Kas niin, on aika laittaa kirjapäiväkirjojen osalta viime vuosi nätisti pakettiin. Joulukuussa urbaanin marttailijan palstapuuhat ovat tauolla, joten oli kivasti aikaa keskittyä kirjoihin. Kuun aikana luin tai kuuntelin yhdeksän kirjaa, ja kattaus oli taas mukavan monipuolinen ja lukutavoitteideni mukaisesti myös monikulttuurinen.

Joulukuun kirjakavalkadiin mahtui omaelämänkerrallinen kirja masennuksesta, Seili-saaren potilaiden kohtaloista inspiroitunut romaani, todelliseen tarinaan perustuva fiktiivinen romaani yhden egyptiläisen naisen taistelusta patriarkaattia vastaan, pieni-suuri romaani vietnamin sodan laahuksesta, omaelämänkerrallinen kirja kirjoittajaksi kasvamisesta, kammottava ja outo romaani hyväosaisten alkoholismista, fantasiamestari Tolkienin lapsilleen joulupukin hahmossa kirjoittamia kirjeitä, viihdyttävä romaani itsensä löytämisestä ja kahden kulttuurin välillä rimpuilusta ja voittoa käsittelevä esseekokoelma.

Pauliina Vanhatalo. Keskivaikea vuosi

S&S 2015

Tiedän, tiedän. Kirjoihin ei pidä voida aina samaistua, vaan kirjojen kautta on mahdollisuus kurkistaa toisenlaisiin todellisuuksiin. Mutta Pauliina Vanhatalon omaelämäkerrallinen trilogia on niin vahvasti samaistuttava, että välillä pitää keskeyttää lukeminen ja räpäyttää silmiään muistaakseen, että nämä eivät ole minun ajatuksiani.

Trilogian kirjoista ensimmäinen, Keskivaikea vuosi, on muistiinpanoja masennuksesta. Kun olen tässä viime kuukaudet kirjoittanut masennusmuistiinpanoja, eipä taas voisi enempää osua yksiin tunnelmat. Vanhatalon kirjan sivuille tallennettu masennus tosin on sängyn pohjalle kiskovaa, kun oma masennukseni ei ole pysäyttänyt fyysistä toimintaa, mutta lamautti sisimmän.

Omaelämäkerrallisia kirjoja, kuten autofiktioitakin, on vähän vaikea arvioida. Enhän minä voi sanoa, että vähän huonosti ja masennuit nyt kyllä. Mutta Vanhatalon trilogian kirjoista tämä tarjoaa vähiten aivosäkenöintiä ja alleviivattavaa. Tunnistan itseni, mutta en saa uusia kulmia, joista omia mieleni möykkyjä tarkastella.

Mietin, voiko se olla seurausta siitä, että kirja on kirjoitettu osittain masennuksen ollessa päällä. Että jos minä koen olevani kuin Vanhatalo ja täten Vanhtalo on ehkä vähän kuin minä, ei masentuneilla aivoilla saa aikaiseksi muuta kuin huomioita. Huomioiden työstämiseen ei mielen täyttävän mustan liejun keskellä ole tilaa tai voimia.

Oli miten oli, kirja on tärkeä tallenne masennuksesta. Se on vertaistukea sekä peilauspintaa omille mielen aallokoille ja tuo ymmärrystä myös masennusta sairastavan läheisille.

Masennuksen lisäksi kirja kertoo menestymisen halusta ja janosta saada työstään kiitosta sekä meriittejä (millä on tekemistä myös työn merkityksellisuuden kokemisen kanssa, tunnistan). Se on tarina äitiydestä, joka antaa ja ottaa kaiken ja enemmän (jep, ihan kuin minun ajatuksiani) ja luovimisesta luovan työn ja perhe-elämän välillä (chek!). Kirja esittää myös kysymyksen – itselleni tutun – siitä, mikä lopulta on ihan tavallista elämää, mikä aivokemioiden reistailua.

Johanna Holmström: Sielujen saari

Otava 2017

Suomentaja: Jaana Nikula

Äänikirjan lukija: Anna Kuusamo

Itsenäisyyspäivänä pohdimme illallispöydässä ystävien kanssa, mikä olisi ollut meidän paikkamme Suomen itsenäistyessä. Minkälainen olisi ollut meidän elämämme yli 100 vuotta sitten? Minä olisin ollut perunaa viljelevä saakelin sisukas pohjalaisemäntä, mutta myös noidaksi kuiskailtu ja lopulta hysteerikoksi leimattu. Olisin ollut liikaa kaikkea, liian vahvasti kaikkea etenkin naiseksi.

Missä menee hullun ja terveen raja, mitä rajapinnassa tapahtuu? Tätä kysyy Johanna Holmströmin Seili-saaren historiasta inspiraationsa saanut Sielujen saari -romaani.

1800-luvun lopussa elävä Kristiina on uupumuksen ja epävarmuuden alle hiljalleen lyhistyvä perheenäiti, joka herää yhtenä aamuna huutamaan kauhuissaan lapsiaan, joita ei enää ole. Mieli rikkoutuu lopullisesti tehdyn teon peruuttamattomuuden edessä, ja Kristiina suljetaan loppuelämäkseen sairaalasaarelle.

Kristiinan tarina on lohduton. Se olisi ollut minulle liikaa kestettäväksi vielä muutamia vuosia sitten. Kehoni muistaa yhä kaiken alleen nielevän väsymyksen, joka herätti minussa jotain niin mustaa ja alkukantaista, että en olisi koskaan uskonut minussa sellaista asuvan. Minä sain pidettyä pedon kurissa, mutta niin kamalalta kuin se saattaakin kuulostaa, ymmärrän niitä, joilla siihen ei ole voimia.

Ärsyynnyn, kun tarina kesken kirjan siirtyykin seuraavan sairaalasaarelaisen, Ellin, kohtaloon. Kuin samaan kirjaan olisi ympätty kaksi romaania. Mutta kirjan aikana kuluva sadan vuoden aikajakso saa ymmärtämään paremmin saaren pysähtyneisyyttä ja eristystä.

Alun kankeuden jälkeen Ellinkin tarina vie mukanaan – ja saa samalla tavalla ymmärtämään, että tämäkin voisin olla minä. Levoton nuori nainen, joka ei halua pysyä hänelle annetuissa raameissa. Elli on kapinallinen, seikkailunjanoinen, seksuaalinen. Se kaikki ei mahdu hyvän naisen muottiin, ei etenkään 1930-luvulla.

Kirjan kolmas pääroolinainen on Sigrid, potilaiden keskuudessa pidetty hoitaja. Hänkin on kiinni syrjäisessä saaressa, hänkin joutuu elämänsä aikana miettimään, mikä tekee hänestä terveen, toisesta hullun.

Kirjan ensimmäisillä sivulla lukee: ”Sinulle, joka olet joskus epäillyt olevasi hullu tai tulevasi hulluksi. Olet luultavasti oikeassa.”

Nawal El Saadawi: Nainen nollapisteessä

Kääntöpiiri 2002

Suomentaja: englanninkielisestä käännöksestä Kaija Anttonen

Viime vuonna kuollut egyptiläinen psykiatri ja feministi El Saadawi kirjoitti elinaikanaan lukuisia teoksia arabinaisten kokemasta epätasa-arvosta. Hän joutui kirjoitustensa ja mielipiteidensä vuoksi vankilaan sekä maanpakoon, ja Nainen nollapisteessä -kirja on ollut kielletty useassa Lähi-idän maassa.  

Kaiken tämän edessä on pakko katsoa lävitse sormien sitä, että Nainen nollapisteessä -kirja on puuduttavalla tavalla kirjoitettu. Sen pyrkimykset lyyrisyyteen saavat kehnoudessaan irvistämään. En tiedä, voivatko välissä olla myös kulttuuriset kilometrit tai vuodet (kirja ilmestyi alun perin 1975), mutta mikään lukuelämys tämä ei ole.

Kirjan voima ja merkitys on muualla.

Nainen nollapisteessä on fiktiivinen, mutta perustuu todellisen henkilön tarinaan. El Saadawi oli 1970-luvulla egyptiläisessä naisvankilassa tekemässä tutkimusta naisten neurooseista, kun hän tapasi Firdauksen. Firdaus oli tuomittu kuolemaan parittajansa tappamisesta, ja nainen odotti tuomiotaan tyynenä ja vailla halua armoon.

Viimeisinä elinpäivinään Firdaus kertoo El Saadawille tarinansa, lapsuudesta aina vankilaan asti. Toisin kuin luulisi, vasta kaltereiden takana kuolemaa odottaen Firdaus tuntuu saaneen rauhan ja vapauden. Sitä ennen hän on elänyt jokaisen päivänsä alisteisena miehille, henkiselle ja fyysiselle väkivallalle.

”Kun minä tapoin, tapoin totuudella, en suinkaan veitsellä. Siksi he pelkäävät ja haluavat teloittaa minut mahdollisimman pian. Eivät he minun veistäni pelkää: he pelkäävät minun totuuttani.”

Kim Thúy: Em – Rakasta

Gummerus 2021

Suomentaja: Marja Luoma

Pieni, mutta suuri. Kevyt, mutta painava. Kim Thúyn kirja Em – Rakasta on vain hitusen päälle satasivuinen romaani, mutta sen sivuille ripustetut välähdykset Vietnamin sodasta saavat sydämen raskaaksi.

Romaanin keskiössä on Tâm, ranskalaisen siirtomaaisännän ja vietnamilaisen työläisen jälkeläinen, joka on vasta lapsi, kun sota syttyy. Hän joutuu kauhujen ja hävityksen keskelle kerta toisensa jälkeen, mutta selviytyy eteenpäin. Tarina on kuin ihmisten luoma ketju, yksi henkilö johtaa toiseen, joka taas vie seuraavaan, ja Tâmin elämä kietoutuu lopulta heihin kaikkiin.

Em tarkoittaa vietnamin kielessä pikkuveljeä tai pikkusiskoa perheenjäsenenä. Se äännetään samoin kuin ranskan sana aime, rakasta. Romaanin hentoinen punainen lanka onkin kauhujen keskelläkin silmuileva rakkaus ja ihmisyys. 

Kirjan kirjoittanut Thúy on syntynyt Saigonissa ja pakeni kymmenvuotiaana perheensä kanssa Vietnamin kommunistihallintoa, muiden venepakolaisten kanssa. Thúy kirjoittaa ihmeellisen kevyitä lauseita kauheuksista, ja välillä kirjaan on listattu faktoja Vietnamin sodasta. En tiennyt esimerkiksi, että sodan aikana käytettiin yli 80 miljoonaa litraa kasvimyrkkyjä, ”joita satoi kuin vesipisaroita ukkospilvistä”.

Kirjassa onkin poikkeuksellinen ja mielenkiintoinen rakenne. Se on runollinen, faktapitoinen ja romaanimainen samaan aikaan. Visuaalisuus on osa lukuelämystä. Tauot, kappalevälit ja sivussa kulkevat lukujen otsikot ovat kaikki harkittuja. Osuvasti juuri tämän kirjan välistä löytyi Kirjasuunnittelijoiden killan kirjelappunen. Siinä kirjan visuaalisesta ilmeestä vastaava Sanna-Reeta Meilahti kertoo työstään. En ollut hahmottanut, että kirjasuunnittelijoiden työnkuvaan kuuluu kansisuunnittelun lisäksi muun muassa kirjan fonttien ja värien sekä muiden visuaalisten elementtien valinta.

Deborah Levy: Mitä en halua tietää

S&S 2021

Suomentaja: Pauliina Vanhatalo

Naapurin suosituksesta kuulokkeisiini päätynyt omaelämäkerrallisen trilogian ensimmäinen osa. Kirja kertoo kirjailija Deborah Levyn lapsuudesta apartheid-ajan Etelä-Afrikassa, nuoruudesta Briteissä ja nykyhetkestä, kun hän purskahtelee itkuun liukuportaissa ja matkustaa yksin talviselle Mallorcalle kirjoittaakseen.

Levyn kirja on vastine George Orwellin vuonna 1946 julkaistulle Miksi kirjoitan -esseelle. Kirjoittajana juuri tämä puhutteli: miten kustakin muokkaantuu kirjoittaja, miksi halu kirjoittaa on lähes pakonomaista? Levy käsittelee kirjoittaman ammattia myös sukupuolensa kautta, miten hän kohtaa ennakkoluuloja ja vähättelyjä ja miten hänen on tehtävä enemmän töitä saavuttaakseen kirjoittajan egon kuin miesoletettuna.

”Tiesin, että halusin olla kirjailija enemmän kuin mitään muuta maailmassa, mutta kaikki oli minulle liikaa enkä tiennyt mistä aloittaa.” Kenelläkään minut etäisesti tuntevalle ei liene yllätys, että samaistun. Romaaniaihioita on muistiinpanoissani ja päässäni kymmeniä, mutta kaikki on vain liikaa, en tiedä mistä ottaa kiinni ja aloittaa työstäminen.

Kirjassa on Orwelin lisäksi mainintoja muistakin kirjoittajista ja ajattelijoista, joista osan tunsin ja osan en. Se saikin aikaan säpinää kirjaston varauslistoilleni. Pidän tästä, miten kirjat keskustelevat keskenään, johdattavat minut uusien äärelle tullakseen taas vastaan jonkun muun kirjan sivuilla.

Oli jotenkin osuvaa, että Levyn trilogian suomentajana on Pauliina Vanhatalo. Häneltäkin olen lukenut hänen omaelämänkerrallisen trilogiansa, vahvasti tuntien ja ajatuksia omiin mietevarastoihini poimien.

Kreetta Onkeli: Meiltähän tämä käy

WSOY 2020

Mistä lie ja millä perustein olin tämän opuksen kirjaston varauslistalle nakuttanut. En muista, vaikka sitä kovasti yritin muistella kirjan lukemisen aloitettuani. Niin puuduttavalta ja outoudessaan etäännyttävältä sen tarina tuntui.

Mutta mitä pidemmälle luin, sitä paremmin aloin hahmottaa olevani vain niin penteleen hyvissä kantamissa elämäni kanssa, että kirjan maailma tuntuu minulle mahdottomalta ymmärtää.

Paula on eteläisessä Helsingissä komeassa kodissa asuva kahden teinin äiti, kotia hoitava vaimo ja työssään menestyneen miehen edustusrouva. Tässä järjestyksessä. Paula on Paula vasta viimeisenä, jos sitäkään. Paula on olemassa muita varten, hän ajattelee muita aina ensin. Tosin hän on hiljan alkanut pyörittää myös pientä artesaanileipomoa, saadakseen jotain omaakin, vaikka sitten leipomisharrastuksen, ehkä muutaman oman kolikon.

Kun Paula tapaa julkkisjoogaohjaaja Jalon ja rakastuu, yhdessä kuukaudessa kaikki muuttuu. Paulasta tulee rakastunut, mutta myös asunnoton, varaton ja kouluttamaton työtön. Yksi asia pysyy; viinin tuoma huojennus. Ja kaverilainat sekä pikivipit, niillä on ennenkin pelastettu inhottavaksi äityneitä hetkiä.

Itselleni Paula tuntuu epätodelta päähenkilöltä, niin kammottavasti hän antaa itseään kohdeltavan. Liioitellulta tuntuu myös kaikkien hymisten hyväksymä kokoaikainen tissuttelu. Ja sitten samassa tiedän, että tämä on arkipäivää monelle, ihan kaikissa yhteiskuntaluokissa: Henkihieveriin pieksevä henkinen väkivalta, alkoholihuuruinen ”ihan tavallinen” perhearki.

Upea lukukokemus tämä ei silti ollut, en oikein edes tiedä miksi, vaikka tarina häiritseväisyydessään jää mieleen. Tärkeäkin se on. Se on tarina hyvän perheen kulisseista, rakkauden kaipuusta, hiljaisesti hyväksytystä alkoholismista ja hyvinvointiyhteiskunnasta, jonka turvaverkossa on isoja reikiä.

J.R.R Tolkien: Kirjeitä Joulupukilta

WSOY 2021

Suomentajat: Kersti Juva ja Alice Martin

Äänikirjan lukija: Markus Bäckman

Tässä on joulutunnelmoijalle vähän liikaa kestettäväksi: J. R. R. Tolkien – muun muassa Taru Sormusten herrasta -kirjasarjan kirjoittanut fantasianikkari – kirjoitti ja kuvitti joka joulu yli 20 vuoden ajan kirjeen Joulupukilta, jonka lähetti sitten omille lapsilleen. Kirjeet olivat käsin kirjoitettuja ja ne saapuivat Pohjoisnavan postimerkillä varustettuna.

Miten liikuttavan ihanaa lasten joulutaikaan panostamista!

Kirjeissä Joulupukki kertoo elämästään Pohjoisnavalla ja joulukiireistä. Muutaman vuoden kuluttua kirjeisiin tulee mukaan vakiohahmoksi Napakontio, joka saa aikaan kaikenlaisia kommelluksia ja osallistuu kirjeiden kirjoittamiseen hänkin. Toisinaan kirjeet ovat lyhyitä (ja ne saapuivat perille vasta joulun jälkeen – ihminen ja perheenisä se Tolkienkin kuitenkin oli!) ja toisina jouluina ne ovat kuin hauskoja satuja karkuriporoista tai jännittäviä tarinoita sodasta Pohjoisnavan maanuumeissa asuvia hiisejä vastaan.

Kaikki nuo tarinat on koottu kronologisessa järjestyksessä yhteen kirjaan. Se toimii monelle kuulemma joulukalenterikirjana: yksi kirje päivässä. Me kuuntelimme teoksen äänikirjana perheen kesken, yhden joulupuuhasteluillan aikana. Äänikirjan on lukenut Markus Bäckman, joka möreän pehmeine äänineen kuulostaa ihan Joulupukilta. Kuvitukset ovat iso osa kirjeitä, joten äänikirja ei ollut toimivin formaatti. Mutta onneksi Tolkienin piirustukset pystyi käydä kurkkimassa sovelluksen e-kirjojen puolelta. Siellä on kuvat myös kirjeistä, joissa on tolkienmaiseen tapaan huomioitu käsialat. Joulupukilla se on erilainen kuin väliin kommentteja kirjoittavalla Napakontiolla.

Jos lapseni olisivat pienempiä, nappaisin joulukirjeideasta kopin. Nyt siinä ei enää olisi samaa taikaa. Ehkäpä sitten joskus, jos minusta tulee mummi.

Balli Kaur Jaswal: Eroottisia tarinoita punjabilaisille leskille

Sitruuna Kustannus 2017

Suomentaja: Inka Parpola

No nyt on moneen suuntaan villin viihdyttävästi pursuileva romaani!

Singaporelaisen ja punjabilaisjuurisen Balli Kaur Jaswalin romaani päätyi lukulistalleni lukupiirimme vetäjän Marin vinkkaamana. Mari kun pyrkii lukemaan kattavasti muiden kuin eurooppalaisten ja pohjoisamerikkalaisten kirjailijoiden kirjoja, ja vaikka Marilla tavoite on paljon kunnianhimoisempi kuin omani, itsekin haluan päästä kirjojen kautta kokemaan myös muita kulttuurisia todellisuuksia kuin tämä ympärilläni oleva.

Nikki on syntyperäinen lontoolainen, mutta lapsuusperheensä kautta myös osa sikhiyhteisöä – siitäkin huolimatta, että Nikki on koko ikänsä pyrkinyt eroon perinteitä arvostavan yhteisön siteistä. Perheensä kauhistukseksi Nikki on keskeyttänyt opintonsa, työskentelee baarissa, asuu yksin ja suhtautuu kielteisesti järjestettyihin avioliittoihin.

Sattumien kautta Nikki päätyy luovan kirjoituskurssin opettajaksi länsilontoolaiseen lähiöön, Southalliin. Sen lisäksi että lähiö on kuin Lontoon keskelle muodostunut Intia, Nikki huomaa pian, että kurssin opiskelijat ovat lukutaidottomia punjabilaisia leskiä. Tarinankerronnan ja luovuuden sijaan Nikki päätyy opettamaan aakkosia, mikä ei inspiroi ketään.  Mutta kun Nikkin vitsillä ostama eroottisten novellien kokoelma päätyy vahingossa opiskelijoiden käsiin, leskien into opiskella herää.

Eroottisia tarinoita punjabilaisille leskille -romaani on tarina itsensä löytämisestä ja kahden kulttuurin välillä rimpuilusta. Nimensä mukaisesti kirjassa on mukana myös suorasukaisia eroottisia fantasioita. Lisäksi mukaan sekoittuu dekkarimainen murhamysteeri ja rakkaustarina. Kirjan syvemmät pohdinnat koskevat naisen asemaa patriarkaalisessa yhteiskunnassa, keinoja voimaantua naisina, seksuaalisina olentoina. Itseäni kosketti Nikkin ponteva tahto eriytyä juuristaan, jotka hän silti ymmärtää olevan osa itseään, halusi hän sitä tai ei.

Sofia Blanco Sequeiros: Voitto

Kosmos 2021

Äänikirjan lukija: Anni Kajos

Parhaiden esseekokemusten äärellä minulle on oikeastaan loppujen lopuksi ihan sama, mistä aihe kertoo. Kun aihetta käsittelee mielenkiintoisesti ja nautinnollisen viisaasti, minun pääni on kuin avoin rasia, valmiina ottamaan kaikki nuo aarteet vastaan talletettavaksi.

Sofia Blanco Sequeirosin voittamisen kulttuuria käsittelevä kirja on juuri sellainen esseekokoelma. Se käsittelee voittamisen himoa sekä saavuttamista ja voittajien ihailua, tuoreella ja ilkikurisen hauskalla tavalla.

Esseissä käydään lillumassa Havis Amandalla hurmioituneiden lätkäfanien kanssa ja hakeudutaan samalle räppiaaltopituudelle Cheekin tehdessä uransa suuruudenhullua lopetusspektaakkelia. Kumpikaan näistä aiheista ei henkilökohtaisesti liikahduta minussa mitään, tai näin ainakin luulin, ja ehkä juuri siksi ne olivat herkullisimmat esseet.

Sequeiros valmistelee väitöskirjaa tieteenfilosofiasta, ja tietotaito näkyy hänen esseissään. Miksi elokuvissa avaruudessa maailmaa pelastavat aina miehet? Miksi filosofit eivät saa suustaan kuin lässytystä, kun maailma palaa? Voittamisen lisäksi esseiden punaisen langan yksi säie on feminismi.

Sequeiros kirjoittaa myös miekkailuharrastuksestaan. Luulin, että ei voisi vähempää kiinnostaa, mutta nyt mietin, että olisipa mahtava harrastus. Ylevä ja raakalaismainen samaan aikaan, tapa olla kulturellisti barbaari.

Tuli mieleen ensimmäinen kertani lasersodassa, jonne päädyin eräissä juhlissa. Pidin halpamaisena kilpailua, jossa leikkitapetaan toisiaan leikkiaseilla, ja etukäteen koko ohjelmanumero inhotti. Pelin keskellä jotain kuitenkin tapahtui. Kun leikkisota lopulta vihellettiin poikki, olin hikinen ja adrenaliinin kyllästämä, räiskittyäni taisteluhuumassa vastustajia niin paljon kuin ikinä ehdin.

Jaa