En tiedä mihin aikaisemmin olen tunkenut kaiken sen harmituksen, kiukun ja jokaisen kehon solun varpailleen saavan sähinän. Luultavasti olen sullonut sitä sisääni ja valutellut ylipursuavan poloisten läheisteni päälle.

Eilen oli kenkku työpäivä. Työtunteihin kertyi kaikenlaista yllättävää vastoinkäymistä, joihin en voinut itse kunnolla vaikuttaa. Ryppääksi kerääntyvät harmit saivat turhaantumaan, raivostumaan ja lopulta tunkivat minut siihen ahtaaseen stressimuottiin, johon ei mahdu muuta kuin sen hetken kiukku, ärsytys ja ympyrää kiertävät ajatukset.

Nyt onneksi jo tiesin, mihin voisin käydä pitkin kehoani vilistävät sähikäiset varistelemassa: takapihan metsän teille ja poluille. Vedin jalkaan lenkkarit pää sohjoista ajatusmassaa suhisten ja lähdin juoksemaan.

Vaikka tunnen jo juoksun vaikutukset hyvinvointiini, silti eilisen kaltaisina päivinä se yllättää voimallaan. Jo muutaman kilometrin päästä, hien alkaessa valua, alkoi kehoon valua myös rauhallinen levollisuus. Juoksulenkin lopussa mieli oli taas tyyni, horisontti avara ja keho tyytyväisen raukea.

Taikaa! Vai sittenkin ihan vain ihmislajin perusasetuksiin kuuluva reaktio?

Mieleeni tuli Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt -äänikirjaa kuunnellessani saama ahaa-elämys stressin ja juoksemisen yhteydestä. Toki olin aikaisemminkin kymmeniä, jos ei satoja kertoja lukenut siitä, miten kehon stressimekanismi ei itsessään ole paha, vaan tehty suojelemaan meitä jos vaikka savannilla tulee leijona vastaan. Eikä uutta ollut sekään, että nykyihmisen elämässä leijonat vain ottavat miljoonittain erilaisia muotoja, stressitila jää päälle ja suojelumekanismi alkaa lopulta syödä ihmistä sisältäpäin.

Mutta kuuntelin tämän kaiken ensi kertaa sen jälkeen, kun olin alkanut aktiivisesti juosta. Yhtäkkiä kaikki oli selvää.

Kolu kirjoittaa Emily ja Amelia Nagoskin Burnout-kirjasta, jossa tähdennetään sitä, miten stressin käsittelyyn ei riitä se, että hoitaa stressaavan tekijän pois. Stressitekijän lisäksi on purettava myös kehollinen reaktio, itse stressi. Vaikka olisin eilen saanut kaikki murhetta aiheuttaneet työkuviot selvitettyä (en saanut), kehooni olisi silti jäänyt kenkku olo. Ei savannilla leijonistakaan selvinnyt puheluilla, sähköposteilla tai edes pelkällä nokkeluudella.

Silloin piti juosta.

Savannilla vaaniva leijona sai esivanhempieni kehoissa aikaan stressireaktion. Sen ainut tarkoitus, sen kaikki ihmisen kehossa ja mielessä tekemät fysiologiset ja hormonaaliset muutokset, ajavat yhtä asiaa: kehotusta juosta. Ja kun esivanhempani sitten hyvällä tuurilla pääsivät juoksemaan turvaan kotiluolaan, stressireaktio purkautui ja kehon toiminnot palautuivat normaaliksi. Huh, kaikki hyvin.

Yksinkertaisen selvää.

Minulle stressi on leijona ja metsä savanni. Karistaakseni leijonan kannoiltani, minun tarvitsee tehdä kuten kehooni on ohjelmoitu: juosta.