

Toukokuun viimeinen päivä, mikä tarkoittaa sitä, että minä ja puoliso onnistuimme luovimaan läpi harrastusruuhkan.
Kulunut kuukausi on ollut perheen harrastusten kannalta ihan kreisi. Tavanomaisten harrastusten päälle lapset aloittivat yhteensä kolme uutta harrastusta, joista jokaisessa on kaksi treenikertaa viikossa. Yksi harrastuksista on testissä, jotta saatiin varmuus, että lapsi aivan varmasti tahtoo syksyllä vaihtaa taaperona aloittamansa harrastuksen siihen. Toinen harrastus oli kuukauden tehokkaassa tahdissa tahkottu tekniikkauimakoulu. Kolmas harrastus on kauan toivottu uusi harrastus, johon vihdoin tuli tilaa uudelle harrastajalle.

Tämä kaikki tarkoitti kuutta uutta treenikertaa viikkoon ja sinne tänne kalenteriin ilmestyviä pelejä – siis minun, puolison ja lasten jo olemassa olevien harrastusten sekä pelien päälle. Koska jokainen harrastus on uusi ja treenit uusissa paikoissa, ovat lapset tarvinneet näin alkuun meidän vanhempien tukea ja apua kulkemiseen ja uusiin rutiineihin. Ja kun toukokuusta on kyse, vanhoihin harrastuksiinkin on liittynyt kaikkea extraa: kenraaleja, myyjäisiä, juhlia, esityksiä. Eikä mennä nyt edes siihen, miten kouluviikot ovat olleet täynnä retkiä, vierailuja ja erikoispäiviä, joihin on pitänyt muistaa uudet aikataulut, eväät ja asut.
Ihanaa, toki ja samalla, huhuhuh. Onneksi on ollut vähän laskutettavaa duunia, sillä tämän kaiken aikatauluttaminen ja hoitaminen on käynyt puolipäivätyöstä.
Harrastusruuhkainen toukokuun on ollut hyvänä muistutuksena siitä, miksi tahdon kasvattaa lapseni kaupungissa: heillä on mahdollisuus löytää itselleen mieleiset harrastukset laajasta valikoimasta, minkä lisäksi he näin koululaisikäisinä pääsevät jo itse kulkemaan harrastuksiinsa pyörällä ja / tai julkisilla.

Jos joutuisin aina kuljettamaan lapsia heidän harrastuksiinsa ja odottelemaan treenien ajan, saisin sanoa moikat joko yöunille sekä (mielen)terveydelleni tai vaihtoehtoiesesti omille harrastuksilleni (jotka sain kunnolla takaisin elämääni kuuden lapsiperhevuoden jälkeen kaksi vuotta sitten) ja muutenkin omalle vapaa-ajalleni.
Tämän kevään taitoluistelutreenini onneksi loppuivat huhtikuuhun, mutta piano-opettajalle olen toukokuun ajan maksanut siitä, että olen tehnyt hänen kanssaan läksyjä, sillä pianoon ei ole muuten ollut aikaa edes koskea. Pilatekseen olen päässyt vain ja ainoastaan studion joustavien korvaustuntien ansiosta. Kirjapiirissä kävin lapsi avecinani hätäisesti pulputtamassa ajatuksiani kirjasta, kunnes piti kesken kaiken lähteä fillaroimaan toisaalle treeneihin.
Palstalla olen käynyt iltamyöhään, puolison kanssa olen saanut kahdenkeskistä aikaa viimeksi huhtikuussa, ruokaa on laitettu kattilan tilavuus eikä maku edellä ja hiukset jaksoin pestä viimeksi viime viikon perjantaina.

Viime viikkojen aikoina olen hymähdellyt miettiessäni taannoiseen postaukseeni kirjoitettua kommenttia, jossa ei saatu kiinni, ”miksi vanhemmat pitävät lasten harrastuskuskauksia vastenmielisenä asiana”. Kommentoija kirjoitti myös, että hänen omille lapsilleen on merkityksellistä, että vanhemmat näkyvät harrastukissa, ja että jos ei harrastuksissa käy lapsen kanssa, jää siitä vähän ulkopuolelle.
Mutta tiedättekö mitä; mielestäni on tosi tärkeää, että myös lapsilla on jotain omaa, josta vanhemmat saavatkin jäädä ulkopuolelle! Ihan kuten koen tärkeäksi näyttää myös lapsille, että minullakin on omia juttujani, jotka ovat minulle tärkeitä ja joista minä pidän kiinni.
Enhän minä esimerkiksi koulussa ole luokan takaosassa istumassa tuntien ajan, mutta voin silti olla kiinnostunut ja tukena lapsen koulunkäynnissä. Oman kokemukseni mukaan valtaosassa harrastuksia vanhemmat eivät edes saa tulla katsomaan tunteja, kokoontumisia tai treenejä. Ja vaikka saisivat, lapsi saattaa etenkin teini-ikää lähestyessään toivoa, että älä nyt äiti jää siihen roikkumaan.

Toki erinäiset esitykset, avoimet ovet, turnaukset, näyttelyt, kisat ja sen sellaiset ovat toinen juttu. Niihin tietenkin pyrin osallistumaan, niissä osana oleminen on tärkeää ja ihanaa niin minulle kuin selvästi lapsellekin. Joku roti tietenkin näissäkin: jos pelejä on kaksi viikkoon (ja pelaavia lapsia kaksi tai useampi), ei mitenkään voi olettaa, että vanhempi pystyisi tai edes yksinkertaisesti jaksaisi jokaiseen matsiin tulla katsomoon.
Tämä kuukausi oli sekamelskaisissa aikatauluissaan silti mukavakin. Olen lasten treenien aikana löytänyt uusia kivoja juoksulenkkireittejä ja treenannut kaupungin päheillä ulkokuntosaleilla, jollaisia ei kotilähiössä ole. On ollut mukava seurata ihan vieressä, miten lapset ovat alkaneet löytää paikkaansa harrastuksessa ja saaneet varmuutta kulkea uusia reittejä. Uimakoulun viimeisellä kerralla olimme koko perhe uimahallissa toisen lapsen treenien ajan. Lapsi sai todistuksen, jossa oli ruksi parin sellaisenkin uimataidon kohdalla, jota minä en osaa. Jäimme vielä pulikoimaan treenien jälkeen, ja sellainen onnellisen arjen luoma hyrinä täytti kehon.

Mutta ajatus siitä, että tämä sama tahti jatkuisi monta kuukautta ja vuotta putkeen, niinäkin iltoina, kun toukokuisen valon ja lämmön sijaan jo harrastukseen lähtiessä olisi pimeää ja taivas sylkisi hyhmäistä räntää. Ei, ei mitenkään mahdollista. Mieluummin omat harrastukset ja yhteinen vapaa-aika tehden jotain sellaista, johon koko perhe voi osallistua.
Yksiä lempparihetkiäni arjessa ovat ne illat, kun kaikilla on mahdollisuus iltapala-aikaan olla kotona, ehkä jokainen tahoillaan omissa harrastuksissa olleena. Istutaan pyöreän pöydän ääreen yhdessä, syödään ja kerrotaan päivän tapahtumista sekä kuulumisista. Teemukit höyryävät ja taustalla kuuluu koko sakin treenivaatteita pesevän pyykkikoneen hurina. Kaikilla on omat juttunsa ja menonsa, mutta ilta kokoaa kaiken yhteen.
Kannattaa käydä katsomassa urkkakentän yläpuolella juuri uusittu kaupungin ulkoliikuntapaikka, kotilähiöstäkin löytyy uudet, hienot laitteet!
NIINKÖ! Ihanaa! Mä olen treenannut lenkkien ohessa just siinä, kunnes sieltä alkoi laite kerrallaan hävitä muutama vuosi sitten. Toivoin sen merkitsevän jotain parannusta, mutta sitten luovuin toivosta, etenkin kun en löytänyt mitään tietoa mahdollisesta rempasta. MUTTA nyt! Jesjesjesjes!
Noh, en kyllä kommentissani edes tarkoittanut että siellä pitäisi lapsen harrastusta olla seuraamassa silmä kovana, vaan niitä kuskauksia. Halusin tuoda esille sen, että en ymmärrä miksi on niin kovin yleistä nostaa lasten harrastuskuskaukset lapsiperheen kauhuskenaarioksi lasten kasvaessa pikkulapsivaiheesta isommiksi. Kyllä meilläkin pyörii kuljetusringit muiden vanhempien kanssa ja lapset kulkevat välillä itsekin treeneihin mutta edelleenkin toivoisin vähän eri kulmaa yleiseen keskusteluun tämän kaiken raskaudesta. Kun se on myös sitä lapsen elämään osallistumista ja asioiden yhteistä jakamista. Vähän typerä tuo vertauksesi siihen että sama kun istuisi koulussa luokkahuoneessa. En tiedä halusitko tahallaan ymmärtää väärin kommenttini vai miksi halusit tämän erikseen tähän nostaa esille mutta tuli kyllä vähän kurja fiilis itselleni tästä. Harmi, jos mitään muuta kulmaa ei saa täällä kommenttikentässä nostaa esille.
Kuten varmasti pitkäaikaisena seuraajan olet huomannut, muita kokemuksia ja mielipiteitä saa tietenkin nostaa esille (paitsi ihmisoikeuksiin liittyvät kysymykset eivät ole mielipidekysymyksiä, ne siivoan pois).
Olen pahoillani, mutta en tosiaan taida ymmärtää kommenttiasi, jos vielä koet vertaukseni kouluun typeräksi. Nyt kun tiedän sinun tarkoittavan vain kuskaamista, esimerkin voi vaihtaa myös kouluun kuskaamiseksi. Päiväkotiin ja eskariin kuskaamisten loputtua en todellakaan vie tai saattele kouluun, vaan nautin tästä elämänvaiheesta, kun lapset kulkevat ihan itsekseen ja itseltäni tipahti pois monta ns. meta-aikataulua päästä. Siinä ei ole mitään typerää.
Tartuin tähän kommenttiin siksi, että se oli niin huvittavan ajankohtainen omaan elämääni toukoukuun kreisin harrastusruuhkan keskellä ja täten sopi lisäksi tähän postaukseen. Mutta etenkin siksi, että siinä sohaistaan vanhemmuden herkkää aluetta: vaatimusta olla läsnä. Kukapa (terve) vanhempi ei siihen pyrkisi ja sitä toivoisi voivansa lapselleen antaa!
Itselläni itsetunto vanhempana on (nykyään) niin hyvä, että pystyn suoriltaan ja miettimättä valita ja päättää, että jos lapsi kerran voi kulkea itse harrastuksiinsa, keskitän voimavarani, oman aikani ja läsnäoloni vanhempana muualle kuin lapsen harrastusmatkasaattamisiin. Todellakin (postauksessa esiinottamani poikkeukset lisäten)! Mutta esimerkiksi joku tuore vereslihainen vanhempi voi ottaa tämän sille loputtoman pitkälle listalleen asioita, joita on lapsen kanssa pakko tehdä (vaikka logistisesti ei edes olisi) ja vielä kuskaamisesta nauttien, jotta on osallisena lapsen elämässä ja jakamassa asioita yhdessä.
Jos joku tahtoo laittaa aikansa ja energiansa lapsen harrastuksiin esimerkiksi omien harrastusten sijaan, minä kyllä ymmärrän senkin. Esimerkiksi seuratoiminnasta saa merkitystä elämään. Itse olen valtavan kiitollinen kaikille niille vanhemmille, jotka vapaaehtoistyönä valmentavat, tiedottavat, organisoivat ja järjestävät muidenkin lapsille. Valtaosa urheiluseuroista ei esimerkiksi toimisi ilman heitä! Tämä onkin osa toista postausta, joka on pyörinyt mielessäni näinä viikkoina, kun kirjoittamisen sijaan olen lähinnä käyttänyt kaiken aikani lasten harrastuksiin 😀
Tämä voi olla oikein ääri- trigger joillekin joukkuelaji- vanhemmille, mutta useina perjantai- iltoina ristin käteni kiitollisuudesta, ettei lapsilla ole turnauksia ja myyjäisiä tai mitään monen tunnin settiä jossain jäähallilla (jonne vanhempien pitäisi jäädä kököttämään pariksi tunniksi).
Lasten harrastuksiin saattaminen sitoo jonkin verran, mutta ei kuormittavasti. Väliajan voi tehdä ihan mitä lystää (nuoremman lapsen harrastusajan käytän kyllä yleensä sohvalla laiskotteluun, koska mies huolehtii sen ja kyseisenä arki- iltana on siis 45min ”slotti”, jolloin oikein lillun tekemättömyydessä). Harrastukset ovat esteettisiä ja taiteellisia, joten niistä tulee kausien lopussa tunne- elämyksiä katsojien näkökulmasta. Ei kilpailu- asetelmaa, ei maaleja tai voittoja. (Disclaimer: en epäile yhtään valtalajien merkitystä- tiimitaidot, sinnikkyys, päämäärähakuisuus, sitoutuminen jne jne.)
Aikuisten harrastuksiin on hyvin aikaa, koska ne on helppoja toteuttaa joustavasti (esim. salille voi mennä vaikka klo 6 aamulla).
Paljon harrastuksia kuormittavampaa on ollut koulun lähes järjettömät vaatimukset vanhempia kohtaan: kokonaisia oppisisältöjä on pitkin vuotta siirretty kotiin opeteltavaksi. En vähättele opettajien työkuormaa, mutta työssäkäyville vanhemmille (ei mitään joustoja, ei etätöitä tms) koulun odotukset ovat liikaa.
Mä käyn jatkuvasti taistoa itseni kanssa lasten harrastusten tarpeellisuudesta. Meillä on kolme lasta, vanhimmat eka- ja tokaluokkalaisia ja sitten kolmevuotias. Kukaan ei vielä harrasta mitään. Katsoin, että jos vanhimmat menisivät alueen suosituimpiin joukkuelajeihin, olisi treenejä kolme kertaa viikossa ja siihen pelit päälle. Eli tämä kerrottuna kahdella, olisin vähintään kuusi kertaa viikossa viemässä lapsia (treenit eivät osuneet samoihin aikoihin).
Meiltä ei pääse itse harrastuksiin (niihin aikoihin ei kulje julkisia ja matka on liian pitkä pyöräiltäväksi).
Mietin jatkuvasti vienkö lapsiltani jotain kun en ole itse valmis sitoutumaan tuohon treenimäärään. Itse harrastan 1-2 kertaa viikossa, olen tunnin verran kerrallaan pois. Muuten vietämme aktiivista elämää, omakotitalossa ja lemmikissä riittää puuhaa ihan joka päivälle.
Vielä lapset eivät ole harrastusta vaatineet, mutta oletan sen ajan tulevan. Miksi näinkin pienten harrastusten on oltava niin tehokkaita ja aikaavieviä? Miksi vähempi ei riitä? Pelkään, että koulun lisäksi täytyy suorittaa myös muuten arjessa… Pitääkö aina olla menossa? Voiko nykyiset vaatimukset niin koulussa ja vapaa-ajalla aiheuttaa nuorien ahdistusta?
Olen itse ollut nuorena todella aktiivinen harrastaja, treenejä oli monta kertaa viikossa. Jälkeenpäin olen miettinyt, oliko se tarpeen. Jäikö siitä mitään käteen että aina piti olla menossa? Muutama hyvä muisto toki, mutta kaikkein rakkaimmat muistot ja rakkaimmat ystävät ovat tulleet elämään muuta kautta.
En tuomitse missään nimessä muiden valintoja. Mutta näen jatkuvasti väsyneitä lapsia jo ala-asteella. Ei ala-asteikäisen kuuluisi olla väsynyt.
Koen suurta syyllisyyttä siitä kun en vie lapsiani enkä tulevaisuudessa edes haluaisi viedä heitä jatkuvasti harrastuksiin. Kerran viikossa harrastus olisi ok. Tai jokin harrastus, jonne voisi jäädä suoraan koulun jälkeen.
Toivottavasti näihin tulisi lisää vaihtoehtoja vaikka Islannin malliin ja perheillä olisi iltaisin aikaa olla yhdessä.
Mä ymmärrän hyvin tuskastelun – ja huolen lasten jaksamisesta.
On ollut ihana huomata, että Helsingissä voi vähän vanhemmatkin lapset ihan ”vaan” harrastaa monia sellaisia lajeja, joihin monella pienemmillä paikkakunnilla pitää joko sitoutua isosti tai ei ollenkaan. Olen vasta nyt tajunnut, että monentasoinen harrastaminen on mahdollista, kun jengiä on enemmän. Olin jotenkin ajatellut, että just vaikka Helsingissä taso harrastamisessa on hurja. Mitä se toki onkin, mutta sitten on mahdollista olla mukana myös vähemmällä (ajallisella ja rahallisella) panostamisella.
Mun on pitänyt myös rajata lasten harrastuksia, koska he eivät itse vielä kykene ihan ymmärtämään, mihin oma aika ja jaksaminen riittää. Eikä käy syyttäminen: en minä itsekään aina osaa, kun kiinnostaa vähän kaikki, mutta aikaa on se 24 h vuorokaudessa
Koulun jälkeen koulun tiloissa olevat harrastukset on muuten tosi hyvä juttu! Meillä on niistä kahdenlaisia kokemuksia, mutta oli miten oli, mahtava muutos harrastuskulttuuriin, jonka soisin levittäytyvän.