Tästä olen haaveillut vuosikaudet. Että silittelisi marraskuuta lempeäksi pohjoisen hämärässä, ottaisi pehmeän laskun talveen.

Ajatus jäi itämään, kun kuusi vuotta sitten matkasimme Kuusamoon joulukuun alussa, juuri tällä tavalla ennen talvikauden säpinöitä ja kun keväthankien kirkkauteen on vielä kuukausia. Se oli aikaa, kun väsymys sai kaiken tuntumaan kirvelevältä ja terävältä. Vaikka sittemmin olen löytänyt Helsingin marraskuusta rauhaa, silloin eteläisen Suomen märkä ja kurainen pimeys tuntui kuorivan ja raastavan sielunkin orvaskedelle.

Kävimme hiihtämässä, pulkkailemassa ja Rukalla laskettelemassa. Kaikista parhaiten muistan Kuusamosta kuitenkin lempeän pimeyden. Tahmean mustan sijaan kepeän raikkaan ja pehmeän pimeyden. Sen, miten pimeys ei koskaan täysin kaikonnut, vaan päivän lyhyys hohteli sinisenä muistutuksena horisontissa.

Siitä lähtien olen muistellut tuota tuntemusta joka vuosi näihin aikoihin. Ruskean sijaan sinistä.

Olen viime vuosina ymmärtänyt, että toisin kuin ennen ajattelin, en niinkään kaipaa marraskuuhuni aurinkoa, vaan pimeyttä. Tai sitten olevan vain osannut erinomaisesti höynäyttää itseäni. Mutta energian sijaan kehoni tuntuu kaipaavan marraskuulta rauhoittumista.

Ehkä tämänkin oivalluksen takana on palstaviljely ja kesämajamme, jotka ovat tuoneet vuodenaikojen vaihtelut ja ympäröivän luonnon luontaisen rytmin lähemmäksi. Säpinää täynnä olevan kesän ja syksyn jälkeen on aika levätä, kerätä voimia. Se ajatus tuntuu hyvältä, oikealta. Kuin pitkään hukassa olleelta totuudelta, jonka löydettyäni helpotus tuntuu huojennuksena ja tyyneytenä.

Kun sitten viime vuonna sumplittiin puolison kanssa loma-aikoja, päätimme, että tänä vuonna marraskuun loppupuoli vietetään pohjoisessa. Lumi oli mielessä pienenä uskaliaana toiveena, mutta pääasia oli samettinen pimeys; kuin unettavan painava mutta pehmeä peitto, jonka alle kääriytyä.

Ja reilu viikko takaperin matkasimme halki Suomen nukkuen. Aamulla yöjunan hytin ikkunan avatessa maisema oli sinisen sävyissä lainehtiva ja välkkyvä maalaus. Kolarissa lunta oli jo niin paljon, että junan ovien auetessa ovista säntäsi lapsia piehtaroimaan lähimpiin lumikinoksiin. Kuin olisi lehmien kesälaitumille pääsyä seurannut.

Minä hengitin raikasta pakkasilmaa ja kävelin hitaan nautinnollisesti asemalaituria peittävässä ohuessa lumivaipassa. Nars nars narsk.

Asemalta jatkoimme vuokra-autolla Olostunturille Muonioon. Vaikka pidän esimerkiksi Levin säpinöistä ja Ylläksen syystä suosituista hiihtomahdollisuuksista, kaamoslomaan sopi majapaikka vähän sivummassa. Puolison liiton kautta vuokratussa mökissä oli kaikki, mitä tarvitsi: takka, kuivauskaappi lumisten toppavaatteiden kuivatteluun ja sauna, joka lämpeni joka ilta.

Vietimme joka päivä tuntikausia ulkona. Hiihdimme, pulkkailimme ja lumikenkäilimme. Pakkanen koristeli lettikampauksen kimaltein, ja nuotio leijaili parfyymiksi takinliepeeseen. Meikkejä en edes ottanut mukaan, sillä kaikki tila matkalaukussa piti säästä villakalsareille. Ja sitä paitsi: lempiposkipunaani ei saa purkista.

Lasten kasvamisessa ainut huono puoli on se, että he eivät enää hiihtoretkillä sujahda ahkioihin, vaan kaikkien pitää jaksaa kulkea itse. Yli 20 kilometrin talvitaivallukset perheenä ovatkin hetkeksi tauolla. Mutta onneksi lasten kasvamisessa on taasen se hyvä puoli, että he ovat välillä ihan tyytyväisiä, jos voivat jäädä mökille keskenään joululeffamaratonin ja joulutorttupellillisen kanssa, kun me aikuiset sillä välin teemme leffojen mittaisen päiväretken tuntureille ihan kahdestaan.

Niin, tunturit. En muista, että olisin koskaan aikaisemmin päätynyt sellaisen laelle ilman hissiä tai portaita. Tai ainakaan niin että musta kulkijoista ei näy jälkeäkään, edes hangella, kuten Olostunturin huipulle lumikenkäillessä. Vaikka olimme ainoat ihmiset vasemmalla ja oikealla, ilma oli sakeana ääniä: juoksevien kinosten tuiverrusta, pakkaspuiden naksetta, tuulen ulinaa ja lumen helinää. Ja silti jotenkin onnistui olemaan hiljaista samaan aikaan.

Särkitunturilla kulkiessamme huomasimme yhtäkkiä huurteisien puiden oksilla pyrähtelevät isot linnut. Kuukkeleita! En ole nähnyt niitä kuin kerran aikaisemmin, mutta nyt niitä lenteli useampi päidemme yläpuolella, oksalta toiselle. Pähkinöitä kannattaa olla retkirepussa aina, mutta en arvannut, että tämänkin takia. Vanhojen pohjoisten metsien upeasiipiset linnut pyrähtelivät syömään kuivattuja pähkinöitä ja hedelmiä suoraan kädeltäni. Niin satumainen kohtaaminen, että itketti.

Kuukkeleiden rohkeudesta kai mallia ottaneena, ruoka-apajilla sirkutteli myös hömötiaisia. Muistelimme puolison kanssa, miten niitä vielä meidän lapsuudessamme näkyi Pohjanmaallakin usein. Nyt en muista, milloin viimeksi olisimme kohdanneet. Nykyään hömötiainen on erittäin uhanalainen, mihin on pääasiallisena syynä tehometsätalous. Hömötiainen viihtyy vanhojen metsien lahopuissa, joita ei puupelloilla liiammin ole tarjolla.

Lumikengät olivat tunturireissuilla mainiot kulkupelit, mutta koska mahdollista oli, toki myös hiihdimme. Oloksen laskettelukeskus oli vielä suljettu, ja sen juurella olevan hotellin ympäristökin hiljainen kuin lumipalloon pysäytetty kuvajainen. Muutamia latuja oli kuitenkin jo huollettu, ja reissumme ensimmäisinä päivinä niillä kiisi lähinnä eri maiden maajoukkuehiihtäjiä treenaamassa tiimivermeissään – ja sitten me.

Hiihdin viikon aikana vajaat 50 kilometriä ja nautin joka metristä: löysän leppoisista ja ajatukset vaeltamaan saavista tasamaastoista metsissä, pakarat huutamaan laittavista kreiseistä ylämäistä ja nautinnollisista alamäistä, jolloin korvissa ei kuulunut muuta kuin suksien narske ja suhina. Hiihtovälineitä pussiin pakatessa tuntui ristiriitaiselta. Oliko tämä vasta kauden alkua vai kauden ainoat hiihdot?

Kotiin palatessa vastassa oli pakkasen kilkkeessä ja valossa kylpevä Helsinki. Jätimme hiihtokamat varastossa hollille, jos vaikka.