Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.
Iltatoimet ovat edenneet perheessämme melko muuttumattomana kaavana vuodesta toiseen. Päivän leikkien siivouksen, iltapalan, suihkun ja hammaspesun jälkeen siirryn lasten kanssa lastenhuoneeseen. Tai mies siirtyy, jos iltatoimet ovat hänen vastuullaan.
Lapset valitsevat iltasatukirjan ja pujahtavat sen jälkeen sänkyihinsä. Minä istahdan tuolille kerrossängyn viereen. Kiireettöminä iltoina luetaan jotain pidempää kirjaa, mutta jos ilta on päässyt venähtämään, luetaan joku lyhyt kuvakirja. Ei liene epäselvää, että kaikkien lemppari-iltoja ovat ne, kun ehditään uppoutua pidempään tarinaan. Iltasadun jälkeen peitot kahistellaan paremmin paikoilleen, unipehmolelut rutistetaan kainaloihin ja vaihdetaan hyvänyöntoivotukset, halit sekä suukot.
Sitten sammutan valon ja alan laulaa unilaulua. Suutarinemännän kehtolaulua, Sinistä unta tai kaikista yleisimmin Ihme ja kumma -laulua. Jälkimmäisen laulun jokaisen kuusi säkeistöä olen laulanut varmasti jo lähemmäs tuhat kertaa elämässäni. Joskus lapset intoutuvat laulamaan mukana, mutta yleensä yhdestä sängystä kuuluu uninen tuhina jo ennen viimeistä säkeistöä.
Aika usein siinä toisessa sängyssä kuitenkin vielä odotetaan unta tulevaksi. Jos jotain äitiys on opettanut, on se lasten erilaisuus. Samat geenit, jaetut päivät, yhteiset iltarutiinit, ihan omanlaisensa lapset. Olen myös hiljalleen oppinut valitsemaan taisteluni, ja tämä ei ole yksi niistä. Istun vieressä turvana niin kauan, että uni tulee.
Unen ja valveen välimailla lapsi välillä hätkähtää ja tarkistaa, olenhan yhä siinä. Kyllä, tässä minä olen, nuku vain. Välillä unta odotellaan muutama minuutti, toisinaan yli tunti. Olen vuosien saatossa kokenut tässä hetkessä monen monta turhautumishetkeä, -kiukkuakin. Pahimpia olivat ne ajat, kun työpäiväni alkoi lasten mentyä nukkumaan, ja tekemättömät työt nakuttivat väsyneessä päässä.
Nyt illat ovat onneksi pääosin rauhoittuneet, ja ehkä jo aavistan tämän vaiheen elämästä olevan lopuillaan. Tajuan vielä joskus kaipaavani juuri tätä; että minut hyväksytään ja tahdotaan turvaksi siihen herkkään hetkeen, kun tietoisuus vaihtuu uneen.
Aika pitkään minulla oli noina lapsen unta odottavina iltahetkinä tapana tehdä jotain hyödyllistä. Päivitin puhelimen kalenteria ja vastasin sähköposteihin, someviesteihin sekä blogin kommentteihin. Tämän vuoden alusta olen kuitenkin tietoisesti pyrkinyt siivoamaan sinivalon pois illoistani mahdollisuuksien mukaan parantaakseni oman uneni laatua.
Jonkun aikaa istuinkin iltaisin pimeässä lastenhuoneessa kuulokkeet korvillani, äänikirjaa kuunnellen. Äänikirjat kuitenkin kuuluvat minulla niin vahvasti jonkun tekemisen kylkeen – lenkille, kotitöiden lomaan ja siirtymisiin paikasta toiseen – että paikallaan nököttäminen kuunnellen tuntui hölmöltä. Kaipasin fyysisiä kirjoja, mutta lastenhuoneessa on suurimman osan vuodesta iltayhdeksän jälkeen niin pimeää ilman valoja, että lukemisesta ei tulisi mitään.
Mutta kyllä vanhemmuus keinot keksii! Tajusin muutama kuukausi sitten kiskoa päähäni telttaretkillä ja iltalenkeillä käyttämäni suunnistusvalon. Silloin valo kohdistuu vain suoraan eteeni: kirjaan. Niinpä vietän monet iltani nykyään niin. Pimeässä lastenhuoneessa istuen, suunnistuslamppu päässä ja kirjan sivuille painettu tarina käsissäni. Toisinaan havahdun kirjallisesta meditaatiostani vasta kun molemmat lapset ovat todennäköisesti nukkuneet jo monen kymmenen minuutin ajan.
Ihanaa lukea näitä sun lukemisjuttuja. Tulee turvallinen ja hyvä olo kun ympärilläkin on ihmisiä, jotka nauttivat kirjoista tai äänikirjoista niin, etteivät huomaa, mitä ympärillä tapahtuu.
Ihana, että on ihana lukea näitä <3 Ja se meidän kohtaaminen äänikirjoihin uppoutuneena jää kyllä ikuisesti mieleen. "Hetkonen, se oli muuten tutunoloinen se koira, joka tuli mua vastaa muutama minuutti sitten . Sen ulkoiluttajakin ehkä siis oli tutunoloinen. Joo, askellus oli tuttu. Soitanpa Liinalle ja kysyn, oliko se hän!"
Minä olen vielä siinä turhautumisvaiheessa; en pysty pitämään edes tuollaista valoa lukemista varten, joten tehtäväkseni jää pimeässä istuminen… eilen yksi mammakaveri sanoi, että hän tekee aina lantionpohjajumppaa samassa tilanteessa ja sehän on hieno idea! Kokeilenkin heti tänään, kun on minun nukuttamisvuoro 🙂
Se turhautumisvaihe on kyllä hanurista. Lantionpohjalihasten jumppaaminen nukuttaessa onkin erinomainen idea – kuten se on aina 🙂 Mä suosittelen myös äänikirjoja ja podcasteja – niihin kun ei tarvitse valoa.
Tämäpäs laittoi minut ajattelemaan, itse kun luulin olevani suurinpiirtein ainut jonka lapset ei nukahda itsekseen.. Joka toinen kun jo hyvin aikaisessa vaiheessa pitää jonkinlaisen unikoulun ja sitten lapsi kuulemma vaan jätetään sänkyyn nukahtamaan itsekseen! Tyttö on nyt neljä vuotta eikä vieläkään mieluusti nukahtaisi yksin, yleensä sen iltasadun aikana onneksi mutta usein pitäisi jäädä viereen vielä hetkeksi. Viime aikojen painajaisten näkeminen on vielä vain lisännyt yksin nukkumisen pelkoa.. Onneksi nukutaan kaikki vieri vieressä tyttö, isä, äiti ja vauva. 🙂
Et ole ainut, ainakaan jos omaa lähipiiriäni kuuntelee 🙂 Unikouluista voi olla montaa mieltä, mutta se on varma, että lapset ovat erilaisia. Minäkin olen elänyt vanhempana, jonka lapsi nukahti yöunille itsekseen (säätöä oli sitten muiden asioiden kanssa, koska sen määrähän on vakio), mutta sitten muuttuivat sekä perhekoko että unihommat. Nyt siis mennään näin, ja vaikka välillä on turhauttanut ja suorastaan raivostuttanut, joku vipstaakeli on napsahtanut siihen asentoon, että nyt suhtaudun asiaan rauhallisesti. Aika aikansa kutakin.
Kiitos! Ihanaa kuulla että vanhempiakin lapsia nukutetaan vielä jopa tunti. Ei sillä ettenkö haluaisi että kaikki lapset nukahtaa nopeasti, mutta lohduttaa tosi paljon kun itse käyttää siihen 2.5 vuotiaan nukuttaniseen myös 10-60 minuuttia, joskus enemmän. Me nukutaan kyllä perhepedissä, mutta joskus tekisi siitä vielä mieli itse nousta tai pyykit odottaa. Työt onneksi pystyn hoitamaan suurimmaksi osaksi työpaikalla.
Et tosiaankaan ole ainut vanhempi, joka on viettänyt iltansa lapsen unta odotellen useamman vuoden ajan. Ja tiedän sen tunteen, kun toisinaan turhauttaa käyttää illastaan isonkin osan niin. Mä olen nyt löytänyt asian kanssa jonkinlaisen rauhan, VIHDOIN, ja nautiskelen mielelläni kirjameditaationi pimeässä lastenhuoneessa.
Vinkkaan myös kirjaston e-kirjoja. Niissä kun se lukuvalo tulee ikäänkuin kaupanpäälle 🙂
Totta, siinä tulee lukuvalo kaupanpäällisiksi 🙂 Mä kuitenkin pyrin siivoamaan sinivalon pois illoista, joten siksi mieluiten otan kirjani fyysisinä niteinä 🙂
Mä tykkään myös e-kirjoista; ulkosuomalaiselle suomenkieliset e-kirjat ovat helpommin saavutettavissa kuin fyysiset niteet. Sinivalon minimoimiseksi oon etsinyt lukuappsin (mulla käytössä BluefireReader) jossa tekstin saa kellertäväksi mustalle pohjalle, ja kontrastin/taustavalon määrän tarvittaessa tosi pieneksi. Mutta niille illoille kun lukupinossa odottaakin joku fyysinen nide joko suomeksi tai muulla kielellä niin otsalamppu on kyllä oiva vinkki 🙂
Minä vinkkaan nukahtamisavuksi lapsille tuutulauluja. Meidän lapsi oppi nukkumaan itsekseen niin, että hänellä on hiljaisella voluumilla soiva tuutulaululevy (kesto puolisen tuntia) ja lupaus että musiikin loputtua äiti/isi tulee katsomaan onko uni tullut (raatorehellisesti valhetta kaikki, lapsi on unessa yleensä ekan tai tokan biisin aikana). Iltarutiineissa on paljon yhdessä oloa, yhteinen iltapala, iltasadut (=nykyään jatkuvajuoninen kirja, ihan mahtavaa!) ja unilaulu (meillä aina ’pieni tytön tylleröinen’) ja sitten valot pois ja unta etsimään musiikin siivin.
Ennen tätä, tuli istuttua ilta jos toinenkin (muutama vuosi) pimeässä (juu ei saumaa lukea saati surffailla kännykällä) ja ne kerrat kun nukahtanut lapsi havahtui vanhan talon nariseviin lattioihin. Huoh. Mutta tosiaan nyt on hyvä, lapsi osaa rauhoittua unille itsekseen ja nykyään hänen yöheräilynsä rauhottaa ikioma herätyskello (lapsi osaa kelloa sen verran, että tietää onko aamu (=noin klo 7) vaiko yö (kaikki ennen tätä :D). Nolo juttu tässä tietty on, että lapsi saattaa sitten treffikumppaneiden mielestä olla outo kun tarttee tietyn ääniraidan nukahtamiseen 😀 (ounou). Niin ja siis musiikki kulkee meillä matkoilla mukana (kännykässä) ihan yhtä tärkeänä kuin lapsen rakkain unikaveri.
Lukemisen suhteen taas on ihan totaalinen kulta-aika. Lapsi on siinä iässä että jaksaa (rakastaa!) kuunnella pitkiä tarinoita. Niinpä me käydään läpi mun lapsuuden rakkaita kirjoja (Ronja ryövärintytär!) ja uudempia kivuuksia (Harry Potter on pop ja nyt vaan odotan milloin uskallan lukea seuraavan osan). Koska lapsi on osannut lukea jo pitkään, on iltasatu oikeastaan ainoa ääneen lukemisen hetki ja siksi tosi tärkeä (muutenhan lapsi on nenä kiinni kirjassa melkein aina, aamupalalla ekana ja iltapalapöydässä vikana…meillä tosiaan saa pöydässä lukea :). Niin ja onpa käynyt iltana monena niin, että lapsi tuhisee syvässä unessa ja äiti on lukenut ajatuksissaan (ääneen) sivun jos toisenkin…
Kaikenlaisia kikkoja on tässä tullut testattua vuosien saatossa, mutta nyt ei olla aikoihin edes koitettu. Nyt mennään näin. Tuntuu, että ei tätä vaihetta enää ikuisesti kestä.
Mutta tuutulaulu-kikka kuulostaa kyllä hyvältä. Just se lupaus lapselle, että musan loputtua tullaan tsekkaamaan, oletko unessa (ja tietä siitä, että ihan varmasti on). Ja haha, meilläkin kaikki ennen seitsemää on yötä, vaikka tänään itse heräsin viideltä.
Mä olen niin innostunut siitä, että pidemmät sadut ja tarinat menevät nyt molemmille lapsille, että koitettiin jopa ekaa osaa Harry Potteria hiljan. Ei se kyllä ihan vielä lähtenyt, mutta onhan tässä onneksi vuosia aikaa 🙂
Ellibs-e-kirjastosrta kirja puhelimeen, musta tausta ja valkoinen teksti asetuksista ja puhelimen twilight-sovelluksella puhelimen valo säädetty himmeän punertavaksi. Ja nykyisin olen vapaaehtoinen nukuttaja entisen turhautumisen sijaan. 6 vuotta nukuttamisia takana ja välillä nukahtaa jo hetkessä mutta saattaa mennä tunti, pahimmillaan meni parikin.
Nukutan vieressä maaten ja valot on nounou ja mikään kiinnostava vaihtuva puhelimen näytössä myöa on ehdoton ei. Tämä paketti toimii. Mies kuuntelee äänikirjoja kulokkeilla samasta e-kirjastosta.
On kyllä hyvä, että puhelimesta pystyy säätää valon himmeän punertavaksi. Mä käytin sitä samaa silloin, kun vielä puhelimella tein hommia nukuttaessa. Nyt sitten otsalamppu ja -kirja. Lähiksen Instassa erä seuraaja kertoi yhdistävänsä äänikirjan, otsalampun ja neuletyön – sitäkin voisin kokeilla, kuulostaa minulta! Tärkeintä, että noihin illan minuutteihin / tunteihin löytyy itselle ja perheelle sopiva keino pitää turhautuminen loitolla.
Mulle äänikirjat on myös vain tekemiseen yhdistetty juttu. Jos koitan kuunnella vaikka vain teetä juodessa, ajatus lähtee harhailemaan. Mutta siivotessa, ruokaa laittaessa ja lenkillä, äänikirjat on ihan parasta.
Joo just toi, ajatus lähtee harhailemaan. Mikä on tosi jännä, koska tehdessä pystyn keskittymään ihan täysin. Yleensä esimerkiksi kuvia editoidessa kuuntelen äänikirjaa. Saattaa mennä puolikin tuntia, kun olen niin keskittynyt kirjaan, että en edes ihan muista, mitä ja miten kuvia olen käsitellyt. Vaikka tarkastamalla voin todeta, että hyvin olen editoinnin tehnyt 😀
Moneen asiaan olen venynyt ja sopeutunut äitiyden myötä, mutta nukuttamiseen en! Meillä lapset ovat suunnilleen imetyksen loppumisen jälkeen saaneet tottua nukahtamaan yksin, tietty turvallisten iltarutiinien ja hyvänyönhalien jälkeen. Lapset nukkuvat omissa huoneissaan, ja uskon että sekin helpottaa ratkaisevasti tätä nukahtamisasiaa. En siis mitenkään halua syyllistää teitä jotka nukutatte! Itseään ehkä voisi syyllistää, että arvottaa iltatyöt, kotityöt ja parisuhdeajan niin korkealle, ettei vaan halua pyöritellä peukaloita sängyn vieressä tai sitten nukahtaa loppuillaksi siihen lapsen viereen.
Minäkin kyllä laulan iltalauluja, varsinkin silloin kun iltasatu jää lukematta. Samoja biisejä kuuluu omaankin repertuaariin. Voin suositella myös Lohikäärme Puffia tähän tarkoitukseen 🙂
Kirjoitatko muuten Italian-matkastanne vielä ihan perinteisen matkapostauksen: missä yövyitte, mitä söitte, teitte ja näitte jne? Olisi tosi kiva!
Ei se ole välttämättä mikään oma valinta, että nukutetaanko lapset vai ei. Meillä esimerkiksi lapsi nukahti kaksi ensimmäistä vuottaan sillä, että peitteli sänkyynsä ja sanoi hyvää yötä. Siinä vaiheessa olisi ollut tosi helppo sanoa, että se olisi jotenkin meidän erinomaisen vanhemmuutemme ansiota ja oman ajan arvotuskysymys, mutta homma vaikeutui kuin salaman iskusta ja sitten mentiin monta vuotta 2,5 tunnin nukuttamisilla joka helvetin ilta. Lasta ei kertakaikkiaan voinut jättää nukkumaan, koska mistään rauhallisesta ”uni ei vaan tulee, yhyy” -vinkumisesta ei ollut kyse. Seiniä hakattiin, kiljuttiin täyttä kurkkia, vanhempien vaatteita ja hiuksia revittiin, pahimmillaan syljettiin päälle. Ollaan haettu apua ja käyty juttelemassa vaikka ja missä. Kukaan, siis kukaan näistä ammattilaisista, ei ole ehdottanut, että jätetään lapset makuuhuoneeseen huutaan ja hakkaan paniikissa tuntikausiksi (eikä möskään unikoulua) ja olen itse tilanteen ollessa pahimmillaan ollut niin rikki, että jos joku uskaltaa tulla sanoon, että oma vika, kun olen lapset tällaiseen totuttanut, niin toivon kyllä hartaasti, että universumi kostaa ja antaa arvostelijoiden kokea jotain yhtä kuluttavaa. Aamen. Sama homma perhepedin kanssa. Me ei missään nimessä olla sitä vaihtoehtoa itse haluttu ja valittu, mutta jos kukaan aikoo nukkua edes välttävästi, se on pakko tehdä näin ja odotella parempia aikoja.
Mä luulen, että jokainen vanhempi toivoisi, että lapsi jäisi suukkosten jälkeen odottelemaan unia itsekseen ja siinä se. Mä sain kokea sellaista vanhemmuutta muutaman vuoden (mutta koska säätämisen määrä on vakio, silloin taipumista ja rasahtelua vaadittiin kaikenlaisessa muussa asiassa), mutta sitten sain tuta tässäkin sen opin, että jokainen lapsi on omanlaisensa. Ja se, että jos joku on lapsiperhe-elämässä totta, on se vaiheet, joista kaikkia ei ikinä voi ennustaa. Eivät auttaneet vanhat opitut kikat, vaikka ne kuinka hyviksi olin luullut. Eivät uudetkaan. Ei edes parisuhdeajan arvostaminen, vaan alkuun lähinnä koko perhepaketin hengissä pysyminen oli tärkeintä 😀 Ja tällä hetkellä tämä ei vain ole se minun taisteluni, niitä riittää tarpeeksi muutenkin.
Kuulostaa Terhi tosi tosi tosi kuluttavalta koko perheelle tuo teidän tilanne. Mitään noin raffia en ole kokenut, ja silti olen ollut välillä ihan hermoraunio. Onneksi olette hakeneet apua. En tiedä, onko siitä ollut apua, mutta ehkä ainakin henkiseen jaksamiseen, kun ammattilaisiltakin saa vahvistuksen siihen, että toimii parhaansa mukaan.
Joanna, en alkuun ajatellut kirjoittaa Italiasta varsinaista matkapostausta, mutta sormenpäitä kihmelöi sen verran, että ehkä sanasen aion kirjoittaa 🙂
Meillä meni Terhi ihan samoin – ekat 2 vuotta lapsi nukahti tosi helposti itse (siis Tietysti kasvatuskysymys) ja viimeiset 4 vuotta ei niinkään (siis Tietysti lapsen luonnekysymys). Nyt on alkanut helpottaa. Mutta samoin meillä lapsi meni ihan paniikkiin jäädessään yksin nukahtamaan, eikä siihen auttanut mikään ”pikkuhiljaa siirretään tuolia kauemmas lapsesta” -siirtymä (tai siis onhan tässä toki siirrytty n 2 metriä neljässä vuodessa ;D). Eli lapset nukahtavat meillä(kin) niin että tuntevat olonsa turvalliseksi, kuten varmasti kaikki muillakin keskustelijoilla. Mutta ihanaa että monilla menee nukuttaminen ”helpommin” kuin meillä, eihän se ole meiltä pois! Tuo kokemus kyllä opetti tehokkaasti että vaikka meillä joku kikkakolmonen toimii hienosti niin muilla ei se sitten välttämättä toimikaan, eikä se tarkoita että me tai muut teemme jotain väärin tai olemme huonompia/parempia vanhempia.
Ihana järjestely! Ihastelin sitä ääneen tässä puolisolleni (insinöörille), joka pisti haastaen että otsalampun valosta tulee myös sinistä valoa ja hän suosittelee sinistä valoa suodattavia laseja päähän, jotta yöunet tulee vielä helpommin. 😀
Mäkin olen vallan tyytyväinen tähän nykyiseen järjestelyyn 🙂 Mutta mitäh, jaiks! Että tulisi puhelimen näyttöön vastaavaa sinistä valoa myös otsalampusta? Ei kai? Eikö sitä silloin tule myös lukuvalosta (jonka lamppuun valikoituneilla kelvineillä on kai jotain tekemistä tämän asian kanssa), jonka ääreen tuosta lastenhuoneesta kömmin? Eli olisiko se pimeässä istuminen ennen nukkumista sitten parempi – ei se ainakaan siltä tuntunut 😀
Kiitos! <3 Sanon tämän vähän helpotuksen itku kurkussa.
<3 Ihana kuulla, jos tämä liikahdutti jotain, mille oli tarve :)