuntea niin paljon, että se on melkein sietämättömän suloista.
Matalasta rantavedestä ja lempeästä tuulesta huolimatta meri työnsi rannoille ihan kunnon vaahtopäisiä maininkeja. Niitä sellaisia, joissa menee mukkelismakkkelis ja tietää lyötävänsä hiekkaa vielä päivien päästä ihan joka paikasta. Lojuimme meren paijattavana ja jynssättävänä kunnes aurinko alkoi hiljalleen vajota oranssina laavapallona horisontin taa.
Yötä olimme Yyterin leirintäalueella teltassa. Pitäisi vissiin useammin laittaa teltta metsän sijaan leirintäalueelle, sillä telttaseurueemme nuorimmaiset rakastivat sitä, että ympärillä oli ihmisiä ja kaikki leirintäalueen muutkin riemut.
Vaikka en ole itse lapsuusperheeni kanssa käynyt leirintäalueilla, on niissä jotain kivalla tavalla nostalgista. Oli myös mukava päästä kunnon suihkuun ja saada pestyksi retkiastiat huolella reissun lopuksi.
Yksi parhaista (perhe)matkoista koskaan
Yyteristä olisi vielä voinut jatkaa Kristiinankaupunkiin ja siitä itselleni tuttuihin maisemiin Vaasaan ja Merenkurkun saaristoon, Pietarsaareen, Kokkolaan ja Kalajoen hiekkasärkille. Ja siitä vaikka Raaheen, Ouluun ja vielä ylemmäs. Tällä kertaa käännettiin kuitenkin vuokra-auton nokka takaisin kohti Helsinkiä.
Roadtrip oli kunnon loma, jossa alle viikossa pääsi valahtamaan kevyen kuplivaan, onnelliseen ja leppoisaan lomatunnelmaan.
Voi kun voisin arjessakin olla enemmän lomaminä, olen ihan rakastunut siihen puoleen itsessäni!
