Välillä järjestin kolmoissokkotreffit. Kutsuin ystäväni esiin siivouskaappiyksiöstään ja kietaisin vauvan kantoliinaan. Vauvaa ei kuitenkaan hämätty. Heti kun se ymmärsi, kuka oli mukana kolmantena pyöränä, se alkoi ovelana vaatia rintaa tai kehitellä vaipanavaihtotoimia vaativia tekoja syrjäyttääkseen kilpailijansa.

Ei se imuria pelännyt, kuten joillakin lapsilla on tapana. Mutta se pelkäsi yksin jäämistä ja ykköspaikkansa menettämistä. Se oli onnellinen ja tyytyväinen vain välittömässä ihokontaktissa äitiinsä tai isäänsä, eikä siihen väliin mahtunut imuria.

Pariskuntatreffeille imuri oli onneksi vauvan mielestä tervetullut. Silloin yleensä mies ja imuri tanssivat ympäri asunnon ja lapsi kujerteli tyytyväisenä sylissäni menoa seuraten. Pariskuntatreffeille ei kuitenkaan ollut aikaa tarpeeksi usein ja se hiersi seurueemme välejä. Minä olisin halunnut tavata imurin kanssa useammin.

Välillä tapasinkin imuria vauvan vastusteluista huolimatta ilman miestä. Tapaamisen jälkeen sain lohduttaa lapsen holtittomaksi kiihtynyttä itkua suurin piirtein yhtä kauan kuin olin käyttänyt imuritreffeihin aikaa. Välillä luovutin kesken tapaamisen, sillä lapsen raastava itku sai pään humisemaan mustana ja sydämen tykyttämään lujaa ja painavasti.

Sitten pikkuhiljaa jotain muuttui. Muistan edelleen, miten viime syksynä sain imuroitua melkein koko olohuoneen ennen kuin huuto alkoi. Pian ehdin jo keittiöön asti. Joskus sain palan makuuhuonettakin mukaan. Joka kerta lähetin miehelle tekstiviestin: ihmeellistä, mä melkein imuroin!

Kun on yli vuoden haaveillut salatapaamisista imurin kanssa, en voisi olla iloisempi nykytilanteesta. Lapsi ratsastaa imurin päällä mun vetäessä kaverikaksikkoa perässäni, tanssii nauraen ja hiukset hulmuten imurin poistoilmasuodattimen tuulessa ja siivouksen päätteeksi tahtoo painaa napista virtajohdon sisään.

Nyt mä olen alkanut haaveilla, että pian ne tapaavat jo ihan kahden kesken, lapsi ja imuri.