Kaupallinen yhteistyö: B-plan -elokuvalevitysyhtiö

”Pitääkö tästä huolestua äiti? Voiko vesi loppua meiltäkin?” Unohdan välillä, että lapsuusperheeni WhatsApp-ryhmässä ovat nykyisellään myös omat lapseni. Olin laittanut ryhmään kuvakaappauksen Helsingin Sanomien uutisartikkelista, jossa kerrottiin Saksan pisimmän joen, Reinin, kuivumisesta ja ekosysteemin kuolemisesta.

Reinin kuivuuden takia kasteluveden ottaminen joesta viljelmille on kielletty jopa 50 000 euron sakon uhalla. Vanhempieni marja- ja vihannestilalla kastelu hoidetaan Kyrönjoen vedellä ja mietin WA-viestissäni, miten kauan menee, että kuivuus hiipii meren toiselta puolelta myös Suomeen.

Lapsi tuli luokseni puhelin kädessä ja huoli silmissään, enkä saanut heti koottua vastaustani sanoiksi. Tässä ajassa kun on tavattoman hankalaa voida puhua lapsille tulevaisuudesta samaan aikaan rehellisesti ja turvallisuuden tunnetta luoden. Mutta yritin:

Meidän aikuisten pitää olla huolissaan, kyllä. Mutta minä, me, pyrimme toimimaan parhaamme mukaan ja niin, että vesi ei lopu. Vesi kuuluu kaikille.

Veden vartija -elokuva tuntuu dystopian sijaan pelottavan todelta

Vain muutamia päiviä lapsen kanssa käydyn keskustelun jälkeen näin ennakkoon Veden vartija -elokuvan. Nyt perjantaina 2. syyskuuta ensi-iltaan tuleva kotimainen ja useassa maassa kuvattu suurtuotanto perustuu vuonna 2012 julkaistuun Emmi Itärannan järisyttävän upeaan ja lyyrisen surulliseen menestysromaaniin Teemestarin kirja. Saara Saarelan ohjaama elokuva kertoo ajasta, jossa eletään niiden päätösten jälkeen, mitä me ihmiset nyt teemme.

Elokuva sijoittuu dystooppiseen tulevaisuuteen, jossa puhtaan juomaveden varannot ovat ehtyneet. Jäätiköiden sulettua merenpinta on noussut peittäen alleen lampia, järviä ja jokia. Metsät ovat kuolleet, lajikato on lähes totaalinen. Kartassa siinä, missä ennen oli Suomi, on jäljellä maata jostain entisen Oulun kohdalta pohjoiseen. Maa-aloista moni on niin saastunutta, että niille, Menetetyille maille, ei ole mitään asiaa.

Elokuvan trailerin voit katsoa täältä.

Dystopian sijaan tuntuu pelottavasti siltä, että seitsemän vuoden ajan tehdyssä elokuvassa on ihan liikaa viitteitä tästä ajasta, jossa me elämme. Jopa se, miten elokuvassa vallassa oleva sotilashallinto kontrolloi vähäisiä vesivarantoja tyrannimaisin ottein. Vesi on toki tässäkin ajassa ollut jo pitkään kauppatavaraa ja vallan väline, vesivarantoja on yksityistetty ja vettä säännöstelty.

Mutta kylmäsi silti, kun esimerkiksi eilen luin uutisen, jossa kerrottiin Venäjän armeijan tuhonneen ukrainalaisen Mykolajivin kaupungin vesihuollon. Putkistoihin on paremman puutteessa ollut pakko ajaa kuraista suolavettä, ja kaupunkilaiset, siviilit, jonottavat juomavettä kaupungin porakaivoilla. Kaikki liikenevät astiat käytetään veden kuljetukseen. Kuin elokuvasta, mutta totta.

Enkä voinut olla miettimättä kaivosteollisuutta ja niiden jätteitä. Oulun yliopisto on todennut jo vuonna 2016 raportissaan, että kaikkien kaivosten jätealtaan vuotavat ennemmin tai myöhemmin, ja silti asiaan ei ole tehty minkäänlaisia korjauksia. Kuinka kauan menee, että meillä ihan oikeasti on menetettyjä maita?

”Toivon, että olisimme voineet antaa sinulle toisenlaisen maailman”, sanoo päähenkilön äiti Veden vartija -elokuvassa, ja kyyneleeni tuntuvat nousevan kuohuvana aaltona vatsasta asti.

Tarvitaan rohkeutta, toivoa ja puhtaan omatunnon päätöksiä

Mitä enemmän ilmastokriisi on ahdistanut, sitä enemmän on tullut suorastaan pakottava tarve tehdä jotain. Jotain konkreettista, jotain fyysistä. Olen miettinyt, pitäisikö mielenosoitusten lisäksi ryhtyä kansalaistottelemattomuuteen, tehdä jotain, mikä ravistelisi väkivallattomasti. Mutta en tiedä onko minussa liikaa turhautunutta vihaa ja liian vähän rohkeutta siihen.

Veden vartija -elokuvan päähenkilöllä Norialla on tarvittavaa rohkeutta toimia. Isänsä kuoltua kylän teemestarimantteli siirtyy Norialle, ja samalla hänelle selviää teemestarisuvussa kulkenut vaarallinen ja varjeltu salaisuus; erämaan luolassa oleva puhtaan juomaveden lähde. Salaisuus on raskas ja mieltä riepotteleva kannettavaksi maailmassa, jossa ihmiset ovat valmiita epätoivoisiin tekoihin pullon pohjalla olevan vesitilkan tähden. Kun Norialle selviää, että armeija saattaa salailla juomakelpoista vettä myös menetetyillä mailla, hänessä herää toivo. On tehtävä päätös, haluaako hän auttaa vain itseään vai laittaa itsensä hengenvaaraan auttaakseen mahdollisesti muita.

Joku samankaltainen päätös pitäisi ihan jokaisen tehdä myös todellisuudessa. Elokuvassa on kohtaus, joka kärjistää ongelman, jossa koko ihmiskunta on:

Kahden henkilön kohtauksessa toinen ihmettelee, miten vastapuoli on valmiina tekemään suuria uhrauksia, vailla maallisia palkintoja tai toiveita tuonpuoleisen autuudesta, vain toimiakseen kuten kokee oikeaksi. Vastapuolelle vastaus on yksinkertaisesti se, että jos ja kun tämä on ainoa elämä ja omilla teoillaan voi edesauttaa toivoa paremmasta, ei muita vaihtoehtoja voi miettiäkään. Jos on mahdollista jättää elämään jälki, jolla on merkitystä, niin on tehtävä.

Kun elokuvakohtauksessa toiselle sitten esitetään vastakysymys siitä, miksi hän sitten tekee ja haalii asioita, jotka tietää vääräksi, vaikka siitäkään ei ole luvassa maallisia palkintoja ja valtakin on häviävää, vastaus tuntuu tutulta. Se on kuin lainaus jostain tämän meidän todellisuutemme pöytäkeskustelusta tai somen kommenttirykelmästä: koska jos ei ole mitään muuta kuin tämä elämä tässä, voi ihan yhtä hyvin nauttia niin kauan kuin pientäkin riemua riittää.

Nämä ovat ihmiskunnan moraalikäsityksen ääripäitä ja kärjistyksiä, mutta silti koen, että jokaisen kannattaisi miettiä uudestaan paikkaa, jolla tuolla moraalijanalla elää ja miettiä, seisooko siinä puhtaalla omatunnolla, omien arvojensa mukaisesti.

Ja kyllä, olen itse pohtinut sitä, enkä ole vielä sillä paikalla kuin tahtoisin.

Kirja pitää ensin rikkoa, jotta siitä saadaan elokuva

Veden vartija -elokuva on dystooppinen, mutta toiveikas sankaritarina. Siinä se eroaa kirjasta, kun kuitenkin sitä mietitte, te Emmi Itärannan Teemestarin kirjan lukeneet. Kirjassa toivo on häilyväisempää ja Norian rohkeus tapahtuu sisäisenä muutoksena, kun elokuvassa se purkautuu toimintana. Kun kirjasta on pitänyt niin valtavasti, se vaati totuttelua ja kirjailijan oman vertauksen kintsugiin:

Kintsugi on japanilainen korjaustekniikka, jossa rikkoutuneen posliiniastian osat liitetään takaisin paikoilleen kultaa, hopeaa tai platinaa käyttäen. Korjausjäljen ei ole tarkoitus olla näkymätön, päinvastoin. Selkeänä näkyvät saumat luovat posliiniastiasta uniikin taide-esineen. Kintsugin koetaan tekevän astiasta kauniimman, lisäävän sen arvoa ja tuovan sen historian näkyviin.

Itäranta kuvailee Kalle Kinnusen kirjoittamassa Veden vartija – Teemestarin kirjasta elokuvaksi -kirjassa, että elokuvan tekeminen romaanin pohjalta on eräänlaista kintsugia. Alkuperäinen tarina pitää ensin rikkoa palasiksi, jotta se voidaan sitten koota uudelleen uniikiksi teokseksi, joka lisää tarinan arvoa, ei vähennä sitä.

Elokuva on erilainen kuin kirja, elokuvallinen, oma teoksensa. Veden vartija on jännittävä, raastava ja riisutun kaunis elokuva, jotain, mitä en ole koskaan nähnyt: suomalainen tieteiselokuva.

Norjassa, Saksassa ja Virossa kuvatussa elokuvassa lavastus ja puvustus ovat erityisen upeita jokaista pientä yksityiskohtaa myöten. Elokuvaa ja sen tärkeitä teeseremoniakohtaksia varten tehtiin esimerkiksi käsityönä oma teeastiasto, kintsugia käyttäen korjattu tietenkin.

Hyvään elämään tarvitaan lopulta vain vähän

Olen miettinyt, voisiko kintsugia käyttää myös oman elämänsä suunnan hakemiseen. Pitäisikö se pistää palasiksi, jotta sen osasista voisi sitten rakentaa rauhassa – kintsugi vaatii aikaa, jokaisen kiinnitykseen käytettävän kerroksen on saatava kuivua pitkiä aikoja – uudenlaisen elämän.

Sillä vaikka Veden vartijan tulevaisuudenkuva kylmää, siinä on myös paljon elementtejä, joiden äärellä tunsin rauhaa: askeettisuus ja tekemisen äärelle pysähtyminen, ystävät ja perhe, käsityötaitojen ja vähäisten säilyneiden kirjojen arvostus (jälkimmäiseen toki syynä myös se, että elokuvan maailmassa puita ei enää ole, eikä siis uusia kirjojakaan). Toisin kuin tulevaisuuskuvissa yleensä, Veden vartijassa ollaan menty monin paikoin ”taaksepäin”.

On ollut huojentavaa vuosien saatossa hiljalleen ymmärtää, miten vähän hyvään elämään lopulta tarvitaan. En tiedä, miten elo käytännössä luonnistuisi ja kuinka ikävä tulisi menoa ja meininkiä (ja taloudellista turvaa), mutta juuri tällä hetkellä kiskoisin mielelläni piuhat irti kaikista sähkölaitteista, muuttaisin piskuiseen, mutta lammelliseen ja mehevämultaiseen saareen jossain ulkosaaristossa. Siellä viljelisin kasviksia omaan tarpeeseen, puuhastelisin perheen kanssa luonnossa, lukisin, kirjoittaisin ja rakastelisin.

Loppujen lopuksi puhdas makea vesi on ainut asia, jota ilman ihminen ei kauaa elä.

Kaupallinen yhteistyö: Lundia

Syksyiset säät tulivat yhtäkkiä, kuin joku olisi kiskaissut kesää ilakoivan estradin eteen viileässä varastoidun paksun syysesiripun. Kuukausien pihalla liihottelun jälkeen kotona tekee mieli muutakin kuin käydä pyörähtämässä ja pyörittämässä pyykkikonetta. Se on vallan tervetullutta ihan senkin takia, että kotimme kevät-talven kotirymsteerauksessa viimeistelyt jäivät keskeneräiseksi. Oli venyneen aikataulun aiheuttamaa turnausväsymystä, sekoboltsiksi äitynyt kalenteri ja sitten elämän armollisesti kodin sotkujen ulkopuolelle siirtänyt kesä.

Listat puoliso nakutteli paikoilleen jostain kaivamallaan vimmalla jo keväällä, mutta nyt on aika laittaa hiljalleen irtaimistokin paikoilleen. Eniten järjesteltävää ja pohdittavaa on ollut ja yhä on kotimme kahdessa pikkumakkarissa, joista toisessa oli ennen aikuisten makuuhuone ja toisessa minun työhuoneeni. Yhteisen ison lastenhuoneen aikaisemmin jakaneet koululaiset saivat niistä ikiomat huoneensa.

Leikki-ikäisten huoneesta koululaisten huoneisiin

Huonejärjestyksen muuttaminen on kuin pieni muutto (etenkin yhdistettynä kaikki huoneet läpikäyvään lattiaremonttiin), sillä pianoa lukuun ottamatta ihan jokainen huonekalu vaihtoi paikkaa ja / tai tehtäväänsä. Eniten muutosta tapahtui lasten reviireillä, sillä sen lisäksi, että he saivat omat huoneet, oli kalustusta aika päivittää leikki-ikäisille tarkoitetuista koululaisille sopiviin.

Lasten yhteiskäytössä aikaisemmin ollut iso Lundian avokirjahylly olisi voitu jakaa paloihin ja muunnella koululaisille sopivaksi. Se kuitenkin päätettiin jättää niille sijoilleen vanhaan lastenhuoneeseen ja rauhoittaa ovin sekä laatikoin aikuisten makuu-kirjastohuoneen hyllyksi ja liinavaatekaapiksi.

Koululaisten jalat alkoivat kasvaa junnukokoisen kerrossängyn laitojen yli, joten vaikka kunnostamamme viisikymmentäluvun kerrossängyn olisi voinut jakaa kahteen osaan, se lähti uuteen kotiin.

Niinpä aivan alkuun lapset melko omatoimisesti kantoivat huoneisiinsa vintagetuoleista kunnostamani työtuolit sekä kasasivat tavaransa röykkiöihin huoneiden nurkkiin. Pedit sijattiin lattioille vieraspatjoille.

Lundia-hylly kestää aikaa, käyttöä ja muutoksia

Lapset nukkuvat edelleen ties kuinka monennetta kuukautta lattioilla varapatjoilla, mutta ikiomat hyllyt rakentuivat heti pian remontin jälkeen. Lundia-huonekalujen kanssa kuljettujen vuosien jälkeen kun oli oikeastaan itsestäänselvyys, että lasten ikiomat hyllytkin hankitaan Lundialta.

Lundia on tehty koko sen historian ajan Suomessa, siis silloinkin, kun moinen ei vielä ollut myyntivaltti. Lundian yhteistyökumppanit ovat pieniä suomalaisia perheyrityksiä, joiden yhteisestä osaamisesta syntyvät Lundian eri osat.

Niistä eri osista taas syntyy moneen toimeen, tarpeeseen ja elämäntilanteeseen muuntautuvia huonekaluja. Esimerkiksi tätä meillä olevaa Lundian Classic-sarjaa on tehty jo yli 70 vuoden ajan, ja samaa sarjaa löytyy myös minun ja varmasti aika monen muunkin lapsuuskodista. Joten voinee luottaa siihen, että kun lapset joskus muuttavat Lundia-hyllyjensä kanssa omiin koteihinsa, niihin saa hankittua tarvittaessa lisäosia silloinkin; niin käytettynä kuin uutena.

Pitkäikäisyyden varmistaa sekin, että Lundia käyttää huonekaluissaan puumateriaalina massiivimäntyä, mikä tekee niistä elämää kestäviä. Kun huonekalu on kunnon puuta, niitä voi myös huoltaa ja muunnella. Me olemme esimerkiksi hioneet ja maalanneet käytettynä hankkimiamme Lundia-osia.

Ilmainen suunnittelupalvelu auttoi kokoamaan meille sopivat hyllykokonaisuudet

Vaikka päätös Lundiasta oli helppo, juuri oikeanlaisen kokonaisuuden koostaminen ei sitten ollutkaan. Lundian monipuolisuudessa kun on se iloisen kinkkinen puoli, että erilaisilla osilla ja niiden sijoittelulla pienestäkin hyllykokonaisuudesta saa aivan erilaisen niin ulkonäöltään kuin toiminnallisuudeltaan.

Hyllytasoja on monen värisillä lakkauksilla, liukulaatikostoja erilaisilla sulkumekanismeilla ja ovet voivat olla vaikka rottinkitäytteisiä, paneelitäytteisiä tai aaltolasitäytteisiä. Ja sitten vielä erilaiset vetimet, joilla hyllyn ilme muuttuu täysin.

Pyöriteltäisiin varmasti vieläkin eri vaihtoehtoja, ellei Lundialla olisi ilmaista suunnittelupalvelua. Laitoimme Lundian Iirikselle mitat ja toiveemme – ulkoneva pöytätaso, skandinaavinen viisikymmentäluvun ilme sekä pohdinta mahdollisesta vaatetangosta – ja pian sain paluusähköpostia muutamalla erilaisella suunnitelmalla. Niistä näkee, miten erilainen samasta hyllystä voi tulla pikkumuutoksilla!

Mäntyä, kermaisia sävyjä ja ripaus jotain messinkistä

Kävimme muhistelemassa päätöstä vielä Lundian Helsingin Fredrikinkadun myymälässä, jossa on esillä mallikappaleita ja jossa voi hipelöidä esimerkiksi vetimiä ja vertailla erilaisia ovien täytteitä.

Tikkaiden ja niiden täytepuun sekä hyllyjen ja pöytälevyn sävyksi valitsimme yhdessä lasten kanssa luonnollisen lakatun puun. Osa hyllyistä muutettiin kaapeiksi, joihin valitsimme oviksi maalatut MDF-väriovet 1950-luvun kanssa mätsäävällä kermaisella magnolia-sävyllä. Kaappien taustalevyiksi laitettiin vaneria, jotta pölyt pysyvät poissa.

Hyllyihin laitettiin myös kaksi vetolaatikkoa, yksi syvempi ja yksi matala, kaiken pienen ja tärkeän järjestelyyn. Laatikoiden väreillä olisi voinut kikkailla, mutta lapset olivat tyytyväisiä Iiriksen ehdotukseen: toinen valitsi laatikot lakatulla puulla ja toinen samalla magnolia-sävyllä kuin kaappien ovetkin. Vetimiksi sekä vetolaatikoihin että kaappeihin valittiin pitkin pähkäilyn jälkeen messinkiset L-vetimet. Pohdittiin, että ne ovat hybridi tästä ajasta ja kodin rakennusvuosikymmenestä.

Aikaisemmin lapsilla yhteiskäytössä ollut klaffipöytätaso, jonka teetimme Lundian mittojen mukaan puusepällä, olisi ollut pienempiin lastenhuoneisiin liian massiivinen, joten se jemmattiin varastoon. Eiköhän sille vielä käyttöä tule, se kun on tarpeeksi iso vaikka pikkukodin ruokapöydäksi.

Nyt hyllyihin rakentuivat koululaishuoneisiin juuri sopivan kokoiset työpisteet Lundian ulkonevista tasoista. Kun pöytälevy on kiinnitetty hyllyn tikkaisiin, sen korkeutta voi säätää lapsen pituuden mukaan. Hyllyn työpisteosion taakse laitettiin vanerinen taustalevy, joka sai aikaan kivan soppimaisen ilmeen. Huoneiden omistajat ovat kiinnitelleet vaneriin vaihtuvat kokoelmat kuvia (jotka otin kuvauksen ajaksi pois), piirroksia, koristeita ja julisteita.

Kokonaisuus viimeisteltiin vielä etulistoilla, jotka ovat ikään kuin sokkelit. Ne peittävät hyllyn ja lattian väliin jäävän tilan. Pieni juttu, mutta iso vaikutus hyllyn ulkonäköön. Eikä yhtään haittaa sekään, että rakoseen ei pääse kerääntymään imurin ulottumattomissa olevia pölykerrostumia.

Suunnitelmissa olleista vaatetangoista päädyimme lopulta luopumaan. Nyt lasten vaatteet ovat vielä komerossa aikuisten makuuhuoneessa, mutta niille pitäisi tuleman säilytystilaa lasten sänkyjen yhteyteen. Hyllyn kaappi- ja vetolaatikkotilaakin voi tarvittaessa antaa vaatesäilytykseen, katsotaan nyt, miten kaikki lopulta järjestyy. Ja jos hyllyssä olevalle vaatetangolle tuleekin tulevaisuudessa tarve, sellaisen voi sitten hankkia.

Tällaisilla spekseillä yhdelle hylly-työpöytäkokonaisuudelle tuli hintaa 1990 euroa.

Sama hylly, kaksi erilaista huonetta  

Vaikka lasten hyllyt ovat lähes identtiset keskenään, ne näyttävät ja ovat ihan erilaisia. Omanlaisiaan, ihan kuten lapsetkin.

Toisella hyllyn aarteet ovat esillä rehevästi pursuillen, toisella jemmattuna rasioihin ja pussukoihin. Toisella tarkassa järjestyksessä ovat kynät, toisella marmorikuulat. Toisella Legot ovat esillä rakennelmina, toisella palasina valmiina leikkiin.

Ja nuo kaappeihin liimatut tarrat! On näemmä asioita, jotka eivät ajan kuluessa muutu: Lundia ja lasten halu liimata Lundiansa täyteen tarroja.