Samalla kun olin innoissani, hartioille painautui ikävän painava ja raskaasti hulmuava viitta. Olin ostamassa minulle ja ystävälleni Auralle junalippuja pohjoiseen, ja innostukseen sekoittui häiritsevän paljon etukäteisikävää.
Viikko ystävän kanssa retkihiihtäen, neuloen ja kirjoittaen. Äläslompolon latujen hurmiota ja tuntureiden rauhaa ruuhkaisimman turistikauden ulkopuolella. Aikaa olla vastuussa vain itsestään. Juuri sellaista, mistä olen joka kesä haaveillut – joskus ohikiitävän hetken ajan, joskus niin että pää on räjähtää – kun puoliso on kavereidensa kanssa hilpaissut yli viikoksi jonnekin pohjoisen erämaahan, puhelinverkkojen ulottumattomiin.
Ja nyt sitten ikävä mourusi jäsenissä pilaten tunnelman. Tiesin kyllä vanhasta tottumuksesta, että ikävä on pahimmillaan ennen kuin edes ollaan erossa, ja että kun oven sulkee, äitiyskerros minuuteni yllä hälvenee. Ei se kuoriudu pois, se vain menee lepotilaan tarpeettomana. Kotona ollessa on ikävä poissaolijoita, mutta reissussa moiselle märehtimiselle ei onnekkaasti riitä kaistaa, vaan ikävä kelluu kevyenä jossain taustalla.
Tekee myös niin hyvää matkata välillä ilman puolisoa, olla kaksikon sijaan yksikkö. Sen huomasin taas nyt, sillä tajusin, etten koskaan ole matkannut pohjoiseen ilman puolisoa. Hän minut sinne ensi kerran vei, näytti lempipaikkojaan, pystytti teltan yhdellä kädenheilautuksella mihin tahansa ryteikköön ja piti kainalossaan, kun katsoin haltioituneena Jäämeren terävän kovaa sinisyyttä.
Tuolla vuosien takaisella reissulla opin myös, mikä on räkkäaika, mitä se tarkoittaa käytännössä. Ihoni oli yhtä kutiavaa paukamamattoa, ja toinen silmäni muurautui pistoksista umpeen. Palasimme reissusta aiottua aikaisemmin, ja sen jälkeen puoliso on minun puolestani saanut pitää kesäiset tunturinsa ihan keskenään. Vasta kun pakkanen on ihan varmasti hätistänyt koloihinsa minua syövät pienet hyönteiset, pohjoinen alkaa kutsua minuakin.
Ja nyt olin matkalla sinne, ensimmäistä kertaa ilman puolisoa. Huomasin, että ikävän kovin terä olikin jännitystä siitä, miten etelän likka pärjää ilman Nuuskamuikkustaan. Osaanko suunnitella hiihtoretket mielekkäiksi ja toimiviksi, saanko taukopaikalla puut syttymään, pakkaanko fiksut eväät tai hahmotanko vaatetuksen oikean määrän usean tunnin talviretkille. Minä kun tulisin tällä kertaa kuitenkin olemaan retkikaksikostamme se vähän kokeneempi retkeilijä ja hiihtelijä.
Kun reissupäivä sitten koitti, lapset lähtivät yökylään ja puoliso töihin hyvissä ajoin ennen yöjunani lähtemistä. Ehdin pakkailla rauhassa, käydä yksinäni saunavuorolla. Siinä pukuhuoneen naulakkoriviin vain omaa kylpytakkia ripustaessani mietin, että aikoinaan, ei edes niin kovin kauan sitten, tällaiset hetket olisivat olleet ihan utopistisia. Silloin puolison kanssa saunoessamme tapasimme välillä miettiä, että ajattele, joskus vielä lapset voivat räisköttää ammeissa ja me molemmat voidaan saunoa samaan aikaan.
Ja siinä minä olin saunakoreineni ihan yksinäni, mutta en yksinäinen. Saunoin ja koin onnellista ikävää niitä kohtaan, jotka rikkoisivat hiljaisuuden.
Ihan kuten lapsillekin olen sanonut, ikävä on lopulta onnellinen tunne. Se kertoo siitä, että välittää toisesta hurjasti. Näin lasten vanhempana siihen ikävään sekoittuu vielä onnellinen tunne siitä, että on mahdollisuus saada omaa aikaa sen verran, että alkaa ikävöidä. Ja onhan se parisuhteessakin aika kiva huomata, että toinen on niin rakas ja tärkeä, että hänen läheisyyttään ikävöi.
Viikko korkeiden hankien äärellä meni hyvin, ihanasti. Mitä nyt viikko-ohjelmasta kirjoittamiselle jäi vähemmän aikaa kuin luulin. Ladut veivät voiton, muuta voi tehdä ympärivuoden kotonakin. Ja juu, me pärjäsimme ystävän kanssa hienosti siellä merkittyjen latureittien, latukahviloiden ja ylläpidettyjen tulistelupaikkojen parissa. Eihän noissa oloissa päiväretkeillessä rintapieleensä komeita eräjorma-plakaatteja keräile, mutta itselleni sillä oli merkitys, jota en ennen reissua edes ymmärtänyt.
Minä pärjäsin, minä osasin, ihan itse, yhdessä Auran kanssa. Olen ennen nojannut talviretkeilyssä Nuuskamuikkuseeni, mutta nyt pysyin pystyssä ihan omilla jaloillani. Etenkin, kun välillä söi latukahviloiden päänkokoisia munkkeja.
Ja ikävä oli hyvää, onnellista. Sellaista, mitä ikävöi silloin, kun kaipaukselle ei jää tilaa.
Ikävä on tunne, joka harvoin minut löytää. Tykkään niin paljon olla yksin, että kotoa pois ollessa en ikävöi yhtään kotiin. Muistan, kun ensimmäisen kerran olin oman harrastuksen parissa koko viikonlopun lapsen ollessa viiden kuukauden ikäinen. Sunnuntai-iltana kotiin palatessa ystävät kysyivät, että oliko kova ikävä kotiin. Ei yhtään, ei pisaraakaan! Olin niin onnellinen saadessani tehdä mitä halusin, olla vain minä itse ja samalla tiesin että kotona kaikki on hyvin. Sama on toistunut myöhemminkin vaikka lapsikin on jo isompi. Voi olla pieniä hetkiä, jolloin mietin mitä kotiin kuuluu, ja on oikein kiva saada kuulumisia ja kuvia puhelimeen. Mutta ikävä, sitä ei ole. Introverttina imen kaiken rauhan ja keskittymisen itseeni, lataan itseni täyteen.
Ja sitten luen tämäntapaisia tekstejä ja mietin, että näinkinpäin voi olla. Se on niin ihmisestä kiinni :). Ihanaa, että sait kivan loman!
Se on tosiaan niin ihmisestä kiinni 🙂 Mä itse ikävöin vauva-aikana lasta niin että se otti ihan fyysisesti kipeää. Tuntui, että jokin minusta oli revitty irti. Siis ihan vain parin tunnin erossaolon aikanakin, muuhun en olisi kyennytkään. Se kivuntunne oli vahvimmillaan esikoisen aikana, ja olenkin miettinyt, että se oli luonnontapa muokata minusta äiti, pitää huolta, että palaan.
Mutta nyt ikävöin vain pääasiassa vain etukäteen – reissussa ajatukset ovat kevyesti ihan muualla 🙂
Ikävä sai kyllä lapsien myötä aivan uuden merkityksen. Aikaisemmin olin tuntenut ikävän, varsinkin etäsuhdeaikana, sellaisena surumielisenä kaipauksena rintakehässä. Sittemmin kun olin lapsista erossa heidän ollessaan pieniä, ikävä sen sijaan tuntui ikään kuin fyysisenä kipuna. Vähän kuin ihollani olisi ollut ikävä sitä tuntemusta, kun pitää lasta sylissään, ihokontaktissa. Se tunne oli joskus jopa raastava. Nyt kun lapset ovat vähän isompia, eivätkä enää elä ihossani kiinni, fyysinen ikävöintikin on helpottanut. Saadessani olla yksin kotona kaipaan perhettäni oikeastaan vain nukkumaan mennessä, se on ainoa hetki jolloin tunnen oloni yksinäiseksi yksin ollessani.
Ihan sama kokemus. Puolison kanssa ollaan parisuhteemme aikana asuttu eri kaupungeissa ja eri maissakin, ja se ikävä oli sellaista painoa rintakehän päällä, kaipauksen muljahtelua. Mutta omista lapsista erossa olo, etenkin vauva-aikana, otti kipeää. Just fyysisesti, ei vain henkisesti.