Minäpäs tiedänkin, mitä teidän palstoilla, puutarhoissa, mökkien varastoiden takana tai pihojen varjoisimmassa ryteikössä kasvaa ensi kesänä. Osterivinokkaita! Me kokeilimme osterivinokkaiden kasvatusta tänä kesänä ensimmäistä kertaa, ja siinä puuhassa ei ole kuin hyviä puolia – ja sieniä kaupanpäälle.

Sienipenkin voi perustaa puutarhassa sellaiseen paikkaan, missä ei ehkä mikään muu oikein menesty. Se kun tykkää olla varjossa, kuten sienillä tapana on. Sienipenkki itsessään toimii valtavan tehokkaana katteena, joten sen sijaan että rajaa esimerkiksi marjapensaat hakkeella tai vastaavalla, marjapensaiden aluset voi muuttaa sienipenkeiksi. Sienipeti imee maasta kosteutta, joten sillä voi taltuttaa kasvimaan mutaiset polut – ja samalla saa arvokkaita sieniä.

Ammattiviljelykäytön jälkeen sienirihmastosta riittää vielä kotipuutarhurille

Sienipenkki rakennetaan ammattiviljelykäytöstä poistetusta rihmastosta. Niistä intohimoinen hupipuutarhuri saa rakennettua itselleen kotikäytössä vielä vallan kivasti tuottavan sienipedin. Eikä hintakaan ole hurja, käytetyn sienirihmastopötkylän saa lunastettua täällä pääkaupunkiseudulla itselleen 4 euron hintaan Helsieneltä. Tampereen seudulla sienihommissa jeesii Satohuone.

Pötkylä sisältää sienirihmastoa sekä kasvualustaa, sienien käyttämää ruokaa, joka Helsienellä on esimerkiksi lähikahviloista kerettyä käytettyä kahvinpurua.

Itse olen miettinyt sienien kasvattamista useampana vuotena. Homma on kuitenkin aina jäänyt ajatuksen tasolle, että rihmastopötkylät painavat valtavasti ja ne pitää hakea Espoosta, Hellsienen tiluksilta. Moneen meidän laatikkopyörä taipuu, mutta sieniviljelmien kuljetteluun kaupunkien välillä ehkäpä ei.

Tänä vuonna kävikin tuuri, kun palstanaapuri oli ostanut säkkikaupalla käytettyä sienirihmastoa, ja sitä jäi yli. Me saimme yhden pötkylän! Sen kanssa pääsimme testaamaan sienien viljelyä, ja nyt kauden jälkeen osaan kertoa paremmin kokemuksen tuomat opit.

Näin perustat sienipenkin

Sienipenkin perustaminen ei vaadi isoa etukäteisduunia, ja se on loikoilua rakastavan puutarhurin valinta myös sen suhteen, että sienipenkille ei tarvitse tehdä sen perustamisen jälkeen yhtään mitään.

Sienipenkkiä perustaessa ensin valitaan paikka, mihin se perustetaan. Mitä varjoisampi ja kosteampi, sitä parempi. Meidän palstallamme varjoista kolosta ei oikein ole, etenkään kasvukauden alussa, mutta sienettä emme jääneet mekään. Aurinkoisella paikalla sienipenkkiä pitää vain muistaa kastella, kun varjossa kastelusta ei tarvitse huolehtia.

Valitsin sienipenkille paikaksi marjapensaiden väliin jäävän rakosen. Aidanvierustalla raparperin takana ei kasvanut entuudestaan muuta kuin vuohenputkea, joten se ala oli helppo antaa kokeilulle. Toiveideni mukaisesti raparperi tuosta myös kasvoi antamaan vihreillä jättilehdillään varjoa sienipenkille.

Sienipenkki ei vaadi mitään pohjatöitä, kuten kukkapenkki, vaan sen voi perustaa suoraan maahan (tai parvekkeelle vettä läpäisevään laatikkoon). Rikkaruohot saavat siis jäädä kitkemättä ja sormien voimat voi säästää käytetyn sienirihmaston murentamiseen. Mitä pienemmäksi muruksi rihmaston saa, sitä parempi.

Murennetun sienirihmaston joukkoon on suotavaa, vaan ei pakollista, laittaa jotain orgaanista materiaalia, kuten olkipellettejä tai olkia, jota rihmasto voi käyttää ravinnokseen. Mitä enemmän ravinteita, sitä parempi sato on luvassa. Sienirihmastopötkylällä yllätetty urbaani marttailija kävi hakemassa palstan viereisestä merenrannasta järviruokoa tähän toimeen, mutta laitoin näin jälkikäteen ajateltuna sapuskaa sekoitukseen mukaan vähäisenlaisesti ja ehkä turhan isoina paloina.

Sitten aletaan levittää rihmastoa maahan ja tiivistetään sitä kävelemällä penkin päällä. Mitä tiiviimpi penkki, sitä vahvempi rihmasto – siksi palstanaapurikin perusti itse omat sienipenkkinsä kulkuväylille, jolla tampataan menemään koko ajan. Isompaan sienipenkkiin pötkylöitä tarvitaan useampia, sillä kasvualustan olisi hyvä olla tiivistettynä vähintään 10 senttiä paksu. Meillä paksuus jäi luultavasti alle viiteen senttiin, kun en tajunnut, miten paljon se tiivistyy.

Lopulta kastellaan penkki litisevän märäksi. Varjoissa paikassa ja kunnon paksuisella sienipenkillä yhden kastelun luvataan riittävän koko kesäksi. Itseäni jännitti, miten penkki pysyy kosteana, joten levitin sen päälle vielä vanhasta tottumuksesta järviruokokerroksen katteeksi. Se varmasti pidätti kosteutta, mutta samaten sieniä: ne eivät kasvaneetkaan kauniisti katteen päälle vaan tunkivat massansa korsien läpi ja ympäri. Se teettei siivoushommia ennen kuin pääsi laittamaan sieniä lautaselle.

Rajasin vielä penkin lahoavalla puupölkyllä, ihan vain esteettisistä syistä. Ja ehkä jokunen hämähäkkikin asui puupölkyssä, sillä meillä ei ollut sienien kanssa minkäänlaista kärpäsongelmaa, vaikka sellaista vaivaa saattaisi kuulemma olla.

Viisi litraa osterivinokkaita raparperipuskan alta

Ensimmäisiin viikkoihin sienipenkissä ei tapahtunut mitään, ja olin jo varma, että sieniä ei tule. Ihailin kuitenkin sienipenkin rikkaruohottomuutta ja mietin, että tuli sieniä tai ei, 4 euron kiertotalouskatepötkylöitä voisi kyllä ostaa ensi vuonnakin ja levittää katetta marjapensaiden alle sekä yhdelle palstan mutaiselle polulle.

Sitten yli kuukautta sienipenkin perustamisen jälkeen, joskus lähempänä heinäkuuta, penkkiin oli yhden yön aikana pullahtanut rykelmä sieniä. Kasvunihme on aina yhtä mykistävää, mutta tämä oli jotenkin erityisupeaa. Että sain kasvatettua sieniä, jestas sentään osterivinokkaita!

Sienipenkki voi tuottaa satoa ihan näihin päiviin asti, kunnes yölämpötilat tipahtavat alle viiden asteen. Meillä penkissä ei ole sieniä kuitenkaan enää muutamaan viikkoon näkynyt.

Pikkuinen sienipenkkimme ei kesän aikana tuottanut sellaisia määriä sieniä kuin joissakin kuvissa näkee. Yleensä kaksi rykelmää ilmestyi samoihin kohtiin. Välillä ahneella oli paskainen loppu, kun odottelin sienien kasvavan vielä vähän ja sitten seuraavalla kerralla aurinko oli käristänyt ne hengiltä.

Arvioisin, että en ainakaan liioittele yhtään, jos sanon meidän saaneen penkistä yhteensä 5 litraa osterivinokkaita. Ihan kivasti sekin, etenkin näin ekaksi kokeiluksi! Tässäkin isoin juttu oli lopulta se, että saatiin iloa onnistumisesta ja hykerryttävän hyvää fiilistä itse kasvatetusta ruuasta, sen valmistamisesta ja syömisestä.

Ja jos ajatellaan, että muutama sata grammaa osterivinokasta maksaa kymmenisen euroa,  me saimme arvokkaita herkkuja kohdasta, jossa ennen kasvoi vain vuohenputkea. Ensi vuonna rihmaston pitäisi heräämän henkiin, kun sille antaa vain lisää syötävää.

Lukemisharrastus menee vähän kehnosti yksiin kivojen asioiden ahmimishäiriöni kanssa. Haaveilin kesälomani aikana lukevani lukevani lukevani, mutta kuka sitä malttaa paikoillaan istuksia, kun valo ja lämpö vie ulos ja on niin paljon seikkailtavaa, koettavaa, nautittavaa ja iloittavaa!

Onneksi ovat äänikirjat, jotka saavat tarinat sujahtamaan puuhastelujen lomaan. Olin Kivinokan viljelypalstalla, mutta samalla ruotsalaisessa mökissä luonnonihmeiden keskellä, Islannin Länsivuonoilla selvittämässä murhia ja keskiajalla maalaamassa hämäläistä kirkkoa.

Yhden romaanin luin, se vei minut Palestiinaan ja vastarinnan riveihin.

Kesäloman tunnisti siitä, että iltojen lukuhetkistä tunnit siirtyivät aamupäiviin, kun kellottoman elämän armollisuudessa jäin notkumaan kirjani kanssa aamupalapöydän ääreen.

Tässä tarkemmin heinäkuun kirjanelikosta:

Nina Burton: Elämän ohuet seinät

• S & S, 2022
• Suomentaja: Katariina Huttunen
• Äänikirjan lukija: Tuija Kosonen

Kirja, jota minulle suositteli useampikin seuraaja.

Runoilija esseisti Nina Burton hankkii pienen mökin ja huomaa pian, että vaikka hän keskellä ei mitään, ympärillä on valtavasti elämää. Burton viettää mökillään aikaa eri vuodenaikoina, ja samalla kun mökkiä kunnostetaan, hän tutustuu rakennuksen ja sen pihapiirin muihin asukkaisiin:

Matoihin, jotka kykenevät oppimaan. Mehiläisiin, jotka välittävät toisille monimutkaisia viestejä tanssimalla. Puihin, jotka kommunikoivat keskenään. Muun muassa.

Burtonin teksti on uteliasta, havainnoivaa ja lempeän rauhallista. Samalla siihen sekoittuu tuhti nivaska historiaa, tieteellisiä tutkimuksia sekä aivot raksuttamaan saavia filosofisia kysymyksiä. Vaikka kuuntelin kirjan lomalla, päässä surisi vielä niin paljon, että en yksinkertaisesti pystynyt keskittymään kunnolla, vaan ajatus lähti harhailemaan kirjaa kuunnellessa.

Se on sääli, sillä luulen, että jos ei ole liian väsynyt pysähtyäkseen, tämä on kirja, jonka ääressä voi levähtää. Sellainen Tove Janssonin Kesäkirjan tapainen nide, jonka ääreen voi joka kesä palata hakemaan ajatuksia ja tyyneyttä. Lukea palan sieltä, toisen täältä. Ja uumoilen, että tämä toimisi parhaiten luettuna, niin että lauseissa voi viipyillä.

Burton ja tämän mökki ovat ruotsalaisia, joten askeettinen tapa mökkeillä ja mökkiä ympäröivä luonto sekä siellä asuvat eläimet ovat myös suomalaiselle tuttuja. On ihailtavaa, millä tyyneydellä Burton osaa suhtautua elämään osana luontoa, ei erillisenä saati sen yläpuolella. Jopa silloin, kun mökkiä asuttavien muurahaisten takia mökistä joudutaan poistamaan kokonaan yksi lahonnut seinä.

Vaikka itse koen olevani jo melko pitkällä luontopaikkani ymmäryksessä, laittoi kirja miettimään esimerkiksi sitä, miksi huiskin mökkiini tulevat muurahaiset luudalla ulos, mutta jokaisen mehiläisen ohjaan hellästi takaisin ulos. Mietin, kompastunko samaan kuin ihmiset, jotka kauhistelevat kuljetuksen aikana kuolleita rescuekoiria, mutta tuhahtelevat, kun teuraskuljetuksesta karanneille sioille koitetaan löytää koteja.

Se on varmaa, että luonto oli paikalla jo ennen Burtonin ja meidän perheemme mökkejä Ja tulee olemaan senkin jälkeen, kun noita mökkejä tai niissä aikaansa viettäviä ihmisiä ei enää ole.

Anneli Kanto: Rottien pyhimys

• Gummerus, 2021
• Äänikirjan lukija: Erja Manto

Yli viisisataa vuotta sitten Hämeen sydänmailla, päivien kulkumatkan päässä Turusta, punatiilisen kirkon sisäseiniä alettiin maalata kuvin. Yhden kesän työrutistuksen lopputulemana Hattulan Pyhän Ristin kirkko sai 1500-luvulle harvinaisen runsaan, värikkään ja yltäkylläisen seinämaalauskuorrutuksen. Valkoista kohtaa ei juuri näy; lähes 200 sadan kuvan seinämaalauskuvitus yltää kattoholveihin, pylväisiin ja sakastiin asti.

Tämä kaikki on totta. Mutta keitä kirkkomaalarit olivat ja mistä he oikein tulivat metsien keskelle luomaan ihmeellisiä kuviaan pyhimyksistä ja Raamatun kertomuksista? Sitä ei tiedetä. Ja tähän tiedonmuruttomuuteen Anneli Kanto nappaa kiinni romaanissaan Rottien pyhimys.

Romaanissa keskitytään kirkkomaalariporukkaan; kahteen maalarimestariin, oppipoikaan ja paikalliseen Pelliinaan, joka maalareiden on pakko palkata kylästä työn jouduttamiseksi, vaikka hän onkin outona pidetty ja vieläpä tyttö. Ympärillä pyörivät myös kyläläiset, rahvaat ja pokkuroiva parempi väki.

Kirjaa kuunnellessa tuli välillä mieleen kuin olisi seurannut telenovelaa, mitä nyt hämäläiseen keskiaikaan sijoittuvaa. Tapahtumat pyörivät pitkälti kirkon sisällä, draamasta ei ole puutetta ja kirjan kieli on niin hersyväistä ja runsasta, että sitä tekisi mieli kerätä kulhoon syötäväksi samalla kun tarinaa kuuntelee.

Telenovelamaisen näennäisen nopean sykkeen takia kuitenkin välillä pitkästyin. Kaiken säädön ja mekastuksen takana juonikuvio eteni hitaasti. Ehkä someajan kolmen sekunnin aivoni eivät kykene keskiaikaiseen tahtiin.

Mutta silti en voinut kuin hykerrellä, miten Kanto onnistuu yhdistelemään Jumalaa pelkäävän katajaisen kansan, saippuaoopperamaisen juonipoljennan ja valtavasta taustatietokeruusta koostuvan historian. Uskoisin, että maalausharrastajat ja -ammattilaiset ovat minua vielä enemmän mielissään keskiajan maalaustekniikoiden yksityiskohtaisesta kuvauksesta.

Itse rakastin eritoten kirjan eriskummallisia mutta asiayhteydessään silti ymmärrettäviä haukkuma- ja kirosanoja. Kirjan lopussa välitetäänkin Tohtori Veli-Pekka Toropaiselle kiitokset keskiaikaisista haukkumasanoista. Mahtavaa, että kirjan ajankuvaa on rakennettu pieteetillä, panettelua myöten!

Susan Abulhawa: Rakkaudetonta maailmaa vastaan

• Like, 2022
• Suomentaja: Anna-Mari Raaska

Nahr istuu terrorismista tuomittuna Kuutiossa, suljetussa vankilassa. Hänellä ei ole tietoa ajankulusta, mistään Kuution ulkopuolisesta. Mutta hänellä on Kuution sisälle tiivistynyt ajattomuus, muistonsa ja inhimillisyyden pilkahduksena vartijan mukana ilmestynyt nivasta paperia. Nahr alkaa kirjoittaa tarinaansa mitään anteeksipyytelemättä tai sensuroimatta.

Kaikki alkaa 1970-luvulla Kuwaitissa, jonne Nahr syntyy palestiinalaispakolaisten lapseksi. Nuoruuden naiivius, näyttämisen tarve ja hyväksymisen kaipuu heittävät huonoon avioliittoon, halu pärjätä omillaan, vastuuntunto perheestä ja onneton uteliaisuus kiskaisevat prostituutioon.

1990-luvulla Nahr lapsuusperheineen joutuu jälleen pakolaiseksi, tällä kertaa elämä yritetään asettaa Jordaniaan. Vuosituhannen vaihteessa Nahr muuttaa Palestiinaan, kotimaahansa, jossa ei ole koskaan käynyt ja jossa asiat tuntuvat etäisesti tutuilta vain tarinoista. Lopputulemana Nahr tuomitaan vankilaan palestiinalaisvastarinnan jäsenenä ja terroristina. Mitä oikein tapahtui?

Amerikanpalestiinalaisen Susan Abulhawan Rakkaudetonta maailmaa vastaan -romaani kertoo sitkeydestä, johon kenenkään ei pitäisi itseään joutua venyttämään. Se kertoo pakolaisuuden ylisukupolvisista traumoista ja kuvaa vereslihaisesti sitä kokemusta, kun et ole oikein mistään kotoisin, kun missään ei anneta sinun kokea kuuluvasi mihinkään, asettua kodiksi. Nahr ei kuitenkaan suostu säälin kohteeksi, vaan ottaa toimijuuden itselleen.

Romaani syvensi ymmärrystäni (ja armotonta googlaustarvettani) palestiinalaisten tilanteesta ja Israel–Palestiina-konfliktista. Luulin niistä jotain ymmärtäväni, mutta tilanne on vielä monimutkaisempi, kinkkisempi ja kamalampi. Tarina antaa tietenkin äänen vain toiselle puolelle, mutta media – suomalaista lehdistöä myöten – on kyllä antanut rutkasti tilaa juuri sille toiselle puolelle.

Kirjaa lukee sydän tykyttäen, parasta toivoen ja pahinta peläten. Siihen mahtuu hirvittäviä asioita, muun muassa sisältövaroituksen verran seksuaalista väkivaltaa. Samalla kirjan, Nahrin ja tämän läheisten voima on rakkaus; ei mikään hattaran vaaleanpunainen vaan vereslihalla olevan tummanpunainen. Kirja kuvaa myös yhden aidoimmista ja herkimmistä rakkaustarinoista, joita olen fiktiivisenä lukenut.

Satu Rämö: Hildur

• WSOY, 2022
• Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Onkohan mitään, missä Satu Rämö ei onnistuisi? Hänen pitkän kirjailijauransa ensimmäinen fiktiivinen kirja kimposi saman tien rakastetuksi bestselleriksi, jonka myyntioikeuksia on parissa kuukaudessa kirjan ilmestymisestä myyty useisiin maihin. Mutta se ei ole ihme, se on Satun kirja. Mutta se on ihme, että Satu sai Hildur-kirjallaan minut tarttumaan dekkariin.

Nyt on tehtävä selväksi, että olen täysin puolueellinen. Satu on ystäväni, olemme tehneet monen sortin työprojekteja yhdessä ja nimeni lukee hänen vieressään parin kirjan kannessa.

Mutta ovathan Satu ja Hildur jokaisen viiden tähden hehkutuksensa ansainneet.

Jos joku ei vielä ole tämän vuoden kirjatapauksesta kuullut niin: Hildur Rúnarsdóttir on rikosetsivä ja kadonneiden lasten yksikön päällikkö, joka saa ravisteltua piinaavat traumat mielestään vain surffaamalla meren kylmissä vaahtopäissä. Hildurin työpariksi vuonoille saapuu Jakob Johanson, villapaitoja neulova suomalainen poliisiharjoittelija, joka on lähtenyt Islantiin pakoon hankalaa elämäntilannettaan. Pian pienen kylän ympärille alkaa kerääntyä kummallinen rikosvyyhti.

Ja juu, ruumiitakin tulee, niin paljon, että pieni Islanti menee siitä sekaisin. Itse en yhtään kestä tarpeetonta väkivallassa piehtarointia, sellaista dekkarimaista piirrettä, miten sen väkivallan ympärille luodaan jännitystä ja sellaista kauhua, että illalla lukiessaan ei uskalla enää hiipiä pimeässä kodissa vessaan. Hildurissa väkivallalla ei kuitenkaan mässäillä, vaan se kerrotaan jopa niin pehmeästi, että olisin ollut valmis graafisempaankin kuvailuun.

Hildurin tarina etenee, kuten dekkarin kuuluukin: lukija tai kuuntelija voi vain antautua sanojen kuljetettavaksi. Vaikka yleensä pidän siitä, että kirja herättää ajatuksia, suorastaan pakottaa ajattelemaan, oli leppoisaa antaa aivojeni ratti jonkun muun ohjaukseen ja vain nauttia matkasta. En silti osannut aavistaa loppuratkaisua, se tarjoiltiin pala palalta pieninä maistiaisina kirjan edetessä.

Vaikka moni islantilaisuuteen ja Islantiin liittyvä anekdootti on tuttu Satun Islanti-aiheisista tietokirjoista ja IG-tililtä, se ei vie viehätystä kirjan sivujen väliin ripotellulta mystiikalta. Ah, olisipa ympärilläni nyt pimeää, peikkotarinoita ja pauhaava meri!

Oon Satu susta niin hemmetin ylpeä! Ja jos en kaipaisi sitä pimeyttä niin paljon, melkein toivoisin, että olisi maaliskuu, jolloin Hildur-dekkarisarjan seuraava osa ilmestyy.