
Vauvan kasvaessa äidin kohdussa, aletaan syntyvälle lapselle yleensä huseerata kummitätejä ja -setiä. On sylikummeja ja haltiakummeja. Ne ovat tietenkin tärkeitä kummeja ne, mutta yhdestä kummityypistä puhutaan ihan liian vähän. Ehkä siksi, että keksin sen itse, köh. Kun odotin esikoistani, nimesin ystäväni Marikan ja Auran krebatädeiksi. Ja ihan jokaisella tuoreella mutsilla pitäisi olla krebatäti tai pari.
Krebatäti tai -setä valitaan nimenomaan kulkemaan tuoreen äidin rinnalla, ei niinkään vauvan. Vaikka toki koko perhekokonaisuus tässäkin tärkeässä tehtävässä tulee mukana, kuten sylikummiudessakin. Krebatädit, eli kreisibailaustädit ovat tärkeä jengi, joka pitää huolen siitä, että tuore äiti ei hulahda vauvakuplaan liian syvälle. He varmistavat, ettei juuri äidiksi tullut kadota muistoja ja itseään siltä ajalta, kun vauvaa ei vielä ollut.
Yksinkertaiseseti krebatätien tehtävänä oli pitää huoli siitä, että minä tuoreena mutsina pukluliinojen, muskaripäivien, napatyrien ja kestovaippojen hamppuimujen keskellä pysyin kiinni vauvavuoden ulkopuolisessa elämässä. He kertoivat juttuja työpaikkojen deadlinesumuista, joogaretriiteistä, vintageputiikkien imetyksen kannalta epäkätevistä vaateihanuuksista, viikonlopun pituisista treffeistä, joogaretriiteistä ja lauantai-illan skumppaetkoista. Kaikesta, joka olisi muuten helposti jäänyt kuplani ulkopuolelle.
Nyt kolme- ja kuusivuotiaan mutsina tuntuu jo oudolta, mutta muistan kipeän selkeästi, miten tärkeää oli nähdä välillä ihmisiä, jotka käyttävät huulipunaa ja kuljettivat tavaroitaan pienessä käsilaukussa. Se tuntui niin ihmeelliseltä. Äitikaverit olivat ja ovat tärkeitä, mutta tarvitsin elämääni ihmisiä, joita kiinnosti, mitä muuta minulle kuuluu kuin vauva. Äitikavereiden kanssa oli alkuun niin helppo vajota tasolle, jossa lopulta taas analysoitiin vain kakkaa, rintojen pinkeyttä ja väsymyksen syvyyttä. Tärkeitä vertaistuellisia juttuja nekin, mutta kun elämä on niin paljon muutakin.
Minun kohdallani krebatädit olivat myös ensimmäiset, jotka tulivat katsomaan vastasyntynyttä esikoista sairaalaan. Ennenaikaisen synnytyksen ja tuoreen äitiyden pölmistyttänämä oli tärkeää saada sairaalaan tuulahdus siitä, mitä elämä vielä aikaisemmin oli. Vaikka minun maailmani oli pysähtynyt pienen vauvan äärelle, muu maailma jatkoi ennallaan. Se oli outoa, pelottavaa ja lohdullista samaan aikaan. Krebatädit saivat pelkällä läheisyydellään minut uskomaan, että kyllä minäkin sitten joskus taas pääsen uudelleen tuon ulkona hyrisevän maailman kyytiin.
Lasten kasvaessa ja meidän kaikkien elämäntilanteiden muuttuessa krebatätien toimenkuva on hälventynyt taustalle. Mutta pikkulapsiperhe-elämän keskellä on ollut tärkeää, että olen päässyt ihan vain minuna esimerkiksi skumpparetriitille Lontooseen, saunomaan pylly vasten pyllyä Tampereelle tai kukkaistyttöretriitille Hämeenkyröön.
Esikoiselle ja sittemmin kuopukselle krebatädit ovat olleet ihmeellisen ihanat aikuisystävät. Marikan erikoisalaa ovat etenkin prinsessat, leikkeihin heittäytyminen ja erityshienojen majojen rakennus. Aura taas on erikoistunut muun muassa musiikilliseen ilotteluun, päällä seisomiseen ja vekkulointiin.
Krebatädit best!
Nippanappa riittäisiä ystäviä kummeiksi yhdelle lapselle, toiselle pitäisi olla jo joku hyvän päivän tuttu tai sukulainen. Ei puhettakaan, että vielä krebatädeiksi asti olisi tarjontaa. Ole onnellinen laajasta ystäväpiiristä, mä en ilmeisesti osaa enkä jaksa/ehdi ystävystyä ja kaikki vanhat ovat kadonneet jonnekin omien perheidensä ja harrastustensa pariin.
Lapsillani ei ole kummeja muka periaatesyistä (kun ei kuuluta kirkkoon), tosiasia on se, että jos olisin esikoiselle nimennyt kummit, kuopukselle olisi pitänyt nimetä tasan ne samat. Jos siis haluaa, että kummius on muutakin kuin titteli. Toki aikuisystäväni ovat lapsen elämässä mukana ilman kummistatustakin.
Oli muuten tutun oloinen postaus, ootko kirjoittanut saman aiemminkin? Tuttu katkeruuden tunne heräsi 😀
Voi ei, tosi kurja kuulla. Ystävien määrä ei tietenkään kerro sinänsä mitään; toiset ystävystyvät helpommin ja toiselle riittää yksikin hyvä ystävä. Mutta jos itsestä tuntuu, että ystäväpiirissä on vajetta, sitten asia on tietenkin kurja.
Muistan kyllä olla tosi onnellinen ystävistäni, eivät ole mikään itsestäänselvyys, etenkään tässä vaiheessa elämää, kun näkeminen vaatii välillä ihan hullua almanakan pläräystä.
Mä kirjoitin tästä aiheesta muutama kuukausi sitten lyhyesti Instagrammissa, ja kun se herätti niin paljon keskustelua siellä, huomasin aiheesta riittävän ihan kokonaiseksi postaukseksi blogiin 🙂
Sama juttu täällä, kaksi lasta ja molemmilla samat kummit kun ei vaan yksinkertaisesti ole muita sellaisia läheisiä jotka kelpaisi kirkollekin, me kun vanhanaikaisesti vielä siihen kuulutaan, vaikkei ”uskovaisia” ollakaan. Omia krebojani oisin toki mielelläni pyytänyt kummeiksi, mutta tosiaan tuo kirkon ahdasmielisyys esti moisen. Mut tää nyt meni vähän ohi aiheen kun mutsin krebatädeistä puhuttiin.. Tuli jotenkin jostain alitajunnasta mieleen että monikohan krebatädin määritelmään sopiva kantaa iloisen bilehilepaidan alla raskasta lapsettomuuden taakkaa, omista kreboistani tiedän ainakin yhden vaikkei siitä aiheesta ole kuin kerran pudonnut puolikas sana, mutta se kertoi enemmän kuin ne 999 ja puoli puuttuvaa. Mutta mutta, ihme horinaksi meni.. malja krebatädeille! 🙂
Tarvitseeko kasteessa muuten olla sylikummit? Tuli mieleen, että jos kerran mieluiten antaisi jollekin ei-kirkkoon kuuluvalle sen lapsen kummin roolin – jonka ei siis vakaumuksellisesti ole tarkoituksena olla kristillinen, vaan muuten sen rinnalla kulkeva aikuiskaveri – voisiko niin tehdä ja jättää sylikummit nimeämättä. Me emme kuulu mihinkään uskontokuntaan, ja lapsilla on ns. haltiakummit.
Jokaisella krebatädin määritelmään sopivalla ihmisellä on tietenkin omanlaisensa tarina <3 Ja vaikka olisikin omasta tahdostaan lapseton sillä hetkellä, kun krebatädin tehtävät ovat ajankohtaisimmillaan, eihän se tarkoita, etteikö elämäntilanteet siitä muuttuisi. Minäkin olisin aikoinaan ollut vallan hyvä krebatäti, arvelisin ainakin, vaikka sittemmin sainkin lapsia :) Kuten tuossa tekstissä sivuhuomiona sanoinkin, ajankuluessa näiden minunkin ihanien krebatädin toimenkuvat ovat hälventyneet taustalle. Mutta silloin vauvavuonna oli todella tärkeää, että elämässä oli muitakin ystäviä kuin äitikavereita.
Virallisesti kastettavalla pitää olla vähintään kaksi evlut-kirkkoon kuuluvaa kummia, poikkeusluvalla (nykyisin käytännössä helposti) riittää yksi kummi.
Meillä haltiakummi osallistui ristiäisissä esittämällä kasteen jälkeen vauvalle laulun & lukemalla runon, itse kasteen toki vain seurasi taustalla kun ei siihen usko. Tää oli papin mielestä tosi kiva juttu, mutta oon kuullut niistäkin, jotka ei oikein arvosta nimiäisjuhlan juttujen tuomista kastetilaisuuteen. Mutta toki perhe voi juhlistaa haltiakummia ihan erikseenkin!
Meillä lapsella on sekä kirkkoon kuuluvia että kuulumattomia kummeja. Emme tee heidän välillään mitään eroa ja kastetilaisuudessa seisoivat yhdessä muiden kummien kanssa siinä kastemaljan ympärillä. Mielestäni saivat seurakunnalta myös kummitodistuksen.
Ihana kuulla, että kummeja voi ns. sekoitella. Kun tärkeintä kuitenkin on, että lapsella on ympärillään välittävä ja monipuolinen sakki ihmisiä <3
Näinpä. Silloin 2012 esikoisen syntyessä Espoon evlut srk olisi vaadittu erillinen selvitys siitä miksi lapselle tulee vain yksi kummi. Tää oli mielestäni niin naurettavaa, että kirkosta eroaminen oli silloin kyllä lähellä. Että ”käytettiin” sitten ne ainoat kaksi kummia jo esikoiselle ja samat pyydettiin sitten kuopuksellekin. Kirkkoon kuulumisessa on hyvätkin puolensa tapakristityllekin ja se on meidän tapa harjoittaa hyväntekeväisyyttä, mutta aika monessa asiassa kirkko voisi päivittää protokollaansa
Näissä on näemmä sitten seurakuntien välillä eroavaisuuksia. Yllättävää, että Espoossa on oltu noin tiukkoja protokollan suhteen.
Odotan esikoistani ja olen lapsen saamisessa kaveripiirini viimeisiä, en kylläkään omasta tahdostani vaan vuosien lapsettomuuden takia. Minulla on muutamia kummilapsia, joista ainoastaan yhden koen läheiseksi, koska kyseessä on veljeni lapsi. Kummin tehtävästä on ollut vaikeaa (tai minun tapauksessani mahdotonta) kieltäytyä, vaikka samaan aikaan olen kantanut surua omasta lapsettomuudestani. Koen, että minua on pyydetty kummiksi, vaikka olen edustanut joillekin kummilapsieni äideille enemmänkin krebatätiä. Minusta tuntuu, että monesti kummeiksi pyydetään ihmisiä nimenomaan vanhemman, ei niinkään lapsen näkökulmasta. Ikään kuin kummiksi pyytäminen on jonkinlainen ystävyyden mitali.
Nyt, kun olen viimein itse siinä tilanteessa, että mietin lapselleni kummeja, minulla on yksi erityinen ystävä mielessäni. Olen keskustellut hänen kanssaan kummiudesta (jo kauan ennen raskauttani), ja tiedän hänen kokevan kummiuden omista henkilökohtaisista syistään hankalana. Sen vuoksi en aio pyytää häntä lapseni kummiksi. Sen sijaan nimeän hänet henkilökohtaiseksi krebatädikseni, kulkemaan minun, ei lapseni rinnalla, kuten hän on tähänkin asti tehnyt. Kiitos siis tästä ideasta!
Ensinnäkin; onnea raskaudesta ja paljon rakkautta ja iloa tulevaan elämänvaiheeseen pikkulapsiperheellisenä <3
Ihanaa, että olet miettinyt noin tarkkaan kummiuden merkitystä ja mahdollisia kummeja lapsellesi. Olisikin mielenkiintoista kuulla enemmän, millä perustein ihmiset yleensä kummit valitsevat. Ja että kieltäydytäänkö kunniasta koskaan. Me miehen kanssa olemme kerran kieltäytyneet, mutta ei siksi, etteikö olisi haluttu olla kummeja, vaan siksi, että toiveissa luterilaiset sylikummit, mikä on tehtävä, jota emme voi täyttää.
Niin kiva, jos tästä postauksesta tuli ideaa omien kummiasioiden pohdintaan ja siihen, että tuore äitikin kaipaa rinnalleen nimetyn kulkijan.
Olisipa tuollaiset krebatädit ihanat. Olin kaveripiirin ensimmäisiä lapsen saajia, jona myötä putosin porukasta pois. Esikoisen kohdalla vauvan kuulumiset kiinnosti, minun kuulumiseni ei niinkään. Toisen kohdalla edes vauva ei enää kiinnostanut, saati sitten minä itse. Aikuiset hyvänpäiväntutut koostuu lasten kavereiden vanhemmista. Yksinäisyys saa odottamaan töihin paluuta, vaikka lasten kanssa kotona olemisestahan kuuluisi nauttia.
Tosi tosi kurja kuulla! Mä olin myös ensimmäisiä, joka kaveripiirissä sai lapsen. Saan olla kiitollinen, että siitä huolimatta ystävät pysyivät elämässäni. Eihän se tosiaan olla itsestäänselvyys. Omalla kohdallani on käynyt sillä tavalla jännästi, että olen mutsiuduttuani saanut elämääni niin paljon uusia ystäviä, että en olisi voinut kuvitella sen enää aikuisiällä olevan mahdollista. Mutta yhteinen elämäntilanne (äitiys) sekä yhteinen harrastus / työ (blogi) ovat tuoneet maailmaani ystäviä ja kavereita, joihin tuskin olisin muuten ikinä edes tutustunut. Etenkin kun olen kuitenkin aika hitaasti ystävyydelle lämpenevä, vaikka muuta voisi kuvitella.
Perhevapailla olevien äitien yksinäisyys on käsittääkseni tosi yleistä, eli et ole tilanteesi kanssa yksin. Mä olen tätä koittanut aikaisemminkin miettiä, mutta toivoisin voivani keksiä jonkun keinon, jolla voisin omalta pieneltä osaltani tehdä asialle jotain. Lähiömutsilla on kuitenkin yli 50 000 yksittäistä lukijaa kuukaudessa, ja siinä sakissa on varmasti aika paljon myös sellaisia, jotka kaipaisivat elämäänsä uusia ystäviä.
Vaikka meneekin hieman aiheen viereen, niin kummiasiaa haluan tänne selventää, koska aiheesta on käyty täällä keskustelua. Kirkon toimintaa ohjaa kirkkolaki ja kirkkojärjestys, jotka ovat siis ihan oikeita lakeja. Kummien määrästä säädetään kirkkojärjestyksessä (täältä voi katsoa tarkemman tekstin: https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1993/19931055 kohdasta 2 Pyhät toimitukset ja sieltä C kaste ja pykälä 17). Poikkeustapauksissa kummeja lapsella voi olla yksi, jolloin siitä päättää kirkkoherra. Uskallan väittää että siksi siitä esim. Espoossa on pitänyt täyttää jokin paperi, koska seurakunnalla pitää olla dokumentit toiminnastaan ja päätöksistään. Kirkkoherrahan on viranhaltija (vrt. kunnan virkamies), joka tekee viranhaltijapäätöksiä virkavastuulla. Sylikummi ei ole mikään virallinen titteli, vaan kaikki kummit ovat tasaveroisia kirkon näkökulmasta. Halusin siis tuoda tämä lakipuolen esille, koska se ainakin ajoittain tuntuu unohtuvan kirkon toimintaa ajatellessa. En nyt muista, miten lakimuutokset tarkalleen menevät, mutta niistä päättää kirkolliskokous (=voi ajatella kirkon eduskunnaksi) ja tuo yhden kummin poikkeaman mahdollisuus on juurikin sieltä kautta kirkkojärjestykseen tullut.
Jäin myös miettimään tuota kotiäitien yksinäisyyttä, mikä on todellinen ongelma. Monilla paikkakunnilla on avoimia kerhoja/perhetupia/perhekahviloita (joko kunnan, seurakunnan tai esim. MLL:n järkkäämänä) ja niistä ainakin neuvoloiden pitäisi tietää. Itse olen yllätyksekseni käynyt nyt toisen lapsen jälkeen lasten kanssa sellaisessa aktiivisesti ja sen myötä on karissut monet ennakkoasenteet (esim. ei ole mua varten). Siksi uskallankin sanoa, että kannattaa ainakin käydä tutustumassa.
Hauska postaus tämä krebatätiajattelu! Itsellä esikoisen vauvavuotena kaikessa tavallisessa piti kiinni useamman lapsen saaneet ystäväni sekä oma ammatti, johon liittyvissä
koulutuksissa ja seminaareissa hinasin vauvan kanssa. Tokan kohdalla elämässä muuten vain on ollut sellainen normiarkitolkku koko ajan esikoisesta johtuen. 🙂
Kivaa pääsiästä kaikille!