Tein keväällä tietoisen päätöksen tiivistää elämäni vain kotiin. Syksyllä tein tietoisen päätöksen laajentaa sitä taas ulospäin ja etenkin kulttuuririentoihin.

Keväällä päätös oli helppo. Kaikki oli joka tapauksessa peruttu ja kiinni, ja ajattelin, että kyllä me tämä pari kuukautta selvitään neljän seinän sisällä yhteisen hyvän eteen. Syksyllä alkoi valjeta, ettei tässä olekaan kyse ihan mistään parista kuukaudesta. Hyvistekijöidenkin yrityksissä yt-neuvottelut laittoivat pakkaa uusiksi, ja vaikka moni vääntäytyi uskomattomiin ponnistuksiin ja kuperkeikkoihin uuden tilanteen edessä, syksyillä alkoi tulla myös konkurssi-ilmoituksia.

Enpä tiedä alaa, jota korona ei olisi kolauttanut (tai ainakin pakottanut radikaalisti uudistumaan), mutta itse suren etenkin kulttuurialan takia. Se ala on harvalle mikään massimässäysala muutenkaan, ja keväällä monilta hävisivät kaikki työt päivässä.

Korvaavia tapoja esittää kulttuuria kehitettiin nopeasti, ja vaikka minäkin osallistuin esimerkiksi konsertteihin etänä, totuus on se, että ei se nyt ole ollenkaan sama. Ei kai kukaan nyt kävisi leffateatterissakaan, jos saman rainan katsominen kotioloissa ajaisi saman asian. Tahdon aistia kulttuurin kokonaisvaltaisesti, kokea yhteishurmion ja olla osa yleisön ja tekijöiden välille syntyvää vatsan pohjassa asti kutkuttavana tuntuvaa jännitettä.

Siksi syksyllä, kun kevään meemi-vitsit pandemian kestämisestä vuosien ajan eivät enää tuntuneetkaan niin huvittavilta, päätin tietoisesti antaa tukeni etenkin kulttuuritekijöille. Eikä se ollut pelkästään tuen osoitus, vaan myös oma nälkäinen kaipuuni täyttyä kulttuurista.

Niinpä vedin maskin naamalle, pakkasin käsidesin laukkuun ja lähdin kulttuuririentoihin. Museoihin, konsertteihin ja teattereihin, joissa kaikissa on pidetty huolta turvaväleistä. Välillä jo niin tiukasti, että huvitti. Olen Musiikkitalon yleisössä istunut parin metrin päässä jopa kanssani konserttiin saapuneesta puolisosta, jonka kanssa kuitenkin vaihtelen eritteitä ihan omasta tahdostani noin muuten.

Ja nyt sitten taas: peruttu, siirretty ja kiinni.

Huomaan väsyneeni, turtuneeni. En kyseenalaista uusia ohjeistuksia tai rajoituksia, tietenkään. Olen sääntöorientoitunut, luotan tieteeseen ja pyrin kantamaan vastuuni yhteisen hyvän eteen. On vain ollut mielenkiintoista huomata, miten tottunut tilanteeseen on.

Kun syksyllä lapsuuden kotiseuduillani Vaasassa todettiin tartuntaryppäitä, seurasin paniikin ja syyttelyjen katkuisia keskusteluja ja tunnistin siitä Helsingin tilanteen viime keväältä. Ahaa, he ovat nyt tuossa vaiheessa asian käsittelyä.

Se mikä omassa mielessäni oli jo lientynyt arkipäiväiseksi, oli Pohjanamaalla uutta ja pelottavaa. Ihan vain pelkistä maskeista ja niiden käytöstä tuskailtiin; asioita, jotka olivat täällä niin arkipäivää jo, että vaikka puhuisi toiselle silmälasit maskin takia niin huurussa, että eteensä ei näe, ei siitä kukaan jaksa edes tehdä nohevaa välihuomautusta. Tätä tämä nyt on.

On outoa ja jollain tavalla lohdullistakin, että vaikka ympärillämme pyörii virus, joka on pahimmillaan tappava, siitä on tullut niin osa elämää, että sitä ei jaksaisi koko ajan pelätä.  Alan ymmärtää ihmisiä, jotka pystyivät ja tahtoivat sotien aikanakin esimerkiksi tanssia, vaikka se oli laitonta. Elämä purkautuu ihmisistä ulos poikkeusoloissakin.

Siitä kaikesta syntyy outo yhdistelmä asioiden muuttumista normaaliksi ja kapinointia normaaliutta vastaan. En tahdo enää koskaan elää aikaa, jolloin pikkuflunssassa oli ihan normaalia mennä erinäisiin tapahtumiin tartuttamaan toisia edes siihen perusräkätautiin tai kun jokainen pikkupalaverikin piti järjestää kasvotusten. Mutta en jukoliste tahdo sitäkään, että mieli huutaa automaattisesti TURVAVÄLI vieraiden tullessa paria metriä lähemmäksi tai että ystävien kanssa pitää aina yhdessä miettiä, onko nyt ok halata.

Toinen puoli minusta ottaa tämän tiukempien rajoitusten ajan ymmärtäväisenä vastaan ja muuttaa rajoitukset mahdollisuudeksi hyggeillä ja joulutunnelmoida omassa kotipesässään. Toinen puoli minusta taas kaipaa kaikkea muuta niin kovasti, että se tuntuu fyysisenä kipuna ja tarpeena, melkein kuin nälkä, jano tai väsy.

Haluaisin tuntea basson kehossani, ympärilleni pakkautuvista ihmisistä hehkuvan lämmön, jalkojen alla tahmean lattian. Haluan täpötäyteen teatterisaliin, juopua kokemuksesta yhdessä muun yleisön kanssa. Tahtoisin nuolla popcornista suolaisia sormia leffateatterissa, seistä vieri vieressä tuntemattomien kanssa taidenäyttelyssä ja maistaa pikkujouluissa kaverin glögilasista.

Tahdon halata, liikuttua, hikoilla, tanssia ja nauraa. Yhdessä, ihan likitysten.

Samaan aikaan kun turtumus on tasoittanut epänormaalin normaaliksi, se on myös herättänyt vastareaktiona halun elää niin että tuntuu.

Jaa: