Helsingissä on taas viime viikkoina ollut esillä huoli siitä, miten keskusta näivettyy ja ajatuksia siitä, miten se saataisiin eläväiksi. Ikuisuuskiistanaiheena tässä keskustelussa pyörivät autot; se pitäisikö autoilua keskustassa rajoittaa vai sittenkin rakentaa kaupunkia niin että autolla pääsee posottamaan mahdollisimman helposti suoraan ytimeen (ostoksille).

Minä itse en näe, miten autoilu voisi olla keskustan vetovoima, saati sitten autoilu keskustaan ostoksille. Jos haluan kauppoja ja autoja, pysyn ihan täällä kotilähiössäni, niitä piisaa täälläkin.

En nyt siis mene siihen sen enempää, mutta on pakko puuttua Helsingin Sanomissa tällä viikolla olleeseen mielipidekirjoitukseen (8.5.), jossa puhisten kysytään, ”onko joku ihminen koskaan vienyt kahta tai kolmea lasta aamulla marraskuun räntäsateessa hoitoon polkupyörällä tai kuskannut viikonloppuruokia viidelle henkilölle ilman autoa”.

Koska kyllä, kyllä minä olen. Vaikka kuinka monen monta kertaa!

Nelihenkinen perheemme ei ole koskaan omistanut autoa. Kuvassakin komeileva laatikkopyörä on ollut autottoman perheemme hybridikulkuneuvo jo 10 vuoden ajan. Se kulkee pääasiallisesti kaurapuurovoimalla, mutta saa työntöapua sähköstä.

Tuolla laatikkopyörällä minä ja puolisoni olemme kuskanneet kahta lasta niin päiväkotiin, eskariin kuin toisinaan kouluunkin, vaikka jälkimmäiseen he kulkevat jo pääasiassa itsekseen. Välillä kyydissä on istunut omien lasten lisäksi lasten kavereita, ja päiväkodin sun muiden lisäksi laatikkopyörällä on kuskattu jengiä myös harrastuksiin, uimarannalle, festareille tai vaikka kirpputorille. Mukaan mahtuu niin neljän hengen luisteluvermeistö kuin piknikeväät.

Viiden hengen viikonloppuruuat on pyöräillen helppo nakki, ja aika usein laatikkopyörän kyydissä kulkee isomman jengin viikonloppuappeet, kun luvassa on yökyläilyä tai juhlia. Ajan taskukokoisella perhefarmarillamme reteästi automarketin parkkihalliin ja ostosrallin jälkeen lastaan ruokakassit ostoskärrystä suoraan laatikon kyytiin. Takaisin tullessa pääsen kurvaamaan kotiovelle asti purkamaan lastia.

Laatikkopyörän kyydissä on kuljetettu myös esimerkiksi maalipurnukoita, multasäkkejä, huonekaluja, sirkkeliä, lautoja ja kaasupulloja. Kun lähdemme mökille tai viljelypalstalle, kulkevat ruuat, taimet, vaihtolakanat ja sen sellaiset laatikkopyörän kyydissä. Satokauden alkaessa laatikkopyörä näyttää välillä ihan torikärryltä, kun kuskaan siinä koreittain ja ämpäreittäin palstan antamaa sapuskaa ja asettelen vielä pari kukkakimppua siihen päälle.

Nopein kulkupeli laatikkopyörä ei ole, joten jos perhefarmarille ei ole tarvetta, otan aina mieluiten alle yksipaikkaisen salamani. Sillä kiidän keskustaan palavereihin ja omiin luistelutreeneihini jäähallille, treenikassi tarakalla. Muutaman kerran vuoteen vuokrataan autoa, usein käytetään myös metroa ja muita julkisen liikenteen välineitä. Mutta pääasiallisesti arkeni pyörii polkien pyörillä.

Tietenkään kaikilla (helsinkiläisillä) ei ole mahdollisuuksia laatikkopyöräilyyn, mutta jos keho sen mahdollistaa, kalleinkin laatikkopyörä on lopulta hyvin paljon edullisempi vaihtoehto kuin auto. Huoltaa kaurapuurolla hyrräävää menopeliäkin pitää, mutta polttoainekustannukset ovat hyvin maltilliset (kaurapuuropaketin saa halvimmillaan reilulla eurolla), vakuutus sisältyy kotivakuutukseen, eikä pysäköinti maksa mitään. Jälleenmyyntiarvo säilyy hyvänä vuosienkin jälkeen. Laatikkopyörän lisäksi muita vaihtoehtoja on, kuten pyöräperäkärryjä ja pitkäperäpyöriä. Sähköstä saa apua, kun lastin paino kasvaa.

Toinen keskustelunaihe on sitten se, miten hyvin Helsingissä esimerkiksi silloin marraskuussa mahdollisten lumisateiden ja liukkaiden aikaan pidetään huolta pyöräteistä ja ylipäätään muista kuin autoväylistä. Mennään siihen joku toinen kerta.

Mutta kyllä: kaupunkilaisperheen on täysin mahdollista elää mielekästä ja meneväistä elämää ilman autoa, myös täällä Helsingin keskustan ulkopuolella, 7 kilometriä itään.

Jaa