Hengitä, vaikka rintakehän päällä syyllisyys painaa vastaan tulisilla kämmenillään.

Miksi piti huutaa, sivaltaa sanoin kuin vastassa olisi aikuinen.

Meriveden kylmä syleily saa mielen terävöitymään, sinne tänne levinneet ajatukset keskittymään sekuntiin ja sitä seuraavaan. Veto, polkaisu, veto.

Keitä kuppi teetä, tee rituaalista hidas tanssi. Täyty, tyhjene. Hengitä, helvetti hengitä.

Vanhemmuutta voi opetella, lukeneisuusmittarein olisin mestari. Mutta kehässä kellon soinnin värähdellessä ilmassa unohdan kaiken, hätäännyn, taannun.

Takkatuli loimuaa lämpöään, itkusta väsyneiden silmien katse valuu loimun läpi. Mieli uppoaa mukana jonnekin horteen ja unen välitilaan.

Miten vaatia toista arvostamaan, jos itse käyttäytyy arvottomasti? Miten toivoa toiselta kuuntelemista, jos omat korvat ovat täynnä veren kohinaa?

Koita nukkua, vaikka pää kieppuu ajatusten mukana. Lue, vaikka mielessä ei ole tilaa.

Vello itsesäälissä, johon ei luultavammin olisi varaa.

Tomuta matot, tiskaa, sulje aurinkosähkö. Kori on pakattuna kotiinlähtöä varten, auringonlaskuun asti aikaa.

Vanhemmuudessa hankalinta on olla aikuinen. Tunteiden hallitsematon maksimaalisuus joka suuntaan.

Kokoa itsesi. Hengitä. Ole sinulle annetun arvoinen.

(Keitä illalla iso kattilallinen riisipuuroa.)

Jaa: