Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Kesäloman loputtua marisin Instagramin stooreissa, miten surulliselta paluu arkeen juuri siinä hetkessä tuntui. Sain varmasti hyvällä tarkoitettuja viestejä siitä, miten kesä ei lopu ja että iltaisin ja viikonloppuisin sitten ehtii kaikkea ihanaa. Joo, varmasti, mutta se ei ole ollenkaan sama.

Kun kesäloma loppui, koko perheen yhteinen aika ja sen suomat mahdollisuudet tipahtivat taas minimiin. Jos puoliso tekisi täyttä työvuorolistaa – ei onneksi tee, vaan on osittaisella hoitovapaalla – työkierrossa täysin vapaa viikonloppu osuisi kohdalle joka kuudes viikonloppu. Töitä on kaikkina vuorokauden aikoina.

Ja siihen kun yhdistää kaksi koululaista, koko perheen yhteinen vapaa-aika on vähissä. Kokonaiset yhteiset vapaapäivät ovat luksusta, saati nyt se, että on kaksi vapaapäivää putkeen ja voisi vaikka lähteä yhdessä jonnekin reissuun. Minä teen työni pääasiassa toimistoaikaan, jotta perheen arki sujuu ja että aina on joku illalla lukemassa iltasadun ja aamuisin suukottamassa lapset matkaan.

Vuorotyössä on paljon hyvääkin (muun muassa päivätreffit arkisin!), mutta viimeisten lomapäivien matalikossa niitä oli vähän vaikea muistaa.

Sillä voi kesäloman vapaus! Vapaus tulla ja mennä, vapaus tiivistyä ja irrottautua.

Matkasimme perheenä ja matkasimme kaveriperheiden kanssa. Lapset saivat yökyläillä kavereidensa kassa ja me saimme puolison kanssa kahdenkeskisen reissun. Ja me molemmat puolison kanssa saimme myös matkan ihan ilman perhettä, ystävien kanssa.

Jälkimmäinen reissukokoonpano on se, jolle tässä elämänvaiheessa on vähiten aikaa. Vaikka juuri ystävyyssuhteet ovat niitä, jotka kannattelevat elämänvaiheesta toiseen. Ymmärtäähän sen toki, että kun mahdollisuuksia koko perheen yhteiseen aikaankin on niin vähän, on selvää, että perhettä priorisoi kaiken yli. Mutta silti: jokainen ystävyyssuhde ansaitsi myös aikaa, jolloin ehtii sanoa lauseita loppuun ennen kuin joku huutaa äitiiii tai isiiii.

Ja jokainen vanhempi ansaitsee aikaa olla ja reissata (vaikka naapurilähiöön) ilman perhettään.

Minä lähdin pyöräni ja kavereiden kanssa neljäksi yöksi Hailuotoon ja festareille, rakastaen joka hetkeä. Sitä kun vielä kotipihassa muljuneen ikävän tilalle kiepsahti jo parin polkaisun jälkeen riemunkiljahteleva vapaus. Sitä kun sai vaipua pehmeään vastuuttomuuteen, haahuilla ja vaihtaa suunnitelmaa ilman että tarvitsi miettiä sitä muiden kannalta. Perhe oli jossain taustalla, lähes unohduksissa, mutta tuomassa turvaa, jonka päälle ilman perhettä matkaamisen kepeys pystyi rakentua.

Haluan myös lasteni ymmärtävän, että vaikka olen 38-vuotias äiti, olen myös Hanne, joka tykkää lähteä pyöräseikkailuihin kavereiden kanssa, tanssia varpaat aamuyön viilentämässä hiekassa ja itkeä liikutuksesta musiikin luomassa tunnemyräkässä.

Haluan heidän oppivan, että ystävyyssuhteet ovat valtavan tärkeitä, myös aikuisena.

Jaa: