Ihanat ja kamalat lapsen päiväunet. Jestas niiden kanssa sai taistella, kiristää hammasta, panikoida ja itkeä omasta ja lapsen puolesta. Meidän minityyppimme oli niitä vauvoja, jotka eivät päiväunien päälle perusta. Monen monta kuukautta päiväunet nukuttiin vain kantorepussa, kodin ulkopuolella ja kantajan ollessa liikkeessä. Jos silloinkaan. Tuli muuten notkuttua talvivauvan kanssa aika paljon kauppakeskuksissa pakkasen paukkuessa pohjolan yllä. Taukoamaton hytkytys ja nytkytys jäi niin päälle, että kun joskus pääsin ruokakauppaan seikkailulle ihan yksinäni, heijasin ostoskoria ja nytkytin kroppaani puolelta toiselle kassajonossa. 

Päiväunirytmikin oli useamman kuukauden epäsäännöllinen, vaikka yritin sitä kaikin voimin ja keinoin järkeistää. Jossain vaiheessa kuitenkin tajusin, että työ ei ollut mennyt hukkaan, vaan huomaamatta lapselle oli kehittynyt päiväunirytmi. Hän nukkui neljät unet aina suuripiirtein samoihin aikoihin päivästä toiseen. Koska vauvojen tekemisissä ei ole mitään logiikkaa, jossain vaiheessa nukkumistottumukset kääntyivät päälaelleen, ja yhtäkkiä lapsi nukkui unensa repun sijaan parhaiten kotona omassa sängyssä. Mutta onneksi myös repussa liikenteessä ja kahdeksan kuukauden vaunulakon jälkeen myös rattaissa.

Miten paljon elämä helpottuikaan päiväunirytmin löytyessä. Tapaamisiin oli mukavampi lähteä, kun osasi ajoittaa lähtemisen niin, ettei tarvinnut repiä ylös juuri nukahtanutta lasta. Kun rytmi oli kohdillaan, se myös pysyi siinä. Aika nopeasti illan päiväunet tipahtivat pois lapsen omasta tahdosta ja päivät pyörivät kolmilla päiväunilla. Ensimmäinen setti heti pian aamutouhujen jälkeen puoli kymmeneltä, kolmas noin yhdeltä ja viimeinen noin neljältä.

Jossain vaiheessa päivän viimeiset päikkärit tipahtivat huomaamatta pois. Päikkärirytmi pysyi monen monta kuukautta kahdessa päiväunessa, yhdet tirsat aamupäivällä, toiset iltapäivällä. Oletin että yhteen päiväuneen siirrytään yhtä kivuttomasti kuin kahteenkin, lapsen omassa tahdissa. Lopulta aloin kuitenkin olla jo malttamaton. Päiviä olisi ollut helpompaa järjestää, kun ei olisi tarvinnut pohtia kuin yhtä unirupeamaa. Samanikäiset kiskoivat jo menemään yhden päikkärin voimin, joten päivällä kaverukset eivät olleet hereillä samaan aikaan. Leikkikaveritärskyt täytyikin järjestää illalla, kun talviaurinko oli jo aikoja sitten laskenut.

Tänä keväänä luonnollista siirtymää yhteen päiväuneen ei ollut vieläkään tapahtunut. Lapsi oli selkeästi väsynyt heti aamutoimien jälkeen, vaikka olisin toivonut hänen jaksavan sinnitellä lounaan yli ja menevän vasta sitten nukkumaan. Olimme ehtineet nauttia alun säätämisen jälkeen pitkät tovit helposti nukahtavasta lapsesta, mutta yhtäkkiä päiväuniajasta tuli taas taistelua. Lapsi huusi väsymystään, mutta ei suostunut silti nukahtamaan. Päivän molemmat päiväunet olivat katkonaisia, eikä hän herännyt niiltä iloisena vaan myrskynmerkkinä. Mun päiväuniaikaisesta työnteosta ei meinannut tulla mitään. Mielessä välähteli myös syksyllä aloitettava päiväkoti, jossa nukutaan vain yhdet päiväunet lounaan jälkeen.

Päätimmekin miehen kanssa kääntää päikkärirytmin väkisin yhden päiväunen taktiikkaan. Ja päätöksen sen tosiaan vaatikin, jotta siinä myös pysyi, sillä alku oli hirvittävää. Lapsi oli hämmentynyt, kun ei tottumuksensa mukaan päässytkään unille heti aamutoimien jälkeen. Mun sydän muljahteli, kun hän roikkui kaulassa väsyneenä itkien ja selvästi hämmentyneenä, miksen ymmärrä hänen väsyään. Lapsi oli pitänyt mua vauvana hereillä, vaikka mä itkin väsyäni, ja nyt tilanne oli toisinpäin. Tiedän, että väkisin hereillä pitämistä ei ihan turhaan käytetä myös kidutuksena. Hokasin pian, että siksi ajaksi, kun lapsi ennen nukkui päivän ensimmäisiä unia, oli hyvä lähteä ulos. Ulkona lapsi unohti väsynsä ja sain hämättyä häntä pysymään valveilla lounaaseen asti. Kiitän onneani, että oli kevät ja ulos oli vaivatonta lähteä vain puoleksikin tunniksi, kun räpiköivää lasta ei tarvinnut pukea Michelin-ukoksi.

Ja kappas. Kun vain jaksoimme pysyä päätöksessämme sydämen muljahteluista huolimatta, parissa viikossa rytmi oli käännetty. Ja miten hyvin ne yhdet päivän unet siitä asti ovatkaan sujuneet! Lapsi nukahtaa vatsa lounaasta pullollaan melkein heti, kun päänsä tyynyn saa tai kun rattaiden selkänoja taitetaan taakse. Ja nukkuu syvää ja keskeytyksetöntä unta seuraavat pari tuntia.

Nykyään meillä ei enää nukukaan huonosti kuin minä. Pitäisi varmaan pyytää oma äiti kylään. Hänkin saisi pitää lapselleen unikoulun ja pakottaa tämän menemään joka ilta ajoissa nukkumaan.

Jaa: