Kaupallinen yhteistyö: Vamosnuoret / Diakonissalaitos ja Asennemedia

Tämän postauksen kuvissa olen minä nuorena, noin 14-vuotiaana. Sukelsin noihin vuosiin uudestaan hiljan, kun tutkin vanhoja päiväkirjojani häissämme pitämääni puhetta varten. Vihkojen sivuille oli kirjoitettu suloisia pohdintoja ihastumisista (myös se yksi, jonka kohteesta 20 vuotta myöhemmin tuli aviomieheni), mutta painavalla käsialalla kirjoitetut ajatukset saivat myös hätkähtämään. Niiden pohjavire oli vihosta toiseen synkkä ja puistattavan negatiivinen. En ollut tunnistaa itseäni.

Mietin, saatoinko olla nuoruusvuosinani masentunut, vai olivatko ne päiväkirjoihin vuodatetut ajatukset vain mustan tahmeaa teiniangstia ja nuoruuteen kuuluvaa kuohuntaa. Muistan kyllä sen, että oli viikkoja – ehkä kuukausiakin – kun joka aamu mietin vain, että olisipa jo ilta, että pääsisi taas nukkumaan. Että ei tarvitsisi olla niin väsynyt, jos ei olisikaan. Eihän sellainen ole tervettä.

Päiväkirjojen sivuilta vyöryi myös esiin selvästi se, miten kokonaisvaltaisen koitteleva teini-ikä oli. Miten pienet asiat, sanalliset töytäisyt ja kokemusten henkiset viillot, saivat elämänilon sijoiltaan. Siellä näkyivät tärkeät ja toisinaan kitkerät ystävyyssuhteet, koulukäytävien räiskyen aaltoilevat tunnelmat ja vanhempien rasittavuus ja samalla rakastavuus. En rämpinyt teinivuosia läpi mitenkään helposti, vaan moni pieni tienhaara elämässä olisi voinut viedä täysin erilaiseen suuntaan.

Minä kuitenkin onnistuin valitsemaan oikeat polut ja jättäytymään pahimmista hölmöilyistä pois. Eikä se ole oman erinomaisuuteni ansiota, ehei. Siihen on vaikuttanut moni ulkopuolinen tekijä ja henkilö. Olen saanut syntyä Suomeen ja perheeseen, jossa minua on kannustettu eteenpäin, minuun on uskottu ja jossa koulutusta on arvostettu. Koen avainasiana olleen sen, että minusta on huolehdittu, ja se on saanut minut huolehtimaan itse itsestäni.

Olen saanut kohdata myös koulu- ja työmaailmassa ihmisiä, jotka ovat lempeästi ymmärtäneet ja antaneet mahdollisuuden, uskoneet minuun. Tärkeää on ollut myös se, että olen terve ja mieleltäni yllättävän vahva, vaikka tiedän nykyään jo nöyryyttä luovasta kokemuksesta, että elämä on vahvanakin haavoittuvainen ja että positiivisuus ei auta, kun mieli alkaa hiljalleen paineen alla ritistä rikki. Lisäksi rinnallani on ollut 15-vuotiaasta asti puoliso, joka tukee, rakastaa ja perheellistyttyämme jakaa vanhemmuuden vastuut tasa-arvoisesti. Siinä on niin valtavasti onnenkantamoisia, että vain harvaa sellaisilla siunataan.

Nuorelle minulle kävi tien pienistä töyssyistä huolimatta hyvin, mutta tälläkin hetkellä moni muu nuori kamppailee yksinäisyyden, rahahuolien, mielenterveysongelmien ja päihteiden kanssa. Kymmeniä tuhansia nuoria on jäänyt koulutuksen ja työelämän ulkopuolelle täällä kotimaassa. Monesti ongelmat kasaantuvat ja periytyvät, ja jos yksin jäävä nuori ei saa apua, hän suuressa vaarassa jäädä syrjään. Yhteistyökumppanini Diakonissalaitoksen mukaan jopa 160 000 Suomessa elävää nuorta on vaarassa jäädä syrjään. Se on enemmän kuin Jyväskylässä on yhteensä asukkaita. Näin on käynyt jo Vaasan asukaslukua vastaavalle määrälle nuoria, kun 70 000 nuorta on jäänyt syrjään.

Minä sain ilokseni lähteä mukaan Diakonissalaitoksen Syy elää -kampanjaan. Sillä kerätään varaa Diakonissalaitoksen Vamos-toimintaan, joka on nuorten itsensä kertoman osuvan kuvauksen mukaisesti kuin nuorten aikuisten eskari. Sinne tullaan, kun nuoren peruselämänhallinta on hukassa ja elämässä ei ole päivärytmiä. Silloin yksilöohjauksessa saatetaan lähteä matkaan ihan siitä, että opiskellaan yhdessä asioita alusta lähtien, kuten esimerkiksi, miten herätään aamulla.

Sen jälkeen harjoitellaan ehkä kotoa ulos lähtemistä, mikä voi olla monelle nuorelle niin ahdistavaa, että sen takia ei tule käytyä ruokakaupassa, koulussa tai mentyä tarvittavaan terapiaan. Nuori voi tarvita apua myös esimerkiksi terveyshuoliin, mielenterveysongelmiin, velkajärjestelyihin, päihderiippuvuuteen tai asunnonetsintään.

Myöhemmin mukaan tulevat vertaistuki ryhmätapaamisissa, joita on 4 kertaa viikossa. Lopulta nuoren ollessa paremmassa kunnossa, rinnalle otetaan myös uraohjaus, jossa nuorta tuetaan ja autetaan hankkimaan opiskelu- tai työpaikka. Tärkeää on se, että jokainen nuori saa tuekseen oman Vamos-henkilön, joka on aina koulutettu alan ammattilainen, mutta samalla rinnalla kulkija; ihminen.

Vamoksen henkilö on se, joka vetää nuorelle yhteen asioita ja virastoja, kuten Kelan, työvoimatoimiston ja psykiatrian poliklinikan, joissa muuten nuori joutuu monesti asioimaan aina uuden ihmisen kanssa ja selittämään tilanteensa joka kerta alusta. Vamoksen toiminnan piirissä ovat 16–29-vuotiaat nuoret, ja toiminta on nuorille vapaaehtoista, eikä se vaikuta esimerkiksi tukiin. Tällöin vuorovaikutussuhde ja luottamus ovat heti erilaisia kuin viranomaistoiminnassa.

Minä pääsin taannoin Pupulandian Jennin kanssa tutustumaan erään Vamoksen ryhmän aamupäivään. Toimipisteitä on Suomessa kahdeksan, ja Helsingin Vamoksen piste sijaitsee Sörnäisissä, Kurvin ylle kohoavan toimistorakennuksen ylimmissä kerroksissa. Siellä käy päivittäin noin 100 nuorta, ja vuosien saatossa Vamoksen toiminta eri paikkakunnilla on auttanut jo lähes 10 000 nuorta.

Taisin tajuamattani odottaa jonkinlaista virastoa, sillä heti ovella vastaan lämpimänä tuleva kahvintuoksu, pulppuava puheensorina ja värikkäät sisustustekstiilit yllättivät. Ovella kengät otettiin pois, tietenkin; Vamokseen tullaan kuin kotiin, ei kuten virastoon. Jalkaan sai halutessaan vetää naulakon viereisestä korista villasukat.

Aamupäivän aikana tuli taas se olo, joka on vaivannut yhä kiivaammin viime aikoina. Että minun pitäisi tehdä jotain enemmän, jotain konkreettisempaa. Vitjat, miten tärkeää duunia Vamoksessa tehdään ja miten upeita nuoria siellä käykään hakemassa uutta parempaa starttia itsenäiseen ja merkitykselliseen elämään.

Saimme aamupäivän päätteeksi jutella kolmen Vamoksessa käyvän nuoren kanssa. Vanhin heistä on 27-vuotias ja nuorin 17-vuotias, mutta taustatarinoissa jokaisella oli hyvin samankaltaisia piirteitä: mielenterveysongelmia, kiusaamista, masennusta, oppimisvaikeuksia ja kesken jääneitä kouluja. Haaveetkin olivat yhtenäisiä: että olisi suunta ja tulevaisuus, jota odottaa.

24-vuotias nuori kertoi, miten toivoisi, että olisi tajunnut ja uskaltanut hakea apua jo aikaisemmin. Hänen ongelmavyyhtinsä alkoi purkautua, kun hänellä kaksi vuotta sitten todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Se täytti tyhjiön ja antoi vastauksen omaan käytökseen ja esimerkiksi siihen, miksi koulut ovat jääneet kesken. Samalla tuli halu olla niin paljon enemmän kuin sairaus. Hän ymmärsi, että jos pakenee jokaista oloaan kotiin, ei siitä tule mitään. Neljän seinän sisällä ei opi elämään.

Hän onkin käynyt Vamoksessa tämän vuoden syksystä lähtien. Vamos on tuonut elämään rytmin ja elämäniloa. Vamoksessa kukaan ei analysoi häntä sairauden takia, eikä tarvitse olla yksin. Nuoren toiveena on, että kaiken kokemansa jälkeen hän voisi saada edes mahdollisuuden tehdä töitä. Mieluiten hän tahtoisi tehdä töitä mielenterveyden parissa, että voisi helpottaa niiden oloa, jotka kokevat nyt samaa kuin hän itse nuorempana.

27-vuotiaan nuoren hankaluudet alkoivat jo lapsuudessa. Hän kertoi aina olleensa kovin ujo, ja lukiossa hänellä huomattiin keskivaikea lukihäiriö. Itse hän oli huomannut jo ala-asteella, että ei vain saanut opettajan antamilla ohjeilla kirjoitettua oikein mitään. Myös mahdollista autismia ja aspergerin oireyhtymää on tutkittu. Helsingin Meilahden neurologian poliklinikalla ehdotettiin viime keväänä, josko nuori tahtoisi Vamokseen ja kotona makaamisen sijaan jotain tekemistä päiviin.

Vamoksessa nuoren päiviin on tullut rutiinia, ja uravalmentajan avulla hän on hakenut kouluun. Hän tahtoisi työskennellä lasten kanssa, sillä on aina pitänyt lapsista – ja lapset hänestä. Lastenohjaajakoulutukseen pääsy tyssäsi kuitenkin soveltuvuuskokeeseen. Työn lisäksi hän toivoo tulevaisuudelta ystäviä ja kumppania, jonka kanssa laittaa omaa kotia ja perustaa perhe. Haaveissa on myös matkustaa ja nähdä maailmaa, ehkä asuakin ulkomailla. Terveyskin on tärkeä, samaten kuin se, että taloudellinen tilanne olisi vakaa. Ehkä jopa niin vakaa, että voisi harrastaa ratsastusta. Mutta sekin riittäisi, että saisi välillä ihan vain olla hevosten kanssa.

17-vuotiaan nuoren taustalla on mielenterveysongelmia, kuten niin monella syrjäytymisvaarassa olevalla nuorella. Hänellä on jo lapsena todettu vaikea pakko-oireinen häiriö. Yläasteella hän masentui ja jäi koulussa kiinni viiltelystä – onneksi, kuten hän itse sanoi – sillä sen jälkeen hän kävi koulukuraattorilla. Ammattikouluun siirtymisen jälkeen pakko-oireet kuitenkin vain pahenivat. Tehtävät oli pakko tehdä neljä kertaa, sanat oli luettava takaperin ja lopulta pakko-oireet uuvuttivat niin täysin, että todellisuus alkoi hämärtyä ja nuoren päässä alkoi pyöriä itsetuhoisia ajatuksia. Kun nuoren rakas koira kuoli viime talvena, loppukin tuntui romahtavan.

Nuoren äiti huomasi tilanteen ja vei lapsensa päivystykseen, jossa nuori sai lääkkeet ja niiden voimin vain nukkui pari ensimmäistä päivää. Nyt hän käy psykoterapiassa, mikä tuntuu auttavan. Koulu kuitenkin jäi kesken ja koko elämä oli ja yhä on sekaisin. Vamoksesta hän kuuli kavereiltaan, ja on käynyt siellä vasta vähän aikaa. Tulevaisuudelta hän toivoo sitä, että olisi terve ja iloinen, ja että hyvät kaverit pysyisivät ja olisi luovia harrastuksia, kuten kirjoittamista, maalaamista ja musiikkia. Sitten joskus myöhemmin haaveissa on kiva koti, oma lemmikki ja mahdollisuus kirjoittaa kirja ja ylipäätään vaikuttaa sekä tuoda hyvää maailmaan.

Kuten jokainen meistä, nämäkin nuoret todellakin ansaitsevat elää merkityksellistä elämää. Jokainen meistä ansaitsee syyn elää. Käännös parempaan voi olla pienestä kiinni. Jo yksikin tapaaminen turvallisen aikuisen kanssa voi muuttaa syrjään jääneen nuoren elämän suunnan. Siitä kertoo se, että viime vuonna Vamokessa palvelun päättäneistä nuorista 87 prosenttia koki elämänsä muuttuneen parempaan suuntaan, ja 79 prosenttia koki psyykkisen hyvinvointinsa parantuneen. Yli 50 prosenttia pääsi työ- tai opiskeluelämään Vamoksen aikana.

Siksi minäkin annan tänä jouluna joululahjoja, jotka tuovat läheisteni lisäksi iloa myös muille: lahjoittamalla Syy elää -kampanjaan, autan samalla nuoria ja Vamoksen toimintaa. Esimerkiksi 20 eurolla nuori saa ensimmäisen tapaamisen aikuisen kanssa. 50 eurolla viisi nuorta saa kokeilla itseluottamusta kasvattavaa harrastusta. Lahjoituksesta minä saan kortin, jonka voi tulostaa lahjansaajalle, jakaa somessa tai lähettää sähköpostilla.

Anna sinäkin nuorelle syy elää ja lahjoita rahaa täällä.

Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Tänään aamu oli taas vaihteeksi sellaista komiikkamateriaalia, että sen kaiken huomaa vasta, kun hengitys on tasaantunut ja tuskanhiki kuivunut nahkeaksi kerrokseksi iholle.

Meillä oli yökyläläisiä, mikä on ihanaa – ja mikä samalla aiheuttaa arkiseen aamuun lisäsekoilua. Heräsin itse puolta tuntia normaalia aikaisemmin vähentääkseni vessan sekä kylppärin ruuhkaa ja ollakseni varmasti valmiina ajoissa. Mies oli lähtenyt jo ennen kuutta töihin. Säädön määrä on silti vakio. Sillä kuka nyt haluaisi lähteä eskariin tai päiväkotiin, kun voisi leikkiä kavereiden kanssa yökkäreissä!

Yritän muistuttaa toista lasta eskarin maskotista ja sen päiväkirjasta. Niin ja siitä ikuisuuden kaverilta lainassa olleesta lelulta. Ne pitää ottaa mukaan. Tunkiessani kamoja reppuuni, vilkaisen vielä seinäkalenterin merkinnät. Päiväkodin lelupäivä! Kehotan toista lasta valitsemaan lelun, mutta mikä tärkeintä, ensinnäkin pukemaan jo päälle. Hampaat on sentään jo pesty.

Rymistelemme ulos, kun kaveriperhe jää vielä meille. Hetken päästä rymistelen takaisin sisälle, sillä juuri ladattu pyöränvalo sammui kahden sekunnin jälkeen kotipihassa. Tekisi mieli räkiä suusta kaikki tuntemani kirosanat. Meillä on ollut yli viisi vuotta laatikkopyörä, mutta vieläkään meillä ei ole luotettavaa ja kunnon valoa siihen. Miten joidenkin arkisten asioiden ärsyttävyys voikin aikojen saatossa nousta niin kohtuuttomiin lukemiin. Nappaan mukaani otsalampun ja syöksyn takaisin alas.

Ähellän toppavaatteissaan nököttävien lasten turvavyöt kiinni ja napsautan pyöräilykypäröiden hihnat kiinni. Silmille valuvat pipot marisuttavat. Pyörän juuri paikattu eturengas rullaa hyvin, vaikka pelkäsinkin sen puhkeavan heti kotipihassa. Edellispäivänä olin työntänyt pyörän ja sen koulun pihalle puhjenneen sisäkumin kotiin hiki selkää pitkin noruen. Tänään moiseen ei olisi aikaa.

Ilma on kuulas, joten tämä on niitä harvinaisia päiviä talvikaudella, kun en kaipaa pyöräillessä silmälaseihini tuulilasinpyyhkimiä. Sateen sijaan ilmassa kipristelee pikku pakkanen, joka on jäädyttänyt tiet.

Kapealla tiellä vastaantuleva auto meinaa kiilata meidät toiselle puolelle parkkeerattujen autojen kylkeen. Teen varomattoman jarrutuksen, minkä takia pyörän takapää luiskahtaa jäisellä tiellä vastaantulevien puolelle. Sydän kiskaisee hätääntyneen hypyn. Hemmetti, vaikka konsultoimani fillarityypit pitävät kolmipyöräisessä nastarengasta turhana, sain juuri läheltä piti -opetuksen siitä, miksi sellaiseen kannattaisi satsata.

Sukkuloin koulun pihaan juuri kellon soidessa, ja lapsi ehtii ryhmänsä kanssa syömään. Palatessani sisältä takaisin pyörälle, kyydissä odottanut lapsi on muistanut unohtaneensa lelun. Minähän sanoin siitä monta kertaa, kiekaisen. On sata asiaa muistettavana, enkä vain voi huolehtia kaikesta! Pyörän kyydistä alkaa kuulua itkua, ja tajuan itsekin, että eihän hän sitä tahallaan unohtanut. Lelupäivä on odotettu ja tärkeä juttu lapsen arjessa.

Lasken, että ehdin kyllä päivän ensimmäiseen menooni, vaikka koukattaisiin ennen päiväkotia vielä takaisin kotiin. Fillaroin halki Herttoniemen ja eilen takinhelmaan roikkumaan laittamani heijastin meinaa koko ajan karata pinnojen väliin. Jumankauta, teet niin tai näin, henki saattaa lähteä silti. Kaarran pyörän kotiovelle parkkiin ja juoksen yksin hakemaan lapsen toivomaa lelua, jotta päästään nopeammin eteenpäin.

Ystäväperhe yllättyy, kun ryskään taas sisään ja potkin kengät puolijuoksussa pois jaloistani. Nappaan mukaani Ryhmä Haun Sampan, juoksen eteiseen ja juoksen takaisin lastenhuoneeseen muistaessani, että leluun tarvitaan nimitarra. Kaapinovista on irrota saranat, kun tempaisen ne auki ja nappaan hyllyllä olevasta nimitarra-arkista yhden Sampan mahaa koristamaan. Ystäväperhe seisoo yhä keittiössä katsoen arkista performanssiani, kun huikkaan aamun kolmannet moikat ja syöksyn ovesta ulos.

Alhaalla selviää, että olen ottanut väärän Ryhmä Hau -hahmon.

Tällä pettymyksellä on kuitenkin mentävä, ja poljen kohti päiväkotia koittaen samalla tyynnyttää sekä oman että lapsen mielen kuohuntaa. Hiekkatien töyssyissä kypärän päälle pingottamani otsalamppu napsahtaa paikoiltaan ja tipahtaa ampaisten silmilleni. Silmälasit pysyvät ehjänä, mutta hampaiden välistä karkaa silti muutama pihisevä kirosana.

Vihdoin päiväkodilla. Lapsi ehtii juuri ja juuri syömään, ja lelupäivän riemu kuplii ryhmässä. Heitän henkiset yläfemmat itseni kanssa, kun poljen vielä kerran takaisin kotiin jättääkseni pyörän sinne. Yli kaksi tuntia heräämiseni jälkeen kipitän vihdoin metrolle, ängen itseni yhteen sen aamuruuhkaisen täpötäysistä vaunuista ja lopulta olen seitsemän minuuttia ennen sovittua tapaamista siellä missä pitääkin.

Miten tämä postauksen yli kuukausi sitten otettu kuva liittyy tähän kaikkeen? Sinällään ei mitenkään, mitä nyt siinäkin ollaan menossa jonnekin, tällä kertaa metrolla. Mentiin sitten kävellen, metrolla, pyörällä, laivalla, keppihevosella, rattailla, lentokoneella, junalla, ratikalla, potkulaudalla tai lautalla, säädön määrä tuntuu olevan vakio.

Sillä tavalla kuva myös liittyy, että parin viikon kuluttua toinen meidän lapsista täyttää seitsemän ja hän – näkökulmasta riippuen – saa oman matkakortin tai joutuu pitämään huolta omasta matkakortista. Miten ihmeessä hän ja me vanhemmat muistamme pitää matkakortin aina mukana? Arvelen menemisiin ja tulemisiin liittyvän säädön määrän lisääntyvän eksponentiaalisesti.