Hiihto teki viime viikoksi vielä yllätyspaluun, mutta tällä viikolla takapihan metsissä on alkanut näyttää siltä, että olen julistanut hiihtokauden omalta osaltani loppuneeksi. Onkin ollut aika vaihtaa monot juoksulenkkareihin.

Vaihtelu virkistää tässäkin, ja vaikka en koskaan olekaan ollut kyllästynyt juoksuun, nyt hiihtokauden mittaisen tauon jälkeen ajatus juoksemisesta on kutkuttanut ihan uudella tavalla. Sen huomasi jo siitä, miten viimeisillä hiihtolenkeillä kuuntelin ihastuneena, miltä poluille palanneiden juoksijoiden askellus kuulosti. Nastalenkkareiden rouske sai vaihtelun taian ja kevään ilon loikkaamaan vatsassa.

Poluilla ja metsissä juostessa nastat toimivat

Syksyllä minäkin hankin ensimmäiset nastalenkkarini. Olen nyt juossut aktiivisesti puolentoista vuoden ajan, ja ensimmäisen talveni juoksin pitopohjakengillä. Silloin Helsinkiin ei tullut lunta, eikä metsäpoluille ehtinyt muodistua oikein edes kunnolla jäisiä kohtia. Lisäksi kuulostelin koko ajan, olenko ihan tosissani muuttumassa läpi vuoden juoksijaksi.

Nyt toisen aktiivisen juoksutalven edellä totesin, että pitopohjakenkäni olivat ihan hurjat möhkäleet. Kyllähän niillä todistettavasti juoksi monta kuukautta, mutta retkeilyyn tarkoitettuna ne eivät todellakaan olleet omiaan juoksemiseen. Ja kun juoksuharrastukseni näyttäisi tulleen jäädäkseen, nastalenkkareille olisi varmasti käyttöä tulevien vuosien ajan.

Nastalenkkareita puolsi myös se, että juoksen lähestulkoon aina maastossa, ja kovin alusta ovat hiekkatiet. Asfaltilla juostessa nastat saattaisivat olla jaloille liian kovakouraiset. Ja nyt Helsingissäkin kadut ovat jo monin paikoin kuivat, kun metsässä polut ovat vielä lumen ja jään peitossa.

Kymmenien kokeilujen jälkeen jalkaan jäivät Sarvat

Nastalenkkareiden ostaminen oli sitten ihan yhtä kammottavaa kuin uusien lenkkareiden ostaminen aina. Minulla on eripariset jalat, laskeutuneet jalkaholvit ja muutenkin vänkyrät koivet, joten sopivien kenkien löytäminen on tuskaista. Niin nytkin. Googlailin ensin monta iltaa tietoa nastakengistä ja sen jälkeen sovitin silti vielä lukemattoman määrän kenkäpareja. Valtaosa niistä tuntui tukalilta jaloissa jo ennen kuin otin askeltakaan.

Lopulta päädyin kenkäpariin, joka tuntui hyvältä kaupassa ja joiden nastojen pidon erinomaisuudesta olin lukenut kokemuksia. Sarva Xero 5-nastakengissä on sekin hyvä puoli, että ne sentään suunnitellaan Suomessa, vaikka tuotanto on toki näissäkin Aasiassa. En tiedä, kestääkö tuotanto lähempää tutkiskelua. Ainakin kovin hankalaksi tietojen löytäminen siitä on tehty.

Lenkkarimerkkien vastuullisuusteot ovat kehnolla tolalla

Siksi tähän väliin huomautus siitä, että eettisesti ja ekologiesti parhaat lenkkarit ovat aina ne, jotka jo löytyvät kaapista. Eetti ry ränkkäsi juuri 15 eri lenkkarikenkämerkin vastuullisuuden, ja eipä tulokset iloisia uutisia tarjoilleet. Kaikki 15 Eetin arvioimaa kenkämerkkiä päätyivät kahteen huonoimpaan D- ja E-kategoriaan.

Sarva ei ollut tuossa vertailussa mukana, mutta sen tuotantotietojen huono saatavuus kertonee jo jotain. Mukana oli kuitenkin Puma, jonka (nastattomat) Eternity Nitro -juoksukengät juuri sain pr-kappaleina. Päivitin siis vihdoin 15 vuotta vanhat, vinoiksi kuluneet ja kuumaliimalla korjaillut lenkkarini. Eli kaikki kenkiäni kauhistelleet, ei hätää enää! Uudet tossuni tuntuivat aivan ihmeellisen ihanilta jalkaan – kuin ne olisivat vanhat tutut jalkoihini muotoutuneet lenkkarit. Aivan käsittämätöntä!

Vaikka uusien juoksukenkien hankkiminen oli siis paikallaan ja sattumalta ne olivat täydelliset kaverit venkuloihin jalkoihini, onhan se nihkeän ikävän hien nostattavaa tietää, että myös Puma sijoittui vastuullisuudessa D-kategoriaan.

Siispä Eetin neuvojen mukaisesti vaadin nyt Sarvaa sekä Pumaa ja tietenkin myös muita kenkämerkkejä:
  • Sitoutumaan elämiseen riittävään palkkaan
  • Laittamaan alihankkijoiden päästöt kuriin
  • Panostamaan vastuullisiin materiaaleihin

Hiertävät juoksukengät – mitä tehdä

Vaikka Sarvan nastakengät tuntuivat kaupassa kaikista parhailta jalkaan, jo ensimmäisen lenkin jälkeen jalkapohjani olivat vereslihalla. Siitäkin huolimatta, että olin ennakkovarustautunut rakkolaastareilla. Laskeutunut jalkaholvini ei tykännyt uusien kenkien pohjasta vähän enemmän käpsytellessä lainkaan, mikä sentään oli siinä mielessä positiivinen asia, että se oli ainut ongelmakohta. Kantapää ja varpaat olivat ihan tyytyväisinä.

Kyselin Lähiömutsin seuraajilta Instagramissa vinkkejä – koska ei ole vielä tullut sellaista asiaa, johon ei tästä jengistä löytyisi asiantuntijuutta tai kokemusperäisiä neuvoja.

Tällaisia asioita suositeltiin hiertävien kenkien kesyttämiseen:
  • Urheiluteippi. Mikäli on rakoille altistuvaa sorttia, kannattaa helposti rullautuvien ja irtoavin rakkolaastareiden lisäksi kokeilla urheiluteippiä. Tämä auttoi vähän, mutta en ehtinyt kokeilla tätä kuin jälkihoitona, kun tarkoitus olisi ennaltaehkäistä vaurioita
  • Kunnon juoksusukat. En ollut tullut ajatelleeksi, että sukallakin on merkitystä. Itse inhoan niitä sellaisia tiukkoja hiostavasta materiaalista valmistettuja urheilusukkia. Tuntuu, että niissä jalat kuristuvat ja tukehtuvat. Mutta rakkojen kannalta saattaisi olla hyvä, että sukka ei pääse ollenkaan liikkumaan kengän sisällä. Itse käytän mieluiten näin talvisin merinovillaisia urheilusukkia, mutta sain myös vinkin, että niiden päälle voisi vielä vetäistä vaikka ihan ohuen sukkahousumateriaalista valmistetun sukan. Se pitäisi paketin paremmin kasassa, minkä lisäksi tuplasukkien pitäisi estää hiertymätunne iholla, kun paine osuu sukkien väliin. Tiedä sitten.
  • Uudet pohjalliset. Tämä oli itselleni se taikasana. Vaikka rakot tulivat juuri jalkapohjiin, en ollut ajatellut, että pohjallisen voisi vaihtaa. Kävin juoksukaupassa seisoskelemassa laitteella, joka mittasi jalkojani ja totesi saman kuin minä itse: eripariset jalat + matala jalkaholvi. Niinpä ostin Sidas-pohjalliset, jotka ottivat huomioon matalan jalkaholvin. Ja se riitti! En edelleenkään juoksisi nastakengilläni maratonia, mutta 7–13 kilometrin lenkeillä kengät toimivat niin hyvin kuin uskallan toivoa.

Talvijuoksu on helppoa, kevättalvijuoksu vaatii jo sinnikkyyttä

Vaikka nastapopoasiat ovat nyt kunnossa, huomasin jännittäväni ensimmäisiä juoksulenkkejä hiihtokauden jälkeen. Että mitä jos en parin kuukauden tauon jälkeen jaksakaan juosta enää yhtään ja joudun aloittaa kaiken alusta. No onneksi niin ei käynyt ­– hiihto on pitänyt kunnon hyvin yllä. Tosin ensimmäisen lenkin jälkeen lihakset olivat kipeinä kuin pitkänkin tauon jälkeen, niin hienovaraista eroavaisuutta juoksussa ja hiihdossa käytettävissä lihaksissa on.

Tuli myös huomattua sama kuin pyöräilyn kanssa: talvipyöräily on ihan helppoa hommaa. Mutta sitten aletaan vaatia sissiasennetta, kun pitää kyntää eteenpäin kymmenien senttien loskassa, jota räiskyy kulkiessa naamalle asti. Villasäärystimet suojaavat nilkkoja ja sääriä pahimmilta roiskeilta, ja onneksi sain pitää merinovillasukkani. Villa kun ei tunnu niin ikävältä märkänäkään. Sarva-kenkieni vettähylkivyys ei nimittäin silloin paljon auta, kun oikeasti juostessaan tarvitsisi kokovartalokumpparit.

Lue myös:

Jaa: