Helsingissä on taas viime viikkoina ollut esillä huoli siitä, miten keskusta näivettyy ja ajatuksia siitä, miten se saataisiin eläväiksi. Ikuisuuskiistanaiheena tässä keskustelussa pyörivät autot; se pitäisikö autoilua keskustassa rajoittaa vai sittenkin rakentaa kaupunkia niin että autolla pääsee posottamaan mahdollisimman helposti suoraan ytimeen (ostoksille).
Minä itse en näe, miten autoilu voisi olla keskustan vetovoima, saati sitten autoilu keskustaan ostoksille. Jos haluan kauppoja ja autoja, pysyn ihan täällä kotilähiössäni, niitä piisaa täälläkin.
En nyt siis mene siihen sen enempää, mutta on pakko puuttua Helsingin Sanomissa tällä viikolla olleeseen mielipidekirjoitukseen (8.5.), jossa puhisten kysytään, ”onko joku ihminen koskaan vienyt kahta tai kolmea lasta aamulla marraskuun räntäsateessa hoitoon polkupyörällä tai kuskannut viikonloppuruokia viidelle henkilölle ilman autoa”.
Koska kyllä, kyllä minä olen. Vaikka kuinka monen monta kertaa!
Nelihenkinen perheemme ei ole koskaan omistanut autoa. Kuvassakin komeileva laatikkopyörä on ollut autottoman perheemme hybridikulkuneuvo jo 10 vuoden ajan. Se kulkee pääasiallisesti kaurapuurovoimalla, mutta saa työntöapua sähköstä.
Tuolla laatikkopyörällä minä ja puolisoni olemme kuskanneet kahta lasta niin päiväkotiin, eskariin kuin toisinaan kouluunkin, vaikka jälkimmäiseen he kulkevat jo pääasiassa itsekseen. Välillä kyydissä on istunut omien lasten lisäksi lasten kavereita, ja päiväkodin sun muiden lisäksi laatikkopyörällä on kuskattu jengiä myös harrastuksiin, uimarannalle, festareille tai vaikka kirpputorille. Mukaan mahtuu niin neljän hengen luisteluvermeistö kuin piknikeväät.
Viiden hengen viikonloppuruuat on pyöräillen helppo nakki, ja aika usein laatikkopyörän kyydissä kulkee isomman jengin viikonloppuappeet, kun luvassa on yökyläilyä tai juhlia. Ajan taskukokoisella perhefarmarillamme reteästi automarketin parkkihalliin ja ostosrallin jälkeen lastaan ruokakassit ostoskärrystä suoraan laatikon kyytiin. Takaisin tullessa pääsen kurvaamaan kotiovelle asti purkamaan lastia.
Laatikkopyörän kyydissä on kuljetettu myös esimerkiksi maalipurnukoita, multasäkkejä, huonekaluja, sirkkeliä, lautoja ja kaasupulloja. Kun lähdemme mökille tai viljelypalstalle, kulkevat ruuat, taimet, vaihtolakanat ja sen sellaiset laatikkopyörän kyydissä. Satokauden alkaessa laatikkopyörä näyttää välillä ihan torikärryltä, kun kuskaan siinä koreittain ja ämpäreittäin palstan antamaa sapuskaa ja asettelen vielä pari kukkakimppua siihen päälle.
Nopein kulkupeli laatikkopyörä ei ole, joten jos perhefarmarille ei ole tarvetta, otan aina mieluiten alle yksipaikkaisen salamani. Sillä kiidän keskustaan palavereihin ja omiin luistelutreeneihini jäähallille, treenikassi tarakalla. Muutaman kerran vuoteen vuokrataan autoa, usein käytetään myös metroa ja muita julkisen liikenteen välineitä. Mutta pääasiallisesti arkeni pyörii polkien pyörillä.
Tietenkään kaikilla (helsinkiläisillä) ei ole mahdollisuuksia laatikkopyöräilyyn, mutta jos keho sen mahdollistaa, kalleinkin laatikkopyörä on lopulta hyvin paljon edullisempi vaihtoehto kuin auto. Huoltaa kaurapuurolla hyrräävää menopeliäkin pitää, mutta polttoainekustannukset ovat hyvin maltilliset (kaurapuuropaketin saa halvimmillaan reilulla eurolla), vakuutus sisältyy kotivakuutukseen, eikä pysäköinti maksa mitään. Jälleenmyyntiarvo säilyy hyvänä vuosienkin jälkeen. Laatikkopyörän lisäksi muita vaihtoehtoja on, kuten pyöräperäkärryjä ja pitkäperäpyöriä. Sähköstä saa apua, kun lastin paino kasvaa.
Toinen keskustelunaihe on sitten se, miten hyvin Helsingissä esimerkiksi silloin marraskuussa mahdollisten lumisateiden ja liukkaiden aikaan pidetään huolta pyöräteistä ja ylipäätään muista kuin autoväylistä. Mennään siihen joku toinen kerta.
Mutta kyllä: kaupunkilaisperheen on täysin mahdollista elää mielekästä ja meneväistä elämää ilman autoa, myös täällä Helsingin keskustan ulkopuolella, 7 kilometriä itään.
Samaan mielipidekirjoitukseen kihisin. Toki kun olen vain yhden lapsen perheen vanhempi, niin mistäpä tiedän, mutta yksilapsisen perheen kuskailut sujuvat mainiosti normifillarein (tavarat köytän tarakalla, mm. Ooni-pitsauuni on viimeisimpiä kotiinkuljetettuja). Lapsi kulki alkuun pyöräistuimessa (tai potkupyörällä tai omalla pyörällään) ja sitten isompien lasten pyöräistuimessa, kunnes kasvoi ohi ja nyt polkee aikuisten veroisesti. Aikana ennen koronaa kulki ruuat ja vaipat ja mitä lie repuissa ja tarakalla työmatka-ajojen kylkiäisenä, sittemmin on leppoistettu elämää tilaamalla ruoka kotiin. Autoa vuokraamme ehkä kaksi kertaa vuodessa ja joka kerta toteamme, että kaupungissa se on ihan turhake (meille, ei toki kaikille). Fillari on tutkitusti nopein noin 5 km säteellä ja täällä länsi-stadissa asuvalle tämän säteinen ympyrä kattaa koko Helsingin niemen ja osan itä-Espootakin. Tiettyihin isoihin kuljetuksiin olisi mahtavaa jos olisi yhteiskäyttökuormafillareita, omaan käyttöön liian iso investointi jonka säilyttäminen on hankalaa (etenkin kun, huoh, autotallipaikat taloyhtiössä ovat vain auton omistajien saatavilla, muut ajoneuvot eivät anna oikeutta tallia vuokrata). Autoa en kaipaile missään nimessä (no, etenkin kun auto vaatisi ajokortin hankinnan, kun edelläkävijänä jätin sen hankkimatta 90-luvulla)
Hih joo, meidän nelihenkisen perheen viikon kauppaostokset kyllä hoituvat meillä yleensä ihan kävellen – kun täällä Helsingissä asuu, ja erikokoisia ruokakauppoja on lähellä useampia. Mutta jos on ihan kreisit ostokset tiedossa, sitten kruisailen ostoksille laatikolla.
Yhteiskäyttölaatikkopyörät olisivat kyllä mainio juttu! Jossain taloyhtiöissä sellaisia onkin hankittu, kuten yhteissähköautoja. Me itse ajateltiin, että myytäisiin pyörä eteenpäin sitten kun lapset kulkevat omilla pyörillään, mutta ei me siitä malteta luopua. Monta kertaa viikossa se otetaan alle edelleen erilaisiin kuljetuspuuhiin, ja nyt intensiivisimmän mökki- ja palstakauden aikaan vielä useammin. Ja tosiaan myös kouluikäiset lapset mahtuvat vielä kyytiin. Olen minäkin siellä kerran istunut skumppapulloni kanssa, puolison polkiessa meitä Flow’hun 🙂
Meillä on ollut tuuria, että ollaan asuttu laatikkopyörän omistavina kahdessa eri taloyhtiössä, joissa molemmissa on ollut mahdollista säilyttää laatikkoa sisätiloissa. Monet säilyttävät niitä ulkona, mutta onhan se aina kivempi saada kiesi suojaan sisälle; niin säiltä kuin mahdollisilta varkailta ja ilkivallalta.
Täällä kahden lapsen autoton fillariperhe pari kilometriä Hertsikasta itään. Perheessä yksi sähköpyörä, omat normipyörät ja lasten menopelit. Pyörällä mennään ja tullaan lähes kaikkialle. Muuten julkisilla tai kerran vuodessa kesälomavuokra-autolla. Päiväkotiin, harrastuksiin, kavereille, rannalle, isovanhemmille, Falkullan kotieläintilalle, you name it. Ruoat haetaan pyöräkärryllä prisman keräyslaatikoista kerran viikossa (tästä aktiivisuudesta täytyy kiittää puolisoa!) ja ikeaankin, jos asiaa tulee päräytetään lapset istuimiin, pyöräkärry perään ja vajaa 10km matka ostoksille. Meille tämä on tosi isosti asenne ja valinta kysymys. Me on valittu elää ilman autoa (ja sen tuomaa stressiä, kuluja, päästöjä..), vaikka esim varaa siihen olisikin. Sinne minne ei pääse pyörällä, pääsee julkisilla ja sinne minne ei päästä julkisilla, ei meidän todennäköisesti ole aivan pakko päästä. Kyllähän se välillä ärsyttää, kun kaverit kertoo käyneensä kauempana lasten kanssa jossain aktiviteetissa, mutta lopulta ne on vaan yksittäisiä hetkiä. Perus arki ja elämä sujuu vallan onnellisesti fillaroiden ja opettaen lapsille aktiivista elämäntapaa. 🙂
Samanlaisella menopelikattauksella mennään täälläkin, sähköpyöränä tuo laatikko.
Meillekin autottomuus on valinta, sekä arvo- että säästösellainen. Ja toki ei haittaa, että pyöräillessä mukaan tulee myös liikunnallisuus. Pyöräillessä luonto ja vuodenaikojen vaihtelut tulevat myös ihan eri tavalla huomatuksi (enkä sano tätä VAIN ironisesti loskaa kengissä).
Ihme pelleilyä. Pitää olla päässä vikaa että luulee pyöräilyn olevan oikea vaihtoehto liikenteeseen. Ennen pyörä oli oiva väline baarireissuille, mutta onneksi on keksitty sähköpotkulaidat (omat, ei vuokra). Muuten voi liikkua Mersulla. Aiempaa kommentoijaa mukaillen: Olen valinnut elää ilman polkupyörää ja sen tuomaa stressiä.
Ai että. Keskiyön trollit ❤️
Aina valmiina, kun yön pimeimmät tunnit koittavat!
Jep! Ennen vanhaan tämä oli vieläpä ihan normi; 80-90-luvulla meidän äiti kävellen, pyöräillen kesät talvet kuljetti meidät 2 lasta hoitoon ja eskariin ja kouluun ja harrastuksiin. Ja 4-henkisen perheen vkoloppuruoat toi kaupasta pyörän tarakalla. Oman 3 km suuntaansa työmatka käveli tai pyöräili kesät talvet säässä kuin säässä. Keskustan huveihin mentiin bussilla. Ja näin teki kyllä kaikki muutkin perheet meillä päin! Perheissä oli max 1 auto, joka oli yleensä isän työmatka-ajoa varten, ei lasten kuljettamista varten. Ärsyttää noi ”autolla pitää päästä keskustaan”, kun oon aivan varma, että ne vanhat jäärät ei sinne keskustaan autoilisi kuitenkaan, vaikka se olis kuinka helppoa (mitä se kyllä edelleen on!) ja maksutonta pysäköintiä, koska heitä ei siellä keskustassa mikään kiinnosta kuitenkaan…
Tästä varmaan löytyykin jotain tilastotietoa, että milloin oikein tuli normaaliksi, että perheissä on kaksi autoa? Ja vielä kaupungeissa.Toki omassa kuplassani lukema on ihan erilainen. Valtaosa (kaupunkilaisista) tutuista on kaltaisiamme autottomia, olivat sitten lapsiperheellisiä tai ei.
”milloin oikein tuli normaaliksi, että perheissä on kaksi autoa?”
Voisiko tämä liittyä jotenkin siihen miten työelämä on myös muuttunut. Nykyään molemmat vanhemmat voivat tehdä töitä etäällä kotoa ja kaksi autoa saattaa olla se, joka tämän mahdollistaa. Tosin kaupungissa tämä perustelu ei kyllä päde. Mutta noin yleisesti jos pohdin syitä niin tämä tulee ensimmäisenä mieleen. Ja on myös peruste sille miksi meillä on kaksi autoa.
Minua viehättää hurjasti ajatus autottomista kaupungin keskustoista. Hiljaisempaa, idyllisempää ja kaikin tavoin helpompaa. Mutta se edellyttäisi hyviä pysäköintimahdollisuuksia joko keskustan liepeille tai sitten jonnekin mistä pääsee suoraan ja näppärästi jollain julkisella kulkuneuvolla keskustaan ja takaisin.
Onhan työelämä toki muuttunut noinkin, mutta se on muuttunut paljon myös niin, että monia töitä voi tehdä etänä ihan mistä vain, ainakin osan viikosta. Ja tosiaan, tässä nyt oli puhe Helsingistä. Omassa kuplassani auton omistaminen on harvinaista, mutta ihan vain juoksulenkit erinäisten helsinkiläisten omakotitaloalueiden ja niiden pihassa parkissa olevien autojen määrä kertoo toisenlaisesta kuplasta.
Mutta joo, muakin viehättää ajatus autottomista kaupungin keskustoista (huoltoajot, hätäajot ja muut pakolliset ajamiset sekä julkisen liikennevälineet sekä taksit poislukien). Ja on ihan totta, että se vaatii hyviä pysäköintimahdollisuuksia esim. lähijuna-asemilla ja metroasemilla. Ainakin täällä idässä metroasemien yhteydessä on pysäköintialueita, mutta hyvin täynnä ne tapaavat etenkin arkisin olla.
EIKÄ! En asu Helsingissä tai edes pkseudulla, mutta tän luettuani mun tekisi melkein mieli sanoa tuolle miehelleni että myydäänkö auto! Toki on tilanteita ja siirtymiä mitkä meidän 6henkinen perhe hoitaa helpoiten omalla autolla, mutta ehdottomasti ainakin kesällä renkaat saa useammin liikkua kaurapuuromoottorilla ja sähköllä kuin dieselillä. 🙂 Prismaan en kyllä ehkä ilman omaa autoa pääse, niin sisukas en ole… sinne on 14km, nytkin menee vähintään 2h matkoineen, niin pyöräillen menisi sitten jo koko päivä. :’D
Haha, siitä se ajatus sitten lähti! Ja ihan tosissaan: olen saanut Instassa USEAMMAN yksityisviestin tämän tekstin jälkeen siitä, että ollaan oltu pyöräilevänä perheenä työntämässä muitakin tekemään saman ratkaisun. Ihan kreisin ihanaa!
Eikä siitä autosta tosiaan tarvitse täysin luopua, jokainen pyörään tai julkisiin vaihdettu automatkakin on parempi omalle keholle ja maapallolle 🙂
Jeps, asennekysymyshän se on enemmän kuin mitään muuta. Olemme myös valinneet autottoman elämäntavan, monestakin syystä: edullisuus, terveellisyys, yleinen leppoistaminen. Mielestäni autottomuus on yksi tärkeimmistä valinnoista silloin, kun haluaa rauhoittaa elämää. Esimerkiksi, kun ei ole autoa, ei tule mieleen hankkia lapsille harrastusta toiselta puolelta kaupunkia. Ei tule myöskään tehtyä huvinvuoksi ostosreissuja ideaparkkeihin, missä säästyy paitsi rahaa myös hermoja. Toki tällainen elämäntapa vaatii asuinpaikan valintaa optimaalisijainnilta, jotta se myös tuntuu leppoisalta: talvella lasten roudaaminen päiväkotiin toiselle puolelle lähiötä loskapaskassa ei ole aina tuntunut mukavalta (ja vaati itse asiassa sähkömaastopyörän hankinnan, terveisiä vaan Tampereen talvikunnossapidolle). Tällä hetkellä kun lapset ovat kasvaneet ja kodin sijainti on sellainen, että kouluun pääsee tarvittaessa myös kävellen, niin leppoisuuskin on taas enemmän läsnä siirtymissä. Toki myös ratikkaa voidaan nykyisin kiittää autottomuuden tekemisestä entistä miellyttävämmäksi vaihtoehdoksi. 😉
Joo, asenne- ja tottumiskysymys. Meillä oli joskus vuosia sitten kuukauden verran puolison isän auto lainassa / ”hoidossa”, ja ihan piti keksimällä keksiä, mihin sillä mentäisiin ja miten hyödynnettäisiin mahdollisuutta autoilla. Koitettiin sitten tehdä retkiä paikkoihin, joihin ei julkisilla pääse, mutta vähäiselle jäi kaaran käyttäminen. Eniten sitä ajeltiin kadun toiselta puolelta toiselle, kun piti muistaa siirtää sitä kadun huoltotöitä varten.
Mä olen itse kotoisin maalta, ja se kokemus takataskussa valinnut lapsiperheellistyä juuri kaupungissa. Seurasin sivusta kun vanhemmat toimivat kolmella vuosikymmenellä (meillä sisaruksilla on isot ikäerot) harrastuskuskeina kaikki illat ja viikonloput, ja päätin, että tuohon en koskaan ryhdy. Kaupungissa lapset pääsevät kulkemaan itse niin kavereille, harrastuksiin kuin kouluunkin, vaikka sinne kaupungin toiselle puolelle, jos niikseen tulee.
Ymmärrän hyvin kiitoksia Tampereen ratikkaa kohtaan! Minähän suorastaan rakastan metroa. Ennen nykyisen kodin hankkimista pohdittiin asuntoa lähilähiöstä, mutta metron ulottumattomista. Mutta aika nopeasti tajuttiin, että metro on meille niin tärkeä, että päätettiin panostaa rahallisesti (eli oltiin onnekkaita, että se on mahdollista) kotiin, jonka ”hintaan kuuluu” metroyhteys.
Mistä tullaankin siihen, miten tärkeää on kaupunkisuunnittelussa ottaa huomioon toimiva julkinen liikenneyhteys. Kun sellainen on, ihmiset liikkuvat – myös sinne keskustaan. Julkiseen liikenneyhteyteen panostaminen on myös tasa-arvokysymys: julkisia kun käyttävät yleensä myös he, joilla autottomuus ei ole valinta, vaan ainoa vaihtoehto kulkea.
Pakko muuten tuohon harrastuskuskailuun vielä kommentoida että mä en oikein saa siitä aina kiinni miksi se nähdään niin vastenmielisenä ja välitettävänä asiana. Omille lapsilleni on merkityksellistä että vanhemmat näkyvät myös harrastuksissa ja jos sinne harrastuspaikkaan ei koskaan mene lapsen kanssa, niin jäähän siitä vähän ulkopuolelle. Eri lapset toki kiinnostuvat eri asioista mutta monessa urheilulajissa on lisäksi erinäisiä määriä varusteita mukana kannettavaksi tai treenit päättyvät joskus myöhäiseenkin aikaan. Näissä tilanteissa haluan ainakin itse olla kuskina. Toinen kysymys tietysti on sitten nämä myöhäiset harrastusajankohdat ym. mutta se ei nyt ole tämän keskustelun aihe.
Tämä kommentti ja vastukseni siihen sulautui osaksi uusinta postausta: https://lahiomutsi.fi/2023/05/31/perheen-harrastusruuhka-ja-sen-taklaus/
Mutta lyhyesti: Mieluummin omat harrastukset ja yhteinen vapaa-aika tehden jotain sellaista, johon koko perhe voi osallistua.
Meillä on ihan kaksikin autoa mutta lähtökohtaisesti käytämme niitä mahdollisimman vähän ja suosimme pyöräilyä. En ehkä tekisikään tästä mitään vastakkainasettelua: myös autolliset voivat olla hyvinkin pyöräilymyönteisiä. Meidän elämämme vain sattuu olemaan sellaista että isovanhemmat, sukulaiset ja lukuisat ystävätkin asuvat eri puolilla Suomea. Näkisimme heitä huomattavan paljon harvemmin mikäli yrittäisimme kattaa pitkän matkan ajomme julkisilla. Sillä tavalla olen nimittäin mukavuudenhaluinen että 2,5 h autolla vs. 5 h julkisilla kääntää kyllä oman ratkaisuni autoon. Mutta siitä olen kyllä samaa mieltä että lyhyillä matkoilla omat jalat tai pyörä on paras mahdollinen menopeli.
Eipä tässä vastakkainasettelua, kunhan vain mielipidekirjoituksen herättämä huomio siitä, että ihan on mahdollista elää mukavasti ilman autoa ja lapsiperheelisenä.
On muuten hauskaa, että mä mukavuudenhaluisena just valitsen aina mieluiten junan vuokra-auton sijaan (plus ilmastosyyt jne.), kun lähdetään ympäri Suomea asuvien ystävien ja isovanhempien luo. Toki junilla pääsee heidän luokseen näppärästi, mutta siis pitkät matkat autossa kököttäen ovat kyllä niin ajanhukkaa ja puuduttavia mun mukavuudenhaluun. Eikä edes mennä siihen, miten tuskaisaa ne olivat lasten ollessa pienempiä – jäi parit mökkimatkatkin tekemättä, kun sinne olisi pitänyt mennä vauvan kanssa autolla.
Olin juuri tulossa kirjoittamaan samaa ettei kaksi autoa tarkoita etteikö voisi pyöräillä paljon. Meillä on kaksi autoa, mutta pääsääntöisesti etenkin lasten harrastuksissa, kaupassa yms käydään pyörällä ja työmatkat mennään julkisilla.
Autoja oikeastaan tarvittaisiin vain yksi jos saatavilla olisi lähistöllä esim. yhteiskäyttöautoja. Molemmilla vanhemmilla on siis harrastukset, joissa auto on välttämätön ja myös mökkireissuille se on tarpeen.
Ihan parasta, jos ja kun on erilaisia vaihtoehtoja eri tilanteisiin. Itse olen viime vuosina kohdannut yllättäviä kremppoja, jotka sitä ennen perusterveellä keski-ikäisellä ovat laittaneet kapuloita rattaisiin ja miettimään terveen arjen itsestäänselvyyksiä uudesta näkökulmasta sekä arvostamaan niin etätyö- kuin kotiinkuljetusmahdollisuuksia kuin lasten kasvamista, kimppakuljetusrinkejä ja naapuriapua. Alaselän eskaloituneen välilevynpullistuman takia oli pitkiä aikoja, jolloin istuminen ylipäänsä ja tärinä liikenteessä tekivät todella kipeää. Silloin (tasaisesti kulkeva) joukkoliikenne, jossa voi seistä ja kävely olivat ainoat siedettävät liikkumiskeinot. Vähän sen jälkeen, kun selkä oli leikattu ja keskivartalon lihaskorsetti kuntoutettu, sain liikkuessa polvivamman. Kun se oli pahimmillaan, kotoa poistuminenkin piti suunnitella harkiten (ei montaa kertaa päivässä eikä pahimpana aikana aina joka päiväkään), koska portaiden kulku alaspäin turvotti polven hetkessä, ja hissittömässä talossa ei muita vaihtoehtoja ole. Pyöräily ei tullut kysymykseenkään, kun polvi ei taipunut. Polvivamman paraneminen kunnolla vei lähes vuoden. Tällä hetkellä kroppa toimii lähes krempatta, ja on ollut ihanaa fillaroida ja kulkea portaita miettimättä!
Voi että, onpa ollut inhottavia kremppoja ja vastoinkäymisiä terveyden kanssa. En saata edes kuvitella. Ihanaa, että aika ja kuntoutus on kuitenkin auttanut! On tosiaankin valtava onni, että on toimiva ja terve keho, ja että siitäkin syytä fillari voi olla perheen pääasiallinen kulkuneuvo.