Säät ovat olleet uhittelevalla tuulella. Kun normaalisti Balilla sadekauden aikana ripsottelee iltaisin sekä öisin ja ehkä muutamat hajakuurot päivällä, viime aikoina on satanut päiviä lähes tauotta. Viemäröinti ja salaojitukset ovat harvinaisia, joten kadut ja pihat tulvivat. Ilma on niin kosteaa, että se ehkä alkaa sammaloitua niille sijoilleen.

Amedissa meri ei ole ainut, joka aiheutti fiiliksen kuin olisi keskellä elokuvakohtausta. Öiset ukkosmyrskyt olivat sellaisia kuin vain leffoissa. Hurjina mylvivät pilvet paiskoivat maahan salamoita siihen tahtiin, että öinen maisema ei ehtineet pimentyä niiden välissä. Villamme lamput heiluivat kuin laivassa avomerellä ja katosta alkoi norua vettä. Jyrähdykset tärisyttivät maata ja palmupuiden lehvät hakkasivat seiniä. Yleensä haltioidun ukkosen voimasta, mutta nyt alkoi pelottaa. Oli pakko tunkea korvatulpat korviin, että sai unta.

Aamuisin heräsimme maissipeltojen keskellä tepastelevien kukkojen kiekumiseen ja auringon lempeisiin säteisiin. Hetken piti miettiä, oliko yöllä nähnyt vain unta. Sitten viimeistään lounasaikaan alkoi taas sataa. Yöhön mennessä täysi rähinä oli taas päällä.

Kun sitten yhdeksi päiväksi povattiin aurinkoista keliä, oli suunnitelma selvä. Vuokrasimme skootterit ja lähdimme retkelle. Yleensähän niin turistit kuin paikalliset liikkuvat Balilla pärisevillä pyörillä, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun me vuokrasimme mopedit. Puolitoista kuukautta on totuttanut sen verran hyvin vasemmanpuoleiseen liikenteeseen, että uskalsimme lähteä Amedin hiljaisille teille. Ubudin ruuhkiin ja liikenneympyröihin en edelleenkään haluaisi lähteä sukkuloimaan. En, vaikka entinen mobedimuija olenkin.

Kun käänsimme pyörämme rannan kyljessä mutkittelevalle tielle, mielen valtasi juuri se samanlainen vapaudentunne kuin 19 vuotta sitten (!!), kun sain äitini ja isäni pizzerian vanhan lähettiskootterin käyttööni. Minkälainen maailma siitä aukesikaan pikkukylän likalle! Päryytin silloin kymmenien kilometrien päässä asuvien kavereiden luo, kurvasin uimarannalle ja parkkeerasin maailmanvalloituspyöräni poikaystävän vanhempien pihaan. Tuosta noin vain, kaasukahvaa kääntämällä!

Ihan yhtä huumaavalta se korvissa suhiseva tuuli tuntui nytkin. Ajoimme tosin niin hissukseen, että muut ohittelivat, mutta silti koko maailma tuntui olevan taksissa istumisten jälkeen avoinna. Voimme pysähtyä mihin vain, kurkata tuolle sivukujalle ja lähteä jatkamaan matkaa heti kun itseä huvittaa! Takana istuva tytär otti tiukemmin kiinni vyötäröltäni ja kikatti hänkin innoissaan.

Ajoimme Lipah-rannalle, jossa pienen lahdelman musta hiekka on hienoa ja meri turkoosia. Pikkuruinen ranta päättyy molemmilta puolilta mustiin kallioihin, ja väliin jäävän kaistaleen täyttävät rannalle kiskotut värikkäät kalastajaveneet. Väliin mahtuu muutamat villat ja ravintolat, joista voi myös vuokrata snorklausvälineitä. Me parkkeerasimme yhden ravintolan eteen ja otimme koko kattauksen: aurinkovarjolliset lököilypedit, sukellusmaskit, snorkkelit ja räpylät.

Sillä kattauksella pärjää mainiosti koko päivän. Meri oli rauhoittunut sitten sen ensinäkemän, ja oli yhtä leppoisalla päällä kuin mekin. Lapset leikkivät rantaan pärskyvissä aalloissa ja ottivat jättikokoisesta hiekkalaatikosta kaiken irti. Välillä kiskottiin päikkärit kainalokkain ja pidettiin sadetta aurinkovarjojen alla. Ja sitten kun ei enää jaksettu pitää sadetta, tanssittiin lämpimien sadepisaroiden kanssa kunnes aurinko taas tuli esiin.

Kävimme myös miehen kanssa vuorotellen snorklaamassa. Viime kerrasta on hyvänen aika mitä, neljä vuotta, ja jälleenkokemisen riemu oli kutkuttavan ihana. Miten tykkäänkään snorklauksesta! Riittää kun painaa kasvonsa veteen ja on ihan eri maailmassa. Aallot muuttuvat keinuksi, jonka mukana liitelen. Korvissa kohisee meri, ja aaltojen mukana pohjassa pyörivät simpukanpalaset ja kivet kuulostavat ihan napatanssijan korujen kilkkeeltä.

Riutalla uiskenteli kaloja kaikissa sateenkaaren väreissä. Yhtäkään en osannut nimetä, mutta etenkin pitkänokkaisen keltaisen kalan touhuja jäin seurailemaan pitkäksi aikaa. Muutamat lituskaiset kalat näyttivät reiveihin matkaavilta kylkiensä shokkivärien perusteella. Parvellinen neonväreissä loistavia pikkukaloja tuntui seurailevan minua. Aina kun käännyin, ne olivat siinä ja uivat väkkäränä ympyrää kuin houkutellen hippaleikkiin.

Illalla käynnistimme taas skootterit ja kiemurtelimme pikkuteitä pitkin takaisin majapaikkaamme. Yöllä taas ukkosti, mutta päivän väsyttämänä ja onnen juovuttavana uni tuli silti heti.