Listatessaan luettavaksi ja kuunneltavaksi valitsemiaan kirjoja näin jälkikäteen, tulee huomanneeksi, miten usein ne kertovat myös jotain tuosta kuukaudesta.

Kesäkuussa luin tietenkin puutarhakirjallisuutta, mutta aikaa oli vain yhteen. Kylmä ja pitkä kevät kasasi palstan puutarhahommat sekamelskaksi muutaman viikon ajalle, eikä inspiraatiohaahuilulle kirjan sivuilla ollut aikaa tai edes jaksamista. Kolme muuta kesäkuussa nautiskelemaani kirjaa olivat romaaneja, joista jokainen on kaukana omasta elämästäni. Olin niin täynnä omaa arkeani, että en jaksanut samoista aiheista vielä lukea fiktiotakin. Sen genren draamaa riitti ihan omasta takaa.

Tässä tarkemmin kesäkuun kirjoista, eli urbaanin marttailijan kauden yhdestä ja ainoasta puutarhakirjasta sekä kolmesta romaanista, joilla elämässään räpiköivä keski-ikäinen kaupunkilaismuikkeli voi lakaista mielensä roskia ulos:

Heidi Haapalahti: Luomutarhuri

• Tammi 2022
• Kuvat: Teija Tuisku

Puutarhatoimittaja ja luomupuutarhuri Heidi Haapalahti on kerännyt kansien väliin erilaisten hyötyviljelijöiden niksit ja tavat – yhdistävänä tekijänä heille kaikille on viljely luomusti.

Luomutarhuri on hyvä opas puutarhahommia vasta aloitteleville tai kokeneimmille harrasteviljelijöille, jotka tahtoisivat siirtyä puuhissaan luonnonmukaiseen tekemiseen. Omat osuutensa on niin yhteisölliseen ja pienimuotoiseen lavaviljelyyn kuin oman pihan valjastamisesta permakulttuurin mukaiseen omavaraisteluun.

Lämmitti mieltä, että kirjassa lähdetään siitä, että puutarhanhoito on ennenkaikkea maan hoitoa – kun maa voi hyvin, se jaksaa antaa satoa. Myös luonnon monimuotoisuus ja siitä huolehtiminen kulkevat punaisena lankana läpi kirjan.

Itselle kirja ei tarjonnut juurikaan mitään uutta,

mutta eteerisen kauniilla valokuvilla runsaasti kuvitettu opus on inspiroiva ja tekemisen riemua nostattava.

Itselle antoisin osuus oli vegaaninen viljely (eläinperäinen lannoitus, kuten kanan= broilerinkakka on asia, joka itseäni pohdituttaa), johon oli haastateltu Instagramin omavarainenvegaani-tilin Stellaa.

Oli myös mielenkiintoista lukea biodynaamisesta viljelystä sen nimeen vannovan kertomana, vaikka itselle preparaattien suihkuttelu, peltoon upotetut lehmänsarvet ja sen sellaiset menevätkin samaan laariin kuin yksisarvispölyt. Mutta eivätpä ne minua tai luontoa vahingoita, toisin kuin vaikkapa torjunta-aineet.

Oona Pohjolainen ja Adile Sevimli: Kärsimyskukkauuteaddiktio

• Otava 2022
• Äänikirjan lukija: Mimosa Willamo

Alkukesästä, ennen lomaa, aivojeni kaistat alkoivat olla niin tukossa, että sinne sekaan ei mahtunut enää edes äänikirjoja. Hermoratojen suhina kaipasi enemmänkin ihan vain hiljaisuutta, virikkeettömyyttä ja ajattelemattomuuden autuutta.

Samaan aikaan huomasin, että olin aivan ähkyssä kirjoista, jotka kertoivat minusta ja minunlaisistani ihmisistä. Ei enää yhtään elämässään räpiköivää (varhais)keski-ikäistä päähenkilöä!

Näiden tunnelmien keskellä löysin lepotuokion Kärsimyskukkauuteaddiktio-kirjasta, jota kuuntelin hitaasti viikkojen ajan. Se on kuin fantasiakirja ihmiselle, joka ei lämpene fantasiakirjoille. Se on myös kirja, jonka äärellä muistin, miten kutkuttavan suloista oli lukea nuorena kirjoja, joiden vetävä jännitys ja mielikuvitusta pussaileva romantiikkahippunen tempaisi mukaansa.

Kärsimyskukkauuteaddiktio kertoo kahdesta nuoresta noidasta, jotka elävät heitä vainoavien ihmisten ja luontokadon keskellä. Juno on vasta löytämässä todellisen minänsä ja voimansa muutettuaan kaupunkiin ja liityttyään noitapiiriin. Saman piirin Sadinin veri vetää pelätyn mustan magian pariin.

Vaikka kirja tuntui ihanan kaukaiselta omasta elämästäni, aiheet kiinnostavat ja ovat läsnä myös minua: ilmastonmuutos ja luonnon sekä sen antimien parantavat, hurjat ja selittämättömät voimat. Kirjassa valkoisen magian noidat ovat riippuvaisia luonnosta, osa sitä, mutta tämä pätee koko ihmiskuntaan: kun tuhoamme luontoa, tuhoamme itseämme.

Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko

• Tammi 2022
• Suomentaja: Helene Bützow

Tänä kesänä eräällä reissulla lapsen rakas pehmolelu, Pikkukoira, katosi. Teimme viikkojen ajan kaikkemme, että se löytyisi. Lopulta olisi ollut mahdollista korvata se vastaavalla ja jopa yhtä nuhjuisella pehmokoiralla, mutta lapsesta ajatus oli kammottava. Vaikka pehmolelu näyttää samalta, se ei ole sama. Pikkukoiria on vain yksi.

Klara ja aurinko -kirja vie tämän ajatuksen vielä pidemmälle. Mikä lopulta tekee ihmisen? Mistä minuus syntyy? Voiko kiintymyksen, rakkauden, toisintaa? Mitä ylipäätään on rakkaus?

Se, että tämä kirja oli upea, ei sinällään ollut yllätys. Laitoin Kazuo Ishiguron uusimman teoksen varaukseen kirjastosta, koska osasin odottaa nobelistin uusimmasta pitäväni. Mutta se, mistä kirja kertoo, valkeni minulle vasta ensimmäisen kappaleen aikana, enkä sen jälkeen olisi tahtonut muuta tehdäkään kuin lukea.

Klara ja aurinko -romaani sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa sorkitaan ja parannellaan ihmisgeenejä, ilmeisistä riskeistä huolimatta. Minäkertoja on Klara, auringosta energiansa saava keinoystävä, älykäs ja jopa tunteita oppiva robotti. Keinoystävien tehtävä on olla tukena nuorille omistajilleen kummalliseksi muuttuneessa maailmassa.

Uhkaava dystopiatunnelma ja Klaran naivi suhtautuminen maailmaan luovat mielenkiintoisen ja ahdistavankin ristiriidan kellumaan koko romaanin ylle.

Ishiguro ei puhkiselitä, vaan malttaa antaa tekstissään tilaa lukijan omille tulkinnoille ja johtopäätöksille. Klara ja aurinko – romaani on yksi tämän vuoden parhaista lukukokemuksista,

sen uskallan julistaa jo tässä vaiheessa vuotta.

Laura Esquivel: Pöytään ja vuoteeseen

• WSOY, Loistopokkarit, suomennos 1993
• Suomentaja: Sanna Pernu

Tie sydämeen vie vatsan kautta, sanotaan, ja meksikolaisen kirjailijan Laura Esquivelin esikoisromaanissa (joka oli myös hänen läpimurtoromaaninsa) niin todella käy. Vatsa ja sydän ovat yhtä, rakkautta osoitetaan ruualla ja ruoka ruokkii rakkautta.

Tita on karjatilallisen De la Garzan perheen nuorimmainen tytär, jonka osana on suvun perinteen mukaisesti pysyä naimattomana ja huolehtia äidistään. Perheen matriarkka, Mamá Elena, hallitsee karjatilaa ja perhettään pelottavalla rakkaudettomuudella. Titan rakastettu, Pedro, päättää tuhoon tuomitusta rakkaudesta epätoivoisena naida perheen vanhimman tyttären, vain voidakseen olla lähellä Titaa.

Tarvitsin kesäloman alkuun jotain pään totaalisesti tyhjentävää luettavaa, ja luettavien pinossa usean kirjastouusinnan ajan roikkunut Pöytään ja vuoteeseen -pokkari tuntui juuri siltä: rakkausromaani, jossa ruoka kulkee mukana koko ajan. Jokainen kirjan luku alkaa reseptillä (jotka lukemani mukaan saattavat olla peräisin kirjailijan isoäidin vanhoista vihkosista), ja pian yksityiskohtaiseen ruuanlaittokuvaukseen alkaa sekoittua karjatilan tapahtumia ja kiivaita tunteita.

Tarinan realistisen kerronnan päälle on ripoteltu runsaasti liioittelua, fantasiaa ja fantasioita. Esimerkiksi himo saa ihon niin polttavan kuumaksi, että suihkussa vesi höyrystyy jo ennen kuin se ehtii edes koskea ihoa. Titan mieliala taas vaikuttaa hänen laittamaansa ruokaan kuin maaginen mauste. Rakkaushuumassa tehty ruoka saa kaikki samasta padasta syöneet epätoivoisen kiimaisiksi, ja pataan tippuneet sydänsurukyyneleet taas saavat hääseurueen oksentamaan ja paskomaan hallitsemattomasti.

Luin kirjaa juhannuksen saaressa, ja parhaita palasia ääneen telttaseurueemme viihdykkeeksi. Olihan kirja huvittava, koukuttavakin. Mutta samalla ei voinut olla miettimättä, miten alistavasti kirjassa nainen kuvataan. Enkä edes puhu siitä, että nainen ei voi itse päättää kumppaneistaan. Kirjassa nainen on objekti, himon kohde, jonka rakkaudella on vain yksi odotettava täyttymys: penetraatio miehen kanssa, joka vie (vaikka väkisin) ja survaisuja seuraava automaattinen orgasmi, joka räjähtelee kuin tulivuori tai tähtitaivas ja saa talotkin ympärillä syttymään tuleen.

”Hänen ei ollut vaikea löytää perille. Gertrudisin vartalon tuoksu opasti häntä. Hän tuli paikalle juuri kun tämä juoksi keskellä peltoa. Silloin hän ymmärsi, miksi oli tullut. Tuo nainen tarvitsi kipeästi miestä, joka sammuttaisi polttavan tulen hänen sisimmästään.”

Ja sitten hevosella ratsastava mies nappaa naisen istumaan päälleen ja työntyy tämän sisään hevosen yhä laukatessa. Tässä ei tosiaan eniten häiritse se, miten moinen on teknisesti edes mahdollista.

Kirja on toki ilmestynyt vuonna 1989. Mutta silti, vielä naisen kirjoittamana.

Luin ikivanhan Hesarin artikkelin, jossa sanotaan, että kirja kritisoi naisen asemaa mutkan kautta. Se mutka on kai niin kaukana horisontissa, että minun katseeni ei koskaan yltänyt sinne asti.

Flow’n pressiranneke saatu

Koulujen lukukauden alkaminen hassusti keskeltä viikkoa lienee vuosikausien kehitystyön tulos. Jos heti alkuun olisi rytissyt viiden päivän verran, olisin todennäköisesti ollut valmis myymään omaisuuteni Torissa (perhe kaupanpäälle, annetaan vain yhtenä pakettina) ja ostamaan junalipun mahdollisimman kauas, ilman paluutikettiä.

Jos minä suhtauduin arjen alkamiseen varovaisella mielenkiinnolla ja ilolla, arki itse päätti, että mitä tässä kainostelemaan, kun tuttuja jo ollaan. Se rymisteli paikalle kaikkine romppeineen, asettui taloksi sen kummempia kyselemättä ja kutsui myös kylään sen ne rasittavat ja energioita vievät kaverit, joiden kanssa en tahtoisi hengailla sen enempää kuin pakko on: kiireen, ahdistuksen ja vitutuksen.

Torstai-iltana olin työpäivän jälkeen muun muassa A.) selvittänyt salaa herkkuostoksilla olleen marakattijengin edesottamuksia, B.) yrittänyt korjata alas romahtanutta pöytälevyä tavaroineen ”me vaan nojattiin siihen!”, C.) tehnyt susinälkäisenä uudestaan perheen päivällisen, jonka keittiössä vallitsevasta kaaoksesta päätellen eittämättä barbaarinen lauma oli käynyt syömässä viimeistä murua myöten työpäiväni aikana, D.) Todennut, että Wilman tappavan tasainen piipitys laukaisee parin kuukauden tauosta ja positiivisista viesteistä huolimatta pelon ja paniikin kaltaisia tunteita, E.) kuunnellut silmät pyörien selityksiä siitä, miten seinällä ollut amppeli kasveineen ”yhtäkkiä vain itsekseen tipahti”.

Olin loppu. Raato. Epätoivoisen väsynyt. Yhden päivän jälkeen.

Mietin, että en pystyisi mistään kaivamaan energiaa, jolla seuraavana päivänä, kaksipäiväisen arkiviikon (!) jälkeen, jaksaisin viikonloppuna festaroida. Että pitää se Flow´kin tässä suorittaa, en jaksa.

Etkot, vätköt ja jatkot

Olen aika varma, että Flow’kin on taktisesti sijoitettu juuri elokuun toiselle viikonlopulle, kuin arjen alkamisen aiheuttamia paiseita sekä ruhjeita voitelevaksi hoidoksi. Sillä jotain taianomaista tapahtui perjantaina siinä välissä, kun puin kirppispaljetit päälleni ja kävin hakemassa palstalta ison kukkakimpun juhlan kunniaksi. Meri kannatteli Suvilahdesta kantautuvia soundcheckin tapailuja, ja aurinko paistoi saaden paljettihameeni kimaltelemaan ympärilleen diskopallona.

Alkoi iloituttaa.

Pikkumökillä odotti puoliso, sushit ja haave, jota olen muhistellut kolmen vuoden ajan. Kun hankimme Kivinokan kesämajan syyskuussa 2019, en osannut edes haaveilla, miten monin tavoin ja miten kokonaisvaltaisesti 12 neliön töllerö voi tuoda elämään onnea, rauhaa ja hyvää oloa. Yksi haave minulla oli kuitenkin selkeänä mielessä jo tuolloin: unelmoin, että pikkumökillä pidetään sitten pikkuruiset Flow-etkot ja sinne fillaroidaan festareiden jälkeen elokuun hämyisen maagisessa yössä viettämään minijatkoja ja nukkumaan.

Tätä haavetta piti odottaa tapahtuvaksi kolme vuotta, mutta sinä aikana haave oli vain kasvanut korkoa. Elokuu helli lämmöllään ja auringollaan, ja me saimme etkojen ja jatkojen lisäksi myös VÄTKÖT. Flow’hun fillaroi stadimökiltämme vartissa, joten kävimme festaripäivän välissäkin Kivinokassa, vätköilemässä.

Samettinen elokuun ilta Flow’ssa

Kolmen vuoden tauon ja pienien festareiden jälkeen arviolta 90 000 ihmistä viikonlopun aikana Suvilahteen kerännyt Flow tuntui syleiltävän ihanalta ja vähän häiritsevältä. Keikkojen intiimiys talloutui jonnekin edestakaisin vaeltavien ihmismassojen jalkoihin. Sitten toisaalta juuri isot ihmismassat saivat liikuttumaan Gorillazin keikalla, jota en olisi lähtemällä lähtenyt katsomaan, mutta jonka luoma kollektiivinen festarihurmos sai omatkin ihosoluni valppaan vastaanottavaiseksi imemään tunnelmaa.

Parasta olikin juuri tunnelma, se Flow’n ihan omanlaisensa. Elokuun samettinen ilta, jonka ilma oli aivan paksuna lämpöä, tunteita ja värinää. Sametin keskelle pujotellut valot ja tutut rakennukset, joiden päälle on levitetty viikonlopun ajan kestävä toinen todellisuus. Oli jännittävää ja turvallista samaan aikaan.

Pyöräilimme Kivinokkaan viimeisten bassojen vielä sykkiessä meren yllä. Pyöreänä ja valtavana loimottava kuu antoi valoaan niin paljon, että sen kajo riitti valaisemaan, kun kävimme rannalla kylmässä suihkussa. Ajattele, että tämä on ihan oikeasti totta, sanoin kävellessämme pelkät pyyhkeet ympärillämme ja hiekkaa varpaissamme takaisin mökille. Ajattele.

Purjehdus on kuin neulomista

Lauantaina Flow jäi väliin, sillä kuten vanha herttoniemeläinen sananlasku kuuluu; kaikkea kivaa ei voi saada, ei ainakaan samaan aikaan. Ystävämme Maija kun on sellainen, että ensin hän ottaa lapsemme yökylään ja sitten vielä vie koko sakin seuraavana päivänä purjehtimaan.

Meillä on ollut vuosia puolison kanssa haaveena, että sitten joskus lasten kasvettua opetellaan yhdessä purjehtimaan. Nyt siihen ei olisi aikaa tai energioita, ja siksi onkin täydellistä, haaveesta voi napsia parhaita palasia silloin kun itselle (ja Maijalle) sopii, ilman osaamista tai vastuuta veneestä ja purjehtimisesta. Saadaan silti tehdä se, mitä osataan, ja oppimisenriemu on kutkuttavaa. Osaan puhua jo vähän purjehdustakin, kuunnelkaas: osaan esimerkiksi auttaa vendassa skuuttaamalla keulapurjeen.

Purjehduksessa taitaa olla jotain samaa kuin neulomisessa. Siinä pääsee sellaiseen samanlaiseen virtaavaan rentouden tilaan, jossa on tilaa vain sen kokoisille ajatuksille, että keskittyminen pysyy koko ajan itse tekemisessä. Ja se tunne, kun vene kulkee eteenpäin tuulella – vaikka en itse vielä osaa kuin vähän vetää köydestä ja hihkua riemusta.

Kakkukestit purjeveneessä

Purjehdimme Vallisaareen, jossa parkkeerasimme laituriin vieriviereen muiden veneiden kanssa. En ole kokenut moista ennen, ja se oli jotenkin huvittavaa ja söpöä: jengiä vieri vieressä istumassa iltaa veneissään, jotka olivat vieri vieressä kuin kelluvat rivitalomajat.

Illalliskokkailua varten veneen kajuutta muuttui pieneksi keittiöksi. Sohva muuntautui pöydäksi keittotasoineen, ja kokkina toimineen avioroikaleen pää sojotti ulkona veneestä. Jälkiruuaksi oli mehua ja punalaputettujen kakkujen buffet.

Aurinko piirsi oransseja valojuovia metsäpolulle, kun kävelimme vielä iltauinneille Kuninkaansaaren pienelle hiekkarannalle. Vihreys on jo niin pitkinpoikin, että kesä tuntuu kasvaneen yli ja katkeavan kohta. Mutta vielä lämpö silitteli ihoa ja sai unohtamaan, että nyt olisi syytä yrittää pitää jonkinlaista rotia yllä nukkumaanmenoajoissa.

Illaksi tuuli laantui vain silitelläkseen meren silkkiä väreille. Vaikka nukkumaanmenoaikoja voi vähän siirtää, auringonlaskua ei, joten teimme paluumatkan kotisatamaan moottorilla. Purjeiden sijaan levitimme ihmiset veneen kannelle, puolison hoitaessa ohjaamisen. Aurinko laski kaupungin siluetin taakse, ja me katsoimme esitystä luonnon omalta laajakankaalta.

Vaikka olin ajatellut mennä kokemaan Flow’n lauantaihin Florence + the machinen, olin niin onnellisen voipunut, että kahistelin sen sijaan itseni pikkumajan lakanoihin yhdessä muun perheen kanssa.

Flow’n perhesunnuntai

Oli sellainen keijukaisten lykky, että puolisolle osui täysin vapaa viikonloppu arjen alkamista pehmentämään. Se tarkoitti myös sitä, että hän pääsi ensimmäistä kertaa minun ja lasten kanssa Flow’n Perhesunnuntaihin.

Perhesunnuntai on ihana, mutta myös nerokas konsepti. Sunnuntain rannekkeella aikuiset voivat ottaa mukaansa myös lapset fiilistelemään festareita alkuiltaan asti, ja alueella on normiohjelman lisäksi lapsiperheitä varten järjestettyä menoa ja meininkiä. Näin sunnuntai-iltapäivän hiljaiset ja tyhjät tunnit festivaalialueella saadaan hyöty- ja ilokäyttöön, ja samalla se luo turvallisen ja jännittävän (sama tunneyhdistelmä kuin perjantaina festareilla!) sillan aikuisten ja lasten maailman välille.

Tämä oli kymmenenvuotiaan 9. Flow ja seitsemänvuotiaan 6. Flow. Ilman tiedätte-kyllä-mitä lapset olisivat olleet Flow’ssa festaroimassa kanssani elämänsä jokaisena elokuuna. Molemmilla lapsilla on edessään vielä muutamat Flow’t ennen pakollista taukoa, sillä Perhesunnuntaihin saa ottaa mukaansa 0–12-vuotiaat lapset.

Viikonloppu tuntui mittaansa pidemmältä, kuin se olisi venynyt ja vanunut lämmössä. Kun sitten illalla fillaroimme koko perhe festareilta Kivinokkaan ja siitä myöhemmin kotiin, olo oli ihan auringosta pöhnäinen, kaikesta yhdessä koetusta pehmoinen ja viikonlopun lempeiden virtausten kannattelema.

(Onneksi en ehtinyt kirjoittaa sitä ilmoitusta Toriin.)