Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Tänä syksynä tapahtui jotain, mitä ei ole tapahtunut melkein kymmeneen vuoteen. Minä aloitin ikioman aikataulutetun harrastuksen!

Toki minulla on ollut kuluneiden vuosien aikana omia harrastuksia. Olen esimerkiksi viikoittain käynyt salilla ja kylmävesiuimassa. Kuluneet vuodet olen juossut useamman kerran viikkoon ja käyttänyt valtaiset määrät tunteja palstalla. Olen ostanut jäsenyyksiä online-joogaan ja -jumppaan. Harrastuksiin voi laskea myös lukemisen, retkeilyn, museot ja neulomisen.

Niistä harrastuksista jokainen on kuitenkin aikatauluiltaan liukuva. Olen käynyt harrastamassa silloin, kun se on sopinut muun perheen aikatauluihin. Pianoharrastuksen sain elämääni, kun hoksasin, että voin palkata piano-opettajan käymään meillä kotona.  Silloin kenenkään meistä ei tarvitse lähteä mihinkään ja piano-ope voi pitää samaan syssyyn tunnit minun lisäkseni myös lapsille.

Aikatauluun sidotut harrastukset eivät toimi, kun perheen toisen vanhemman työvuorot ovat epäsäännölliset ja ripoteltuna vuorokauden kaikille tunneille. Kokeiltiin sitä kerran, silloin vajaa kymmenen vuotta sitten, kun esikoinen oli vauva.

Ilmoittauduin tuolloin työväenopiston lastenvaatteiden ompelukurssille. Ajattelin kurssilla voivani hioa amatööriompelijani taitoja paremmaksi ja surauttelevani vauvalle kasan vaatteita. Puolison työvuoroihin – ja varmasti myös vauvavuoden sekavuuteen – yhdistettynä pääsin kurssikerroille kolme kertaa. Ehdin aloittaa kurssilla yhden potkupuvun, jonka senkin tein kotona loppuun.  

Mutta nyt! Lapset ovat kasvaneet koululaisiksi, ja tuntui siltä, että kaikki ovat valmiita siihen, että lapset voivat olla vajaan pari tuntia kotona ilman aikuista. Sitä olen testaillut juoksulenkkien aikaan jo aikaisemmin, mutta on ihan eri juttu, että harrastuksen aikataulu on naulattu kalenteriin, eikä siihen, että nyt olisi hyvä fiilis ja väli.

Kuukauden aikana aikataulutettu harrastus on vaatinut säätöä, naapureidenkin apua on tarvittu. On tehnyt välillä mieli mutista lapsille, että teidän ikäisenänne minä olin kokonaisia päiviä yksin kotona, mutta se oli lama-ajan lapsen elämää se. On ollut tietoinen valinta olla läsnä lasten arjessa mahdollisimman paljon, myös nyt kun koululaisuus on tuonut rutkasti itsenäistymistä.

Mutta niin vain minulla on kerran viikossa ikioma slotti, jolloin vedän trikoot jalkaan, rullaan joogamaton kassiin ja käyn hellimässä kehoa sekä mieltä pilateksessa.

Tällä kaikella on ollut liikunnan hyvää tekevän vaikutuksen lisäksi myös odottamattomia sivuvaikutuksia. Tuntuu eriskummallisen hyvältä, että minulla on kalenterissa omia menoja ja piste.

Kun on taipunut ja muovautunut muiden taipumattomien ja muovautumattomien aikataulujen mukaan vuosien ajan, se syö hiljalleen kokemustani siitä, että myös minun tekemiseni ovat tärkeitä. Että perheeni kunnioittaisi minua. Tiedän kyllä, että he kunnioittavat, saan siitä osoituksia joka päivä. Tämä on ihan oman pääni luoma juttu, jonka itsekin huomasin olevaksi vasta nyt. Sillä jollain kummallisella tavalla kalenteriin naulattu pilates kerran viikossa saa aikatauluissa vuosikausia joustamaan joutuneen tuntemaan, että minunkin tarpeillani on merkitystä.

Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Elokuun toisella viikolla arki rysähti päälle sellaisella kolinalla, että ei voinut kuin uikuttaa ja koittaa rimpuilla eteenpäin. Samaan aikaan kun elo kahden koululaisen äitinä tuntui rauhaisan oikealta heti ensihetkistä lähtien, kaikki muu elämässä tuntui olevan levällään.

Tätä fiilistä ei helpottanut se, että koti oli kaaoksessa. Kesän ajan koti oli toiminut lähinnä perusleirinä, jossa käytiin reissujen, ulkona vietettyjen päivien ja Kivinokka-aikojen välillä pesemässä pyykkiä sekä purkamassa ja pakkaamassa retkikoreja ja reissukasseja. Joka paikka tuntui olevan puolivälissä, menossa jonnekin tai tulossa jostakin. Kasoja, joita kukaan ei ole jaksanut tai ehtinyt selvittää, koska on ollut kesä koettavana.

On tämä nyt hittolainen, kun koti ahdistaa näin paljon, mietin. Että tämänhän pitäisi olla se elämän perusleiri myös henkisesti.

Minun persoonani on järjestelmällisyydestä pitävä ja siitä tyyneyttä kokeva. Lapsiperheellisenä ja pakon edessä olen toki oppinut sietämään ja jopa nauttimaan elämän sinkoilusta hallitsemattomasti. Seikkailuja ja yllätyksiä elämään! Mutta totuus on se, että se vaatii minulta paljon ponnisteluja, se kuluttaa ja väsyttää. En pidä yllätyksistä (vaikka tahtoisin olla se spontaani ja huikentelevaisen boheemi tyyppi, joka rakastaa yllätyksiä ja osaa niihin heittäytyä) ja seikkailutkin tahdon organisoida mahdollisimman hyvin etukäteen.

Tämä sama pätee kodin hallitsemattomuuteen. Sitäkin on tietenkin tässä kuluneet 10 vuotta pakon edessä kouluttauduttu sietämään, mutta samalla tavalla kuin äitiys on yksi minuuden kerros muiden minuuksieni päälle, ei koko minuus, ei lapsiperheellisyys muuta persoonaani perusasetuksia.

Kun asioilla on paikkansa ja ympärillä edes näennäisen järjestyksen tuoma tyyneys, voin paremmin.

Ensimmäisellä varsinaisella arkiviikolla koitimmekin järjestää kodin nurkkia kuntoon. Lapset järjestivät ja inventoivat lelujaan tavoitteenaan omat huoneet (sen määräaika piti olla ennen koulujen alkua, mutta koska inspiraationi oman työhuoneen menetyksen kanssa on onneton ja huonekalutetris aivan alkutekijöissään, yritetään nyt seuraavaksi, josko jouluksi). Minä säntäilin sinne ja tänne, aloitin viisitoista projektia samaan aikaan ja lopulta koti oli entistä enemmän puolivälissä ja kesken.

Muistin, miten vuosi sitten järjestimme esimerkiksi lasten pienet vaatteet ja iän ohi kiilanneet lelut kaapeista pois kesäloman lopulla, ihan vain varatun kirppisviikon pakottamina. Silloin vuosi sitten mietin, että voisi sitä kesäpäiviä toisinkin viettää kuin pakkaamalla Ryhmä Hau -figuureita minikokoisiin pusseihin ja koittamalla paikata puhkikuovittuja housuja mahdollisesti vielä seuraavalle käyttäjälle kelpaavaan kuntoon.

Mutta nyt tajusin, miten fiksua olisi ollut hoitaa tämä parin päivän kertaurakoinnilla pois. Arjen ohessa hoidettuna kirppislaatikko seisoo olohuoneemme keskellä varmasti vielä joulukuussakin, ja itse saan haettua syysvaatteet varastosta siinä vaiheessa, kun vaatekaapin hellemekkojen alle ei enää löydy kesävaatteiden seasta tarpeeksi kerrospuettavaa.

Mutta yhden asian sain loppuun. Jossain järjettömyyden puuskassa löysin itseni järjestelemästä aterinlaatikoita. Joku muukin saattaa tunnistaa itsensä tästä: olet viikkaamassa lakanapyykkiä kaappiin tai muuta vastaavaa, mutta yhtäkkiä löydät itsesi asettelemasta veitsiä pituusjärjestykseen. Pyyhin pölyt, pesin laatikot, järjestelin sekasotkun suoriin riveihin. Hyrisin tyytyväisenä, vaikka arvelin kaaoksen palautuvan muutamassa päivässä. Mutta ei, yhä edelleen laatikot ovat siisteinä, ja joka kerta – eli monta kertaa päivässä – laatikkoja avatessani tunnen mielenrauhaa.

Kaikki muu on vaiheessa ja sekaisin, yhä edelleen, mutta hitto vie, ainakin aterinlaatikoissa on rauha.