Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

En keksi lempeämpää tapaa matkata kuin yöjuna. Siinä on liikkeessä ja pysähtyneenä samaan aikaan. Elo on pakattuna pikkuruiseen hyttiin, eikä matkantekoa edistääkseen pysty tai tarvitse tehdä mitään. Voin vain antaa kiskojen lonksuttaa kilometrejä ja keskittyä itse kuluttamaan aikaa. Mitä luksusta!

Tänä talvena olen ollut niin onnekas hyväkäs, että olen päässyt karkaamaan pohjoiseen kaksi kertaa: kerran perheen kanssa ja kerran ystävän kanssa. Marraskuussa matkasimme perheen kanssa kaamoslomalle Olos-tunturin kupeeseen, ja Kolariin asti kuljimme junan kyydissä. Meillä oli kaksi hyttiä, joiden välisen oven sai auki. Marakatit valtasivat yläpunkat, aikuiset köllöttelivät alhaalla.

Siihen nähden, miten paljon ahtaat paikat minua ahdistavat ja miten paljon tarvitsen tilaa itselleni niin fyysisesti ja henkisesti, koen kummallisen mielekkääksi tiiviin tavan matkata ja lomailla. Rakastan pienen kesämajamme jättimäistä perhepetiä ja teltassa nukkumista tuhisevien murusten kanssa kylki kyljessä. Myös yöjunalla matkaamisessa on jotain samankaltaista, tiivistynyttä onnea.

Sellaista ”sata onnenläikähdystä yhdellä tiivistepisaralla” -meininkiä.

Yöjunakulkemiseemme on alkanut muodostua perinteitä. Helsingistä pohjoiseen päin kulkiessa alkumatkan aikana aikuiset koittavat pitää matkatavarat jossain järjestyksessä pienissä hyteissä, sillä aikaa kun lapset tyhjentävät reppuihinsa pakkaamat kaksikymmentä pehmolelua, satakaksi värikynää ja pari paketillista pelikortteja pitkin hyttiä. Kun tilanne on balansoitunut, syödään eväät ja vaihdetaan yökkärit. Iltapesuilla on käyty jo kotona, joten junassa tarvitsee pestä vain hampaat.

Iltasadun jälkeen kolmesta punkasta kuuluu jo yleensä tuhinaa. Vaikka omatkin silmäluomeni ovat jo unesta raukeat, en meinaa malttaa nukkua. Luen kirjaa ja siirryn sitten tuijottelemaan ulos pimeyteen, johon katuvalot ja omakotitalojen ulkovalot piirtävät hetkittäin valoviivoja. En tahdo ummistaa silmiäni tunnelmalta.

Mietin kuulemaani ajatelmaa, jonka sanotaan olevan Amerikan alkuperäisväestön viisautta. Sen mukaan matkatessa sielu kulkee kehoa hitaammin perille. Ei ihme, että lentokoneella matkatessa saattaa mennä useampi päivä epämääräisessä utuisuudessa, jossa ei oikein hahmota vielä olevansa siellä missä on. Sielu harhailee vielä jossain matkan varrella.  

Junalla kulkiessa pakka pysyy paremmin kasassa. Sielu ei eksy, ei ainakaan niin helposti.

Kuulostelen junan unettavaa kolinaa ja tunnustelen sen tasaisen rauhoittavia nytkähtelyjä. Jossain Tampereen jälkeen uni voittaa.

Aamuun mennessä hyttien ikkunoista avautuvaan maisemaan on hiipinyt mukaan tuntureita ja kaamoksen pehmeä sini. Sen luoman lempeyden tuntee, sielussa asti.