

Viikonloppuna somessa keskusteltiin suomalaisesta tavasta jättää kylässä olevat lasten kaverit ruokailujen ulkopuolelle. Keskustelu heräsi, kun somepalvelu Redditissä joku muisteli, miten lapsena ruotsalaiskaverinsa luona kyläillessään oli joutunut odottamaan kaverinsa huoneessa yksinään sillä aikaa, kun kaveri perheineen söi.
Hämmästely tavasta jättää vieraat ruuatta paisui mittavaksi keskusteluksi, joka sai oman hastaginsa #swedengate. Hesarin kirjoitettua asiasta, kävi selväksi, että ilmiö on enemmänkin pohjoismaalainen. Myös Suomessa on tuttua syödä vain oman perheen kesken, vaikka paikalla olisi myös lasten kavereita. Tämä on yllättänyt somessa ainakin Nata Salmelan ja Satu Koiviston, jotka aiheesta ovat puhuneet.
Voisi ehkä luulla, että minä liittyisin hämmästelijöiden joukkoon. Tänään aamupalapöydässämme piipahti extramukula, lounaalla ruokapöydässä istui myös naapurin lapsi ja iltapäiväkahvit keitin kylään tulleelle ystävälle, joka soitteli ennen tuloaan, kuinka monelle lapselle tuo jäätelöä ja jonka kanssa myös sovittiin yhteisistä illallisista tällä viikolla. Turha sitä on kahdessa kodissa pipertää ruokaa, kun köökit voi yhdistää!
Rakastan järjestää juhlia ja kestitä ihmisiä, eikä kenellekään ystävistäni tai someseuraajistani liene jäänyt epäselväksi, miten paljon rakastan hetkiä, kun pyöreiden pöytiemme ympärille joko kotona tai mökillä kerääntyy joukko jengiä syömään yhdessä. Mitä tiiviimpää, sitä suloisempaa.
Mutta totuus ei kuitenkaan ole niin mustavalkoinen. Vielä taaperon ja leikki-ikäisen äitinä olisin voinut sanoa, että meidän ruokapöydässämme on aina tilaa kattaa lisälautasia. Mutta sitten lapsiperhe-elämä on opettanut, että välillä arki ei mene ihan niin suloisesti kuin on ajatellut.

Lapsuuteni kaveriperheet vaikuttavat yhä minun vaalimaani ruokakulttuuriin
Ennen kuin kerron menosta pyöreän pöytämme ympärillä, on palattava 1990-luvun Pohjanmaalle.
Lapsuudenkotimme mäntypuisen ruokapöydän ympärille olivat aina tervetulleita kaikki kaverini. Se oli selvyys. Samalla ruoka-ajoissa ei ollut juurikaan selvyyttä. Lama-ajan yrittäjäperheessä syötiin harvoin yhdessä, ja kukin kaivoi jääkaapista mitä kaivoi, kun kotona sattui olemaan. Minulle lapsuuden ruokamakumuistoja ovat mikrossa lämmitetty lihapiirakka kurkkusalaatilla ja kourallinen kaurakeksejä. Niitä riitti kuitenkin kavereillekin.
Monissa kavereideni perheissä kuuluin kalustoon, myös keittiön puolella. Joidenkin kanssa jaoin vuosien ajan lapsuutta, mutta en koskaan tullut kutsutuksi ruokapöytään. Se sai aikaan kummallisen mihinkään kohdistumattoman surkean ja onton olon, vaikka samaan aikaan en osannut ihmetellä, miksi minua ei pyydetty perheen kanssa syömään. Sen sijaan joidenkin perheiden tarkat ruoka-ajat yhdessä perheen kanssa tuntuivat utopistisilta, kadehdittavilta. Se muisto on jättänyt jäljen; vaikka nykyään elämme kolmivuorotyötä tekevän ja yrittäjän perheessä, haluan koota sakkini syömään yhdessä mahdollisimman usein.

Lapsuudessa koetut ruokahetket toisissa perheissä vaikuttavat yhä minuun. Ystävän mummon luona maistoin ensimmäisen kerran hölskytyskurkkuja, ja muistelen tuota mummoa yhä joka kerta, kun samaisia kurkkuja teen. Toisen ystävän isä metsästi, ja söin heillä monta kertaa rusakkoa, joka oli herkullista. Se sama rusakko nousi mieleeni vuosia myöhemmin, kun meillä oli lemmikkipupu. Se loi mieleeni sellaisen eettisen dilemman, että olen nykyään ollut yli 20 vuotta kasvissyöjä.
Eräässä perheessä katettiin aina nätisti, ja esimerkiksi yökyläillessä aamupalalla oli aina leivänpäälliset aseteltu pikkuisille lautasille tarjolle. Olin haltioissani – kyllä, jo lapsena – miten paljon kauniilla kattauksella voi tehdä, ja nykyään laitan aamupalan tarjolle pikkuisilla lautasilla. Yhden kaverin kanssa käytiin kylän mummojen luona ”kahvilla”, ja pidettiin tietämättämme, mutta mummojen selväksi ihastukseksi ja monen nykyihmisen kauhuksi, yllä tapaa tupsahtaa kylään varoittamatta ja ilman sen suurempia asioita kuin yhdessä hengailun riemu.
Sekin on jättänyt selvän muistijäljen, miten eräässä perheessä otettiin eväät mukaan nätissä korissa, minne sitten mentiinkin. Se oli ihanaa! Minullekin oli oma värikäs muovimuki. Itse olin tottunut siihen, että reissuihin lähdettiin aina kiireellä ja sitten syötiin mitä syötiin jossakin. Nykyään pakkaan eväät niin junamatkalle kuin puistoon – tietty nättiin koriin. (Ja ettei asioiden monet sävyt unohtuisi tässäkin: välillä lähdetään kiireessä ja kaikki on kaaosta ja ei todellakaan ole aikaa tehdä eväitä ja vesipullotkin unohtuivat.)

Nälkäinen teini kaverilla kylässä
Siirtyessäni maalaispitäjän yläasteelle, kaveripiiri levisi kymmenien kilometrien säteelle. Kuljin kouluun ja kotiin linja-autolla. Jos tahdoin kauempana asuvien ystävien luo, menin sinne suoraan koulusta päin linja-autolla. Kotiin kuljin sitten iltamyöhään, kun vanhempani tulivat töistä ja hakivat (kunnes sain maailman avanneen skootterin, jolla pääsin kulkemaan itse keväästä syksyyn).
Toisten kavereiden kotona istuin vakiona ruokapöydässä, toisten luona totuin siihen, että kun kutsu ruokapöytään kävi, minä jäin odottamaan kaverin huoneeseen. Perheiden tavat oppi nopeasti, mutta en koskaan oppinut – mitä nyt itse vanhempana ensimmäisenä mietin ja ihmettelen – ottamaan reppuun välipalaa. Jos olin kavereilla, joilla ruokaa ei saanut, saattoi koulun lounaan ja kotona syödyn iltapalan välillä olla kymmenenkin tuntia. Olin välillä niin nälkäinen, että sisuskalut tuntuivat tärisevän. Mutta nälkä ystävien seuraan oli isompi, joten näillä mentiin.
Tästä on nyt vaikea kirjoittaa ilman syyllistävää sävyä, mitä en tahdo tähän monisyiseen soppaan mukaan sekoitella. Mutta nuo nälkäiset tunnit kavereiden luona ovat olleet vahvistamassa ajatustani siitä, että meillä kaikki kutsutaan aina ruokapöytään. Ja sitä, miten huonoa omatuntoa koen, kun niin ei sitten aina olekaan käynyt.

Ruokapöydän ympärillä luodaan luottamusta lapsen kaveripiiriin
Unelma-arjessani neljän lautasen rinnalle nostetaan niin monta soppalautasta kuin extrakenkäpareja eteisestä löytyy. Tunnen hykerryttävää onnea, kun keskelle pyöreää pöytää on nostettu iso soppakulho, jota on jakamassa moni iso ja pieni.
Yhteisen ruuan ääressä on mutkatonta kysellä lasten kavereiden kuulumisia, tutustua uusiin kavereihin ja luoda luottamusta. Ruokapöydässä kuulee sellaisia juttuja, joita ei ikinä kuulisi siinä välissä, kun jengi porhaltaa sisään ja rymistelee lasten omiin huoneisiin. Sen huomaa jo nyt 7- ja 10-vuotiaiden lasten kanssa, miten tärkeää ja etuoikeutettua on saada tuntea lasten kaverit. Heidän seurassaan lapseni viettävät enemmän aikaa kuin minun, ja kun he tuosta vielä kasvavat, toivon, että kaikki tietävät, että meille he ovat aina tervetulleita.
On ollut myös kivaa, kun kasvisruokiin vähän varovaisesti suhtautunut kaveri onkin tykännyt ruuasta ja tahtonut lisää. Tai kun yökyläillessä extramukulat huomauttavat, jos en ole muistanut kaataa kaikille pikkuisia tyrnishotteja – se kun on meillä aamupalaperinne, ja kaveritkin tahtovat vähän kilpaluiluhengessä hörppäistä ärtsyn happamat juomat. On hauskaa, että kyläilevät lapset kokevat meillä samanlaisia pieniä ruokaseikkailuja kuin minä sain lapsuudessani kokea.

Ennakoidut extrasuut vs. kymmenpäinen nälkäinen lapsilauma
Lasten ollessa vielä niin sanotusti leikkitreffi-iässä, ruokalautanen pöydässä jokaiselle meillä olevalle muksulle oli vakioasetus. Koska kyläilyt lasten kavereiden kanssa järjestyivät pitkälti meidän vanhempien välityksellä, oli ruokapöydän extrasuut ennakoitavissa ja tiedossa. Joskus toki päiväkodin portilla mukaan tulikin ex temporena lisälapsia, mutta silloinkin tilanne oli minun hallinnassani: minä päätin, että tänään kyläilyt meillä sopivat.
Aika nopeasti lapset sulautuivat mukaan siihen, mistä olin itse lapsuuteni maalla viettäneenä haaveillut: kaupunkilapsuuden ihanuuteen. Eli siihen, että rapussa juostaan sukkasillaan kaverilta toiselle ja pihaan kertyy suunnittelematta iso jengi lapsia leikkimään niin omasta taloyhtiöstä kuin naapuritaloista ja viimeistään koulun myötä myös koko lähiöstä. Koulusta paukataan kaverilössin kanssa kotiin, ja vaikka teen kotona työtä, välillä en pysy laskuissa, keitä kaikkia meillä on pyörähtänyt, keitä meillä vielä on ja missä omat lapseni edes ovat.
Vaikka välillä kotona työskennellessä jatkuvaan ralliin menee hermo, on lenkkarivuori eteisessä onni. Lapsilla on kavereita ja meille tahdotaan tulla, ei ole mikään itsestäänselvyys se.
Eikä itsestään selvää ole myöskään se, että voisin tuosta noin vain varautumatta tekaista sapuskat kymmenelle tai enemmälle extramukulalle. Siksi olen yksi niistä kerrostalon vanhemmista, jotka ikkunasta huutavat pihalla leikkivistä vain omat lapsensa nimellä syömään. Välillä kyllä jaetaan ruokapöytiä vuoroin kenenkin luona naapureiden kesken, mutta noin lähtökohtaisesti saman taloyhtiön tai naapuritalojen lapset syövät omissa kodeissaan.
Jos kavereita on kylässä vähän kauempaa, vaikka naapurilähiöstä, silloin ruoka on aina tarjolla, jos muksut meillä ruoka-aikaan asti hengaavat. Jos ei muuta, niin sitten edes pähkinöitä, leipää tai vaikka banaania. Sitten taas on niitä tilanteita, kun kavereita on vain muutama ja he asuvat tässä samalla kylällä Herttoniemessä. Silloin on välillä syntynyt tilanteita, joihin en ”minähän en sitten vanhempana koskaan” -utopioissani olisi uskonut päätyväni.

Nyt en jaksa kuin lämmittää mikrossa nuo jämät
Ihanneminäni olisi sellainen Muumimamma, joka yllätysvieraiden tullessa leipoo vain lisää pannukakkuja ja hakee kellarista toisen hillopurkin. Oikeasti olen kuitenkin Muumipappa, joka on toisinaan mahtava ja kaikki mukaansa innostava seikkailija, mutta joka valtaosan ajastaan murahtelee kirjoituskammiossaan erakkona, eikä välillä vain kertakaikkisesti meinaa jaksaa edes itseään ja kriisejään.
On ollut useampia arkipäiviä, kun olen kiitollisena miettinyt päivän ajan, että jääkaapissa on eilisen jämät, jotka just ja just riittävät ruokkimaan minut sekä lapset ja jotka voin vain lämmittää mikrossa. Ja sitten kun nälkäisiä suita onkin ollut useampia, en vain ole jaksanut. En, vaikka nopean kävelymatkan päässä on seitsemän (!) ruokakauppaa ja meillä on kyllä varaa ruokkia exramuksujakin.
”Tuota, nyt on kyllä sellainen tilanne, että meillä ei ole valmiina ruokaa kuin vain meille”. Sen sanominen aiheuttaa hirveää häpeää, ahdistusta ja omien arvojensa päälle pieresekelyä, mutta kun sen on sanonut useampaan kertaan, on alkanut helpottaa, vähän. Yritän myös lepytellä huonoa omatuntoani sillä, että jokaisen koti on niin lähellä, että he voivat kipaista kotiin syömään.
(Toinen asia on tietenkin se, että kaikilla ei välttämättä ole siellä kotonaan ruokaa tai ketään, joka lapsen ruokailusta jaksaa välittää. Mutta tähän disclaimeriin en tässä tekstissä puutu.)

Joo, voisin tarjota vaikka voileipää, kuten välillä teenkin, mutta se tuntuu jotenkin inhottavalta, kun muut syövät muuta. Ja joo, voisin antaa oman ruokani lapsille ja olla itse nälkäisenä (tai syödä sitä leipää), mutta kun tämä saattaa toistua monta kertaa viikossa, ei nälkäkiukkuinen suohirviömuumimappa ole kovin kiva lopputulema yhtään kenellekään.
Miksi en sitten varaudu, että niitä yllärivieraita tulee, kun se näyttää olevan selviö? No kun koskaan en tiedä, minkälainen päivä on tulossa tänään, huomenna tai lauantaina. Olen ruokahävikin kanssa melkoisen nipo, enkä tahdo tehdä komppanialle ruokaa, jos lopulta sitä onkin syömässä vain viisi, kaksi tai minä yksin. Sillä toki omat mukeloni syövät myös muiden ruokapöydissä.
Toivoisinkin tähän asiaan laajemmin sellaista avoimuutta ja lempeyttä vanhempien kesken; että välillä on ihan ookoo sanoa, että tänään en kykene ottamaan vastuuta kuin tämän oman katraani ruokkimisessa. Se on niin tavattoman ymmärrettävää, vaikka olenkin itseäni kohtaan vielä turhan armoton! Esimerkiksi itse en mitenkään voi olettaa, että muissa perheissä voidaan tuosta noin vain ja koska vain ottaa huomioon ruokapöytään meiltä pelmahtaneen ekstamukulan kasvisruokavalio.
Ystäväni kertoi hyvän vertauksen, kun hänen kanssaan tekstistäni tänään kahvikupposten äärellä puhuin. Ruuan järkkääminen kaverilössille on hieman kuten vaikka leikkipuistoon tai uimarannalle mennessä: välillä otan mielelläni koko naapuruston mukaan ja vastuulleni, välillä ei ole energioita kuin oman jengin kaitsemiseen, mutta sitten ensi kerralla ehkä natsaa. On fiksua ymmärtää omat sen hetkiset resurssinsa ja toimia niiden mukaan. Ja jos resursseja piisaa muille jaettavaksi, taivastelun sijaan voi sitten vaikka ruokkia sen vähän väsyneen kanssavanhemman lapset ja vaikka se vanhempikin siinä samassa.
Sen verran tämä asia kuitenkin mieltäni painaa, että mietin, pitäiskö minun hankkia kaappiin vaikka pussinuudeleita, jotta aina olisi kaikille lautasen täytettä. Puhuin tästä lapseni kanssa, jonka mielestä idea oli hyvä – tosin niin hyvä, että ongelmaksi saattaisi muodostua se, että kaverit saavat ihanaa esanssista pussinuudelia ja hän itse ei.

Voinko syödä kaverilla / voiko kaveri syödä meillä -kysymys auttaa ennakoimaan
Kuluneiden vuosien aikana lapsille on luontevasti ja ihan sopimatta muodostunut tapa kysyä, voivatko kaverit syödä meillä tai voivatko he itse syödä kavereilla.
Minusta kun on kiva myös tietää, jos lapsi syökin jossain muualla. Ruuanlaittovastuun jakaminen kavereiden vanhempien kanssa on ihanaa ja välillä suorastaan pelastaa päivät. Samalla lapset näkevät, kokevat ja maistavat toisenlaisia ruokaperinteitä kuin meillä. Mutta toisinaan tuntuu turhauttavalta laittaa ajan kanssa ruokaa, kattaa nätisti, odottaa yhteistä ruokahetkeä ja todeta, että lapset ovatkin jo syöneet muualla. Kysymällä on helpompi ennakoida ja välttää ärtymykset.
Samalla tavalla itsekin yleensä pyydän meillä syöviä lapsia soittamaan ja varmistamaan vanhemmilta, onhan ok, että syövät meillä. Lähestulkoon aina on, mutta toisinaan on sovittuna jo muuta, joka lapselta on unohtunut.
Mekin esitämme välillä puolison kanssa toiveen (vaateen), että tänään syödään vain meidän perheemme kesken. Kun työvuorot ovat menneet ristiin useamman päivän ajan, koen tärkeäksi, että välillä istutaan yhdessä pöydän ääreen nelistään.
Sitten taas pystyy ja jaksaa laajentaaa perhettä, jakaa vastuuta noista ihanista lasten myötä elämäämme tulleista mukuloista ja jatkaa papusoppaa vedellä.
Ihanaa, lopultakin tähän ruokagateen kirjoitus, jossa kipuillaan samojen asioiden kanssa kuin minä. Mun kainuulaisessa lapsuudessa en muista ikinä odottaneeni kaverin huoneessa kun muut söivät, vaan oletus asetus oli, että kotiin ruoka-aikaan (ellei muuta erikseen sovittuna). Eli hämmentävältä kuulostaa itä-suomalaisen korviin, että ruokapöydän ympäriltä jätettäisiin joku paikalla olija pois tietoisesti (enempi se on ollut semmoista, että tuputetaan ruokaa), mutta tosiaan harvemmin muistan myöskään kavereilla syöneeni, eli aika lailla se omaan kotiin syömään meneminen oli normi.
Nyt koululaisen mukana kulkee kavereita koulun jälkeen (ja hän kavereiden luona). Repussa on omalla lapsella aina pikkueväät (ei niinkään siksi, että pelkäisin ettei kavereilta ruokaa heru, vaan siksi että jos jäävät ulos puistoon useaksi tunniksi voi nälkä iskeä). Itselle on sanomattakin selvää, että kaikki meillä tupsahtavat koululaiset saavat välipalaa (vähintään näkkäriä ja juustoa löytyy aina kaapista ja välipalatarjoilut ei kummoiset ole välttämättä omallekaan muksulle). Mutta sitten ruoka-aikaan pidän toivottavana, että kaverit lähtevät omiin koteihinsa (ja oma lapsi myös)…ellei ole muuta sovittu (eli jos lapsi kysyy voiko kaveri jäädä syömään, on vastaus kyllä, jos jääkaapista löytyy muuta kuin valot ja jos se kaverin vanhemmille sopii, eli päivälliselle jäämiset varmistetaan puolin ja toisin). Miksei sit kaveri olisi aina tervetullut jäämään?…No juurikin siksi, välillä meillä on välillä tasan omalle kolmen hengen perheelle ruokaa valmiina (oikeasti ruokahävikki halutaan pitää minimissä ja sen vuoksi me tilataan 2 viikon välein ruokaa kaupasta, mikä tarkoittaa että aina välillä kaapeista ei ihan oikeasti kummoista koluamista voida tehdä; tämä on hyvätuloisen perheen oma valinta, ihan ekosyistä, ettei aina ole yltäkylläistä ruokakaappia, vaan välillä mennään pienillä varastoilla). Sellaiseen hetkeen on vaikea taikoa jopa sitä yhtäkin lisäannosta (ei se mahdotonta ole, mutta vaatii oikeasti kokkailua ja suunnitelmien muuttamista, mihin ei aina riitä energiaa).
Meillä lapsena lähdettiin kaikki omiin koteihin kun oli ruoka-aika.
Harvoin kukaan söi kavereista meillä ja minä muualla.
Entäs kun perheessä ei ole oikeasti varaa ruokkia ylimääräisiä suita.
Lapsi saattaa hävetä, eikä uskalla pyytää kylään ystäviään.
Mun mielestä oli siks hyvä just tuo että kaikki söi kotona. Välipala tarjottiin kyllä.
Suomessakin elää niiin paljon köyhiä lapsiperheitä ja ruuan hinta nousee vaan…
Tämmösiä hajanaisia ajatuksia
Lähtökohtaisesti meillä on aina tarjolla ruokaa myös lapsen kavereille. En silti oleta, että omaa lastani ruokittaisiin kavereiden luona. Osan kavereista luona lapsi syö, osan luona ei koskaan, ei edes välipalaa. Joidenkin vanhempien kanssa on sovittu, että lapsilla on omaa rahaa mukana ja käyvät koulun jälkeen ostamassa lähikaupasta pienet välipalat jos menevät siis lapseni kaverin luokse. Tilanteita on niin erilaisia eri perheissä, että ei ole yhtä oikeaa tapaa toimia tässä asiassa..,Meillä on vain yksi lapsi ja yleensä 1-2 kaveria kylässä samaan aikaan. Meillä on myös varaa ja resursseja ruokkia nämä muutamat lisäsuut. Tiedän, että näin ei ole kaikkien lapsen kavereiden perheissä. On myös isoja perheitä joissa esim. neljä lasta. Jokaisella kun on 2 kaveria mukana, niin onhan se aikamoista jos ruokkisi 8 lisälasta useamman kerran viikossa .
Tykkään siitä, että lapsi kavereineen viihtyy meillä ja että kaverit haluavat tulla yhteiseen ruokapöytään.
Osa kavereiden vanhemmista on ollut ensin vähän vaivautuneita kun lapset usein syövät meillä. Olen sanonut heille, että jos se ei sovi meille niin kerron kyllä lapsille että tänään jokainen menee omaan kotiin syömään. Ja jos heillä on jotain sovittua tai haluavat että kotiin tullaan syömään niin sekin on täysin Ok. Joskus kun meilläkin on hässäkkää, niin ei ole tarjolla muuta kuin sitä pussinuudelia, mutta sekin jaettuna kavereiden kanssa on täydellistä Silloin kun meillä on ruoka-aika niin kaikki lapsen ja aikuisten kaverit ovat tervetulleita pöytään. Toinen vaihtoehto on se, että jokainen lähtee omaan kotiin syömään. Ketään ei kuitenkaan jätetä toiseen huoneeseen odottamaan kun muut syö. Se olisi mielestäni jotenkin keljua..
Pystyn samaistumaan moneen kohtaan. Itse lapsuudessa vietin aikaa hyvin paljon parhaan ystäväni kanssa, joka odotti aina minun huoneessa, kun söin. Tämän jälkeen mentiin hänen luokseen ja hän söi. Tämä järjestely sopi molempien perheille aikatauluinrrn eikä kummankaan tarvinnut kulkea kahta kilometriä yksin, kun touhut olisi kuitenkin jatkunut ruuan jälkeen.
Nykyään välillä omien lasten kaverit syö meillä tai meidän lapset kaverin luona. Välillä syödään vain oman porukan kesken ja tuolloin lasten kaverit yleensä odottaa lapsen huoneessa. Ei tulisi mieleenkään lähettää vierasta kotiin (vaikkei hän meillä syökään syystä x) vain sen takia, että meillä on ruoka-aika. Tietyt kaverit syö useammin meillä, osalla on selkeästi sääntö tulla kotiin syömään. Kasvissyöjäkaveri aiheuttaa aina ylimääräistä ahdistusta (jota en tietenkään näytä), löytyykö hänelle sopivaa syötävää.
Aivan mahtava kirjoitus! ❤ Juuri näin. Puhuttiin miehen kanssa tästä aiheesta viikonloppuna. Asumme myös kerrostalolähiössä. AINA jos kaveri kutsutaan meille, on tarjottavaa ja ruoka tarjolla. Ja parille vakiomuksulle, minkä vanhempien kanssa jaetaan vastuuta muutenkin.
Mutta ei niille 10-20 muulle muksulle naapuristosta, joita tässä pyörii, joskus kun pyörii. Toki tilanne huomioonottaen. Saatan kysyä koska lapsi on syönyt ja onko heillä koska ruoka kotona. Jos näen lapsen häkeltyvän ja vaikuttavan surulliselta, kaivan kaapista jotain syötävää jos meidän ruoka ei riitä. Kuitenkin 95% saan iloisen vastauksen että ”hei mäkin meen nyt kotiin syömään, nähdään pihalla kohta” tai että ”mä oon syönyt jo!”.
Kaikki herkut tietty jaetaan, jos lapsi jotain haluaa, kun kaveri kylässä.
Omat lapseni ovat vielä pieniä, 2,5 ja 4, joten meillä kaverikyläilyt tosiaan etukäteen sovittuja ja näin ollen ruokaa laittavalla on tiedossa miten monta suuta on ruokittavana. Kaikkien kylään sattuvien ruokkiminen kuulostaa aivan ihanalta periaatteelta, mutta itsekin olen sen käytännössä toteutumista pohtinut. Meillä on ainakin tällä hetkellä todella usein se tilanne, että ruokaa riivitään eilisen tähteistä juuri sen verran, että oma perhe saadaan ruokituksi. Toki nyt aina puuroa ja leipää löytyy mutta ensinnäkään en itse vanhempana haluaisi, että oman lapseni päivällinen olisi monta kertaa viikossa vain puuroa kaverin luona ja toisaalta juuri tuo mitä Hannekin nostit esiin, että mites ne omat lapset kotona suostuisivat syömään kunnon ruokaa, kun kaverit saisivat nuudelia ja leipää. Mutta onneksi tässä on vielä aikaa kehitellä strategiaa ennen kuin omat lapset ovat kouluiässä.
Olen useampaan kertaan Hanne miettinyt miten teillä kasvissyönti on toiminut nyt kun lapset ovat vanhempia. Meillä tosiaan vielä tiiviisti meidän vahempien kanssa liikkuvat. Varmaankin juuri noin, että monessa perheessä sitten ruokailumahdollisuutta omalla lapsella ei edes olisi, mikäli kyläilyperhe syö liha- tai kalaruokaa. Olen myös yleisemmin miettinyt miten teillä esim. ulkomaanmatkat ovat onnistuneet. Olen itse siis matkustanut kasvissyöjänä 12-vuotiaasta alkaen eli huh, jo yli 20 vuotta ympäri maailmaa. Lasten kanssa on kuitenkin huomannut, että vaikka kuukauden reissulla saattaa ruokavalio muuttua turhan yksipuoliseksi, kun esim. proteiinia ei välttämättä ravintola-annoksissa olekaan kovin paljon. Tämä on vielä ratkaistu valitsemalla majoitus niin, että välillä on mahdollista tehdä itse ruokaa, mutta tulevaisuuden kannalta mietityttää. Kalaa olisi tosi paljon saatavilla, mutta riittääkö se vanhemmille perusteluksi sen syömisen puolesta… Oman reissailun aikana nämä asiat eivät ole huolettaneet, mutta nyt lasten myötä kaikki tietenkin ihan eri tavalla. Tästä olisi tosi kiva kuulla vertaistukimielessä enemmänkin. 🙂
Lähtökohtaisesti pidän itse siitä että lapseni tulevat kotiin syömään ja se on meillä perussääntö. Näin tiedän mitä syövät (kaikkien perheiden standardi terveelliseen ruokaan ei ole sama kuin minulla) ja haluan kyllä ihan mielelläni jo siinä viiden kieppeillä tavata jälkikasvuni aamun jälkeen. Nuudelipohdintoihisi: itse en ainakaan tykkäisi että lapsi olisi täyttänyt mahansa kaverilla pikanuudeleilla ja kotiin saapuessa ei tämän vuoksi monipuolisempi ruoka enää maistuisi. Mun mielestä on ihan ok että kaikkia satunnaisia vieraita ei pysty aina ruokkimaan. Minä tarjoan ruokaa lasten kavereille jos ovat ruoka-aikaan meillä ja ruokaa riittää myös heille. Osa syö, osa ei, vähän vaihtelee. Osa lähtee kotiinsa syömään. En kyllä itse silti lähtisit esim. kasvissyöjälle keksimään mitään omia tarjottavia jos meidän perhe syö ko. päivänä lihaa. Jos ei pysty tarjolla olevaa ruokaa syömään niin sitten saa kyllä rehellisesti olla ilman. Kutsutut vieraat ovat tietysti eri ja silloin huomioin kaikkien dieetit ja allergiat.
Minä asuin lapsena niin kaukana kavereista eikä kavereilla kaikilla ollut edes alkuun puhelinta kotona niin yllättäviä vierailuja ei koskaan tullut, mutta kun oli sovittu, että minä menen kaverille tai kaveri tulee meille niin aina sai ruokaa jos oli ruoka-aikaan kylässä. Tai kysyttiin ainakin puolin ja toisin, että haluaako vieraskin syödä ja ruokaa järjestyi.
Nyt olen itse siinä tilanteessa, missä lapsella on pyöräilymatkan sisällä kavereita ja tänä kesänä alkavat liikkua enemmän vapaasti toistensa luokse kylään. Ei tietenkään ilman lupaa, mutta niin, että tänäänkin tuli viestiä voisivatko lapset nähdä ja sovittiin, että syödään ensin kotona ja sitten lapsi lähti pyörällä sotkemaan kaverin luokse. Haluaisin kyllä lähtökohtaisesti tarjota myös kylässä olevalle kaverille ruokaa, jos meillä syödään. Tuntuisi vähän karulta olla tarjoamatta. Ehkä itse jakaisin sitten vaan varsinaista ruokaa vähän pienemmät annokset ja täydentäisin kaikkien ateriaa lisäleivällä tms. jos ruokaa ei olisi riittävästi. Mutta tosiaan kun olen itse kasvanut sellaisessa kulttuurissa missä vierailut olivat aina etukäteen tiedossa niin joutuu vähän pohtimaan näitä juttuja eri tavalla.
Vaikka haluaisin ymmärtää kaikenlaisia näkökulmia ja tilanteita, niin tämän asian ympärille en vaan mitenkään pysty järjestämään aivojani niin, että minusta olisi ok lähettää vieras lapsi pois tai johonkin toiseen huoneeseen odottamaan siksi aikaa, kun oma perhe syö. Siinä tapauksessa se ehkä menettelisi, että vieraalla olisi sattumalta kotona ruoka juuri samaan aikaan ja voisi pistäytyä jossain naapurirapussa syömässä, mutta ei se siltikään tunnu fiksulta.
En ole toisaalta ikinä asunut kerrostalolähiössä, lapsuuden vietin Espoossa pientaloalueella, jossa kaverit kutsuttiin itsestäänselvästi ruokapöytään. Omaa lastani kasvatan pienessä kylässä läntisellä Uudellamaalla, enkä osaa kuvitella että jättäisin lapsen kaverit ruokkimatta, tai että hän jäisi ilman ruokaa kylässä. Minähän tunnen kaikkien lapsen kavereiden perheet, monia vanhempia pidän ystävinäni, miten ikinä edes kehtaisin olla tarjoamatta heidän lapsilleen ruokaa?
Eikä ruokaa edes kulu yhtään sen enempää, lapset kyläilevät ja syövät toinen toistensa luona kohtalaisen vuorotellen. Silloin kun oma lapsi on kaverilla, voin jättää illallisen vaikka kokonaan tekemättä, miehen kanssa pärjätään leivällä ja jogurtilla ja edellisen päivän tähteillä. En myöskään osaa pitää isona ongelmana niitä tilanteita, kun syöjiä on yhtäkkiä odotettua enemmän. Silloin muutetaan suunnitelmia tai jatketaan ruokaa makaronilla ja pakasteherneillä. Tai vaikka niillä pussinuudeleilla. Kun kauppaan on yli 10 km, ei kaapit koskaan voi olla ihan tyhjät, ja kun arki on joka tapauksessa iso kaaos, ei ylimääräiset suut ruokapöydässä paljoa venettä keikuta.
Kuulostaa tutuilta pohdinnoilta.
Mutta pakko heti alkuun kommentoida, että tuntuu, että tästäkin asiasta, kuten monesta muusta lapsiin ja kasvatukseen/pukeutumiseen liittyvistä asioista asiat nostetaan esille jotenkin agressiiviseen/tuomitseviin/syyttävin tai vastakkaisasetelmin esiin. Tai lähdetään heti kommentoimaan miettimättä vähän pidempään koska uskon, että moni kuitenkin ymmärtää, että asiat eivät ole mustavalkoisia toivoisin moneen keskusteluun enemmän rakentavempaa keskustelua ja enemmän ehkä meillä toimitaan näin mites teillä, ilman että toisille tulee syyllinen tai paha mieli omasta tavasta toimia. Ja että jokaisella olisi oikeus ja uskallus sanoa oman näkemyksensä vaikka se eroaisi valtavirrasta.
Ja sitten varsinaiseen asiaan.
Meillä lapset syövät usein koulun jälkeen välipalaa kavereillaan koska menevät koulusta suoraan yleensä niille, jotka asuvat lähempänä koulua. Itselleni siitä tulee vähän huono mieli koska useampi jo esiteini ikäinen syö jo aika paljon joten olen sanonut, että tulisivat välillä meillekkin välipalalle tai syömää, ettei toistuvasti saman perheen kaapit tyhjene extra suista. Olen myös miettinyt pitäisikö toimittaa eväskori kaverin kotiin jos eivät jaksa meille asti (vajaa kilsa) tulla syömään mutta toistaiseksi se on tuntunut vähän hölmölle.
Jos lapset ja lasten kaverit sattuvat olemaan meillä ruoka aikaan ja esim. Jos meillä on ollut kokkous päivä jolloin on kattilat ja padat täynnä ruokaa tarjotaan kaikille. Mikäli syödään jämä ruokaa mikron kautta tarjotaan myöskin jos ruokaa riittää. Jos ruokaa ei riitä kuin omalle perheelle niin tarjotaan leipää tai muuta mitä kaapista löytyy. Yleensä pahoittelen, että nyt ei valitettavasti ole muuta kuin leipää tarjota. Mutta pääasiassa aina tarjotaan jotain. Toki myös aina kysytään, että haluaako vieras syödä, kaikki eivät halua esim. jos eivät tykkää siitä mitä meillä juuri silloin on ruokana tai jos ovat jo ehtineet kotonaan syödä. Toki jos tiedän, että lapsi on syönyt vimeksi koulussa ja on meillä pitkään iltapäivään asti niin sitten ehdotan, että söisi meillä edes jotain, ettei ruokaväli veny liian pitkäksi. Sitten on niitäkin päiviä kun kaapit huutavat tyhjyyttä, että kertakaikkiaan ei löydy itselle edes syötävää (on muka ollut niin kiire, että ei ole kauppaan ehtinyt ja kaapit on tyhjennetty aikaisempina päivinä extra syöjien ja omien toimesta).
Tälläsiin hetkiin yleensä hätävarana syödään itse ja tarjotaan kavereillekkin jos riittää paistetut kansnmunat ja makaroonia. Lapset rakastaa, aikuiset ei siksi näin käy onneksi tosi harvoin.
Kiitos hyvästä aiheesta.
Itsellä tulee ehkä myös pieni ruokahäpeä, että meillä ei nyt olekaan hyvää ruokaa. Se on turhaa, tiedän. Ja eiköhän tulevien vuosien kasvaville teineille maistu mikä vaan, jos todella nälkä on.
Aamupalapöydästännekin tutut porkkanat tekivät muuten yllättävän hyvin kauppansa, voileivät jäi vadille. Kaverit hipsivät keittiöön nappaamaan vielä pari porkkanaa. Se oli hyvä opetus itsellekin.
Parempi rento mutsi kuin hienot tarjoilut.
Hyvä kirjoitus. Tapoja ei kai ole oikeaa tai väärää. Ehkä se, että kaverin vanhempien kanssa sopii tavat yhdessä on paras. Yhden kaverin äiti toivoi, että lähetän lapsen kotiin syömään, kun meillä on ruoka-aika. Ja esitti suoran toiveen, että en tarjoa ruokaa. Tätä kunnioitan. Matkaa on onneksi vain muutama sata metriä. Joskus kaveri odottaa kun lapseni syö, ja sitten lapseni menee kaverille odottamaan kun hän syö. Juomista on aina tarjottu kysymättä. Jos leikit on intensiivisiä ja kovasti kesken. Olen kysynyt kaverin äidiltä, sopiiko että syö meillä. Ja tämä on usein ollut Ok. Harvemmin kylässä olevilta lapsilta usein kysyn, milloin on syönyt ja mitä sopinut vanhempien kanssa ruokailusta. Pyydän kysymään vanhemmilta onko ok jos syö meillä. Kun meillä ruoka-aika, tarjoan ruokaa. Ruokapöydässä tutustuu kavereihin, se on kiva.