Sisältövaroitus: naisviha, seksismi, väkivalta

Tänään vietetään Minna Canthin ja tasa-arvon päivää. Kuten viime päivinä on valitettavan selvästi käynyt ilmi, tasa-arvo ei todellakaan ole valmis. Brittiläinen Sarah Everard kaapattiin kotimatkalla ja murhattiin, ja kammottava tapaus nosti taas esiin sen, miten Sarah olisi voinut olla kuka tahansa meistä naisista. Sillä erotuksella, että me muut pääsimme kotiin asti.

Heti tämän kammottavan murhauutisen perään Suomessa on esimerkiksi annettu perheohjelmassa vitsinä raiskausvinkkejä, kuultu jäätävää sovinismipaskaa suositun viihdeohjelman ekstrassa ja heti perään nähty seksuaalista väkivaltaa toisessa viihdeohjelmassa. Eilen Nato-raportti totesi Suomen hallituksen olevan poikkeuksellisen somevihakampajan kohteena. Ja näiden päälle on tietenkin ihmetelty, miten ne naiset nyt niin herkkänahkaisia taas ovat (ps. hyvät tissit!).

Misogynia ei ole ainoastaan naisten kokemaa vähättelyä, väkivaltaa ja vihaa, vaan nasvihan lonkerot ovat tiukasti kiinni yhteiskuntien rakenteissa ja omaksumissamme asenteissa.

Itse olen joutunut elämässäni kokemaan aivan kammottavan määrän kourintaa, läpsintää, perään huutelua, härskejä ehdotuksia, pakeista harmistuneita solvauksia, vislauksia, huorittelua. Olen kävellyt pimeitä katuja puhelin toisessa kädessä ja avaimet nyrkkirautana toisessa, ympärilleni vilkuillen, miesporukoita vältellen ja valmiina pyrähtämään juoksuun milloin tahansa.

Eivät kaikki miehet ole oletettavia ahdistelijoita, raiskaajia, hakkaajia ja murhaajia, mutta koska en voi tietää kuka on, on pakko olla varuillaan kaikkien kanssa. Tutkimuksen mukaan Suomi on naiselle EU:n toiseksi väkivaltaisin maa. Suomalaisista naisista lähes joka toinen, 47 prosenttia, on kokenut fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa 15 ikävuoden jälkeen. On syynsä, miksi pelko on imeytynyt selkäydinnesteeseen.

Olen joutunut nähdä itsensä paljastelijoita ja kauppakeskuksissa runkkaajia. 17-vuotiaana työskentelin lukion ohessa kauppakeskuksen hampurilaisravintolassa ja soitin yhdestä runkkaajasta vartijalle. Hän nauroi sellaista ”no kaikkea sitä” -naurua, ja itsekin siihen luultavasti yhdyin. Ravintola, jonka edessä runkkari lerssiään hinkkasi, oli silloinkin täynnä lapsiperheitä, että kaikkea sitä tosiaan heheh.

Olen viimeksi muutamia viikkoja sitten sopinut ystävän kanssa, että laitetaan tekstarit, kun päästään (pulkkamäestä!) turvallisesti kotiin. Se on normi, olen ajatellut. Olen saanut tyrmäystippoja baarissa, mut­­ta selvinnyt siitä onnekkaan sattuman kautta. Olen juossut kadulla pakoon miestä, ja sydän hakaten saanut vedettyä kotikerrostalon alaoven kiinni hänen naamansa edestä. En tehnyt siitä, enkä mistään muustakaan kokemastani häirinnästä, minkäänlaista ilmoitusta poliisille. Ei tullut edes mieleen. Tätähän tämä elämä naisena on.

Vasta viime vuodet ovat saaneet hiljalleen pala palalta heräämään siihen, että sitähän se tosiaan on, mutta ei todellakaan kuuluisi olla.

Eräs somessa näkemäni ajatus herätteli myös äitinä: sen sijaan, että keskityttäisiin suojelemaan tyttäriämme, keskityttäisiin kasvattamaan poikiamme.

Sillä totta kai minäkin olen kauhulla miettinyt, miten voisin suojella tytärtäni siltä, ettei hän joutuisi kokemaan samaa kuin minä ja muut naiset kautta aikain. Vaikka totuushan on se, että naisvihan juurisyyt ovat miehissä, maailmassa, jossa pojista kasvaa niitä miehiä, joita naiset joutuvat pelkäämään.

Jokainen kähmijä, jokainen raiskaaja, jokainen väkivallan tekijä on ollut pieni lapsi.

Tässä postauksessa pohdinkin niitä tapoja, joilla pyrin puolisoni kanssa kasvattamaan lapsistamme feministejä, joille tasa-arvo ja tunneälykkyys ovat peruspohja elämälle. Samalla tiedostan sen, että tasa-arvo ei ole meidänkään kasvatuksessamme valmis.

Huomioittehan, että tämä postaus on kirjoitettu hyvin kapealla perhemallilla, omaa ydinperhettämme peilaten, johon kuuluu nainen, mies ja kaksi lasta, joista toinen tuntee itsensä tytöksi ja toinen pojaksi.

Lapsen fyysisen koskemattomuuden kunnioittaminen

Lapsi oppii kunnioittamaan toisen ihmisen rajoja, kun hänen rajojaan kunnioitetaan.

Vauvan kanssa tekeminen on tietenkin hyvin fyysistä, ja vanhemmat pesevät pyllyä, nostelevat ja koskettelevat. Kosketuksen kautta vauva oppii hahmottamaan oman kehonsa.

Lapsen kasvaessa kehon koskettamiseen voi jo pyytää eri tavalla luvan. Aina se ei tietenkään onnistu, ja esimerkiksi raivoava taapero on tietenkin vaikka väkisin haettava seisomasta keskeltä autotietä. Mutta rauhallisissa tilanteissa lasta voi osallistaa hänen koskemiseensa. Saanko pyyhkiä pyllyn? Pesen nyt sinun hiuksesi, mutta tahdotko itse pestä pimpin / pippelin vai pesenkö minä?

Hyvä tapa opettaa lapselle omia henkilökohtaisia fyysisen koskemattomuuden rajoja on niin sanottu uikkarisääntö. Ne asiat, jotka menevät uikkareiden alle, ovat alueita, joihin vain lapsella itsellään on oikeus koskea, tai tarvittaessa luvan kanssa aikuisella. Samaa kunnioitusta vaadin myös vähän isommilta lapsilta itseäni kohtaan.

Lapsen ei myöskään ole koskaan pakko mennä kenenkään syliin, halata tai antaa suukkoja, jos hän ei itse tahdo. Eihän aikuisenkaan ole, vaikka sille toiselle tulisikin siitä vähän paha mieli.

Luvan pyytäminen koskettaessa on hyvää käytöstä, toisen kunnioittamista. Ja sitten kun mukaan astuu seksuaalinen kanssakäyminen, luvan pyytäminen on yksi kiihottavimmista asioista, mitä toiselle voi tehdä. Sama pätee siihen, että on yhteinen luottamus siihen, että ehkäisy hoidetaan, kuten on sovittu.

Oman ja lapsen kehon kunnioittaminen

Olen aina pyrkinyt puhumaan kauniisti lasten kaikista ruumiinosista, ja koittanut olla demonisoimatta esimerkiksi sukupuolielimiä. Niiden koskettelu ei ole mitenkään hyi tai hävettävää, vaan jotain ihanaa, mutta jonka voi neuvoa olevan sellainen ikioma kiva juttu, jota voi tehdä omassa rauhassa. Omien lasteni ikäisille olen jo sitten tarkemmin kertonut itsetyydytyksestä ja seksistä ylipäätään.

En puhu myöskään itsestäni negatiiviseen sävyyn. En kauhistele, miten tuli syötyä paljon. En taivastele vitsillä, että nyt pitää kyllä olla syömättä kaksi päivää, kun näin herkuteltiin. Oman kehon arvostaminen ei aina ole helppoa, myönnän. Lapset ovat esimerkiksi ihmetelleet muhkuraista vatsaani, ja se osa kehostani on itselleni herkkää aluetta. Mutta lapsille se näyttäytyy ihanan pehmeänä pesäkolona, jossa he ovat saaneet kasvaa.

En myöskään huomauttele ihmisten painonmuutoksista tai etenkään ihastele laihtumista, sillä siinä samalla tulee hiljaisesti sanoneeksi, että ihminen on paljon parempi nyt kuin aikaisemmin. Koskaan ei voi myöskään tietää, mitä syitä ihmisten painonpudotuksen takana on. Laihtua voi myös tahtomattaan, fyysisen tai henkisen sairauden takia.

Tyttömäiseksi koettujen asioiden arvostaminen

Itse ajattelin lapsena olevani poikatyttö. Näin jälkikäteen ajateltuna se on kammottavaa.

Miksi koin poikatyttöyden paremmaksi rooliksi kuin tyttöyden? Miksi en kokenut voivani olla ihan omanlaiseni tyttö, ilman että joudun pönkittää olemiseni oikeutusta tuomalla siihen poika-sanan mukaan? Minut on kasvatettu hyvin vahvasti siihen, että voin saavuttaa mitä vain, mutta miksi silti koin tyttöyden vähemmän arvokkaaksi? Miksi olen vanhempanakin ottanut kohteliaisuutena, kun on sanottu, että olen kuin yksi jätkistä, enkä kuten muut tytöt?

Todennäköisesti siksi, että sisäistetty naisviha saa meidät inhoamaan asioita, joita (teini)tytöt rakastavat, kuten kirjailija Raisa Omaheimo on erinomaisessa kolumnissaan kirjoittanut.

Tyttömäiseksi koettujen asioiden arvostaminen onkin ollut itselleni vanhempana kaikista hankalin toteutettava. Pitkään koitin suojella esikoislastani kaikelta tyttömäiseksi kokemaltani – hörselöiltä, nukkeleikeiltä, vaaleanpunaiselta, prinsessoilta, meikkileikeiltä ja kahdeltakymmeneltä pinniltä hiuksissa. Sillä teolla koitin suojella häntä niiltä oletuksilta, joita tyttömäisiin asioihin itsellänikin liittyi (ja yhä liittyy, en ole päässyt siitä täysin eroon): höpsöys, söpöys, naiivius, turhamaisuus, epäuskottavuus.

Herättyäni tähän asiaan kuopuksen synnyttyä, olen tietoisesti koittanut muuttaa suhtautumistani tyttömäisinä pitämiini asioihin ja etenkin siihen, miten niihin lasten nähden ja kuullen suhtaudun.

Koen myös tärkeäksi sen, että samalla tavalla kuin lapsi saa käydä läpi pinkin vaiheensa (joka saattaa kestää läpi elämän), jos sellainen tulee, lapsi saa myös käydä läpi maskuliinisuutta uhkuvan vaiheensa, jos sellainen tulee. Sekin voi kestää läpi elämän. Mutta vanhemmat voivat vaikuttaa paljon siihen, minkälaisena maskuliinisuus lapselle näyttäytyy, siitä jäljempänä lisää.

Jos kasvattajina emme koita tehdä parhaamme, tämä tyttöyden negatiivinen varjo laahautuu mukana myös työelämään. Esimerkkinä Leea Hakkaraisen kirjoittama teksti, jossa koetettiin ravistella somevaikuttajia käyttämään kanaviaan yhteiskunnallisten asioiden esiin nostamiseen, mutta tultiin siinä samassa leimanneeksi naisvaltainen ala pelkäksi hötöksi ja kikatteluksi. Hyvää tarkoittanut teksti onnistuikin itse kompastumaan yleistykseen ja naisvihan pönkittämiseen.

Ja sitä paitsi; mitä vikaa on hötössä ja kikattelussa? Niitäkin tarvitaan mielekkääseen elämään, sanon minä!

Lapsen persoonan tukeminen, sukupuolesta riippumatta

Tämän pitäisi olla ihan peruskauraa jo nykypäivänä, mutta niin vain fakkiutuneet sukupuolikäsitykset ohjailevat lapsen kasvatusta. Vaikka huomio pitäisi kiinnittää lapsen persoonaan ja sen tukemiseen.

Tutkimukset osoittavat, että jo vauvoja ohjataan erilaisiin leikkeihin sen perusteella, mitä sukupuolta näiden oletetaan olevan. Tyttöjen kanssa puuhastellaan kaikkea pehmeän söpöä, poikien kanssa touhutaan kaikkea pörisevää ja jännää. Vaikka tietenkin pitäisi olla herkkänä kuuntelemassa, mistä lapsi itse on kiinnostunut.

Tämä ei tarkoita vain sitä, että sukupuolesta riippumatta lapsen on saatava kokeilla itselleen kiinnostavia asioita. Vaan sitä, että lapsi myös saa tukea ja kehuja samalla tavalla, sukupuolesta riippumatta. Jos lapsi saa vanhemmiltaan koko ajan hyväksyvää palautetta vain sukupuolelleen ominaisiksi mielletyistä asioita, totta kai lapsi ohjautuu tekemään sellaisia asioita.

Lapsi oppii ja hakee omaa tapaansa olla, ja oman pienen kahden lapsen kokemukseni mukaan lapsille tulee vaiheita, kun he käyttävät alleviivatusti sen mukaan, mitä heidän sukupuoleltaan oletetaan. Niin vahvasti nämä asiat tarttuvat jo pienen lapsen iholle ympäröivästä maailmasta. Kun pyrkii pitämään kasvatuksen sukupuolirooleista vapaana, lapset asettuvat sitten aikanaan sille kohdalle, mikä heille persoonana ominaisinta on. Tuskin tässä kasvattajana tulen täydellisesti onnistumaan, mutta ainakin yritän.

Meillä molemmat lapset ovat kiinnostuneita esimerkiksi ompelusta ja neulomista siinä kuin nikkaroinnista ja rassaamisesta, joten olen sitä tukenut – ja ystävällisesti koittanut hiljentää ympärillä olevia aikuisia, jotka ymmärtämättömyyttään lasten kuullen tekevät sukupuolesta poikkeavista valinnoista numeron tai jopa vitsin.

Miten puhutaan tytöistä ja pojista

Ensinnäkin koetan miettiä tarkkaan, milloin on aihetta puhua tytöistä ja pojista erikseen. Tämä vaati itseltäni aikoinaan tietoisen ajatusmaailman kiepsauttamisen, mutta nykyään asiaa ei juurikaan tarvitse miettiä.

Meillä on suomen kielessä mahtava neutraali sana ”hän”, joten ei ole mitään syytä esimerkiksi tuntemattomista lapsista käyttää sanaa tyttö tai poika – arvaus voi mennä pieleen, silloinkin, vaikka lapsen alushousuissa olisi sitä mitä arvailija veikkaa. Sen kummemmin aikuisiakaan ei tavallisissa arjen puheissa tarvitse eritellä naiseksi tai mieheksi, saati tädiksi tai sedäksi (ellei sitten puhuta sukulaissuhteista).

Mutta kompastelua tässäkin asiassa koen, yhä. Vielä eilen aamulla – kuopukselle laskettelulaseja eskarin tiedepäivään rekvisiitaksi pakatessani –  päästin suustani sanan tiedemies, ennen kuin heti perään ehdin korjata sanan neutraaliksi tieteilijäksi. Tällaiset asiat saattavat tuntua pieniltä nyansseilta, mutta tutkimuksissa on havaittu, että tällaiset pikkujutut ohjaavat lasten ajatuksia isosti. Vielä 1960-–1970-luvuilla tytöt piirsivät tieteilijän lähes aina mieheksi. Tuoreimmissa tutkimuksissa yli puolet piirtää jo naisen, eikä muutos ole tapahtunut itsestään.

Se, millaista tarinaa kerromme tytöistä ja pojista, muovaa sukupolirooleista ahtaat. Oma lapsuuteni ja nuoruuteni meni näin:

Pojat saavat olla rääväsuita ja mokailla, sillä pojat nyt ovat poikia. Samalla tavalla käyttäytyvä tyttö sen sijaan on villi ja ongelmainen. Ja sitten kun ikää tulee lisää, pojat pääsevät eroon neitsyydestään, kun tytöt menettävät sen. Naisille seksi on raskauden varomista, miehille pornoelokuvien luomaa kuvitelmaa. Miehet pääsevät pukille ja seksuaalisesti aktiivinen nainen on huora.

Mediassa puhe on myös kieroutunutta, kun sitä alkaa ajatella: Puhumme siitä, kuinka moni nainen on raiskattu, kuinka moni nainen kokee väkivaltaa, kuinka moni nainen on tullut seksuaalisesti ahdistelluksi. Sen sijaan, että puhuisimme, kuinka moni mies on raiskannut, kuinka moni mies on tehnyt väkivaltaisia tekoja tai kuinka moni mies on ahdistellut naisia seksuaalisesti. Huomaatteko eron?

Yhteiskunnan naisviha aiheuttaa myös toksista maskuliinisuutta, jossa pojat ahdetaan muottiin, jossa pitäisi olla kovanahkainen, aggressiivinen, lihaksikas äijä, joka ei itke. Teen kaikkeni, että oman poikani tai kenenkään pojan ei tarvitse näitä oletuksia kantaa yllään.

Vanhempien tasa-arvoinen esimerkki arjessa

Me puolisoni kanssa kasvatamme lapsia, joista toinen kokee itsensä tytöksi ja toinen pojaksi. Se on saanut meidät erityisen tarkkaavaiseksi siitä, että annamme heille tasa-arvoisen kasvatuksen ja esimerkin. Aivan varmasti emme ole siinä onnistuneet 100 prosenttisesti, jos edes 80 prosenttisesti, vaikka kuinka yritämme. Niin sokeita mekin varmasti rooleillemme edelleen olemme.

Mietin myös usein, miten paljon merkitsee se, että vanhempi lapsistamme on tyttö. Etenkin muutama vuosi sitten, kun osaamistasot olivat selvästi erilaisia lasten kesken, oletin vanhemmalta enemmän osallistumista esimerkiksi kotitöihin. Mutta oletinko sitä myös siksi, että hän on tyttö? En voi tietää.

Mutta pyrin siihen, että lasten osallistuessa kotitöihin, annan heille samanlaisia tehtäviä ikätasonsa mukaisesti. Kehun myös lapsia samalla tavalla, enkä esimerkiksi tee pojan kattamasta pöydästä sen isompaa numeroa kuin tytön kattamasta pöydästä. Jos tämä esimerkki tuntuu hölmöltä, se on ihan elävästä elämästä poimittu tilanne, jossa pojan kattama pöytä oli jotenkin erityisen hienoa, ihan vain koska sen tekijänä oli poika, tuleva mies.

Helsingin Sanomien metatyötä käsittelevässä jutussa kerrottiin eilen, miten vinksallaan tyttöjen ja poikien kotityötaidot ovat. Nuorisotutkimusseuran vuonna 2015 julkaistun Nuorisobarometrin mukaan yläkouluikäisistä tytöt tekevät kodeissaan kaksi kertaa enemmän kotiaskareita kuin pojat. Kun päästään lukioikään, ero on jo kolminkertainen. Suoraan sanottuna: aivan karmeata paskaa.

Siksi olemme lähteneet siitä, että molemmat meistä vanhemmista ovat olleet perhevapailla lasten kanssa yhteenlaskettuna aikana useamman vuoden (täällä koti-isyydestä puolison silmin ja sanoin). Se on sekä yhteiskunnallinen teko tasa-arvon puolesta, mutta myös esimerkki lapsillemme. Ja tietenkin: yksi onnellisen perhe-elämämme ja toisiaan kunnioittavan vanhemmuuskumppanuutemme perusteista.

Lisäksi on ollut aivan luontevaa, että meistä molemmat osallistuvat arjessa erilaisiin kotiaskareisiin, oli sitten kyseessä viherkasvien multien vaihto, taulun poraaminen seinään, neuvola-ajan varaaminen lapselle, mattojen pesulaan vienti, viikon ruokalistan suunnittelu tai lasten vaatevaraston inventaario ja mahdollisten uusien tarvikkeiden hankinta pieneksi jääneiden tilalle.

Mutta totuus on kuitenkin yhä monesti se, että metatyö on minun vastuullani, projektinhallintajärjestelmä hurisee minun päässäni tilaa vieden ja koskaan taukoamatta, ja puoliso sitten taas tekee enemmän niin sanottua likaista työtä, kuten putsaa viemärit ja remontoi.

Tietenkin asioita voi jakaa sitä mukaa, mikä puuha on kullekin mieluisaa, mutta silloinkin asiaa on hyvä pysähtyä miettimään:

Miksi meillä esimerkiksi puoliso aina ajaa vuokra-autoa, vaikka minullakin on ajokortti? No hän on toki tottunut ajamaan pääkaupunkiseudulla, kun minä taas en pidä kaupunkiajamisesta yhtään. Mieluiten myös käytän ajomatkat johonkin hyödylliseen, kuten Instagramin viestien vastaamiseen. Mutta silti, miksi itselläni elää vahvasti mielikuva siitä, että jos satun näkemään naisen ratissa ja miehen siinä vieressä, ajattelen heti, että mies on luultavasti juonut tai muuten ei ole ajokunnossa. Mistä tämä ajatus oikein tulee?

Tai mistä johtuu se yleinen kuvio, jossa mökkireissuilla kaveriperheiden kanssa automaattisesti, keltään kyselemättä, jakaannutaan kokkaavaan naisseurueeseen ja saunaa lämmittävään miesseurueeseen? Grillatessa naiset tekevät salaatit ja miehet kääntelevät grillissä käiväröitä? Miksi? Mistä tämä hiljaisesti hyväksytty järjestys kumpuaa? Aloin rikkoa tätä kaavaa tietoisesti vasta lasten myötä. Kyllä, vasta silloin! Tahdon lasteni kasvavan maailmaan, jossa sukupuoli ei sido heitä edes oletusten tasolla tiettyihin rooleihin.

Lapsen tunneälykkyyden vahvistaminen

Tämä alkaa jo ihan vauvana siitä, että lapsen tarpeisiin vastataan. Kun vauva kokee tulevansa kuulluksi, hän alkaa itsekin arvostaa omia tunteitaan ja tuntemuksiaan. Silloin on helpompi oppia myös arvostamaan muiden tunteita. Ja kun tunteet ovat hyväksyttyjä ja tuttuja, vanhemman lapsen kanssa voi helpommin alkaa harjoitella sitä, miten erilaisten vahvojen tunteiden – kuten vihan, pettymyksen ja kiukun – kanssa voi toimia ja pärjätä.

Lapset kysyvät monenlaisia kysymyksiä ja toistavat myös kodin ulkopuolelta kuulemiaan asioita. Helposti kiireessä saatan todeta johonkin lapsen kysymykseen ”että niin se vain nyt on” tai epäkorrektiin toteamukseen ”tuo oli tosi kurjasti sanottu, noin ei koskaan puhuta”. Mutta parempi olisi tietenkin kuunnella lasta rauhassa ja kysyä häneltä, miksi hän ajattelee niin. Keskusteluista on paljon enemmän hyötyä kuin jyrkistä kielloista, joiden perusteita lapsi ei välttämättä hahmota.

Pyrin myös huomioimaan lapsessa kaiken hyvän. Sitä tarvitaan paljon vastapainoksi sille, että lasten kanssa tulee väkisinkin annettua myös paljon huonoa palautetta ikävästä käytöksestä. On mielenkiintoista huomata, miten herkästi lapsissa voi voimistaa niitä puolia, joille aikuisena annan huomiotani.

Toiveenani on myös se, että molemmat lapseni kokevat kasvavansa perheessä, jossa herkkyys on sallittua, tunteista puhutaan, itkut itketään, riidat sovitaan ja rakkautta osoitetaan teoin ja sanoin. Ja että aina saa tulla syliin, aina saa tulla kotiin, aina voi kertoa totuuden. Nämä asiat ovat sellaisia ylisukupolvien periytyviä asioita, ja olen vasta äidiksi tultuani ymmärtänyt, miten valtavan isoja tietoisia edistysaskeleita minua edeltävät sukupolvet ovat näissä tehneet. Nyt minä koitan viedä asioita oman sukupolveni kohdalta äitinä vielä eteenpäin.

Puuttuminen sovinistiseen puheeseen

Olen saanut lähipiirini kanssa aikaan meheviä riitoja puuttumalla sovinistiseen puheeseen. Esimerkiksi siihen, miten on soveliasta puhua naisen ulkonäöstä ja siinä samalla arvottaa naista. Se on ollut ihan hirvittävää, ihan kaikille.

Sovinistiset tavat elävät yhteiskunnassamme niin tiukassa, että sitä tulee vastaan sellaistenkin ihmisten suusta, joita rakastaa ja joita pitää fiksuina. Seksistiset läpät miesporukassa voivat tuntua pikkujutulta (se oli vain vitsi!), mutta ne ovat omiaan pitämään yllä naisvihaa. Jos näihin puheisiin ei puutu, jos ei ravistele luutuneita käsityksiä, ne jatkavat kiertoaan ihmiskunnassa. Tämä pätee tietenkin myös rasistiseen puheeseen.

Jos ainut ongelma on, että eikö mitään enää saa sanoa ja tuntuu siltä, että enää ei saa olla mies tai nainen, on valitettavasti ymmärtänyt jotain ihan täysin väärin –  ja luultavasti kuuluu etuoikeutettujen joukkoon. Kun on tottunut olemaan kukkulan kuningas tökkimällä muut alas, voi alkuun tuntua epämiellyttävältä, että pitäisikin ojentaa käsi ja auttaa muutkin kukkulalle.

Jos misogyniaa pala palalta hajottamaan pyrkivien naisten puheet tuntuvat ikäviltä, silloin kannattaa nöyrästi olla tovi hiljaa ja kuunnella. Miettiä, miksi asia ahdistaa itseä. Ottaa asiasta lisää selvää. Ihminen on onneksi siitä vekkuli otus, että se voi oppia, kehittyä ja laajentaa ymmärrystään koko elämänsä ajan. Sillä tavalla minä koitan tehdä, vaikka kuinka tieto välillä lisää tuskaa ja kompuroinneilta oppimatkalla ei välty kukaan.

Jaa