Tein keväällä tietoisen päätöksen tiivistää elämäni vain kotiin. Syksyllä tein tietoisen päätöksen laajentaa sitä taas ulospäin ja etenkin kulttuuririentoihin.

Keväällä päätös oli helppo. Kaikki oli joka tapauksessa peruttu ja kiinni, ja ajattelin, että kyllä me tämä pari kuukautta selvitään neljän seinän sisällä yhteisen hyvän eteen. Syksyllä alkoi valjeta, ettei tässä olekaan kyse ihan mistään parista kuukaudesta. Hyvistekijöidenkin yrityksissä yt-neuvottelut laittoivat pakkaa uusiksi, ja vaikka moni vääntäytyi uskomattomiin ponnistuksiin ja kuperkeikkoihin uuden tilanteen edessä, syksyillä alkoi tulla myös konkurssi-ilmoituksia.

Enpä tiedä alaa, jota korona ei olisi kolauttanut (tai ainakin pakottanut radikaalisti uudistumaan), mutta itse suren etenkin kulttuurialan takia. Se ala on harvalle mikään massimässäysala muutenkaan, ja keväällä monilta hävisivät kaikki työt päivässä.

Korvaavia tapoja esittää kulttuuria kehitettiin nopeasti, ja vaikka minäkin osallistuin esimerkiksi konsertteihin etänä, totuus on se, että ei se nyt ole ollenkaan sama. Ei kai kukaan nyt kävisi leffateatterissakaan, jos saman rainan katsominen kotioloissa ajaisi saman asian. Tahdon aistia kulttuurin kokonaisvaltaisesti, kokea yhteishurmion ja olla osa yleisön ja tekijöiden välille syntyvää vatsan pohjassa asti kutkuttavana tuntuvaa jännitettä.

Siksi syksyllä, kun kevään meemi-vitsit pandemian kestämisestä vuosien ajan eivät enää tuntuneetkaan niin huvittavilta, päätin tietoisesti antaa tukeni etenkin kulttuuritekijöille. Eikä se ollut pelkästään tuen osoitus, vaan myös oma nälkäinen kaipuuni täyttyä kulttuurista.

Niinpä vedin maskin naamalle, pakkasin käsidesin laukkuun ja lähdin kulttuuririentoihin. Museoihin, konsertteihin ja teattereihin, joissa kaikissa on pidetty huolta turvaväleistä. Välillä jo niin tiukasti, että huvitti. Olen Musiikkitalon yleisössä istunut parin metrin päässä jopa kanssani konserttiin saapuneesta puolisosta, jonka kanssa kuitenkin vaihtelen eritteitä ihan omasta tahdostani noin muuten.

Ja nyt sitten taas: peruttu, siirretty ja kiinni.

Huomaan väsyneeni, turtuneeni. En kyseenalaista uusia ohjeistuksia tai rajoituksia, tietenkään. Olen sääntöorientoitunut, luotan tieteeseen ja pyrin kantamaan vastuuni yhteisen hyvän eteen. On vain ollut mielenkiintoista huomata, miten tottunut tilanteeseen on.

Kun syksyllä lapsuuden kotiseuduillani Vaasassa todettiin tartuntaryppäitä, seurasin paniikin ja syyttelyjen katkuisia keskusteluja ja tunnistin siitä Helsingin tilanteen viime keväältä. Ahaa, he ovat nyt tuossa vaiheessa asian käsittelyä.

Se mikä omassa mielessäni oli jo lientynyt arkipäiväiseksi, oli Pohjanamaalla uutta ja pelottavaa. Ihan vain pelkistä maskeista ja niiden käytöstä tuskailtiin; asioita, jotka olivat täällä niin arkipäivää jo, että vaikka puhuisi toiselle silmälasit maskin takia niin huurussa, että eteensä ei näe, ei siitä kukaan jaksa edes tehdä nohevaa välihuomautusta. Tätä tämä nyt on.

On outoa ja jollain tavalla lohdullistakin, että vaikka ympärillämme pyörii virus, joka on pahimmillaan tappava, siitä on tullut niin osa elämää, että sitä ei jaksaisi koko ajan pelätä.  Alan ymmärtää ihmisiä, jotka pystyivät ja tahtoivat sotien aikanakin esimerkiksi tanssia, vaikka se oli laitonta. Elämä purkautuu ihmisistä ulos poikkeusoloissakin.

Siitä kaikesta syntyy outo yhdistelmä asioiden muuttumista normaaliksi ja kapinointia normaaliutta vastaan. En tahdo enää koskaan elää aikaa, jolloin pikkuflunssassa oli ihan normaalia mennä erinäisiin tapahtumiin tartuttamaan toisia edes siihen perusräkätautiin tai kun jokainen pikkupalaverikin piti järjestää kasvotusten. Mutta en jukoliste tahdo sitäkään, että mieli huutaa automaattisesti TURVAVÄLI vieraiden tullessa paria metriä lähemmäksi tai että ystävien kanssa pitää aina yhdessä miettiä, onko nyt ok halata.

Toinen puoli minusta ottaa tämän tiukempien rajoitusten ajan ymmärtäväisenä vastaan ja muuttaa rajoitukset mahdollisuudeksi hyggeillä ja joulutunnelmoida omassa kotipesässään. Toinen puoli minusta taas kaipaa kaikkea muuta niin kovasti, että se tuntuu fyysisenä kipuna ja tarpeena, melkein kuin nälkä, jano tai väsy.

Haluaisin tuntea basson kehossani, ympärilleni pakkautuvista ihmisistä hehkuvan lämmön, jalkojen alla tahmean lattian. Haluan täpötäyteen teatterisaliin, juopua kokemuksesta yhdessä muun yleisön kanssa. Tahtoisin nuolla popcornista suolaisia sormia leffateatterissa, seistä vieri vieressä tuntemattomien kanssa taidenäyttelyssä ja maistaa pikkujouluissa kaverin glögilasista.

Tahdon halata, liikuttua, hikoilla, tanssia ja nauraa. Yhdessä, ihan likitysten.

Samaan aikaan kun turtumus on tasoittanut epänormaalin normaaliksi, se on myös herättänyt vastareaktiona halun elää niin että tuntuu.

Välillä tuntuu, että päivät kuluvat, eikä mitään ihmeellistä jää mieleen. Vaikka elo on täynnä pieniä ja suuria ihmeitä! Siksi päätin alkaa kirjata kuukausikuulumisia. Tässä marraskuusta mieleen jääneet:

– Koin onnea, että toiveidemme mukaisesti kesämajakausi on venynyt jo pitkälle kesäkauden jälkeiseen aikaan. Karkasimme puolison kanssa sinne viettämään kevennettyjä työpäiviä kahdestaan, ja yksi marraskuinen yökin vietettiin pikkumökillä koko perheenä.

– Kirjoitin lasten kanssa kummilapsille Keniaan ja Kambodzaan joulukortit. Postit eivät ole kulkeneet koronan takia, ja työhuoneeni naulakossa ovat roikkuneet keväästä asti uudet värikynät ja muuta pientä kaikille kummilapsille, mutta ne saadaan matkaan sitten joskus. Jouluterveiset lähtivät matkaan kuriirilähetyksenä.

– Neuloin pitkästä aikaa, ja sain valmiiksi ihanan muhkumyssyn!

– Luin tai kuuntelin nämä neljä kirjaa, joista kaksi jälkimäistä olen saanut arvostelukappaleena: Ulla-Lena Lundbergin Jää, Suvi Vaarlan Westend, Miika Nousiaisen Pintaremontti, Elena Ferranten Aikuisten valheellinen elämä. Niiden arvostelut löytyvät Lähiömutsin IG:n Luettua 2020-kokokohtapallerosta.

– Juoksin vastakohtien perässä: kävin lenkeillä myräköissä ja päivän viimeisten auringonsäteiden kilkkeessä.

– Junnasin samaa joululaulua, Have yourself a merry little christmas -kappaletta, pianotreeneissä koko kuukauden. Pää ja sormet eivät vain meinaa taipua soittamaan sitä edes yhtä kertaa ilman takeltelua.

– Sain korona-ajan ensimmäisen nuhan ja kävin koronatestissä. Tulos oli negatiivinen, mikä on positiivista, kuten sekin, että ollaan oltu koko perhe terveenä kaikki nämä koronakuukaudet. Yhdeksän kuukautta, se on lapsiperheessä melkoinen temppu! Ja sainpa nyt kokea tätä aikaa ja tulevaisuuden historiaa nenäontelossa olevaa tikkua myöten. Koin testimatkalla myös sen elämyksen, kun räkä valuu solkenaan maskin sisällä, mutta et voi oikein tehdä mitään.

– Aloitin joulufiilistelyt ensin hiljakseen ja sitten kiihtyvään tahtiin. Ensin korkattiin joululaulut ja glögit, sitten alettiin ripustella tunnelmavaloja eri puolille kotia. Lopulta tehtiin ensimmäiset joulutortut, joulukukka-asetelmat ja piparit. Väkerrettiin puolison kanssa myös diy-joulukalenteriin yllätyspussukat. Marraskuun viimeisenä viikonloppuna sokka oli täysillä irti, kun tehtiin piparkakkuja ja lasten kanssa kolme komeaa piparitaloa tonttuja varten. Ja lopulta koristeltiin ruukkujoulukuusi ja fiilisteltiin enkelikelloa.

– Vietin perheen kanssa puolison etukäteisisänpäivää eväsretkeilemällä Kivinokan lintutornille.

– Tein taas yhden epäonnistuneen täytekakun.

– Jännitin USA:n vaaleja.

– Käyvin kuopuksen kanssa kahdestaan retkellä Jollaksen rämeellä (kirjoitan tästä myöhemmin lisää). Retken jälkeen mentiin vielä hiekkalelujen kanssa katsomaan auringonlasku merenrantaan. Niin, marraskuussa.

– Koin aivan kammottavia epäonnistumisen tunteita äitiydessä. Paha olo valui painavana pahana olona parin viikon ylle, kunnes jouluntaika ajoi sen tiehensä.

– Koin marraskuun hyökkäyksen: kroppa oli pitkästä aikaa jumissa, päätä särki, väsytti vaikka kuinka nukkui, tietokone temppuili, itketti.

– Kävin katsomassa ystävän kanssa kutsuvieraana Muiston jälki -esityksen.

– Turhauduin monen kuukauden kirppiskiertämisen jälkeen, kun toinen lapsista silti kulki pieneksi jääneissä ja moneen kertaan paikatuissa ja riekaleisissa vaatteissa, joten yhtenä iltana nakutin vaatetilaukset sisään useamman lastenvaatemerkin nettikauppaan.  

– Olin onnellinen joogasta ja sen tuomasta mielenrauhasta ja kropan vetreydestä.

– Sain peukaloon rakon teroittaessani lasten värikyniä. Niin huvittavaa, että tämä on syytä tästä marraskuusta muistaa.

– Istutin tulppaaneita parvekkeelle ruukkuihin.

– Olin fiiliksissä lihaskuntotreeneistä kaupungin ulkoliikuntapaikoilla.

– Olin huojentunut saatuani vihdoin purettua koronan aiheuttaman kaaoksen kuvien editoinnin kanssa. Kaikki kuvat keväältä lähtien on nyt käyty läpi ja editoitu, Lightroomissa ei ole enää epämääräisesti keskeneräisiä katalogeja, sain tyhjätä kameran muistikortit ja kuvakansioiden varmuuskopioiden varmuuskopiot ovat ajan tasalla. Huh!

– Ylensin itseni kylmävesiharrastajaksi ja ostin uintia varten uimakäsineet ja -tossut (niistä lisää myöhemmin).

– Liikutuin, kun postin mukana tuli kirje, jossa luki ”ensi syksyn ekaluokkalaiselle ja kotiväelle”.

– Otin ystävän neuvosta vaarin: koska marraskuussa oli vähän laskutettavaa duunia, tein myös vähemmän töitä. Luin joka aamu Hesarin kuin sunnuntaisin ja nappasin työpäivän lopusta aikaa lenkeille ilman otsalamppua.

– Rääyin kuunneltuani Jannika B:n Pyyntö-kappaleen.

– Kävin katsomassa Jää-oopperan.

– Menin monena iltana petiin samoihin aikoihin kuin lapset, ja monesti en jaksanut lukea kirjaa puolta tuntia pidempään, kun uni jo tuli.

– Nautin ensilumesta pikkumökillä.

– Kävin kuopuksen kanssa katsomassa kutsuvieraina Maaginen Kalevala -lastenmusikaalin.

– Vietin puolison kanssa vuosipäivää Hanaholmenissa. Olin tikahtua nauruun hotellihuoneemme 3D-takan kanssa.

– Tuijottelin ikkunalautamme nupuillaan olevaa marraskaktusta, joka piti jännityksessä useamman viikon, kunnes nuput marraskuun lopussa alkoivat avautua kukkimaan.

– En tiennyt itkeä vai nauraa, kun lapset leikkivät kavereidensa kanssa koronahippaa. Siinä hippa on koronavirus, ja muilla 4 rokotetta tartuntaa vastaan. Kun kaikki rokotteet on käytetty ja kaikilla on korona, leikki loppuu.

– Puin toppahousut päälle pikkujouluihin, kun naapureiden pienet pikkujoulut siirrettiin varmuudeksi ulos räntäsateeseen.

– Tyhjensin kalenteria omista ja perheen menoista, kun koronavirusepidemian takia Helsinki siirtyi taas tiukempiin rajoituksiin ja suosituksiin.