©Lahiomutsi Arkikuva 18 2018 Harrastusrumba-8629

Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Minulla on kummallinen viha-rakkaussuhde lasten harrastuksiin. On ihanaa, että kotikaupungissa on valtavan monipuolinen määrä harrastuksia, joista valita. Ja on ihanaa, että lapset ovat löytäneet sieltä itselleen mieleistä tekemistä. Jos lapset saisivat itse päättää, heillä olisi moninkertainen määrä harrastuksia nykyiseen verrattuna. Mutta omat resurssini riittävät yhteen ohjattuun ja kelloon sidottuun harrastuskertaan viikossa per mukula. Siitäkin huolimatta, että välillä on ollut kuukausia, kun lapsen tanssikaverin isovanhemmat ovat vieneen lasta useammin treeneihin kuin minä.

Jaetut kuskausvuorot ovatkin olleet pelastukseni, sillä muuten pakkani ei pysyisi kasassa. En edes ymmärrä, miten se on minulle jotenkin niin vaikeaa, mutta koitan avata syitä:

Harrastuspäivät vievät aina koko päivän työpäivän ja päiväkotipäivän päälle, enkä pidä siitä kiireentunnusta. Äkkiä kotiin ja syömään ja sitten hitonmoisella kiireellä harrastuksiin, jotta voi taas kiireellä tulla kotiin iltatoimille, että ehtii ajoissa nukkumaan. Leppoisaa. Minun vuorollani mukana tulee aina myös toinen lapsistamme, ja tunti esimerkiksi tyhjillä koulukäytävillä aikaa tappaen on tavattoman puuduttavaa sekä minulle että lapselle.

Kesä tosin on muuttanut (tätäkin) asiaa leppoisammaksi. Lähteminen ja meneminen on helpompaa, kun pukemista ja riisumista on 500 prosenttia vähemmän kuin noin muuten. Lisäksi loskakelien jäädessä taakse, voidaan taas kulkea laatikkopyörällä. Sen kyytiin mahtuu tarvittaessa neljäkin mukulaa, eikä olla julkisten aikataulujen varassa. Vaikka julkiset kulkevatkin hyvin, silti pyörän kyydissä tunnen olevani vapaampi. Sitten vielä se lisäkivuus, että toisen lapsen kanssa on mukavampi odottaa toisen lapsen harrastuksen ajan, kun pihalla on lämmin ja illallakin valoisaa.

Kesäharrastamiseenkin kuuluu kuitenkin vielä lisäksi joku hämmentävä huono karma, joka minua seuraa harrastuskuskauksiin. Kun ensimmäisen kerran vein lapsia kesäfutikseen (molempien treenit samana päivänä ja peräkanaa; niin täydellistä, että lipsuin yhden harrastuksen säännöstäni) lähdimme hyvillä mielin ja ajoissa matkaan. Laatikkopyörä oli huollossa, joten esikoinen polki omalla pyörällä ja kuopus istui lastenistuimessa pyöräni tarakalla.

Noin puolivälissä matkaa puhelimestani ja näin ollen myös kartastani loppui akku keskellä melko vierasta kaupunginosaa. Lähdimme polkemaan summanmutkissa muistikuvani mukaan. Yhtäkkiä ei enää ollutkaan niin paljon aikaa, ja jouduin hoputtamaan esikoista pyöräilyn kanssa. Kesken hoputukseni esikoiselta irtosivat ketjut pyörästä. Räpelsin kuopuksen pois istuimesta, että pääsin räpeltämään pyörän ketjuja takaisin paikoilleen. Minulla ei ollut mitään paperia mukana, että saisin pyyhittyä öljystä mustuneet käteni. Pian öljyssä olivat myös sääreni ja kuopuksen paita, kun yritin saada karavaaniamme takaisin matkaan.

Kun olimme polkeneet pari kilometriä väärään suuntaan, oli myönnettävä, että olimme eksyksissä. En voinut kysyä neuvoa perille, sillä en muistanut kadunnimeä ulkoa. Miten onnistun munimaan tämänkin! Tulikuumat harmituskyyneleet alkoivat tunkea silmäkulmista.

Lopulta ei auttanut muu kuin lähteä polkemaan kotiinpäin – minä ja pettyneet lapset nappikset repuissaan – kun yhtäkkiä ohitimme kadun, jonka nimi kuulosti tutulta. Olisiko tämä se etsimämme tie? Muistin kartalta, että etsimämme tie on pitkä, ehkä tämä on sen toinen pää! Lähdimme polkemaan summanmutikassa tietä eteenpäin, lapsi kävelytiellä ja minä ajokaistalla toinen lapsi tarakalla. Perässäni ajava bussi tööttäili yhden pitkä ylämäen ajan, vaikka olisi mahtunut ohitsekin. Mitä se oikein meinaa, eikö se näe, että yritän tässä parhaani? Hiki valui pitkin selkää ja jalat vetivät maitohapoille.

Ja sitten onni ja pelastus: mutkan takaa esiin tuli vihdoin pöllyävä hiekkakenttä ja siellä pallon perässä juoksevia lapsia. En ole hetkeen ollut mistään näystä niin helpottunut. Ja treenitkään eivät olleet (ihan vielä) ehtineet alkaa.

Jotain tuon futistreenireissun kaltaista sekoilua tuntuu mahtuvan ainakin joka toiseen harrastuskuskauskertaani. Siksi olen ihan tavattoman onnellinen, että tulevaisuudessa lapset voivat kulkea itse harrastuksiinsa pyörällä tai julkisilla. Siihen ei tarvita meitä vanhempia ja autoa, kuten omassa lapsuudessani ja nuoruudessani maalla. Siksi ihan tuossa muutaman vuoden kuluttua lapset saavat valita ihan juuri niin monta harrastusta kuin haluavat. Voidaan olla vapaammin, sekä mukulat että me vanhemmat.

Nelikymppisenä minäkin aion aloittaa taas kelloon sidotut omat harrastukset, ensimmäistä kertaa sitten äidiksi tulemiseni. (Jos ei oteta huomioon sitä yhtä Kansanopiston ompelukurssia ja koko syyskaudelta niitä kolmea iltaa, kun kurssi ei osunut samaan aikaan miehen työvuorojen kanssa.)

Jaa: