Lähiömutsi täytti viime vuoden lopulla 10 vuotta. Siis nimenomaan tämä blogini, jonka yöunista nipistettyjen tekstien ympärille hiljalleen vuosien saatossa rakentui yritykseni lähes koko työpaletti ja yhden naisen monikanavainen mediatalo.
Näin kävi siitäkin huolimatta, että alkuun kirjoitin blogia anonyymisti, peläten että blogihommat tekevät hallaa toimittajabrändilleni. Tein töitä vapaana toimittajana, enkä halunnut potentiaalisten asiakkaiden päätyvän nimeäni googlatessaan johonkin puklulta haisevaan blogiin.
Nykyään, työympyröissä itseni esitellessäni, ei nimeni välttämättä sano keskustelukumppanille mitään. Mutta kun mainitsen Lähiömutsin, silmissä välkähtää hyvin usein ilahtunut tunnistus. ”Aivan, olenkin kuullut susta!”
Kymmenessä vuodessa moni asia on muuttunut, mutta olen onnellinen, että kaiken media-alan ja somemaailman myllerrysten keskellä olen pitänyt elossa blogin. Vaikka monen someammattilaisen tekeminen on siirtynyt muille kanaville ja itsellänikin nykyisellään Instagram vie valtaosan työpäivistäni, koen olevani ennen kaikkea kirjoittaja, bloggaaja.
Bloggaava toimittaja
Helsingin Seudun Journalistien Lööppi-jäsenlehdessä ilmestyi viime vuoden loppupuolella minusta tehty henkilöhaastattelu. Olin siitä iloinen, sillä vielä viitisenkin vuotta sitten oma roolini bloggaavana toimittajana oli välillä vaikea kantaa.
Vaikka itse olin päässyt alun nolostelusta eroon ja olin ylpeä luomastani mediasta ja itseni työllistämisestä, toimittajapiireissä somessa työtään tekeviin suhtauduttiin halveksuen. Se kävi niin raskaaksi, että suosiolla muun muassa erosin yhdestä myrkyllisestä Facebookin toimittajaryhmästä.
Yhä edelleen monelta tuntuu unohtuvan, että kuten blogeja, myös vaikkapa lehtiä ja niiden tekijöitä on monenlaisia. On Seiskaa, Parnassoa, Hesaria, Aku Ankkaa ja urheiluseurojen jäsenlehtiä sekä pikkupitäjien paikallislehtiä. Silti kaikki blogit tunnutaan yhä liian usein niputettavan naistenlehden väliin sujautetuksi pikamuotiketjun advertoriaaliksi (joita muuten tein aikoinaan toimittajana).
Kymmenen vuoden aikana lähes jokainen aikoinaan avustamani aikakauslehti tai nettisaitti on lopetettu tai yhdistetty johonkin toiseen julkaisuun. Mutta Lähiömutsi on tässä yhä.
Blogien renessanssi
Aavistelen, että blogit alkavat hiljalleen elää renessanssiaan. Ihan kuten kirjoille on käynyt. Ne ovat toviksi jääneet leiskuvan kuvavirran, pieneen tilaan tiivistettyjen lauseiden ja jatkuvan päivittymisen varjoon. Tunnen kuitenkin jossain pinnan alla muidenkin ihmisten tarpeen pysyvyyteen, hitaampaan tempoon ja hiottujen ajatusten äärelle pysähtymiseen.
Jos kymmenen vuotta sitten ajattelin, että painetut lehdet edustavat hidasta mediaa, nykyään somemaailman jatkuvan ärsyketulvan ja klikkiotsikoiden keskellä blogit ovat sitä.
Itse väsähdin viime vuoden aikana lähes lamaantumiseen asti somemaailman tahdista ja jatkuvasta läsnäolon sekä asiaan kuin asiaan kantaa ottamisen vaateesta. Luin Katri Valan postuumisti julkaistuja pakinoita ja huomasin olevani kipeän kateellinen Valan mahdollisuudesta ottaa ajatteluunsa ja tekstiensä hiomiseen aikaa. Kaipasin aikaa, kun ei koko ajan tarvinnut olla panssarit pystyssä pelkäämässä tägäyksiä, (tahallisia) väärinymmärryksiä ja somessa muhivaa passiivisagressivisuutta.
Ahdistuksessa kömpiessä tuntui hyvältä, että minulla oli tämä hidas ja tilaltaan avara blogini.
Blogiin ajatukset jäävät löydettäväksi
Saan yhä tasaisesti viikoittain kommentteja vuosikausia vanhoihin postauksiini. Statistiikka näyttää, että ihan jokaisen vuoden kohdalla postausarkistoissa on jatkuvaa liikennettä, ja monet vuosia vanhat postaukset resepteistä hyvinvointiaiheisiin nousevat tasaisesti kuukauden luetuimmiksi. Ja yhä edelleen esimerkiksi viiden vuoden takaiset remonttijutut saavat ihan uskomattoman määrän googlehittejä.
Vaikka itseäni eivät enää esimerkiksi raskaus- tai vauvaperheaiheet jaksa kiinnostaa (kirjoitin niistä lehtiä myöten silloin, kun vielä kiinnostusta oli), aika monia muita kiinnostaa Vuosittain uudet ihmiset elävät sitä vaihetta kuin minä aikoinaan, kun näistä(kin) asioista tahtoi selvittää ja lukea ihan kaiken. On ihanaa, että ajatukseni ovat jääneet löydettäväksi. Mikään ei häviä 24 tunnin jälkeen tai uppoa päivä päivemmältä syvemmälle feedin kuvakerrostumiin. Välillä käyn itsekin inspiroitumassa esimerkiksi retkipostausarkistossani.
Tuntuu tärkeältä, että työstäni jää jälki. Että muotoilemani ajatukset eivät ole huomenna vanhentuneita ja unohtuneita (jotkut saisivat unohtuakin, mutta olen niellyt nolotukseni ja yhtä postausta lukuun ottamatta kaikki Lähiömutsiin 10 vuoden aikana kirjoittamani on löydettävissä yhä edelleen).
Ja tosiaan, kun tämä on ollut jo vuosikausia työni, on äärimmäisen tärkeää, että tämä alusta on kokonaan minun omani. Esimerkiksi Insta voi muuttaa sääntöjään tai vaikka lopettaa toimintansa koska vain. Olisi aika kuumottavaa työskennellä vain sen varassa, että joku jossain tuolla ehkä pitää työpaikkani mieleisenä. Lähiömutsi- blogi on ollut koko 10-vuotisen historian aikana omalla saitillaan, vain minun hallinnassani.
Blogi on minun paikkani. Siellä on tilaa tehdä sitä, mitä kaikista eniten rakastan: kirjoittaa, työstää maailmaa vähän paremmaksi ja koostaa ajatuksia tarjolle teille, joilla on halua ottaa aikaa pysähtyäkseen tekstien äärelle.
Ihanaa, kun olet jaksanut pitää blogia kaikki nämä vuodet! Niin monta vertaistukitekstiä olen sinulta aikanaan vauva- ja taaperovuosina lukenut sekä saanut hyvää, sellaista kepeää mieltä.
Haluan uskoa myös, että blogit tekevät paluuta. Ihmiset kaipaavat hitautta, pysähtymistä yhden asian äärelle. Ja kuten kirjoitit, blogitekstit jäävät elämään. Ne ovat löydettävissä vielä vuosienkin päästä. Instaan moni julkaisu hukkuu ja yhden julkaisun ”elinikä” ei montaa päivää ole. Silti näitä julkaisuja varten saattaa sisällöntuottaja nähdä paljonkin vaivaa.
Oma blogini on ollut hiljaisempi viime vuodet, mutta siellä se on. Koska tiedän sen heräävän taas jossain kohtaa kunnolla eloon.
Kiitos, kun kirjoitat ❤
T. Vakituinen lukija jostain vuodesta 2014 (?)
Just näin! ❤️ Oon täysin samaa mieltä. Hidas, rauhallinen ja rakas paikka. Oma blogi.
Kiitos ♥️
Kiitos, että kirjoitat ja nimenomaan edelleen blogia. Moni innostava ja mielenkiintoinen blogi on kadonnut Instagramiin ja sen loputtomaan kuvavirtaan. Blogisisältö rakentuu kuvista ja tekstistä painottuen jälkimmäiseen. Sinun tekstejäsi on nautinto lukea ja sisältö on välillä vakavampaa ja välillä kevyempää. Kiitos tähänastisesta, jatka samaan malliin! ❤
Ah, ihanaa että blogeja vielä on! Kuvat ja videot eivät itseäni kiinnosta, olen niin teksti-ihmisiä. Blogi on ihan paras mediamuoto!
Kiitos Hanne siitä, että olet jatkanut blogin kirjoittamista! En itse koe instaa tai videomuotoista mediaa omakseni, kaipaan ajatuksella koostettuja tekstejä, joihin keskittyä ja joiden sisältöä pohtia kaikessa rauhassa. Tämä blogi on tarjonnut monessa käänteessä vertaistukea, inspiraatiota ja omien ajatusmallien kyseenalaistamista. Olen ollut lukija ihan blogin alkuajoista saakka, mutten koskaan ole kommentoinut tekstejäsi. Halusin vaan sanoa, että arvostan osaamistasi ja tapaasi kirjoittaa. Palaan tänne kaikkien näiden vuosien jälkeen edelleen säännöllisesti juuri laadukkaan sisällön vuoksi.
Taivuin lopulta tänä keväänä luomaan insta-tilin, koska seuraamani blogit on hiljentyneet. En rehellisesti sanottuna kyllä saa instasta tai stooreista sitä sielunruokaa mitä blogeista aikanaan sai, tykkään tekstistä, kuvat tai videot on mulle sivuroolissa (stooritkin katson vain tekstit lukien, en katso videoita eikä mulla oo koskaan äänet päällä). Toivon siispä vahvasti blogien renesanssia. Ja se mitä etenkin toivon, on blogikommentoinnin renesanssia, tyhjät kommenttilootikot on niin plaah ja miksipä sinne jättää kommentteja kun harvoin mitään vastakommenttiakaan saa (koska vaikuttajat ovat ehkä kiireisiä instan viestien kanssa). Puutalobaby taitaa olla yksi harva blogi, jossa kommenttilaatikko täyttyy edes jonkin verran (ja toki ymmärrän vaikuttajien intressit olla instassa, kun se on elanto ja siellä massat liikkuu, mutta tällainen dinosaurus kaipaa vahvoja aikoja, jolloin viestintä ei perustunut meemeihin ja kiiltokuvamaisiin filtteröityihin kuviin).
Onnea ja kiitos!
Pidän siitä, että kirjoituksesi ovat pohdittuja ja hyvin laadittuja niin tekstin kuin kuvienkin suhteen. ’Elämän makuinen’ on ilmaus, joka yleensä saa minut hieman ärsyyntymään, mutta hyvässä merkityksessään se kuvaa sitä, miten hienosti kirjoitat perheenne arjesta, hyvistä ja huonommista hetkistä, niistä mitä meillä kaikilla on. Herättelet myös ajattelemaan turvallisten arkiraiteiden ulkopuolellekin.
Toivottavasti jatkat vielä pitkään.
Poistin instagramin ja facebookin vuodenvaihteessa. En vain enää jaksanut sitä tahtia. Olo on ollut todella paljon parempi. Välillä harmittaa, kun blogeissa ohjataan instaan ja kirjoitetaan, että kerroin instassa tästä ja tästä asiasta. Ymmärrän sen. Luen ilolla blogitekstejä ja ajattelen etten jaksaisikaan tietää kaikesta informaatiosta kaikkea. Näin on parempi itselle! Seuraava steppi on kokonaisruutuajan eli kännykän yleisen näpräämisen vähentäminen.
Blogit ovat kyllä ihana kanava juuri tuon pysyvyyden vuoksi! Juuri tänään taas selailin sun vanhoja vanhemmuusteemaisia postauksiasi. Yhtä lailla ne kolahtaa, vaikka olisivat jo useita vuosia vanhoja. Meillä eletään juuri nyt sitä pikkulapsiaikaa (esikoinen 2,5v ja kuopus 5kk), joten on kiva palailla ajassa taaksepäin lukemaan teidän senaikaisesta perhe-elämästä.
Hei, en ole pitkään aikaan käynyt blogissasi, mutta Instagramia ym. selaillessa olen miettinyt tismalleen samaa! Että mitä lisäarvoa minulle tuovat nämä muutaman tunnin kuluttua poistuvat visuaaliset välähdykset jonkun tuntemattoman arkeen, ja vielä ryyditettynä 40+ silmilleni aivan liian pienillä tekstilaatikoilla. Ehkä niistä jotain viihdearvoa onkin, mutta olen alkanut kaivata jotain hidasta, rauhallista ja ei-digitaalista (kuten kirjat) vastapainoksi kaikelle nopeatempoiselle hälinälle. Jatkahan blogin parissa, tulen toistekin 🙂
Onnea, Hanne rakas!
Tämä on hyvä kirjoitus, ja tunnistan monta kohtaa omiin ajatuksiinikin sopivaksi.