Minä olen meidän perheessämme ainut, jolla on oma huone. Varsinaisesti se on työhuoneeni, jonne minä vetäydyn tekemään töitä silloin, kun muut ovat hommissaan kodin ulkopuolella. Mutta se enemmän kuin työhuone; se on ikioma soppini, joka on vain minun. Lapsetkaan eivät koskaan puhu huoneesta työhuoneena, vaan äidin omana huoneena.

Ja voi hyvänen aika, miten rakastankaan tuota omaa tilaani. Minulla on ollut oma huone tätä ennen neljästi. Ensin lapsuudenkodissani, kun ensin olin jakanut huoneen siskon kanssa. Ja sitten opiskelijavaihdon ajan hollantilaisessa asuntolassa. Helsinkiin muuttaessani asuin myös vuoden ajan kahdessa eri kimppakämpässä, jossa minulla oli oma huone. Muuten olen 17-vuotiaasta lähtien jakanut kodit puolisoni kanssa, ilman että mikään neliö on vain minun (vaatekomeroa ei lasketa).

Mutta nyt minulla on ollut oma huone viiden vuoden ajan. Huone, jossa on minun valitsemani tapetti ja jättimäinen pöytä, johon saan levittää projektini. Voin ripotella huoneeni tasoille omituisia ja kauniita esineitä – simpukoita, kasvosuihkeita, kiiltäviä kiviä ja guasha-kampoja ­– joille ei muuten olisi mitään loogista paikkaa. Huoneeseeni paistaa aamuaurinko, joka kiertää huoneen muuttuen keskipäivän auringoksi. Kun huoneeni jää varjoon, alan minäkin jo nuupahtaa iltaa kohden.

Huoneessani on ovi, jonka saa kiinni.

Kaikista eniten pidän siitä, että huoneeni on hallinnassani. Lapset kyllä käyvät lainaamassa kaapistani teippiä, liimaa ja mitä milloinkin, kun omansa ovat loppu. Minä huomaan heti, että kaapilla on käyty kollaamassa, vaikka muksut yrittävät tehdä ryöstöretkensä salaa. Sillä vain omassa huoneessani voin olettaa, että asiat pysyvät kuten minä ne olen jättänyt. Purnukkarivit suorina kaapissa ja kirjojen kulmat suorina hyllyssä. Huomaan heti, jos jokin ei näytä minulta.

Vaikka esimerkkini ovat fyysisiä, oma huone on enemmänkin jotain, mitä ei voi koskettaa: oman tilan tuoma henkinen vapaus. Tieto siitä, että tässä tilassa kaikki on minun käsissäni. Jos koti kokonaisuutena tuo minulle mieleen sanat turva, rakkaus ja lämpö, oma huone tuo siihen päälle sanat varmuus, seesteisyys ja rauha.

Vaikka pidän tiiviisti asumisesta ja lähekkäin olemisesta perheeni kanssa – olemmehan me asuneet nelistään onnellisesti myös kaksiossa – toinen puoli minusta on sitä mieltä, että jokainen tarvitsisi oman huoneensa. Vaikka ihan pikkuruisen kolkan, jonka valta ja vastuu on vain sopen hallitsijalla.

Ja siksi olen tehnyt nyt kuukausien ajan henkistä luopumistyötä omasta huoneestani. Neliössämme ei riitä ikiomaa huonetta jokaiselle perheessämme, ja nyt on aika luovuttaa oikeuteni lapsille. Tämä hahmoteltiin jo kotia ostaessamme, mutta silloin se tuntui olevan ikuisuuksien päässä: yhteisessä lastenhuoneessa kouluikään kasvaneet lapset saavat omat huoneensa.

Samassa paikkaa vaihtaa myös minun ja puolison makuuhuone, joten kaikkiaan kolme huonetta tullaan mylläämään uusiksi. Kaikenlaisia huonekaluvalsseja ja väliseinämietintöjä on myös pyöritelty, mihin monenlaista kulmaa ja koloa tarjoileva 50-luvun kotimme on omiaan.

Minne minä sitten perustan työpisteeni? Mikään muu ei ole vielä varmaa kuin se, että mikään menneiden vuosien ratkaisuista ei tunnu hyvältä.

Vuokrattu työpöytäpaikka, ei ei, ei nyt kun olen saanut tottua omaan rauhaan ja omaan tilaan. Työpöytä makuuhuoneessa, ei missään nimessä ikinä enää. Työpöytä keskellä kotia, en mitenkään jaksaisi sitäkään sekoilua ja irtonaisuuden tunnetta, kun siitä olen eroon päässyt. Pitkin kahviloita ja kirjastoja työskentely taasen toimi perhevapaiden ohessa, mutta kyllä yritykseni toimitusjohtaja on ihan oman työtuolinsa ansainnut.

Muistissa on myös se aika, kun yritin etsiä kodin läheltä omaa vuokrattavaa työhuonetta ja kaikki kohtuuhintaiset olivat sopineet enemmän Officen kuvauslokaatioiksi kuin luovuutta ruokkivaksi ja helliväksi työtilaksi.

Luin Virginia Woolfin Oma huone -kirjan samaan aikaan, kun aloin kypsytellä päätöstä siitä, että nyt minun on luovuttava omasta huoneestani. ”Naisella on oltava rahaa ja oma huone, jos hän aikoo kirjoittaa”, Woolf toteaa kirjassaan. Lauseen merkitys on tietenkin laajempi ja koskee yleisesti naisen omaa tilaa ja vapautta, mutta silti piehtaroin tuossa ajatuksessa kuin kirvelevässä nokkospuskassa.

Minua ahdistaa ajatus paluusta siihen, että työni kulkee mukana repussani. Siinä vapaudessa kelluminen on mukavaa niin kauan, kun samalla on olemassa turvallinen ja vankalla kalliolla seisova kotisatama, jossa minulla on ikioma venepaikka merkittynä.

(Lapset ovat totaalisen pähkinöinä tulevista omista huoneistaan.)

Jaa