
Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.
Muistan, miten soitin aikaa ensimmäiseen äitiysneuvolaan. En oikein tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa. Tuota, taidan olla raskaana. Puhelimen toisessa päässä onniteltiin, enkä taaskaan tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa. Olin niin ulalla uuden elämäntilanteen edessä. Onni pyöri perhosina vatsassa, pelko tuntemattomasta istui painavana möykkynä rinnan päällä.
Muistan, miten istuin Herttoniemen neuvolan odotustilassa ensimmäistä kertaa. Tunnistin leikkipaikan leluista monet – ihan samanlaiset kassakoneet ja perässä vedettävät lelut olivat myös Vähänkyrön neuvolan leikkipaikassa 30 vuotta sitten. Muuten kaikki tuntui vieraalta. Tunsin oloni ulkopuoliseksi, väärään paikkaan heitetyksi. Pieniä vauvoja, maitoa valuvia rintoja, juoksevia lapsia ja pinkeitä vatsakumpuja. Minusta ei vielä osannut sanoa, miksi siellä olin. En oikein itsekään sitä ymmärtänyt.
Muistan, miten kävin ensimmäisen raskauden viimeiseksi jääneessä äitiysneuvolassani. Raskausviikkoja oli rapiat 30, minulla kädessä sairaslomalappu. Minulla oli ollut viikkojen ajan supistuksia, joita en ollut supistuksiksi tajunnut. Nyt piti levätä, kunnes vauva syntyisi. Tuntui kummalliselta kävellä bussipysäkille ja miettiä, että seuraavan kerran menisin töihin sitten joskus. Yhä edelleen muistan tuon tunteen ihan joka ikinen kerta, kun kävelen sen bussipysäkin ohi. Millainenkohan sinä olet? Onhan sinulla kaikki kunnossa? Kuka minä olen, olenko minä kunnossa?
Ja nyt, viimeinen neuvola. Ensimmäinen kerta Itäkadun perhekeskuksessa Itäkeskuksessa. Palveluita yhdistettiin ja kehitettiin, vanha neuvolarakennus kotilähiössä kai puretaan uusien asuinkerrostalojen tieltä. Yhtäkkiä elämäni kompassin sekaisin saanut ja sittemmin uuden ja vakaan suunnan näyttänyt lapsi on jo niin vanha, että seuraava terveystarkastus on kouluterveydenhoitajalla. Hyvänen aika, minäkin muistan oman viimeisen neuvolatarkastukseni. Niin iso jo.
Aika on siitä jännä, että samalla kun se on kiitänyt, se on kulkenut poukkoilen ja viipyillen. Kuudessa vuodessa on tapahtunut valtavasti asioita. Siitä hetkestä on ikuisuus, kun istuin Vallilan kotimme keittiönpöydän ääressä soittamassa ensimmäistä äitiysneuvolaikaa. Lapsi on kasvanut ennenaikaisena syntyneestä sisupussista bambikoipiseksi kuusivuotiaaksi, jonka sydämestä lähtevä viisaus vielä muuttaa monen muunkin kuin minun maailmaani.
Täällä arkikuva samalta viikolta kolmen vuoden takaa.
End of an era! Samoja haikeuden fiiliksiä. Ikäkausineuvolaa ei enää ole, mutta koko eskarivuoden lapsi kuuluu vielä neuvolapalveluiden piiriin! Onneksi 🙂
Kylläpä sattui, olin juuri tänään esikoiseni kanssa 6 v. neuvolatarkastuksessa. Tunnistin tekstistäsi omat fiilikseni. Aika on lentänyt, ja samalla niin paljon on tapahtunut. 6 v poikasen juttuja kuunnellessa ja hänen sojottavaa tukkaa silitellessä en voinut kuin ihmetellä, että hän on joskus kasvanut minussa, ja kävin neuvolassa ihmettelemässä hänen sydämenlyöntejään.
Muistan, kun aloin lukea sun blogia raskaana ollessani, ja vaikutit niin kokeneelta äidiltä, kun esikoiseni syntyi! Tähän päivään asti sun esikoinen on vaikuttanut niin isolta verrattuna meidän naperoon. Mutta nyt havahduin siihen, että syntymävuosihan on sama. Ainoa ero vain on se, että meidän 6-vuotisneuvols on ajankohtainen vasta noin vuoden päästä. Ja samalla kauhistuttaa, millainen mini-ihminen mun pitää päästää syksyllä eskariin. Ne muuthan voivat olla lähes vuoden vanhempia. Iik!
Ja siis joo, olen tämän kyllä tiennyt jo vuodesta 2012, mutta vasta nyt siitä tuli todellista
Kun muutkin niin minäkin muistelen. Aloin lukea blogiasi kun odotin esikoista (2013-2014. Luultavasti aloitin 2014 puolella lukemaan). Raskaus valvotti öisin ja saatoin keskellä yötä nousta lukemaan muutaman postauksen kun uni ei vaan tullut uudestaan silmään. Tykkäsin hurjasti rehellisen kapinoivasta tyylistä jolla asioista kirjoitit vaikka samalla vierastin vähän sitä sillä minulle lapsi on AINA (No jostain 7V alkaen) ollut haaveena. Tuntui hurjalta että joku ei haluakaan olla äiti. Itse rimpuilin satunnaisesti sen kanssa että vaikka ikä puhui jotain ihan muuta (27 muistaakseni. En nyt jaksa laskea) tunsin olevani aika kakara edelleen itsekin. Uskoin vakaasti pärjääväni ja kasvattavani ihan pätevän ihmisen, mutta oli hurjaa ajatella että se vuosia vuosia vuosia ollut haave oli todella toteutumassa. Silti tyylisi kirjoittaa veti jotenkin vahvasti puoleensa ja halusin lukea aina vaan lisää ja nähdä mitä teille kuuluu ja pohtia millainen oma lapsi olisi tuo ja tuon ikäisenä.
Sitten aloit odottaa kakkosta ja meillä alkoi pyöriä mielessä (nämä eivät liity toisiinsa) toisen lapsen hankkiminen. Jos kaikki olisi mennyt kuten suunniteltiin niin lapsillamme olisi melkolailla sama ikäero tai ehkä omillamme hiukan pienempi kuin teillä. Mutta ei se aina mene niin. Vuosi asiaa rimpuiltiin ja välillä oli hurjan raskasta lukea miten teillä rakennettiin sisarusten välistä suhdetta. Nyt tuo meidän kakkonen tuhisee vielä sängyssä peittoni alla ja tänään 4kk neuvola. Aika vierii ja ihmiset muuttuvat. Lapset kasvaa. Kohta tuo meidän ihan vasta syntynyt vauva lähtee ryömimään ja ollaan jo kauhisteltu että keväällä 4v esikoinen on kohta niitä päiväkodin isoja eikä enää pieniä.
Kun itsellä on lapsi vielä noin pieni niin olen tavallaan vähän pudonnut kelkastasi (olenkin tästä jo aikaisemminkin maininnut), mutta Puutalobaby otti kopin ja elän tällä hetkellä hänen vuottaan 2015. Säännöllisen epäsäännöllisesti vierailen edelleen täällä, mutta nyt keksit kyllä minulle hyvän syyn poiketa ainakin kerran viikossa 😉 Kiitos tästä.
Kaipaatko koskaan uutta kierrosta? Onko sen matemaattinen todennäköisyys toisin sanoen 50-50 vai lähellä nollaa, kuten mieheni aina muotoilee? Kuten olen aiemminkin ehkä sanonut, mä muistan Sunkin nauttineen imetyksestä ja liinailusta, synnäristäkin jne, ja mietin kuinka sellaisille ajoille voi laittaa stopin (lähinnä siis kaipaan neuvoja tähän omaan kaipuuseeni)
Mun on ajoittain vaikea irrottautua pikkulapsiajasta. Toisaalta isompien lasten jutut tuntuu omemmilta. Neuvolassa en lukisi enää aikaa odotellessa Kaksplussaa vaan vaikka Erä-lehteä, tämä kertonee jotain.
Samanlaisia mietteitä on minullakin välillä. Meillä on nyt nuo kaksi lasta ja varsinkin tämä kakkonen on koetellut jaksamista aika paljon, mutta tuntuisi liian haikealta ja vaikealta ajatella että se oli viiminen kerta kun olin raskaana, viiminen kerta kun synnytin, viiminen lapsi jota imetän ja viiminen jota kannan repussa tai liinassa (kannan kyllä tarvittaessa vielä pienikokoista esikoistakin Wompatilla (kannoin viimeksi viime kesänä Tukholmassa kun samaan aikaan toinen oli vatsassa tulossa, eli kannoin kahta lasta yhtäaikaa <3).
Tällä hetkellä nuoremman ollessa reilu 4kk (auh. Kun ajattelinkin tuota sängyssä tuhisevaa myttyä niin rinnat pasahti täyteen maitoa) en kaipaa vielä raskautta enkä voisi kuvitellakaan lähteväni heti toiselle kierrokselle, kuten esikoisen kanssa salaa haaveilin. Haluan odottaa ainakin niin kauan että kuopus olisi lähempänä neljää, mutta siinä alkaa toki omakin ika pikkuhiljaa tulla vastaan. Mutta jos sittenkin vielä se yksi 😉 Tuli haaveilemani lapsiluku täyteen.
Minäkin aloin lukea blogiasi jo viisi vuotta sitten, esikoiseni ollessa muutaman kuukauden ikäinen. Silloin ikäero esikoisesi ja omani välillä tuntui isolta ja oli mukava seurailla hieman perässä. Äitiyden alkutaipaleella olin aika yksinäinen, vanhoilla ystävillä ei kenelläkään ollut vielä lapsia eikä vauvan kanssa samanhenkisiä tyyppejä ollut helppo löytää.
Mutta siitäkin selvisin nielemällä ylpeyteni ja painumalla mammajengeihin. Nyt kuopuksen, joka on lähes tulkoon samanikäinen kuin sullakin, meininki on ollut helpompaa kun uusia mutsikamuja on valmiina.
On ollut mukava seurailla teidän meininkejä ja verrata omaan, ajoittain vähän kaoottiseen, elämään.
Kiitos.