Kolme viikkoa remonttipölyistä elämää takana. Alan taas muistaa, miten omituista ja omituisella tavalla kuluttavaa aikaa tämä odottavassa välitilassa elo on.

Ensin jaksamista alkoi nakertaa ilman omaa työhuonetta työskentely. Vaikka lapsilla oli alkuun remonttikaaoksen keskelle järjestetyt omat huoneensa, rallin määrä oli vakio. Ympärilläni kävi jatkuva vilske, möly, kysymystulva ja jääkaapinavailu siitä lähtien, kun lapset kavereineen paukkasivat kotiin koulusta. Tunnit työt vaativat kolme tuntia aikaa. Iltaisin minusta oli monesti jäljellä enää henkitoreissaan sähisevä raato.

Vapaapäivänsä puoliso jynssäsi lattioita, joiden sementtiin mattoliima oli jumahtanut kuin purkka tukkaan. Vanhaa liimaa hiottiin pois neljä isoa muovipussillista, mutta silti pestävää ja jynssättävää jäi useaksi päiväksi. Liima ei ollut onneksi asbestia, mutta kammottava haju porautui päähän tykytykseksi ja tunki keuhkoihin kivistämään rintakehää.

Muuten olen ollut pölyn kanssa yllättävän zen. Pitää vain muista pudistella pikkuhousut ennen niiden jalkaan vetämistä ja kääntää tyyny toisinpäin iltaisin. Jahka remontti on lopulta ohi ja pöly laskeutunut, tehdään suursiivous joka laatikkoon ja nurkkaan. Tuleepa sekin hoidettua.

Mutta järjestelmällisyydestä turvaa ja rauhaa saava puoli minussa on nieleskellyt nousevaa ahdistusta, kun millekään ei ole paikkaa. Puolitoista viikkoa sitten kasasimme asunnon huonekalut ja lainalaatikoihin pakatun irtaimiston kodin kahteen pieneen makkariin. Kasoja alkoi heti kertyä jokaiseen nurkkaan, kun tavaroille ei ollut omia paikkoja. Ja ne alkuun järjestyksessä olleet varastohuoneet lähtivät luisumaan kaaokseen jo siitä, kun joku etsi sieltä laturipiuhaa, toinen käsirasvaa ja kolmas sitä alimmaiseen kirjalaatikkoon lipsahtanutta kirjastoon palautettavaa kirjaa. Ja kun saman toistaa useita kertoja päivässä erinäisten esineiden kohdalla, kaaoslimbo pyörii jo täysillä.

Viime viikoksi lähdimme remonttievakkoon, pois palkattujen ammattilaisten tieltä. Saimme majailla lomareissussa olevien tuttavien luona, mikä oli hauska kokemus. Elelimme omaa arkeamme, mutta hieman eri kulmalta. Koulumatka kulki toisen mutkan kautta, saunavuoro vaihtoi paikkaa ja metrolle mentiin sisään toisesta sisäänkäynnistä. Oli iso telkkari, Disney+, Nintendo ja ikkunan takana lumisien koivujen sijaan mäntyjä.

Loma omassa arjessa sai kuitenkin stressin katkeria sivumakuja, kun palkatut ammattilaiset eivät koskaan saapuneet kotimme työmaalle. Kulkutautiaikaan sairastuminen ei tietenkään yllätä, mutta se yllätti, miten väliaikatietoja pitää kysyä, nyhtää, soittaa ja vaatia. Uusia aloituspäiviä saman firman eri tekijöiden kanssa sovittiin, ja jokaisena päivänä aamun toiveikkuus vaihtui tietoon siitä, että ketään ei tullut ja ärsytykseen siitä, että tullut ei myöskään puhelua tai edes tekstaria estymisestä.

Kaikki remontin dominopalikat seisovat paikallaan, kun yksi ei liikahda mihinkään. Lisäksi olin hömelönä optimistina aikatauluttanut työni ja kotona tehtävät kuvaukset remonttiaikataulun ympärille, eikä täyteen buukattu kuukausi anna juurikaan pelivaraa muutoksiin. Myös yksi lehtijuttu ja sen kuvaus oli sovittu kotiimme. Lisäksi olin varannut lastenvaatekirpparille myyntijakson hyvissä ajoin, myhäillen erinomaisuuttani, kun hoksasin hoitaa asian samaan syssyyn kuin lasten kamoja käydään muutenkin läpi omiin huoneisiin asettuessa. Ja sekin vielä, että kotonamme pidettäviä pianotunteja ei ole voitu järjestää, kun pianomme ympärillä on barrikadi ruokapöytää, sohvatyynyä ja legopalikoilla täytettyjä laatikoita.

Yritimme viime viikon hankkia työmaalle jotain toista tekijäfirmaa. Vaikka en halunnut vain jotain toista. Me itse olisimme voineet olla ne jotkut toiset, onhan puoliso tehnyt remonttia jos jonkinlaista. Mutta nyt halusimme haastavan lattian tasoituksen ja kokemusta vaativan kalanruotoparketin asentamiseen ammattilaiset. Me olimme valinneet firman suositusten ja henkilökohtaisen tapaamisen jälkeen, buukanneet heidät viikkoja etukäteen. Tavallaan oli kai onni, että edes se joku toinen tekijä ei ollut vapaana näin lyhyellä varoitusajalla.

Kun perjantaina olin ensin jäänyt remonttievakkomuuttokuormalla lastatun laatikkopyörän kanssa jumiin kinoksiin, saanut totaalisen meltdownin kylmän stressihien valuessa pitkin selkää ja kiroillut keskellä ihmisiä viliseviä katuja kuin vesikauhuinen merimies, olin aivan loppu. Kehoon salaa hiipinyt pingotus vapautui työviikon päätteeksi ja teki mieli jäädä siihen lumihankeen makaamaan ja itkemään.

Mutta taapersin pyörineni ja lapsineni kotiin – johon meidän alkuperäisen suunnitelmamme mukaan olisi pitänyt päästä tuona perjantaina palaamaan – ja roudasin norsun painoisen matkasäkin kotiin, tyhjensin sieltä päällimmäisen kerroksen epämääräistä kamaa ja lätkin jotain epämääräistä tilalle. Sitten poljimme puuroisessa lumessa ystävien luo.

Kun läsähdin perillä makaamaan ystävien eteisenlattialle rillit huurussa, nuoskalumen kuorruttamana ja erään autoilijan päässilmäisestä ohituksesta edelleen kauhua ja kiukkua täristen, olin varma, että en koskaan ole kykeneväinen nousemaan tästä ylös. Että en vain näemmä jaksa, että elämä on epämääräisissä kasseissa, epämääräisissä lokaatioissa, epämääräisen ajan. Mieluiten olen itse epämääräinen kasa tässä eteisen lattialla, ystävien koiran nuollessa naamaani. Nukun tässä ja herään sitten, kun remontti on valmis.

Mutta kun ystävä oli ensin saunottanut ja sitten istuttanut minut valmiiseen ruokapöytään, alkoi sormenpäihin ja aivoihin palata tunto. En ymmärrä, miten tiloihin itsensä saattaa kiskoa jostain remontista, mutta onneksi kaikkeen näemmä auttaa toisen ojentama empatia ja huolenpito.

Ei haitannut enää sekään, että minä, joka yleensä olen organisoinnin ja pakkaamisen mestari, olin pakannut mukaan muun muassa yhden uimahanskan, mutta en ainuttakaan puhdasta alushousua tai sukkaa.

Sunnuntaina illalla palasimme kotiin. Puoliso oli kiskonut varastohuoneista sängynpalaset ja pöydän tuoleineen esiin. Koonnut kalusteet, pedannut lakanat ja hakenut aamupalatarpeet jääkaappiin. Betoninen koti kaikui, mutta tuntui hyvältä olla kotona. Päätimme, että seuraavaksi lähdetään vasta, kun omin silmin näemme, että joku aloittaa hommat.

Eilen ja tänään saimme siis sanoa lapsille heidän lähtiessään kouluun, että me ilmoitetaan sitten, mihin tulette koulun jälkeen. Ja että katsotaan sitten illalla, missä nukutaan ensi yö.

Eilen he saivat tulla kotiin. Tänään kirjastoon, sillä minä pakkasin työpisteeni reppuun remontti-ihmisten saapuessa aamupäivästä meille. Vihdoinkin. Vielä ei toki tiedetä ihan varmasi, missä nukutaan yö, mutta sekin tässä selvinnee.