Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Tämän viikon kuvana olisi voinut olla myös ilosta kikattavan kolmikon kasvot teltan hämärässä, metsäretken helliminä. Mutta sen sijaan kuvana on tämä kuva, jossa olkapäitteni kireydestä näkee, miten käärmeissäni olen.

Toisinaan arki näyttää, miten helposti se nappaa itseensä takkuja, jotka kerääntyvät nopeasti hallitsemattomaksi rastaksi, jos työkaluja takkujen selvittämiseen ei ole.

Elokuun ensimmäinen viikko oli tarkoitus ottaa lempeänä paluuna arkeen. Puolisolla alkaisi loman jälkeen työt (lyhennetyllä työajalla, tietenkin) ja minä nappaisin omat työhetkeni hänen kotona ollessaan. Muut ajat liihottelisin lomalla olevien lasten kanssa kesätunnelmissa.

Niinhän sinä luulet, sanoi arki, ja alkoi takuttaa.

Puoliso oli naarannut puolikuntoiselta vaelluskaveriltaan kotiintuomisiksi helvetillisen flunssan. Niinpä sen sijaan, että olisimme saaneet hänet kotiin reilun viikon reissun jälkeen, päätimme suosiolla, että puoliso eristäytyy mökille. Muut perheessä välttyivät näin flunssalta (ja löysimme taas yhden syyn olla kiitollisia pikkumökin elämäämme tuomista mahdollisuuksista), mutta yli viikoksi venynyt eristäytyminen jo alla olevan yli viikon reissun päälle alkoi natisuttaa arjen liitoksia.

En saanut töitäni tehdyksi rauhassa. Tajusin myös, että tulevien viikkojen työt vaativat pohjatöitä jo siinä vaiheessa (helvetin amatööri, yhä vuosien jälkeen tämä pääsee yllättämään!), mikä lisäsi pakollista työkuormaa. Kurkistus sähköpostiin loman jäljiltä sai lamaantumaan. Täysin ennustettavissa ollut ja täten myös vältettävissä ollut puolison sairastuminen sai kiukun kihisemään.

Kaipasin kipeästi omaa aikaa; töille, ajatuksilleni, nukkuakseni tarpeeksi – aikaa olla ilman jatkuvaa mölyä ja minuun kohdistuvia vaatimuksia ja tarpeita.

Elämä oli kummallisessa hold-tilassa samaan aikaan kun oli tapahtunut ja tapahtui niin paljon, että en pysynyt mukana. Keho kaipasi kosketusta, sanat kuuntelijaa, mieli tyynnyttelijää ja perhearki jakajaa.

Sitten löysin itseni keittiön lattialta kauha kädessä ja naama märkänä haukkomasta henkeäni ja päätin, että seuraavana päivänä lähdetään teltan kanssa metsäretkelle kolmistaan, kun ei arjesta näinkään mitään tule.

Helvetillisen jäätävä ”kepeä paluu arkeen” se.

Tuo kolmiviikkoiseksi venähtänyt aika ilman perheen toista aikuista sai ymmärtämään, miten herkästi perhearjen toimivuus alkaa luhistua, jos siihen tulee yllättäviä muutoksia. Jokainen perhe kun pyrkii rakentamaan arkensa sellaiseksi, että se toimii juuri heillä.

Joustavalla työajalla ja etätyömahdollisuudella arkipäivisin töitä tekevien vanhempien perhearki muuttuu ja vaatii uudelleenjärjestelyä, jos yhtäkkiä toinen onkin juuri harrastusillan konferenssissa tai kaksi vuorokautta työmatkalla. Vuoroviikkovanhemman arki näyttää vuoroviikoin hyvin erilaiselta. Totaaliyksinhuoltajan on löydettävä arjen vakioturvaverkkonsa muualta kuin toisesta vanhemmasta. Erityislasten kanssa tarvitaan ihan erilaista verkostoa, kun meillä arkeen tulee pieniä takkuja jo siitä, että tarvitsee käydä lapsen kanssa lääkärissä pienen nirhauman takia pari kertaa.

Meillä arki rakentuu paljolti puolison vuorotyön sanelemin ehdoin, mutta en toden totta tietäisi, mitä tekisimme, jos minä en voisi joustaa työaikojeni ja työpisteeni sijainnin kanssa. Mitä tapahtuisi, jos minäkin työskentelisin myös iltaisin, öisin sekä viikonloppuisin ja olisin lähes viikoittain muutaman päivän kerrallaan pois muun perheen arjesta. Voisivatko lapset olla itsekseen yöt? Miten ruokailut hoidettaisiin? Voisivatko lapset kulkea itsekseen harrastuksiin? Olisiko meillä niitäkään vähiä koko perheen yhteisiä vapaapäiviä, mitä nyt on? Meidän ei ole tarvinnut miettiä näitä, mutta on monia perheitä, joissa ratkaisut on ollut pakko keksiä. Niistä on tullut osa arkea.

Kaikki vaikuttaa arjen toimivuuteen ja sen rakentamiseen. Onko päiväkoti nurkan takana vai toisella puolella kaupunkia? Onko lapsen mahdollista kulkea kouluun itse? Menevätkö illat harrastuskuskauksiin vai voiko lapsi käyttää julkisia liikennevälineitä? Jakautuuko vanhemmuus miten tasa-arvoisesti, jos toinen vanhempi on ylipäätään olemassa? Voiko vanhempien parisuhde hyvin? Onko turvaverkko miten pitävä? Onko lapsella ystäviä, entä aikuisella itsellään? Asutaanko kerrostalossa vai omakotitalossa?

Onko vanhemman oma jaksaminen ja kuormitustaso millä tolalla, johtuen kaikesta yllä mainitusta ja miljoonista isoista ja pienistä asioista, joista ulkopuolinen ei tiedä mitään?

Koitan tällä kaikella sanoa sitä, että kun kanssavanhemman jaksaminen pettää, muka-lohduttavaksi puettu vertailu omaan tilanteeseen on turhaa ja myös totaalisen tahditonta käytöstä. Sellaista kun alkoi valua viestikansioihini – kaiken ymmärryksen lisäksi –­ kun aiheesta tuolloin Instan stooreissa puhuin. Jos olisin etukäteen tiennyt, että olen kolme viikkoa lasten kanssa kolmistaan, olisin tietenkin rakentanut arkeni eri tavalla kuin nyt, kun luulin voivani siitä osan jakaa puolison kanssa. (Tai sitten en, olen välillä niin idiootti, että luulen jaksavani enemmän ja kykeneväni enempään kuin todellisuudessa jaksan ja kykenen.)

Ja lisäksi: onhan se nyt ihan hiton surullista kilpailla siitä, kellä on paskinta. Minä ainakin toivoisin voivani hyvin, silloinkin ja etenkin silloin kun voin paskasti.

Kun kanssavanhemman – tutun tai tuntemattoman – jaksaminen loppuu, siihen on aivan kertakaikkisen ylivoimainen ja universaalistikin tunnettu keino, jolla voi lähteä auttamaan arkitakkujen selvittelyssä: empatia.

Jaa: