Sisältövaroitus: naisviha, seksismi, väkivalta
Tänään vietetään Minna Canthin ja tasa-arvon päivää. Kuten viime päivinä on valitettavan selvästi käynyt ilmi, tasa-arvo ei todellakaan ole valmis. Brittiläinen Sarah Everard kaapattiin kotimatkalla ja murhattiin, ja kammottava tapaus nosti taas esiin sen, miten Sarah olisi voinut olla kuka tahansa meistä naisista. Sillä erotuksella, että me muut pääsimme kotiin asti.
Heti tämän kammottavan murhauutisen perään Suomessa on esimerkiksi annettu perheohjelmassa vitsinä raiskausvinkkejä, kuultu jäätävää sovinismipaskaa suositun viihdeohjelman ekstrassa ja heti perään nähty seksuaalista väkivaltaa toisessa viihdeohjelmassa. Eilen Nato-raportti totesi Suomen hallituksen olevan poikkeuksellisen somevihakampajan kohteena. Ja näiden päälle on tietenkin ihmetelty, miten ne naiset nyt niin herkkänahkaisia taas ovat (ps. hyvät tissit!).
Misogynia ei ole ainoastaan naisten kokemaa vähättelyä, väkivaltaa ja vihaa, vaan nasvihan lonkerot ovat tiukasti kiinni yhteiskuntien rakenteissa ja omaksumissamme asenteissa.
Itse olen joutunut elämässäni kokemaan aivan kammottavan määrän kourintaa, läpsintää, perään huutelua, härskejä ehdotuksia, pakeista harmistuneita solvauksia, vislauksia, huorittelua. Olen kävellyt pimeitä katuja puhelin toisessa kädessä ja avaimet nyrkkirautana toisessa, ympärilleni vilkuillen, miesporukoita vältellen ja valmiina pyrähtämään juoksuun milloin tahansa.
Eivät kaikki miehet ole oletettavia ahdistelijoita, raiskaajia, hakkaajia ja murhaajia, mutta koska en voi tietää kuka on, on pakko olla varuillaan kaikkien kanssa. Tutkimuksen mukaan Suomi on naiselle EU:n toiseksi väkivaltaisin maa. Suomalaisista naisista lähes joka toinen, 47 prosenttia, on kokenut fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa 15 ikävuoden jälkeen. On syynsä, miksi pelko on imeytynyt selkäydinnesteeseen.
Olen joutunut nähdä itsensä paljastelijoita ja kauppakeskuksissa runkkaajia. 17-vuotiaana työskentelin lukion ohessa kauppakeskuksen hampurilaisravintolassa ja soitin yhdestä runkkaajasta vartijalle. Hän nauroi sellaista ”no kaikkea sitä” -naurua, ja itsekin siihen luultavasti yhdyin. Ravintola, jonka edessä runkkari lerssiään hinkkasi, oli silloinkin täynnä lapsiperheitä, että kaikkea sitä tosiaan heheh.
Olen viimeksi muutamia viikkoja sitten sopinut ystävän kanssa, että laitetaan tekstarit, kun päästään (pulkkamäestä!) turvallisesti kotiin. Se on normi, olen ajatellut. Olen saanut tyrmäystippoja baarissa, mutta selvinnyt siitä onnekkaan sattuman kautta. Olen juossut kadulla pakoon miestä, ja sydän hakaten saanut vedettyä kotikerrostalon alaoven kiinni hänen naamansa edestä. En tehnyt siitä, enkä mistään muustakaan kokemastani häirinnästä, minkäänlaista ilmoitusta poliisille. Ei tullut edes mieleen. Tätähän tämä elämä naisena on.
Vasta viime vuodet ovat saaneet hiljalleen pala palalta heräämään siihen, että sitähän se tosiaan on, mutta ei todellakaan kuuluisi olla.
Eräs somessa näkemäni ajatus herätteli myös äitinä: sen sijaan, että keskityttäisiin suojelemaan tyttäriämme, keskityttäisiin kasvattamaan poikiamme.
Sillä totta kai minäkin olen kauhulla miettinyt, miten voisin suojella tytärtäni siltä, ettei hän joutuisi kokemaan samaa kuin minä ja muut naiset kautta aikain. Vaikka totuushan on se, että naisvihan juurisyyt ovat miehissä, maailmassa, jossa pojista kasvaa niitä miehiä, joita naiset joutuvat pelkäämään.
Jokainen kähmijä, jokainen raiskaaja, jokainen väkivallan tekijä on ollut pieni lapsi.
Tässä postauksessa pohdinkin niitä tapoja, joilla pyrin puolisoni kanssa kasvattamaan lapsistamme feministejä, joille tasa-arvo ja tunneälykkyys ovat peruspohja elämälle. Samalla tiedostan sen, että tasa-arvo ei ole meidänkään kasvatuksessamme valmis.
Huomioittehan, että tämä postaus on kirjoitettu hyvin kapealla perhemallilla, omaa ydinperhettämme peilaten, johon kuuluu nainen, mies ja kaksi lasta, joista toinen tuntee itsensä tytöksi ja toinen pojaksi.
Lapsen fyysisen koskemattomuuden kunnioittaminen
Lapsi oppii kunnioittamaan toisen ihmisen rajoja, kun hänen rajojaan kunnioitetaan.
Vauvan kanssa tekeminen on tietenkin hyvin fyysistä, ja vanhemmat pesevät pyllyä, nostelevat ja koskettelevat. Kosketuksen kautta vauva oppii hahmottamaan oman kehonsa.
Lapsen kasvaessa kehon koskettamiseen voi jo pyytää eri tavalla luvan. Aina se ei tietenkään onnistu, ja esimerkiksi raivoava taapero on tietenkin vaikka väkisin haettava seisomasta keskeltä autotietä. Mutta rauhallisissa tilanteissa lasta voi osallistaa hänen koskemiseensa. Saanko pyyhkiä pyllyn? Pesen nyt sinun hiuksesi, mutta tahdotko itse pestä pimpin / pippelin vai pesenkö minä?
Hyvä tapa opettaa lapselle omia henkilökohtaisia fyysisen koskemattomuuden rajoja on niin sanottu uikkarisääntö. Ne asiat, jotka menevät uikkareiden alle, ovat alueita, joihin vain lapsella itsellään on oikeus koskea, tai tarvittaessa luvan kanssa aikuisella. Samaa kunnioitusta vaadin myös vähän isommilta lapsilta itseäni kohtaan.
Lapsen ei myöskään ole koskaan pakko mennä kenenkään syliin, halata tai antaa suukkoja, jos hän ei itse tahdo. Eihän aikuisenkaan ole, vaikka sille toiselle tulisikin siitä vähän paha mieli.
Luvan pyytäminen koskettaessa on hyvää käytöstä, toisen kunnioittamista. Ja sitten kun mukaan astuu seksuaalinen kanssakäyminen, luvan pyytäminen on yksi kiihottavimmista asioista, mitä toiselle voi tehdä. Sama pätee siihen, että on yhteinen luottamus siihen, että ehkäisy hoidetaan, kuten on sovittu.
Oman ja lapsen kehon kunnioittaminen
Olen aina pyrkinyt puhumaan kauniisti lasten kaikista ruumiinosista, ja koittanut olla demonisoimatta esimerkiksi sukupuolielimiä. Niiden koskettelu ei ole mitenkään hyi tai hävettävää, vaan jotain ihanaa, mutta jonka voi neuvoa olevan sellainen ikioma kiva juttu, jota voi tehdä omassa rauhassa. Omien lasteni ikäisille olen jo sitten tarkemmin kertonut itsetyydytyksestä ja seksistä ylipäätään.
En puhu myöskään itsestäni negatiiviseen sävyyn. En kauhistele, miten tuli syötyä paljon. En taivastele vitsillä, että nyt pitää kyllä olla syömättä kaksi päivää, kun näin herkuteltiin. Oman kehon arvostaminen ei aina ole helppoa, myönnän. Lapset ovat esimerkiksi ihmetelleet muhkuraista vatsaani, ja se osa kehostani on itselleni herkkää aluetta. Mutta lapsille se näyttäytyy ihanan pehmeänä pesäkolona, jossa he ovat saaneet kasvaa.
En myöskään huomauttele ihmisten painonmuutoksista tai etenkään ihastele laihtumista, sillä siinä samalla tulee hiljaisesti sanoneeksi, että ihminen on paljon parempi nyt kuin aikaisemmin. Koskaan ei voi myöskään tietää, mitä syitä ihmisten painonpudotuksen takana on. Laihtua voi myös tahtomattaan, fyysisen tai henkisen sairauden takia.
Tyttömäiseksi koettujen asioiden arvostaminen
Itse ajattelin lapsena olevani poikatyttö. Näin jälkikäteen ajateltuna se on kammottavaa.
Miksi koin poikatyttöyden paremmaksi rooliksi kuin tyttöyden? Miksi en kokenut voivani olla ihan omanlaiseni tyttö, ilman että joudun pönkittää olemiseni oikeutusta tuomalla siihen poika-sanan mukaan? Minut on kasvatettu hyvin vahvasti siihen, että voin saavuttaa mitä vain, mutta miksi silti koin tyttöyden vähemmän arvokkaaksi? Miksi olen vanhempanakin ottanut kohteliaisuutena, kun on sanottu, että olen kuin yksi jätkistä, enkä kuten muut tytöt?
Todennäköisesti siksi, että sisäistetty naisviha saa meidät inhoamaan asioita, joita (teini)tytöt rakastavat, kuten kirjailija Raisa Omaheimo on erinomaisessa kolumnissaan kirjoittanut.
Tyttömäiseksi koettujen asioiden arvostaminen onkin ollut itselleni vanhempana kaikista hankalin toteutettava. Pitkään koitin suojella esikoislastani kaikelta tyttömäiseksi kokemaltani – hörselöiltä, nukkeleikeiltä, vaaleanpunaiselta, prinsessoilta, meikkileikeiltä ja kahdeltakymmeneltä pinniltä hiuksissa. Sillä teolla koitin suojella häntä niiltä oletuksilta, joita tyttömäisiin asioihin itsellänikin liittyi (ja yhä liittyy, en ole päässyt siitä täysin eroon): höpsöys, söpöys, naiivius, turhamaisuus, epäuskottavuus.
Herättyäni tähän asiaan kuopuksen synnyttyä, olen tietoisesti koittanut muuttaa suhtautumistani tyttömäisinä pitämiini asioihin ja etenkin siihen, miten niihin lasten nähden ja kuullen suhtaudun.
Koen myös tärkeäksi sen, että samalla tavalla kuin lapsi saa käydä läpi pinkin vaiheensa (joka saattaa kestää läpi elämän), jos sellainen tulee, lapsi saa myös käydä läpi maskuliinisuutta uhkuvan vaiheensa, jos sellainen tulee. Sekin voi kestää läpi elämän. Mutta vanhemmat voivat vaikuttaa paljon siihen, minkälaisena maskuliinisuus lapselle näyttäytyy, siitä jäljempänä lisää.
Jos kasvattajina emme koita tehdä parhaamme, tämä tyttöyden negatiivinen varjo laahautuu mukana myös työelämään. Esimerkkinä Leea Hakkaraisen kirjoittama teksti, jossa koetettiin ravistella somevaikuttajia käyttämään kanaviaan yhteiskunnallisten asioiden esiin nostamiseen, mutta tultiin siinä samassa leimanneeksi naisvaltainen ala pelkäksi hötöksi ja kikatteluksi. Hyvää tarkoittanut teksti onnistuikin itse kompastumaan yleistykseen ja naisvihan pönkittämiseen.
Ja sitä paitsi; mitä vikaa on hötössä ja kikattelussa? Niitäkin tarvitaan mielekkääseen elämään, sanon minä!
Lapsen persoonan tukeminen, sukupuolesta riippumatta
Tämän pitäisi olla ihan peruskauraa jo nykypäivänä, mutta niin vain fakkiutuneet sukupuolikäsitykset ohjailevat lapsen kasvatusta. Vaikka huomio pitäisi kiinnittää lapsen persoonaan ja sen tukemiseen.
Tutkimukset osoittavat, että jo vauvoja ohjataan erilaisiin leikkeihin sen perusteella, mitä sukupuolta näiden oletetaan olevan. Tyttöjen kanssa puuhastellaan kaikkea pehmeän söpöä, poikien kanssa touhutaan kaikkea pörisevää ja jännää. Vaikka tietenkin pitäisi olla herkkänä kuuntelemassa, mistä lapsi itse on kiinnostunut.
Tämä ei tarkoita vain sitä, että sukupuolesta riippumatta lapsen on saatava kokeilla itselleen kiinnostavia asioita. Vaan sitä, että lapsi myös saa tukea ja kehuja samalla tavalla, sukupuolesta riippumatta. Jos lapsi saa vanhemmiltaan koko ajan hyväksyvää palautetta vain sukupuolelleen ominaisiksi mielletyistä asioita, totta kai lapsi ohjautuu tekemään sellaisia asioita.
Lapsi oppii ja hakee omaa tapaansa olla, ja oman pienen kahden lapsen kokemukseni mukaan lapsille tulee vaiheita, kun he käyttävät alleviivatusti sen mukaan, mitä heidän sukupuoleltaan oletetaan. Niin vahvasti nämä asiat tarttuvat jo pienen lapsen iholle ympäröivästä maailmasta. Kun pyrkii pitämään kasvatuksen sukupuolirooleista vapaana, lapset asettuvat sitten aikanaan sille kohdalle, mikä heille persoonana ominaisinta on. Tuskin tässä kasvattajana tulen täydellisesti onnistumaan, mutta ainakin yritän.
Meillä molemmat lapset ovat kiinnostuneita esimerkiksi ompelusta ja neulomista siinä kuin nikkaroinnista ja rassaamisesta, joten olen sitä tukenut – ja ystävällisesti koittanut hiljentää ympärillä olevia aikuisia, jotka ymmärtämättömyyttään lasten kuullen tekevät sukupuolesta poikkeavista valinnoista numeron tai jopa vitsin.
Miten puhutaan tytöistä ja pojista
Ensinnäkin koetan miettiä tarkkaan, milloin on aihetta puhua tytöistä ja pojista erikseen. Tämä vaati itseltäni aikoinaan tietoisen ajatusmaailman kiepsauttamisen, mutta nykyään asiaa ei juurikaan tarvitse miettiä.
Meillä on suomen kielessä mahtava neutraali sana ”hän”, joten ei ole mitään syytä esimerkiksi tuntemattomista lapsista käyttää sanaa tyttö tai poika – arvaus voi mennä pieleen, silloinkin, vaikka lapsen alushousuissa olisi sitä mitä arvailija veikkaa. Sen kummemmin aikuisiakaan ei tavallisissa arjen puheissa tarvitse eritellä naiseksi tai mieheksi, saati tädiksi tai sedäksi (ellei sitten puhuta sukulaissuhteista).
Mutta kompastelua tässäkin asiassa koen, yhä. Vielä eilen aamulla – kuopukselle laskettelulaseja eskarin tiedepäivään rekvisiitaksi pakatessani – päästin suustani sanan tiedemies, ennen kuin heti perään ehdin korjata sanan neutraaliksi tieteilijäksi. Tällaiset asiat saattavat tuntua pieniltä nyansseilta, mutta tutkimuksissa on havaittu, että tällaiset pikkujutut ohjaavat lasten ajatuksia isosti. Vielä 1960-–1970-luvuilla tytöt piirsivät tieteilijän lähes aina mieheksi. Tuoreimmissa tutkimuksissa yli puolet piirtää jo naisen, eikä muutos ole tapahtunut itsestään.
Se, millaista tarinaa kerromme tytöistä ja pojista, muovaa sukupolirooleista ahtaat. Oma lapsuuteni ja nuoruuteni meni näin:
Pojat saavat olla rääväsuita ja mokailla, sillä pojat nyt ovat poikia. Samalla tavalla käyttäytyvä tyttö sen sijaan on villi ja ongelmainen. Ja sitten kun ikää tulee lisää, pojat pääsevät eroon neitsyydestään, kun tytöt menettävät sen. Naisille seksi on raskauden varomista, miehille pornoelokuvien luomaa kuvitelmaa. Miehet pääsevät pukille ja seksuaalisesti aktiivinen nainen on huora.
Mediassa puhe on myös kieroutunutta, kun sitä alkaa ajatella: Puhumme siitä, kuinka moni nainen on raiskattu, kuinka moni nainen kokee väkivaltaa, kuinka moni nainen on tullut seksuaalisesti ahdistelluksi. Sen sijaan, että puhuisimme, kuinka moni mies on raiskannut, kuinka moni mies on tehnyt väkivaltaisia tekoja tai kuinka moni mies on ahdistellut naisia seksuaalisesti. Huomaatteko eron?
Yhteiskunnan naisviha aiheuttaa myös toksista maskuliinisuutta, jossa pojat ahdetaan muottiin, jossa pitäisi olla kovanahkainen, aggressiivinen, lihaksikas äijä, joka ei itke. Teen kaikkeni, että oman poikani tai kenenkään pojan ei tarvitse näitä oletuksia kantaa yllään.
Vanhempien tasa-arvoinen esimerkki arjessa
Me puolisoni kanssa kasvatamme lapsia, joista toinen kokee itsensä tytöksi ja toinen pojaksi. Se on saanut meidät erityisen tarkkaavaiseksi siitä, että annamme heille tasa-arvoisen kasvatuksen ja esimerkin. Aivan varmasti emme ole siinä onnistuneet 100 prosenttisesti, jos edes 80 prosenttisesti, vaikka kuinka yritämme. Niin sokeita mekin varmasti rooleillemme edelleen olemme.
Mietin myös usein, miten paljon merkitsee se, että vanhempi lapsistamme on tyttö. Etenkin muutama vuosi sitten, kun osaamistasot olivat selvästi erilaisia lasten kesken, oletin vanhemmalta enemmän osallistumista esimerkiksi kotitöihin. Mutta oletinko sitä myös siksi, että hän on tyttö? En voi tietää.
Mutta pyrin siihen, että lasten osallistuessa kotitöihin, annan heille samanlaisia tehtäviä ikätasonsa mukaisesti. Kehun myös lapsia samalla tavalla, enkä esimerkiksi tee pojan kattamasta pöydästä sen isompaa numeroa kuin tytön kattamasta pöydästä. Jos tämä esimerkki tuntuu hölmöltä, se on ihan elävästä elämästä poimittu tilanne, jossa pojan kattama pöytä oli jotenkin erityisen hienoa, ihan vain koska sen tekijänä oli poika, tuleva mies.
Helsingin Sanomien metatyötä käsittelevässä jutussa kerrottiin eilen, miten vinksallaan tyttöjen ja poikien kotityötaidot ovat. Nuorisotutkimusseuran vuonna 2015 julkaistun Nuorisobarometrin mukaan yläkouluikäisistä tytöt tekevät kodeissaan kaksi kertaa enemmän kotiaskareita kuin pojat. Kun päästään lukioikään, ero on jo kolminkertainen. Suoraan sanottuna: aivan karmeata paskaa.
Siksi olemme lähteneet siitä, että molemmat meistä vanhemmista ovat olleet perhevapailla lasten kanssa yhteenlaskettuna aikana useamman vuoden (täällä koti-isyydestä puolison silmin ja sanoin). Se on sekä yhteiskunnallinen teko tasa-arvon puolesta, mutta myös esimerkki lapsillemme. Ja tietenkin: yksi onnellisen perhe-elämämme ja toisiaan kunnioittavan vanhemmuuskumppanuutemme perusteista.
Lisäksi on ollut aivan luontevaa, että meistä molemmat osallistuvat arjessa erilaisiin kotiaskareisiin, oli sitten kyseessä viherkasvien multien vaihto, taulun poraaminen seinään, neuvola-ajan varaaminen lapselle, mattojen pesulaan vienti, viikon ruokalistan suunnittelu tai lasten vaatevaraston inventaario ja mahdollisten uusien tarvikkeiden hankinta pieneksi jääneiden tilalle.
Mutta totuus on kuitenkin yhä monesti se, että metatyö on minun vastuullani, projektinhallintajärjestelmä hurisee minun päässäni tilaa vieden ja koskaan taukoamatta, ja puoliso sitten taas tekee enemmän niin sanottua likaista työtä, kuten putsaa viemärit ja remontoi.
Tietenkin asioita voi jakaa sitä mukaa, mikä puuha on kullekin mieluisaa, mutta silloinkin asiaa on hyvä pysähtyä miettimään:
Miksi meillä esimerkiksi puoliso aina ajaa vuokra-autoa, vaikka minullakin on ajokortti? No hän on toki tottunut ajamaan pääkaupunkiseudulla, kun minä taas en pidä kaupunkiajamisesta yhtään. Mieluiten myös käytän ajomatkat johonkin hyödylliseen, kuten Instagramin viestien vastaamiseen. Mutta silti, miksi itselläni elää vahvasti mielikuva siitä, että jos satun näkemään naisen ratissa ja miehen siinä vieressä, ajattelen heti, että mies on luultavasti juonut tai muuten ei ole ajokunnossa. Mistä tämä ajatus oikein tulee?
Tai mistä johtuu se yleinen kuvio, jossa mökkireissuilla kaveriperheiden kanssa automaattisesti, keltään kyselemättä, jakaannutaan kokkaavaan naisseurueeseen ja saunaa lämmittävään miesseurueeseen? Grillatessa naiset tekevät salaatit ja miehet kääntelevät grillissä käiväröitä? Miksi? Mistä tämä hiljaisesti hyväksytty järjestys kumpuaa? Aloin rikkoa tätä kaavaa tietoisesti vasta lasten myötä. Kyllä, vasta silloin! Tahdon lasteni kasvavan maailmaan, jossa sukupuoli ei sido heitä edes oletusten tasolla tiettyihin rooleihin.
Lapsen tunneälykkyyden vahvistaminen
Tämä alkaa jo ihan vauvana siitä, että lapsen tarpeisiin vastataan. Kun vauva kokee tulevansa kuulluksi, hän alkaa itsekin arvostaa omia tunteitaan ja tuntemuksiaan. Silloin on helpompi oppia myös arvostamaan muiden tunteita. Ja kun tunteet ovat hyväksyttyjä ja tuttuja, vanhemman lapsen kanssa voi helpommin alkaa harjoitella sitä, miten erilaisten vahvojen tunteiden – kuten vihan, pettymyksen ja kiukun – kanssa voi toimia ja pärjätä.
Lapset kysyvät monenlaisia kysymyksiä ja toistavat myös kodin ulkopuolelta kuulemiaan asioita. Helposti kiireessä saatan todeta johonkin lapsen kysymykseen ”että niin se vain nyt on” tai epäkorrektiin toteamukseen ”tuo oli tosi kurjasti sanottu, noin ei koskaan puhuta”. Mutta parempi olisi tietenkin kuunnella lasta rauhassa ja kysyä häneltä, miksi hän ajattelee niin. Keskusteluista on paljon enemmän hyötyä kuin jyrkistä kielloista, joiden perusteita lapsi ei välttämättä hahmota.
Pyrin myös huomioimaan lapsessa kaiken hyvän. Sitä tarvitaan paljon vastapainoksi sille, että lasten kanssa tulee väkisinkin annettua myös paljon huonoa palautetta ikävästä käytöksestä. On mielenkiintoista huomata, miten herkästi lapsissa voi voimistaa niitä puolia, joille aikuisena annan huomiotani.
Toiveenani on myös se, että molemmat lapseni kokevat kasvavansa perheessä, jossa herkkyys on sallittua, tunteista puhutaan, itkut itketään, riidat sovitaan ja rakkautta osoitetaan teoin ja sanoin. Ja että aina saa tulla syliin, aina saa tulla kotiin, aina voi kertoa totuuden. Nämä asiat ovat sellaisia ylisukupolvien periytyviä asioita, ja olen vasta äidiksi tultuani ymmärtänyt, miten valtavan isoja tietoisia edistysaskeleita minua edeltävät sukupolvet ovat näissä tehneet. Nyt minä koitan viedä asioita oman sukupolveni kohdalta äitinä vielä eteenpäin.
Puuttuminen sovinistiseen puheeseen
Olen saanut lähipiirini kanssa aikaan meheviä riitoja puuttumalla sovinistiseen puheeseen. Esimerkiksi siihen, miten on soveliasta puhua naisen ulkonäöstä ja siinä samalla arvottaa naista. Se on ollut ihan hirvittävää, ihan kaikille.
Sovinistiset tavat elävät yhteiskunnassamme niin tiukassa, että sitä tulee vastaan sellaistenkin ihmisten suusta, joita rakastaa ja joita pitää fiksuina. Seksistiset läpät miesporukassa voivat tuntua pikkujutulta (se oli vain vitsi!), mutta ne ovat omiaan pitämään yllä naisvihaa. Jos näihin puheisiin ei puutu, jos ei ravistele luutuneita käsityksiä, ne jatkavat kiertoaan ihmiskunnassa. Tämä pätee tietenkin myös rasistiseen puheeseen.
Jos ainut ongelma on, että eikö mitään enää saa sanoa ja tuntuu siltä, että enää ei saa olla mies tai nainen, on valitettavasti ymmärtänyt jotain ihan täysin väärin – ja luultavasti kuuluu etuoikeutettujen joukkoon. Kun on tottunut olemaan kukkulan kuningas tökkimällä muut alas, voi alkuun tuntua epämiellyttävältä, että pitäisikin ojentaa käsi ja auttaa muutkin kukkulalle.
Jos misogyniaa pala palalta hajottamaan pyrkivien naisten puheet tuntuvat ikäviltä, silloin kannattaa nöyrästi olla tovi hiljaa ja kuunnella. Miettiä, miksi asia ahdistaa itseä. Ottaa asiasta lisää selvää. Ihminen on onneksi siitä vekkuli otus, että se voi oppia, kehittyä ja laajentaa ymmärrystään koko elämänsä ajan. Sillä tavalla minä koitan tehdä, vaikka kuinka tieto välillä lisää tuskaa ja kompuroinneilta oppimatkalla ei välty kukaan.
Tosi tärkeitä juttuja tässä postauksessa, kiitos siitä. Koska nämä postaukset tavoittavat suuren lukijajoukon, haluan tuosta postauksen alussa mainitusta Nato-raportista linkata Katleena Kortesuon blogikirjoituksen luettavaksi: https://eioototta.fi/hei-nainen-sinuun-kohdistuva-kritiikki-ei-valttamatta-johdu-sukupuolestasi/ Hän on lukenut tuon raportin läpi ja suosittelee meille kaikille kriittistä suhtautumista asioihin ennen johtopäätösten tekemistä. Uudelleen, tärkeitä asioita tuoda esille mutta yhtä tärkeää on tarkistaa aina faktat, koska näissä jutuissa myös tunne ottaa helposti vallan (tämä kommentti yleisellä tasolla, ei tähän postaukseen liittyen). Aurinkoista Minna Canthin päivän jatkoa! ☺️
Kyllä, tärkeä muistutu suhtautua asioihin kriittisesti ennen kuin tekee päätelmiä suuntaan tai toiseen. Poliittisten johtajien on tietenkin otettava kritiikki vastaan ja suhtauduttava siihen tosissaan. Sitten samalla täytyy muistaa, että kritiikkiä ei ole tytöttely tai muut todella vakavaa naisvihaa loimuavat kommentit.
Samaa mieltä, että kritiikkiä ei ole tytöttely tai muut vastaavat nimitykset. Oman kommenttini pointti oli se, että kuten Kortesuon blogikirjoituksesta käy ilmi, väite että nimenomaan nykyinen hallitus olisi poikkeuksellisen vihakampanjan kohteena ei kuitenkaan ole pätevä, koska ko. raportissa ei ole verrattu asiaa esim. edellisen hallituksen saamiin vihakommentteihin.
Itse olen sitä mieltä, että kehenkään poliitikkoon ei tule kohdistaa vihapuhetta (kuten ei muihinkaan henkilöihin) ja siksi en myöskään itse pidä tuon ko. asian uutisointia ihan asianmukaisena, koska siinä asetetaan naiset erityiseen asemaan miehiin verrattuna (ja tälle asialle ei ollut kuitenkaan perusteita).
Tässä ketjussa on alempana kommentteja tietynlaisista hurmoshenkisyyden piirteistä näihin teemoihin liittyen ja itse tunnistan noita samoja piirteitä. Silloin sinänsä hyvää tarkoittava asia muuttuu eräänlaiseksi ismiksi ja kaikki kommentointi aiheeseen liittyen on suoraan sukupuoleen kohdistuvaa dissaamista ym, vaikka kyseessä olisi ihan asiasta oleva kommentti. Esim. Kortesuon blogissa oleva linkki Anna Kontulan twiiitti-ketjuun on erittäin suositeltavaa luettavaksi tähän aiheeseen liittyen.
Mä oon miettinyt tuota naisten pelkoa ulkona liikkuessa. Eikö kuitenkin ole niin, että tilastojen valossa miehet kohtaavat enemmän väkivaltaa kadulla tuntemattoman tekemänä? Miksi tässä asiassa nostetaan naiset erityisesti esiin, että he olisivat erityisen paljon vaarassa?
Mutta tuon kasvatusperiaatelistan kyllä allekirjoitan aika pitkälti. Hyvät nostot!
Kyllä, miesten kohtaama väkivallan uhka on kammottava asia. Toivoisin, että sen ympärillä oleva hiljaisuuden kupla alkaisi auta siinä samalla, kun naiset uskaltavat kertoa kokemuksistaan ja tunteistaan.
Miehet joutuvat väkivallan uhreiksi yleensä julkisilla paikoilla, kun naiset kokevat enemmän lähisuhdeväkivaltaa ja väkivalta piiloutuu näin koteihin. Seksuaalista väkivaltaa kokevat yleensä naiset. Naisten kokemaan häirintään ja väkivaltaan liittyy myös liuta muita kammottavuuksia, joista postauksen alussa listaan muutamia itse kokemiani. Niitä olen kokenut kaikkialla; töissä, kirkaassa päivänvalossa, kotini edustalla, pimeillä kaduilla, koulussa. Yksin ja isojen väkijoukkojen keskellä.
Sillä tavalla kyseessä on siis erilaiset väkivallan muodot. Yhteistä niille on se, että väkivallan tekijä on lähes aina mies. Koen, että voin kitkeä sekä miehiin että naisiin kohdistuvaa väkivaltaa sekä toksista maskuliinisuutta pyrkimällä kasvattamaan lapsistani tunneälykkäitä ja tasa-arvoisesti ajattelevia ja toimivia aikuisia.
Kyllä kieltämättä joskus huomaan pohtivani, eikö mitään enää saa sanoa tai saako sanoa mies tai nainen , tyttö tai poika. Enkä todellakaan ole etuoikeutettu kukkulan kuningatar , joka potkii toiset alas; tuo lmaisu on toki tehokas tapa vaientaa toisen ääni, jos niin halutaan. Huomautan
että olen todellakin saanut osani tympeästä naiseuteni ja ulkonäköni arvostelusta. Tässä keskustelussa alan kuitenkin tunnistaa uskonnollis/poliittista hurmosta, jollaista nuoruudessani jouduin kokemaan enkä enää välittäisi kohdata . Terveisin lattarintainen läskireisinainen, entinen hikipinko ja uskonnon uhri, kahden ihanan aikuisen pojan äiti.
Hurmoksen piirteitä tunnistan minäkin, joten vaikka pitkälti olen samaa mieltä noista blogissa listatuista kasvatukseen liittyvistä asioista, en kutsu itseäni feministiksi, enkä kasvata lapsiani ”feministeiksi”.
Todella kurjaa, että teille on tullut olo, että tasa-arvopuhe on hurmoksellista. Mikä sellaisen fiiliksen on saanut aikaan? Kurjaa on myös se, että vaikka kokisi tasa-arvoisen kasvatuksen tärkeäksi, ei silti käyttäisi itsestään sanaa feministi – feminismin tarkoitushan on juurikin saada aikaan tasa-arvo.
Olisiko hurmoksellisuustunne tullut viime aikojen naisten rohkeammista ulostuloista kokemuksistaan? Itse koen ne valtavan vapauttaviksi, toki myös kammottaviksi, mutta samalla toivoa luoviksi. Siinä mielessä siis jopa kutkuttavaa hurmoksellisuutta luovaksi. Että vihdoin, vihdoin, jotain on ehkä nytkähtämässä reilusti eteepäin. Vielä muutamia vuosia sitten näistä asioista kirjoittaessani sain todella törkeääkin viestittelyä osakseni, kun nyt taas viestilaatikkoni ovat täyttyneet pääsääntöisesti kiitollisilla viesteillä.
Minä en ole naisena kokenut oikeaa uhkaa ja tuollaista pienimuotoista vihjailua tai kommentointiakin hyvin vähän. Silti haluaisin lähteä omassa ajattelussani siitä että ihminen kuin ihminen saa sanoa ei ja sitä pitäisi kunnioittaa. Minä näen asian niin että tässä nostetaan nyt nimenomaan naisia esiin, koska yleinen asenne naisia ja miehiä kohtaan on ja on olluthistorian saatossa hyvin pitkään erilainen. Huomasin sen itse omassa ajattelussani kun luin instagramista Lähiömutsin laittaman pätkän (joka tästäkin postauksesta löytyy) raiskauksiin liittyen. Aina (tai lähestulkoon) puhutaan siitä että esimerkiksi nainen joutui uhriksi tai kuusi naista on raiskattu sen sijaan että käännettäisiin ajatus niin päin että mies raiskasi kuusi naista. Fokus on uhrissa tekijän sijaan. Se tavallaan ohittaa tekijän ja hän voi vaan painaa asian mielensä perukoille, kun taas uhriin ja tämän kokemaan vääryyteen kiinnitetään paljon huomiota ja tämä haavoitettu joutuu vielä parrasvaloihin nuolemaan haavojaan. Jos yhteiskunnassa lähtökohtaisesti ajatus muuttuisi siihen suuntaan että se joka tekee väkivaltaa on uutisten ja yleisen keskustelun keskiössä uhrin sijasta paino siirtyisi tekijään ja ympäristön paine olla syyllistymättä väkivaltaan olisi suurempi. En ole itse tätä pohtinut vuosia tai edes viikkoja vaan nyt juuri heräsin tajuamaan eron. Ja juuri siksi näistä nyt puhutaan kovaan ääneen. Joku on kokenut tällaisen heräämisen asiaan ja halunnut jakaa sen muille ja sitä mukaa kun ihmiset heräävät hoksaamaan tällaisen eron he haluavat kertoa siitä muille ja herätellä muitakin.
Minä olen vuosia ollut vastarannan kiisti kaikkeen feminismiin liittyen ja jopa ärsyyntynyt kaikesta feministikoohkauksesta. Nyt olen viime aikoina kuitenkin yrittänyt katsoa vähän kaikkea ympärilläni avoimemmin ja antaa mahdollisuuden myös ajatuksille jotka ovat olleet häiritseviä. En pystytä muureja ja blokkaa viestejä joita minulle tulee. Tai no… Teen sitä edelleen välillä, mutta tiedostan paremmin milloin teen niin ja yritän miettiä sille syitä.
Mitä tulee siihen miten ihminen puhuu kehostaan niin vaikka itse kokee pystyvänsä voimaantumaan luetellessaan sellaisia kohtia kehossaan jotka eivät vastaa omia tai muiden ihanteita se on silti minusta enemmän negatiivinen viesti ympäristön lasten ja nuorten suuntaan. Se että kehoon keskitytään niin voimakkaasti että sitä pitää joko kehua ja hehkuttaa tai haukkua (vaikka vaan leikillään tai ilmaistakseen tietävänsä vikansa ja hyväksyvänsä ne) on viesti että kehossa on jotain joka joko kelpaa tai ei kelpaa. Varmasti monet jotka ovat kamppailleen kehonkuvansa kanssa kokevat nimenomaan hyvin voimakkaan ja tietoisen hyväksymisen voimaannuttavana ja hyvänä ja positiivisena keinona käsitellä asiaa sen sijaan että lähtisivät kehumisen tai hiljaisen hyväksynnän linjalle. Ja tämä on varmasti tietyissä puitteissa oikeasti positiivinen ja voimaannuttava juttu. Kuitenkin meillä aikuisilla on vastuu siitä millaista viestiä välitämme lapsille ja nuorille. Minusta tuntuisi pahalta jos joku haukkuisi omaa kehoaan lasteni kuullen. Varmasti ainakin omat lapseni vielä tulevat kuulemaan hyvin paljon kehoon (omaansa tai toisten) kohdistuvaa arvostelua ja joutuvat käsittelemään tätä aihetta jossain yhteydessä, mutta jos voin välttää sitä etteivät he kuulisi tai minimoimaan tällaisten viestien määrän niin teen sen. Ehkä jo heidän sukupolvensa tulevat lapset elävät erilaisessa maailmassa jossa oikeasti ei enää ole tavallista ja hyväksyttävää arvostella omaansa tai muiden kehoa julkisesti.
Hurmoksen tunne tulee varmasti hyvin vahvasti juuri siitä että ihmiset kokevat tavallaan herätyksen tähän asiaan ja viestivät aiheesta sen mukaisesti. Ihminen on otus joka vaikka kuinka avoimesti yrittää katsella asioita syyllistyy helposti hyvin kapeaan ajatteluun. Tätä feminismin viestiä huutavat näkevät nyt hyvin voimakkaasti tämän asian ja pitävät sitä niin tärkeänä että viesti tulee ulos voimakkaana eikä siedä vastaväitteitä. Enkä tarkoita nyt Hannea, jonka postaus on minusta pääosin (palaan tähnä kohta) hyvin asiallinen ja asiakeskeinen sekä maltillinen. Hän on taitava kirjoittaja.
Minä huomasin ensin blokkaavani ajatuksen siitä että tätä naisten kokemaa väkivaltaa yritetään vähän kuin ohittaa tai vähätellä nostamalla miesten kokema väkivalta siihen rinnalle vertailtavaksi. Luin sanat, mutta en anatanut itseni pysähtyä niitä miettimään, koska joku tunnemuuri tuli väliin. Nyt kun olen antanut ajatukselle mahdollisuuden ja hetken sulatellut asiaa on minusta hyvinkin oikeutettua nostaa se tähän rinnalle, mutta nimenomaan niin että puhutaan ihmisten kokemasta väkivallasta ja sen syistä ja muodoista eikä lähdetä kilpailemaan kumpaa on kohdeltu huonommin. Tässä kohtaa kuitenkin paino on asennemuutoksella joka koskee voimakkaasti nimenomaan naisten kokemaa kaltoinkohtelua jota on vuosia vähätelty tai se on jopa koettu hyväksyttävän ja siitä huomauttavat tiukkapipoisina (tarkoitan nyt lievää kaltoinkohtelua, koskettelua ja sanallista väkivaltaa) ja jos sitä halutaan nostaa esille pitäisi minusta miesten kokemasta väkivallasta käytävän keskustelun sulautua tähän ajatukseen ja antaa tilaa sille että keskustellaan nimenomaan myös tästä asenneilmapiiristä eikä lähteä kilpailemaan huomiosta ja siitä ketä kohdellaan huonoimmin.
Minullakin muuten särähti korvaan tuo toiseksiviimeinen kappale, jossa puhutaan kukkulan kuninkaista. Minusta siinä vähän lipsahdetaan juuri siihen suuntaan mihin ei välttämättä kannattaisi mennä, eli lähdetään oletusten kautta laittamaan leimoja tiettyjen ihmisryhmien otsaan. Tällaisissa keskusteluissa joissa yritetään muuttaa ihmisten ajatusmalleja pitää olla tosi herkillä sen suhteen ettei lähdetä osoittelemaan sormella, koska se jos mikä saa ihmiset nostamaan suojamuurit pystyyn eikä se oikea viesti ja sanoma välity muurin läpi sinne missä sen eniten soisi itävän ja kantavan hedelmää.
Voi miten ihailtavan viisaasti olet pohdiskellut asiaa ja antanut uusille ajatuksille hiljalleen mahdollisuuden. Toivottavasti minäkin osaisin edes hitusen samalla tavalla pysähtyä kuulemaan uusia ajatuksia ja peilailemaan niitä jo olemassa olevan tieto- ja kokemusvarastoni kanssa.
Tuota mainitsemaasi kappaletta pohdin pitkät tovit. Minä kun vältän osoittelevaa tyyliä (nykyään, en vielä vuosia sitten, tässäkin ihminen on onneksi oppiva otus), mutta tuohon sovinismia koskevan kohdan alle sen päätin jättää. Niin kipeitä ja raskaita väittelyitä olen sen asian kanssa joutunut käymään, ja varmasti siinä myös näkyy turhautumiseni asiaan.
Tämä kukkulan kuningas -ajatus on itse asiassa tullut itselleni mieleen ensimmäisenä rasismista, jossa myös helposti ihminen nostaa suojamuuri päälle ja sanoo, että en minä ainakaan. Vaikka yleensä juuri silloin ainakin juuri minä. Ja kuten siinäkin tasa-arvo taistelussa, myös tässä tasa-arvotaistelussa juuri niiden suojamuurien rävähtäminen päälle kertoo siitä, että siellä kukkulalla on saanut seisoskella rauhassa muiden etuoikeutettujen kanssa.
Koenkin, että välillä on aihetta sanoa vähän tiukemmin, sanoa vastaan jo ennen kuin toinen ehtii sanoa ne samat vastalauseet ”mutta enhän minä ja eikö nyt enää saa edes vitsailla”, mitkä on kuullut niin monta kertaa aikaisemmin.
Vastaan Oliverille tässä ketjussa. Kyllä, miehet kohtaavat useammin katuväkivaltaa tai tulevat jopa ventovieraan surmaamaksi kuin naiset. Naiset sen sijaan kokevat enemmän lähisuhdeväkivaltaa. Nämä ovat sukupuolittuneen väkivallan ilmiöitä. Se, että me suljemme silmämme miesten kokemalta erittäin yleiseltä väkivallalta estää meitä myös ratkaisemasta tätä naisiin kohdistuvaa väkivaltaa: lähes jokainen naiseen väkivaltaa kohdistaa mies on tullut aiemmin toisen miehen väkivallan uhriksi. Väkivalta luo väkivaltaa. Milloin olette nähneet Suomessa kampanjan, että Pera älä vedä Stögeä turpaan, se voi kuolla?
Kyllä, kysesessä ovat erilaiset väkivallan muodot. Lisäksi vielä seksuaalinen väkivalta, jota kokevat yleensä naiset. Ja päälle vielä kammottavan hirvittävän oksettavan yleinen seksuaalinen häirintä, jota esimerkiksi baarissa töissä ollessani sain kokea viikottain; kourintaa, puristelua, härskejä ehdotuksia.
Minä pystyn omista kokemuksistani kertoa vain naisena. Toivon, että miehetkin uskaltautuisivat kertomaan kokemastaan väkivallasta ja / tai kärsimästään väkivaltaisuudesta ja rikkomaan näin toksista maskuliinisuutta.
Pyrkimällä kasvattamaan tunneälykkäitä ja tasa-arvoisesti ajattelevia lapsia, tulee samalla kitkeneeksi tulevaisuudesta kaikkiin sukupuoliin kohdistuvaa väkivaltaa.
Hyvä ja tärkeä postaus. Aika usein tasa-arvo asioissa puhutaan niistä epäkohdista, jotka näkyvät aikuisten maailmassa. Se on toki tärkeää, mutta mielestäni vähintään yhtä tärkeää olisi nähdä ne lapsuuden epäkohdat, jotka saattavat luoda epätasa-arvoisia asenteita.
Kirjoitin itsekkin tästä aiheesta blogiini. Laitan linkin vielä tähän.
https://www.lily.fi/blogit/i-dont-speak-polish/et-kai-havia-tytolle/
Kyllä. Jokainen meistä on joskus ollut lapsi.
Tärkeä juttu, jota kahden pojan äitinä paljonkin olen vuosien mittaan pohtinut – lähinnä sitä, että miten löytää sellaisen järkevän keskitien. Meillä on tosi tasa-arvoinen parisuhde kotona (mies pyykkää, minä fiksaan paikkoja, vaihdan autonrenkaat jne) eli eivät varmasti saa ns miesten ja naisten töiden mallia. Toisaalta pojat tykkäävät kaikesta pojille tyypillisestä, mutta myös esim. leipomisesta ja puutarhajutuista (joista taas itse en niinkään välitä). Mies taas on humanisti, joilla on teknisissä asioissa peukalo keskellä kämmentä. 😀
Puhun kyllä aina pojista heitä puhutellessa (”pojat, tulkaa” tms) enkä halua sukupuolta mitenkään häivyttää. Yritetään korostaa sitä että kaikki ovat samanarvoisia, yhtä tärkeitä ja että ketään ei saa kiusata, sukupuoleen katsomatta. Vanhempi on ekalla ja siellä vähän huomaa jakoa sukupuoleen, nyt on vaihe ”en todellakaan leiki tyttöjen kanssa” kun päiväkodissa ei ollut yhtään väliä. Toki ekaluokkalaiselta tulee palautetta että poikien teoista tulee heti Wilma-viestiä ja siitä sanotaan tiukasti, kun taas jos tyttö tekisi saman niin opettaja ei suhtautuisi niin tiukasti. Voi olla asenteet koulumaailmassa suuntaan ja toiseen vielä osittain näin.
Minäkin puhun kyllä kotona tytöistä ja myös toisten lapsista joiden fyysisen sukupuolen oikeasti tiedän välillä heidän sukupuolensa mukaan. Kuitenkin herkällä korvalla että jos lapsi sanoo että ei ole sen sukupuolinen niin voin hyvin jouhevasti pahoitella ja vaihtaa puhetyylini joko toista sukupuolta vastaavaksi tai neutraaliksi. Ehkä vielä joskus pääsen kunnolla sisälle tähän aiheeseen niin että oikeasti opin pois näiden sukupuolinimitysten käytöstä, mutta olen sitä mieltä että hiljaa hyvä tulee ja olen matkalla hyvään suuntaan. Jos väkisin pakottaisin itseni vääntymään nyt ja heti tiettyyn muottiin niin luultavasti se olisi nopea rykäys jonka jälkeen toteaisin että en jaksakaan ja palaisin hiljaa vanhaan.
Tämä sama on ollut lihansyönnin kanssa. Jos olisi kertarysäyksellä päättänyt lopettaa olisin todennäköisesti nyt jo taas samassa pisteessä mistä muutama vuosi sitten lähdettiin. Kun olen antanut itselleni aikaa ja mahdollisuuden ja ollut avoin asioille ollaan tilanteessa jos aidosti haluan syödä hyvää kasvisruokaa ja aidosti haluan vähentää varsinkin punaisenlihan kulutusta, mutta muitakin eläintuotteita ja myös elän tämän haluni mukaan siinä määrin kuin koen sen suhteellisen vaivattomaksi. Koko ajan enemmän kasvispainotteisesti. En tähtää vegaaniksi tai mihinkään muuhunkaan tiettyyn tasoon, mutta jos siihen joskus päädyn niin sitten on näin.
Elämänmittainen oppimatkahan tämä kaikille on, ainakin meidän nykyvanhempien sukupolvella. Olen hurjan kiitollinen jokaiselle tasa-arvosta kirjoittaneelle, joiden ajatuksista sekä kokemuksista olen voinut ottaa kaikua omille ajatuksilleni. Puhumattakaan tasa-arvoa käsittelevistä tutkimuksista.
Meillä kun lapset ovat eri sukupuolta, on ollut aina loogista kutsua heitä ihan vain lapsiksi. Mutta tämä erottelu tyttöihin ja poikiin tulee minullakin yhä usein suusta, jos lapsilla on kavereita ja lapsijoukot ovat suurempia ja jakantuneita yleensä juurikin oletettujen sukupuolten mukaan. Vaikka en missään nimessä yritä häivyttää sukupuolta, siitähän tasa-arvoon pyrkimisessä ei ole kyse, koitan silti itseäni aina haastaa miettimään, onko tarpeen sanoa ”tytöt” tai ”pojat” vai olisiko muita tapoja. Ja jos ja kun sitten kuitenkin välillä sanon, mitä konnotaatioita se luo.
Mielenkiintoista, että täällä luonnehditaan ”hurmokseksi” sitä, että naiset tuovat esille huoliaan, pelkojaan ja kokemuksiaan naisiin kohdistuvasta häirinnästä ja väkivallasta. Uskallan väittää, että viimeaikaiset asiaan liittyvät puheenvuorot kumpuavat puhtaasta pelosta sekä siitä toivonkipinästä, että ehkä vihdoin saamme tilanteen notkahtamaan parempaan suuntaan, jos nyt pidämme keskustelua yllä.
Mitä tulee tähän klassiseen ”kyllä miehetkin kokevat väkivaltaa”-argumenttiin, kyllä, miehet kokevat väkivaltaa. Kukaan ei väitä, etteikö näin olisi. Naisten kokema häirintä ja väkivalta taas sisältävät, kuten Hannekin kirjoituksessaan kuvaa, ”kourintaa, läpsintää, perään huutelua, härskejä ehdotuksia, pakeista harmistuneita solvauksia, vislauksia, huorittelua”. Ja näiden uhka on todellinen jatkuvasti, riippumatta paikasta, kellonajasta tai siitä, onko tutun vai tuntemattoman miehen seurassa. Vakuutan, että tämän ääneen sanomisesta on hurmoksellisuus kaukana. Hartaana toiveenani on, että vielä joskus kykenisimme keskustelemaan näistä sukupuolisidonnaisista häirinnän ja väkivallan muodoista ilman, että joku kokee tarvetta kääntää keskustelu miesten kokemaan väkivaltaan. Siitäkin täytyy keskustella, mutta olisi suotavaa, ettei sitä käytettäisi näppäränä keinona kääntää fokus naisista takaisin miehiin.
Kiitos, Hanne, että kirjoitit tämän tekstin. Se herätti minussa juuri tuon toivonkipinän, että ehkä jonakin päivänä me kaikki saamme elää turvallisempaa elämää.
Minä tarkoitin hurmoksellisuudella feminismi-otsikon alla käytäviä keskusteluja, joissa kilpaillaan sillä kuka on puhdasoppisin. En tarkoittanut sitä etteikö väkivallasta pitäisi puhua. Miesten kokeman väkivallan nostin esiin siksi, että en ymmärrä miksi kadulla kulkemisen turvattomuudesta puhutaan nimenomaan naisten ongelmana. Itse pelkäisin jopa enemmän poikani puolesta, jos on liikkeellä viikonloppuöisin.
Kyllä, miesten kokema väkivalta on valtava ongelma sekin – ja ongelma, jota tasa-arvoisuuteen pyrkivällä kasvatuksella voi myöskin kitkeä pois tulevaisuudesta.
Miesten kokemasta väkivallasta pitää siis myös puhua, tietenkin, kyseessä on vain niin kovin erilaiset väkivallan muodot, että ne vaativat eri keskustelut. Tämä on vähän sama, kun kirjoitan kehitysmaiden ongelmista ja saan viestiä, että Suomessakin on ongelmia. Ja kun kirjoitan suomalaisten nuorten ongelmista, saan viestiä, että entä vanhukset. Se, että puuttuu johonkin, koittaa korjata jotakin, ei tarkoita, etteikö muutosta voisi tapahtua myös toisella suunnalla. Kaikki maailman ongelmat eivät vain mahdu saman keskustelun alle, voin kun mahtuisivatkin!
Tosi ikävää kuulla Oliver, että olet kokenut puhdasoppisuudella kilpailua. Se ei ole kenenkään etu se, jokainen meistä on loppuelämänsä keskeneräinen.
Kiitos hyvästä ja ajatuksia herättävästä tekstistä. Pienen pojan tulevana äitinä nämä asiat kiinnostavat kovasti.
Kirjoitat, että olet
”ystävällisesti koittanut hiljentää ympärillä olevia aikuisia, jotka ymmärtämättömyyttään lasten kuullen tekevät sukupuolesta poikkeavista valinnoista numeron tai jopa vitsin.” Miten tämä tehdään mahdollisimman kohteliaasti ja lempeästi? Olisiko käytännön esimerkkejä? 🙂 Toki näihin asioihin puuttuminen ei aina onnistu ilman epämukavaa tunnelmaa jne (eikä pidäkään!), mutta ei toisaalta haluaisi lasten nähden toistuvasti luoda turhaa konfliktia lapsille tärkeille sukulaisia tms kohtaan.
Tämä korrekti ja lempeä tapa onkin ihan hurjan hankala! Ja kuten postauksessa kerronkin, olen saanut rakkaiden ihmisten kanssa aikaan kammottavia riitoja puututtuani epäasialliseen sanankäyttöön. Lähimmäisten kanssa koen, että voin kuitenkin puhua suoremmin, mutta tuttujen saati tuntemattomien kanssa tilanne on tietenkin toinen.
Silloin olen pyrkinyt tekemään kuten aikoinaan vaihto-oppilasaikana saamallani ystävälläni oli tapana korjata virheitäni puhuessani englantia. Hän ei koskaan sanonut, että ”sanoit väärin ja näin kuuluisi sanoa”. Hän vain livautti oikean tavan sanoa asian johonkin seuraaviin lauseisiin keskusteluissamme. Toki huomasin tämän ajan kuluessa ja siitä tuli ihan vitsi ystäväporukassamme. Mutta pointti on se, että vaikka olin kiitollinen hänelle kieliopetuksesta, tuo tuollainen pehmeä tapa kieltämättä tuntui mukavammalta.
Ja tätä samaa ”toistan asian kuten se hyvä olisi” -metodia olen koittanut sitten käyttää myös niissä tilanteissa, kun lapsen kuullen sanotaan jotain tomuista lasten sukupuolista ja olettamuksista niihin liittyen.
Ihailtavan hyvä ja hieno kirjoitus!
Tyhjennät aiheesta oikeastaan koko pajatson.
Vaikka avoimesti myönnätkin, että ette onnistu mainitsemissasi kasvatusperiaatteissa läheskään täydellisesti, niin kadehdin tuota tietoisuuden tilaa, ja haluan pyrkiä itsekin lähemmäs vastaavaa.
Haluan myös nähdä lisää toimintaa kohti pysyvää muutosta.
Voi kiitos, olipa mukava palaute! Valmiina tämän asian kanssa tosiaankaan en koskaan ole, mutta koitan pitää tietoisuuden avoinna paremmalle ymmärrykselle ja osaamiselle.
Mä olen aina pitänyt itseäni feministinä, ja feministillä tarkoitan nimenomaan tasa-arvon kannattajaa. Nykyään kuitenkin tuntuu, että en uskalla enää itseäni feministiksi nimittää kuin salaa, koska olen aivan kujalla nykyisestä keskustelusta, enkä välttämättä osaa käyttää oikeita termejä. Ahdistelua ja kommentointia on naisena tullut vastaan, mutta ei niin pahasti, että pelkäisin kulkea kaduilla, ainakaan naiseuden takia. Joten minulla ei ehkä ole sitä kokemuspohjaa, jolla olisin näihin keskusteluihin oikeutettu osallistumaan. Tuo tyttömäisinä pidettyjäeen asioiden arvostaminen on minustakin tärkeää, koska olen itse yrittänyt varmaan puolet elämästäni olla ”hyvä jätkä” ja tunnen itseni huonoksi feministiksi, jos haluan esim. olla kotiäitinä ja hoitaa omia lapsiani. Nyt en siis ole, mutta aiemmin olen ollut joitakin vuosia. Huomasin, että sitä pidettiin tosi vanhoillisena ratkaisuna, kun taas miespuolinen kaverini sai paljon ihailua koti-isänä. Mietin, että naisilla ei edes tässä asiassa ole tasaveroisia mahdollisuuksia saada arvostusta yhteiskunnassa. Minusta jokainen saa tehdä niitä asioita, jotka kiinnostaa ja joista nauttii, oli sitten mies tai nainen. Asiantuntija ei muutu tyhmemmäksi, vaikka pukeutuisi pinkkiin jakkupukuun tummansinisen sijasta. Ja vaikka haluaisi olla kotiäiti/isä, tai olisi leikkinyt lapsena prinsessaa ja villiä länttä, voi silti mennä vielä vaikka millaiseen asiantuntijatyöhön.Ihan riippumatta sukupuolesta.
Voi äh, tosi kurjaa, että että koet olevasi ”kujalla” keskusteluista ja termeistä. Tiedän kyllä itsekin tuon terminologian hankaluuden, ei ole kauaakaan kuin viimeksi googlailin trans-ihmisiin liittyvää terminologiaa, että en sanoisi väärin. Onneksi ne itselle uudetkin termit alkavat hiljalleen tarttua päähän, kun niitä tarpeeksi usein näkee teksteissä. Ja vaikka takkuan välillä termien kanssa, ylpeästi sanon silti olevani feministi. Toivottavasti sinäkin uskallat <3
Ja ah kyllä, tuohon kotivanhemmuuteen liittyen toivon, että tulevaisuudessa kukaan kotivanhempi ei ole supervanhempi vain oletetun sukupuolen perusteella.
Tärkeä aihe. Kyllä, huomio poikien kasvatukseen.
Olen itse muutaman kerran joutunut naisena todella inhottaviin tilanteisiin, joissa on pahan väkivallan uhka – keskellä kirkasta päivää, julkisilla paikoilla, ilman että käyttäytymiseni tai pukeutumiseni olisi hiukkaakaan provosoivaa.
Miehet eivät ilmeisesti tajua, miten pahalta esimerkiksi lääppiminen naisista tuntuu. Työpaikalla kerran miespuolinen kollega totesi, että hänestä olisi ihan kiva jos vähän lähenneltäisiin. Vaikea siinä sitten keskustella.
Tässä keskustelussa viitattiin Kortesuon blogikirjoitukseen. Luin sen sekä päällisiin puolin valtioneuvoston (2019) ja Naton selvitykset. Käsitykseni on, että Kortesuo on nyt tulkinnut selvitysten tuloksia omalla tavallaan tarkoitushakuisesti. Ehkä herättääkseen keskustelua.
Joo, tämä oli itselleni jotenkin todella silmiä avaava ajatus, että tyttärien suojelemisen sijaan keskityttäisiin kasvattamaan poikia.
Olen todella pahoillani, että sinäkin olet joutunut kokemaan väkivallan uhkaa. Ja vaikka olisit ollut pukeutunut, miten se ei ole sinun syysi! On kammottavaa, miten itsekin olen koittanut häivyttää itseäni, kulkea öisin töistä kotiin huppu päässä ja katsekontaktia ottamatta, ettei vain itse aiheuttaisi häirintää. Eihän se minun syyni olisi ollut, vaikka olisin kulkenut hiukset hulmuten ja vastaantulijoille hymyillen, että olen joutunut kokemaan seksuaalista ahdistelua. Syyt ovat aina olleet ahdistelijoissa.
Moikka! Suosittelen aiheeseen liittyen lukemaan tai kuuntelemaan Caroline Criado Perezin Invisible Women (suomenkielinen nimi: Näkymättömät naiset – näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille) kirjan. Kuuntelin kirjan vastikään ja sanonta siitä kuinka epätasa-arvo on syvällä rakenteissa sai omalla kohdallani tämän myötä aivan uuden merkityksen. Ennen tätä kirjaa olisin jopa itse saattanut havainnoida Hannen tekstissä hienoista hurmoksellisuutta, mutta asian vakavuuden ja laajuuden ymmärrettyäni olen sitä mieltä että tästä on hurmoksellisuus kaukana.
Erinomainen kirjasuositus, jonka soisin minäkin mahdollisimman monen lukevan / kuuntelevan. Itse luin sen viime keväänä (nide saatu arvostelukappaleena), ja kirjoitin siitä silloin näin:
Tätä kirjaa ei olisi pitänyt lukea korona-aikana. Niin raivoisaa puhinaa sen lukeminen sai aikaan, että sitä kaikkea ”miten tämä voi olla mahdollista” -tuohtumusta olisi pitänyt saada purkaa ihmisten kanssa. Niinpä olen löytänyt itseni puhumasta tästä kaikille, jotka kahden metrin etäisyydelle ovat tulleet. Kerran herätin puolison – anteeksi! – kun oli vain pakko saada ymmärryksen laajennusta kirjan aiheeseen ihmiseltä, jonka muotoisin oletusasetuksin maailmaa rakennetaan.
Caroline Criado Perez jysäyttelee Näkymättömät naiset -kirjassaan pöytään faktaa siitä, miten naiset jäävät yhteiskunnassa huomioimatta. Se näkyy kaikkialla; kaupunkirakentamisesta työelämään ja kehitysyhteistyöstä robotiikkaan. Sen takia auto-onnettomuuksissa kuolee enemmän naisia (turvavälineistö testataan miesnukeilla) ja sen takia laitamme suuhumme lääkkeitä, joita on testattu vain miehillä (naiset ovat liian hankalia testaajia, kun niillä penteleillä on hormonivaihteluita ja muuta muuttujaa).
Vaikka luulin olevani melko valveutunut, vasta kirja herätteli siihen, miten itsekin olen monesta epäkohdasta miettinyt – tai pikemmin ollut miettimättä – että näin se nyt vain on. Mutta kun ei pitäisi olla, vaan kaikessa on kyse naiset huomioivan datan puutteesta.
Kirja on paikoin puuduttavan tietokirjamainen, mutta se on hyvä. Eipähän tule proosasta pitsiä rautaisen sanoman ympärille. Erehdyin lukemaan kirjaa koskevan nettijutun kommenttiosiota ja pää oli poksahtaa. Jos siis mielestäsi maailma on valmis, ongelma on naisissa ja feminismi mädätystä, lue tämä kirja. Se on 60-sivuisine lähdeluetteloineen niin painavaa faktaa, että välillä painon alla heikottaa.
Todella paljon hyviä ja kannatettavia periaatteita. Naisen näkökulmasta vaikka lasten. isä kyllä mainittiin. Mitkä olisivat tiedostavan isän vinkit lasten, erityisesti poikien kasvattamiseen? Varmaan hänelläkin on käsitys siitä, mikä on mennyt pieleen kasvauksessa-
Pienet huomautukset: verbi on koettaa (tehdä); emme koeta tehdä parastamme (kieltosanan kanssa objekti partitiivissa); olen joutunut näkemään (mutta ’saanut nähdä’).
Tunnut ottavan kasvatuksen vakavasti.
Hei. Pakko myöntää etten lukenut sanaakaan, mutta totean silti, että juuri tämän kaltaiset blogit havainnollistavat tehokkaasti miksi vihaan naisia, ja minkä takia aion jatkossakin vihata naisia.
Sen perusteella, mitä et lukenut, päätät jatkaa naisten vihaamista. Ok.