*-merkitty kirja saatu arvostelukappaleena.

Kirjapäiväkirjat laahaavat kuukausia jäljessä, mutta tässäpä vihdoin paketoituna kesäkuun luetut ja kuunnellut kirjat.

Kesäkuun kirjoihin päätyi mukaan mukavan sekalainen kokoonpano aiheita: vasemmistoaatteita heijastelevia pakinoita vuosilta 1933-1941, rakkauden ja sen kaiken läpäisevyyden myöhentämistä omakohtaisessa teoksessa, mystisen kammottavia novelleja Argentiinasta ja tietokirja, joka yhdistää mytologiaa, vaikeita akkoja ja tasa-arvo(ttomuude)n historiaa.

Tässä tarkemmat mietteeni kesäkuun neljästä nautiskellusta kirjasta:

Katri Vala: Henki ja aine, eli yksinäisen naisen pölynimuri. Taistelevia pakinoita (Kansankulttuuri Oy, 1945)

Opin tuntemaan Helsingin Sörnäisissä olevan Katri Valan puiston useita vuosia ennen kuin tuberkuloosiin vain 42-vuotiaana kuolleen Katri Valan. Vasta joku Helsingin Sanomien juttu herätti minut etsimään tietoa siitä, kuka runoilijana ja Tulenkantajat-ryhmän aktiivina tunnettu Vala oikein oli. Ja nyt vihdoin lainasin yhden hänen kirjoistaan.

Henki ja aine eli yksinäisen naisen pölynimuri on postuumisti julkaistu kokoelma pakinoita, jotka on alun perin julkaistu Tulenkantajien lehdessä vuosina 1933–1937. Mukana on myös yksi Vapaassa pohjolassa julkaistu pakina vuodelta 1941.

Pakinoina tekstit ovat tietenkin hyvin ajankohtaansa sidottuja, mikä on sekä mielenkiintoista että lukemista hankaloittavaa. On kuin pääsisi lukemaan menneiden aikojen päiväkirjoja, jolloin saa välähdyksiä arjesta ja ajatuksista tietyssä ajassa, mutta joissa nimet, paikat ja tapahtumat eivät sano mitään. Tekstejä on vaikea asettaa kontekstiinsa, kun ei tunne kontekstia tarpeeksi hyvin. Se mikä kirjoista eniten hohkaa läpi on Valan pasifistisuus, natsivastaisuus ja vasemmistolaiset aatteet.

Tekstit saivat myös kaipaamaan siihen itselleni lähes tuntemattomaan aikaan, kun omia kirjallisia mielipiteitään sai hioa monien päivien ajan, eikä kukaan nostattanut somemyrskyjä tai olettanut, että kukaan olisi ympäri vuorokauden päivystämässä perustellen mielipiteitään ja osallistuen keskusteluun, jossa kukaan ei ehdi miettiä sanojaan tarpeeksi. Vastamielipidettä odoteltiin lehtien sivuille, eikä kukaan käynyt mölisemässä niiden kommenttiosioissa, koska sellaisia ei ollut.

Toisaalta mahdollisuus käyttää ja levittää sanaansa oli paljon rajatumman joukon hallussa.

Vaikka luinkin valtaosan kirjasta enemmän kunnianosoituksena Valalle kuin suurella mielenkiinnolla, pelkkä kirjan piteleminen käsissäkin tuntui juhlavalta. Kirjaston varastoista tosiaan löytyy tällaisia karhealehtisiä, kangaselkämyksisiä ja menneiden aikojen kirjastohuoneilta tuoksuvia opuksia, joita kuka tahansa voi lainata.

Valan kirjasta tarttui ajatuksia mukaan myös nykyajan kiivastahtista mediakulttuuria kritisoivaan kirjoitukseeni Mielipideautomaatti epäkunnossa.

Jani Toivola: Rakkaudesta (Kosmos 2021)

Rakkaus, mikä valtavan ihana ja pelottavan laaja aihe kirjalle. Toivola ottaa aiheen käsittelyyn kuitenkin niin hengästyttävän koskettavasti, että yllätyn. Miten toisen ihmisen kokemukset ja ajatukset saavat minutkin näin pakahtumaan?

Ehkä juuri se on kirjan ei-yllättävä, mutta niin tärkeä muistutus. Me kaikki haluamme rakastaa, tulla rakastetuiksi. Meillä kaikilla on omat tarinamme, mutta sen tarinan pilkut ovat rakkaudesta tai rakkaudettomuudesta hiotut. Toivoisinkin, että tämän lukisivat eritoten kaikki sellaiset, joita ajatus kirjan aiheesta tai Toivolasta lähtökohtaisesti jostain syytä ärsyttää.

Toivola sivuaa samoja aiheita kuin aikaisemmissa kirjoissaankin, mutta en silti koe mitään puuduttavana toistona. Kirja tutkii rakkautta omaan itseen, kumppaneihin, tyttäreen. Se pohtii myös maskuliinisuutta ja miehisyyden kapeita muotteja, joiden yli pursuavalle on niin paljon hankalampi saada hyväksyntää ja täten oppia itsekin sitä rakastamaan.

Välillä huomaan hivenen kiusaantuvani siitä kaikesta yltäkylläisestä intiimistä informaatiosta, mutta mitäpä minä olen moisesta motkottamaan, oman napanöftäni kaivelulla elantoni tienaava kirjoittaja.

Kuuntelin kirjan äänikirjana, Toivolan itsensä lukemana. Pidän Toivolan äänestä, joka tietenkin tuo omakohtaisen tekstin myös lähemmäksi. Ihan kuin kirjoittaja istuisi vieressä ja silittelisi samalla selkääni. Tai sitten se on se kaiken kerronnan yllä leijuva hyväksymisen tyyneys, joka rauhoittaa ja saa antautumaan sanojen ylle kellumaan.

Mariana Enriquez: Mitä liekit meiltä veivät (WSOY 2021)*

Mitä ihmettä minä oikein menin äänestämään, mietin luettuani Mariana Enriquexin Mitä liekit meiltä veivät -kirjan ensimmäisen luvun. Olin yksi niistä, joka oli äänestänyt Enriquexin kirjaa Lönkan lukupiirin seuraavaksi kirjaksi, mutta heti ensimmäinen luku tempaisi maailmaan, johon tunsin olevani liian heikko:

Suurkaupungin katulapsia, narkomaaneja ja lapsiin kohdistuvia niin kammottavia tekoja, että en niitä ala tässä nyt luetella.

Missä on lupaus ”poliittisen historian ja pop-kulttuurin läpitunkemasta sukupolvikirjallisuudesta”, mietin, enkä sen iltalukuhetken jälkeen meinannut saada unta. Keho oli kauhusta pingottuneena.

Vasta luettuani kirjan kokonaan – pääosin lukupiiriä kohtaan kokemastani velvoitteesta – sekä etenkin sen suomentajan jälkisanat – jotka ehkä olisivat voineet olla alkusanat – ymmärsin kirjaa paremmin. Se koostuu erillisistä novelleista, joiden teho perustuu kirjoittajan ovelaan tapaan saada lukija epäilemään pahinta, pelkäämään ja täydentämään varjoon jääneet kohdat. Novelleissa on mukana mystisyyttä, mutta myös kirjailijan tuntemaa totuutta: miljoonakaupungin ongelmia ja sotilasdiktatuurin jättämiä kauhuja sekä traumoja.

Vaikka novellit voi lukea ihan puhtaasta kaunokirjallisuutena, niiden todellisuudesta ammentanut inspiraatio saa miettimään, mikä oikeus minulla on kokea itseni niin heikoksi, että en edes pysty lukemaan sitä, mikä toiselle on todellisuutta.

Kirjan niminovelli oli vaikuttavin. Se ei tunnu kauhulta, vaan todelta, täysin ymmärrettävältä jatkumolta. Siinä naiset perustavat maanalaisia seuroja ja alkavat vapaaehtoisesti polttaa itsensä kauttaaltaan pahasti palovammoille. He ottavat ohjat omiin käsiinsä miehiltä, jotka tätä ennen heitä ovat polttaneet kostoksi, vihoissaan, mustasukkaisina.

”Jos tämä jatkuu, miehet saavat tottua meihin.”

Kaisa Pulakka: Kurittomat (Atena 2021)

Ei, älä vain luule kuten minä, että tämä on taas yksi historiassa vähäteltyjä mahtavia muikkeleita esittelevä teos. Ei, älä luule väärin, ettenkö pitäisi niitäkin kirjoja hitokseen tärkeinä. Mutta niitä on julkaistu viime vuosina niin paljon, että ähkyssäni melkein skippasin tämän kirjan.

Ja se olisi ollut väärin se! Sillä tämä kirja kyllä käsittelee historiallisia ja nykypäivän naisia, mutta yhdistää siihen tasa-arvo(ttomuuden) historiaa, mytologiaa, kulttuurihistoriaa ja roisia huumoria. Ja lopputulemana puristuu esiin sellainen kirjallinen nektari, että sitä äänikirjana kuunnellessa herkku meinaa välillä roiskua rinnuksille, niin yllättävän kirpeän makeaa sen on.

Rakastan sitä, miten kirja saa lankoja yhdistymään päässäni. Yhtäkkiä tämän päivän ilmiöt, kulttuuriklassikot ja kirjoittamattomat oletukset kietoutuvat juurilleen menneeseen.

Kurittomat tutustuttaa minut myyttisiin naisiin, joiden vaikutus näkyy yhteiskunnassamme yhä, kun vain osaan sen nähdä: sellaisiin kuin Kalevalan Louhi, Wonder Woman tai Lilith. Jälkimmäisestä en ollut koskaan kuulutkaan, vaikka hän oli Aatamin ensimmäinen puoliso. Ehkä vaikeneminen on johtunut siitä, että Lilith sattui olemaan vähän vaikea akka; halusi tasa-arvoa, laittoi vastaan puolison yrittäessä raiskata ja lopulta jätti Jumalan luoman itsekeskeisen jullen sekä ainoan miehenkuvatuksen maan päällä ja lähti kälppimään Eedenistä.

Kirjan kirjoittanut – ja sen myös äänikirjana lukeva – Kaisa Pulakka antaa tekstiin myös itsestään. Hän haastaa ajatuksineen myyttisiä tarinoita, ”keskustelee” menneiden aikojen naisten kanssa heidän elämästään ja vertaa itseään vaikkapa jumalattariin. Että vaikka äitiys on välillä mennyt rima väpättäen, eipä sentään ole tullut repineeksi jälkikasvuaan kappaleiksi, kuten eräskin antiikin jumalatar.

Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Tämän viikon kuvana olisi voinut olla myös ilosta kikattavan kolmikon kasvot teltan hämärässä, metsäretken helliminä. Mutta sen sijaan kuvana on tämä kuva, jossa olkapäitteni kireydestä näkee, miten käärmeissäni olen.

Toisinaan arki näyttää, miten helposti se nappaa itseensä takkuja, jotka kerääntyvät nopeasti hallitsemattomaksi rastaksi, jos työkaluja takkujen selvittämiseen ei ole.

Elokuun ensimmäinen viikko oli tarkoitus ottaa lempeänä paluuna arkeen. Puolisolla alkaisi loman jälkeen työt (lyhennetyllä työajalla, tietenkin) ja minä nappaisin omat työhetkeni hänen kotona ollessaan. Muut ajat liihottelisin lomalla olevien lasten kanssa kesätunnelmissa.

Niinhän sinä luulet, sanoi arki, ja alkoi takuttaa.

Puoliso oli naarannut puolikuntoiselta vaelluskaveriltaan kotiintuomisiksi helvetillisen flunssan. Niinpä sen sijaan, että olisimme saaneet hänet kotiin reilun viikon reissun jälkeen, päätimme suosiolla, että puoliso eristäytyy mökille. Muut perheessä välttyivät näin flunssalta (ja löysimme taas yhden syyn olla kiitollisia pikkumökin elämäämme tuomista mahdollisuuksista), mutta yli viikoksi venynyt eristäytyminen jo alla olevan yli viikon reissun päälle alkoi natisuttaa arjen liitoksia.

En saanut töitäni tehdyksi rauhassa. Tajusin myös, että tulevien viikkojen työt vaativat pohjatöitä jo siinä vaiheessa (helvetin amatööri, yhä vuosien jälkeen tämä pääsee yllättämään!), mikä lisäsi pakollista työkuormaa. Kurkistus sähköpostiin loman jäljiltä sai lamaantumaan. Täysin ennustettavissa ollut ja täten myös vältettävissä ollut puolison sairastuminen sai kiukun kihisemään.

Kaipasin kipeästi omaa aikaa; töille, ajatuksilleni, nukkuakseni tarpeeksi – aikaa olla ilman jatkuvaa mölyä ja minuun kohdistuvia vaatimuksia ja tarpeita.

Elämä oli kummallisessa hold-tilassa samaan aikaan kun oli tapahtunut ja tapahtui niin paljon, että en pysynyt mukana. Keho kaipasi kosketusta, sanat kuuntelijaa, mieli tyynnyttelijää ja perhearki jakajaa.

Sitten löysin itseni keittiön lattialta kauha kädessä ja naama märkänä haukkomasta henkeäni ja päätin, että seuraavana päivänä lähdetään teltan kanssa metsäretkelle kolmistaan, kun ei arjesta näinkään mitään tule.

Helvetillisen jäätävä ”kepeä paluu arkeen” se.

Tuo kolmiviikkoiseksi venähtänyt aika ilman perheen toista aikuista sai ymmärtämään, miten herkästi perhearjen toimivuus alkaa luhistua, jos siihen tulee yllättäviä muutoksia. Jokainen perhe kun pyrkii rakentamaan arkensa sellaiseksi, että se toimii juuri heillä.

Joustavalla työajalla ja etätyömahdollisuudella arkipäivisin töitä tekevien vanhempien perhearki muuttuu ja vaatii uudelleenjärjestelyä, jos yhtäkkiä toinen onkin juuri harrastusillan konferenssissa tai kaksi vuorokautta työmatkalla. Vuoroviikkovanhemman arki näyttää vuoroviikoin hyvin erilaiselta. Totaaliyksinhuoltajan on löydettävä arjen vakioturvaverkkonsa muualta kuin toisesta vanhemmasta. Erityislasten kanssa tarvitaan ihan erilaista verkostoa, kun meillä arkeen tulee pieniä takkuja jo siitä, että tarvitsee käydä lapsen kanssa lääkärissä pienen nirhauman takia pari kertaa.

Meillä arki rakentuu paljolti puolison vuorotyön sanelemin ehdoin, mutta en toden totta tietäisi, mitä tekisimme, jos minä en voisi joustaa työaikojeni ja työpisteeni sijainnin kanssa. Mitä tapahtuisi, jos minäkin työskentelisin myös iltaisin, öisin sekä viikonloppuisin ja olisin lähes viikoittain muutaman päivän kerrallaan pois muun perheen arjesta. Voisivatko lapset olla itsekseen yöt? Miten ruokailut hoidettaisiin? Voisivatko lapset kulkea itsekseen harrastuksiin? Olisiko meillä niitäkään vähiä koko perheen yhteisiä vapaapäiviä, mitä nyt on? Meidän ei ole tarvinnut miettiä näitä, mutta on monia perheitä, joissa ratkaisut on ollut pakko keksiä. Niistä on tullut osa arkea.

Kaikki vaikuttaa arjen toimivuuteen ja sen rakentamiseen. Onko päiväkoti nurkan takana vai toisella puolella kaupunkia? Onko lapsen mahdollista kulkea kouluun itse? Menevätkö illat harrastuskuskauksiin vai voiko lapsi käyttää julkisia liikennevälineitä? Jakautuuko vanhemmuus miten tasa-arvoisesti, jos toinen vanhempi on ylipäätään olemassa? Voiko vanhempien parisuhde hyvin? Onko turvaverkko miten pitävä? Onko lapsella ystäviä, entä aikuisella itsellään? Asutaanko kerrostalossa vai omakotitalossa?

Onko vanhemman oma jaksaminen ja kuormitustaso millä tolalla, johtuen kaikesta yllä mainitusta ja miljoonista isoista ja pienistä asioista, joista ulkopuolinen ei tiedä mitään?

Koitan tällä kaikella sanoa sitä, että kun kanssavanhemman jaksaminen pettää, muka-lohduttavaksi puettu vertailu omaan tilanteeseen on turhaa ja myös totaalisen tahditonta käytöstä. Sellaista kun alkoi valua viestikansioihini – kaiken ymmärryksen lisäksi –­ kun aiheesta tuolloin Instan stooreissa puhuin. Jos olisin etukäteen tiennyt, että olen kolme viikkoa lasten kanssa kolmistaan, olisin tietenkin rakentanut arkeni eri tavalla kuin nyt, kun luulin voivani siitä osan jakaa puolison kanssa. (Tai sitten en, olen välillä niin idiootti, että luulen jaksavani enemmän ja kykeneväni enempään kuin todellisuudessa jaksan ja kykenen.)

Ja lisäksi: onhan se nyt ihan hiton surullista kilpailla siitä, kellä on paskinta. Minä ainakin toivoisin voivani hyvin, silloinkin ja etenkin silloin kun voin paskasti.

Kun kanssavanhemman – tutun tai tuntemattoman – jaksaminen loppuu, siihen on aivan kertakaikkisen ylivoimainen ja universaalistikin tunnettu keino, jolla voi lähteä auttamaan arkitakkujen selvittelyssä: empatia.