Tein keväällä tietoisen päätöksen tiivistää elämäni vain kotiin. Syksyllä tein tietoisen päätöksen laajentaa sitä taas ulospäin ja etenkin kulttuuririentoihin.
Keväällä päätös oli helppo. Kaikki oli joka tapauksessa peruttu ja kiinni, ja ajattelin, että kyllä me tämä pari kuukautta selvitään neljän seinän sisällä yhteisen hyvän eteen. Syksyllä alkoi valjeta, ettei tässä olekaan kyse ihan mistään parista kuukaudesta. Hyvistekijöidenkin yrityksissä yt-neuvottelut laittoivat pakkaa uusiksi, ja vaikka moni vääntäytyi uskomattomiin ponnistuksiin ja kuperkeikkoihin uuden tilanteen edessä, syksyillä alkoi tulla myös konkurssi-ilmoituksia.
Enpä tiedä alaa, jota korona ei olisi kolauttanut (tai ainakin pakottanut radikaalisti uudistumaan), mutta itse suren etenkin kulttuurialan takia. Se ala on harvalle mikään massimässäysala muutenkaan, ja keväällä monilta hävisivät kaikki työt päivässä.
Korvaavia tapoja esittää kulttuuria kehitettiin nopeasti, ja vaikka minäkin osallistuin esimerkiksi konsertteihin etänä, totuus on se, että ei se nyt ole ollenkaan sama. Ei kai kukaan nyt kävisi leffateatterissakaan, jos saman rainan katsominen kotioloissa ajaisi saman asian. Tahdon aistia kulttuurin kokonaisvaltaisesti, kokea yhteishurmion ja olla osa yleisön ja tekijöiden välille syntyvää vatsan pohjassa asti kutkuttavana tuntuvaa jännitettä.
Siksi syksyllä, kun kevään meemi-vitsit pandemian kestämisestä vuosien ajan eivät enää tuntuneetkaan niin huvittavilta, päätin tietoisesti antaa tukeni etenkin kulttuuritekijöille. Eikä se ollut pelkästään tuen osoitus, vaan myös oma nälkäinen kaipuuni täyttyä kulttuurista.
Niinpä vedin maskin naamalle, pakkasin käsidesin laukkuun ja lähdin kulttuuririentoihin. Museoihin, konsertteihin ja teattereihin, joissa kaikissa on pidetty huolta turvaväleistä. Välillä jo niin tiukasti, että huvitti. Olen Musiikkitalon yleisössä istunut parin metrin päässä jopa kanssani konserttiin saapuneesta puolisosta, jonka kanssa kuitenkin vaihtelen eritteitä ihan omasta tahdostani noin muuten.
Ja nyt sitten taas: peruttu, siirretty ja kiinni.
Huomaan väsyneeni, turtuneeni. En kyseenalaista uusia ohjeistuksia tai rajoituksia, tietenkään. Olen sääntöorientoitunut, luotan tieteeseen ja pyrin kantamaan vastuuni yhteisen hyvän eteen. On vain ollut mielenkiintoista huomata, miten tottunut tilanteeseen on.
Kun syksyllä lapsuuden kotiseuduillani Vaasassa todettiin tartuntaryppäitä, seurasin paniikin ja syyttelyjen katkuisia keskusteluja ja tunnistin siitä Helsingin tilanteen viime keväältä. Ahaa, he ovat nyt tuossa vaiheessa asian käsittelyä.
Se mikä omassa mielessäni oli jo lientynyt arkipäiväiseksi, oli Pohjanamaalla uutta ja pelottavaa. Ihan vain pelkistä maskeista ja niiden käytöstä tuskailtiin; asioita, jotka olivat täällä niin arkipäivää jo, että vaikka puhuisi toiselle silmälasit maskin takia niin huurussa, että eteensä ei näe, ei siitä kukaan jaksa edes tehdä nohevaa välihuomautusta. Tätä tämä nyt on.
On outoa ja jollain tavalla lohdullistakin, että vaikka ympärillämme pyörii virus, joka on pahimmillaan tappava, siitä on tullut niin osa elämää, että sitä ei jaksaisi koko ajan pelätä. Alan ymmärtää ihmisiä, jotka pystyivät ja tahtoivat sotien aikanakin esimerkiksi tanssia, vaikka se oli laitonta. Elämä purkautuu ihmisistä ulos poikkeusoloissakin.
Siitä kaikesta syntyy outo yhdistelmä asioiden muuttumista normaaliksi ja kapinointia normaaliutta vastaan. En tahdo enää koskaan elää aikaa, jolloin pikkuflunssassa oli ihan normaalia mennä erinäisiin tapahtumiin tartuttamaan toisia edes siihen perusräkätautiin tai kun jokainen pikkupalaverikin piti järjestää kasvotusten. Mutta en jukoliste tahdo sitäkään, että mieli huutaa automaattisesti TURVAVÄLI vieraiden tullessa paria metriä lähemmäksi tai että ystävien kanssa pitää aina yhdessä miettiä, onko nyt ok halata.
Toinen puoli minusta ottaa tämän tiukempien rajoitusten ajan ymmärtäväisenä vastaan ja muuttaa rajoitukset mahdollisuudeksi hyggeillä ja joulutunnelmoida omassa kotipesässään. Toinen puoli minusta taas kaipaa kaikkea muuta niin kovasti, että se tuntuu fyysisenä kipuna ja tarpeena, melkein kuin nälkä, jano tai väsy.
Haluaisin tuntea basson kehossani, ympärilleni pakkautuvista ihmisistä hehkuvan lämmön, jalkojen alla tahmean lattian. Haluan täpötäyteen teatterisaliin, juopua kokemuksesta yhdessä muun yleisön kanssa. Tahtoisin nuolla popcornista suolaisia sormia leffateatterissa, seistä vieri vieressä tuntemattomien kanssa taidenäyttelyssä ja maistaa pikkujouluissa kaverin glögilasista.
Tahdon halata, liikuttua, hikoilla, tanssia ja nauraa. Yhdessä, ihan likitysten.
Samaan aikaan kun turtumus on tasoittanut epänormaalin normaaliksi, se on myös herättänyt vastareaktiona halun elää niin että tuntuu.
Puritpa hienosti sanoiksi myös omia fiiliksiäni.
Täällä Kymenlaakson alueella myös siirryttiin leviämisvaiheeseen eilen. Kaupunkilaiset ”sotivat” somessa, mutta osa (kuten myös minä) on tietyllä tapaa tottunut ja turtunut.
Sopeudumme taas näihin tiukentuneisiin rajoituksiin, mutta toki samaan aikaan sitä vienosti toivoo ensi kevään ja kesän olevan parempia.
Että voisi tavata ihmisiä ilman maskeja ja turvavälejä, pääsisi edes pieniin tapahtumiin. Että elämä olisi jotain muuta kuin koti, oma pihapiiri ja ne hyvin tutuiksi tulleet lenkkipolut. Vaikka niitäkin on oppinut arvostamaan ihan toisella tavalla tässä viime kuukausien aikana.
Silti sitä toisenlaistakin elämää saa kaivata, koska tällainen eristäytyminen ei ole monille ihmisille luonnollista.
Näinpä, eristäytyminen ei ole luonnollista. Ihminen on kuitenkin laumaeläin. Onni on, että itsellä on kuitenkin perhe tässä ympärillä <3 Vaikka olen viime vuosikymmen aikana löytänyt itsestäni erakkopiirteitä (pikkulapsiperheellistyminen liittynee), huomaan kaipaavani kipeästi kokemusta ihmisten keskellä olemisesta. Siis ihan ventovieraidenkin, kollektiivisesti jonkun asian ääreen kokoontuneiden.
Perheen kanssa on oppinut toisella tapaa tulemaan toimeen tässä viime kuukausien aikana , kun on ollut ns pakko entisestään rauhoittua olemaan keskenään oman perheen kesken.
Esimerkiksi kesä meni aika pitkälti perheen kanssa kotona ja mökillä ❤
Erakkoluonnetta löytyy nykyään myös täältä ja sekin on vain korostunut kuluneen vuoden aikana. Vaikka samaan aikaan kaipaan tiettyjä ihmisiä ympärilleni, työkavereita ja esimerkiksi sitä, että voisi edes kaupassa käydä normaalisti.
Tämä vuosi on kuitenkin opettanut, millaisiin asioihin ja ihmisiin haluan aikaani käyttää ❤
Joo se on totta, että kulunut vuosi on opettanut karsimaan, ja se on myös hyvä asia. Aika paljon turhaa röynää ollut elämässä, enkä niitä kaipaa takaisin.
”Hyvistekijöidenkin yrityksissä” ? Onko siis myös pahistekijöiden yrityksiä..? Tästä kohdasta tuli inhottava olo. Oli sitten yrittäjä, palkansaaja, kotiäiti tai mitä vain niin moinen kommentti ja vastakkainasettelu ryhmien sisällä tai välillä ei edistä hyvää keskustelukulttuuria.
Kyllä, todellakin yrityskentällä on myös pahistekijöitä.
Näkemys hyviksistä ja pahiksista on subjektiivinen ja Tiinat:n esittämä kommentti erittäin aiheellinen. Voi esim. perustellusti olla sitä mieltä että kaupallisia yhteistöitä tekevät somevaikuttajat ovat pahiksia, koska nostavat kulutusta esille kanavissaan, mikä lisää turhaa kuluttamista seuraajien keskuudessa. Tai sitten voi olla sitä mieltä että jos yrittää nostaa kestävämpiä vaihtoehtoja esille, pääseekin hyvisten listalle. Voi myös ajatella että kaivosyhtiöt ovat pahiksia kun turmelevat luontoa mutta sitten taas voi pohtia niiden olevan hyviksiä koska mahdollistavat vaikkapa elektroniikkatuotannon tarvitsemat raaka-aineet mikä taas esim. mahdollistaa etäviestinnän ja poistaa tarvetta matkata hiilidioksidipäästöjä tuottavilla kulkuneuvoilla. Suo siellä, vetelä täällä. Mutta tässä yhteydessä toki omastakin mielestäni vähän typerä viittaus ”hyvistekijöiden” konkursseihin. Tämän arvottamisen olisi todella voinut jättää tekstistä pois.
Näkemys hyviksistä ja pahiksista on totta kai myös osittain subjektiivinen ja aivan saletisti monipiippuinen.
Siltikin olen itse tuntenut surua ja tietynlaista epäreiluuden tunnetta, että korona iskee yrityksissäkin niihin, jotka ovat jo valmiiksi vähän heikommilla; yksinyrittäjiin, pienyrittäjiin, freelancereihin, marginaalisiin tekijöihin ja jengiin, jonka tekemistä ohjailee muukin kuin tavoite tehdä mahdollisimman paljon voittoa.
Kyllä. Tähän on niin turtunut että rajoitukset lähinnä ärsyttävät. Että taasko! Viruksia tulee ja menee. Tämä ei katoa vaan sen kanssa on opittava elämään. Ja vieläpä mielestäni niin että ihmiset eivät enää enempää sairastuisi henkisesti. Kuka tietää koska seuraavan kerran joku jossain syö jotakin josta lähtee uusi virus. Se voi olla milloin vain.
Josko se rokottein saataisiin katoamaan, hiljalleen. En tahtoisi oppia elämään näin kuten nyt, tahdon sen kummemmin ajattelematta annetut halaukset takaisin elämääni <3
Mutta joo, turtumusta ja turnausväsymystä alkaa olla ilmassa täälläkin.
Kyllä kyllästyttää, raskasta on ikuisen marraskuun päälle korona. Sen verran eroa, että kuulun siihen hiljaiseen massaan, joka pysyy kotonaan, että ne vähät kynnelle kykenevät voivat kulttuuririennoista nauttia (tai pystyivät tähän asti). Kyllä, kaipaan niin paljon että rintaa puristaa leffateatteria, näytelmiä, keikkoja, viinilaseja hälisevässä ravintolassa, ystävien halaamista. Kaipaan jopa sitä, että voisin mennä ruokakauppaan ja itse valita omenani. Kirjastossakaan en ole käynyt aikoihin (vaikka Bookbeat tuo kirjat luokse, niin on sekin eri asia kuin kirjastossa seikkailu). Mutta puren hammasta, (kiskon rautaa ja c-vitamiinia purkista, ehkäpä se piristää, buahhhaa), tilaan ruuat kotiin, kävelen tai fillaroin loskassa ja susipimeässä hakemaan aamutuimaan paketteja pakettiautomaatista (ettei siellä olisi ruuhkaa) ja toivon, että herännyt toivo rokotteesta ja normaalista elämästä oikeasti toteutuu samaan tahtiin auringonvalon lisääntymisen kanssa. Elämä on tätä nyt ja ”normaali” tuntuu niin kaukaiselta.
Enkä mä siis arvostele (ehkä halua) palveluita käyttäviä ja kulttuuririentoihin osallistuvia (oikeasti ihan hyvä, että jotkut osallistuu, niin ehkä meillä on kulttuurialan työntekijöitä tämän jälkeen ja kyllä turvallisuuden eteen on tehty paljon töitä). Mutta silti, jos kaikki osallistuisi, ei olisi turvallisuutta, eli jokaisella meistä on oma osansa. Itse olen nyt valinnut tämän strategian ja näin marraskuussa se oikeasti pännii kuin pientä oravaa (no, oikeasti ei jaksa edes olla pottuuntunut, olo on lähinnä apaattinen). Ja kyllä pienesti aattelen, että sitten joskus jos elämä on taas normaalia, niin vähät välitän ilmastonmuutoksesta ja lentolakoista ja mistään muusta. Teen ne matkat josta olen tämän vuoden aikana haaveillut, enkä yhtään välitä vaikka se onkin epäekologista, tekee musta huonon ihmisen ja ”kotimaan matkailu on uusi trendi”.
Kun keväällä mietti, että no onneksi tämä ei tapahdu marraskuussa, eipä osananut – ehkä onneksi – nähdä tätä tulevaksi. Toisaalta itse rakastan joulunaikaa, ja olen antanut itseni hurahtaa joulutunnelmointiin ihan kunnolla ja jo hyvissä ajoin. Se kaikki on tuonut hurjasti lämpöä ja hyvää mieltä, ja samalla kaavalla aion jatkaa koko joulukuun.
Mielenkiinnolla ja kauhulla odotan, mitä sitten tosiaan tapahtuu, jos ja kun tämä tästä normaaliksi palautuu. Itse olen huomannut unelmoivani matkustamisesta jonnekin kauas, vaikka ei oltaisi minnekään ainakaan lennelty normaalioloissakaan. Se miten tämä sitten joskus purkautuu maapallon mittakaavassa, huh.