©Lahiomutsi Arkikuva 14 Vuosi 2018 Lasten nukutus Suunnistuslamppu Paassa Lukeminen-5909

©Lahiomutsi Arkikuva 14 Vuosi 2018 Lasten nukutus Suunnistuslamppu Paassa Lukeminen-5909Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Iltatoimet ovat edenneet perheessämme melko muuttumattomana kaavana vuodesta toiseen. Päivän leikkien siivouksen, iltapalan, suihkun ja hammaspesun jälkeen siirryn lasten kanssa lastenhuoneeseen. Tai mies siirtyy, jos iltatoimet ovat hänen vastuullaan.

Lapset valitsevat iltasatukirjan ja pujahtavat sen jälkeen sänkyihinsä. Minä istahdan tuolille kerrossängyn viereen. Kiireettöminä iltoina luetaan jotain pidempää kirjaa, mutta jos ilta on päässyt venähtämään, luetaan joku lyhyt kuvakirja. Ei liene epäselvää, että kaikkien lemppari-iltoja ovat ne, kun ehditään uppoutua pidempään tarinaan. Iltasadun jälkeen peitot kahistellaan paremmin paikoilleen, unipehmolelut rutistetaan kainaloihin ja vaihdetaan hyvänyöntoivotukset, halit sekä suukot.

Sitten sammutan valon ja alan laulaa unilaulua. Suutarinemännän kehtolaulua, Sinistä unta tai kaikista yleisimmin Ihme ja kumma -laulua. Jälkimmäisen laulun jokaisen kuusi säkeistöä olen laulanut varmasti jo lähemmäs tuhat kertaa elämässäni. Joskus lapset intoutuvat laulamaan mukana, mutta yleensä yhdestä sängystä kuuluu uninen tuhina jo ennen viimeistä säkeistöä.

Aika usein siinä toisessa sängyssä kuitenkin vielä odotetaan unta tulevaksi. Jos jotain äitiys on opettanut, on se lasten erilaisuus. Samat geenit, jaetut päivät, yhteiset iltarutiinit, ihan omanlaisensa lapset. Olen myös hiljalleen oppinut valitsemaan taisteluni, ja tämä ei ole yksi niistä. Istun vieressä turvana niin kauan, että uni tulee.

Unen ja valveen välimailla lapsi välillä hätkähtää ja tarkistaa, olenhan yhä siinä. Kyllä, tässä minä olen, nuku vain. Välillä unta odotellaan muutama minuutti, toisinaan yli tunti. Olen vuosien saatossa kokenut tässä hetkessä monen monta turhautumishetkeä, -kiukkuakin. Pahimpia olivat ne ajat, kun työpäiväni alkoi lasten mentyä nukkumaan, ja tekemättömät työt nakuttivat väsyneessä päässä.

Nyt illat ovat onneksi pääosin rauhoittuneet, ja ehkä jo aavistan tämän vaiheen elämästä olevan lopuillaan. Tajuan vielä joskus kaipaavani juuri tätä; että minut hyväksytään ja tahdotaan turvaksi siihen herkkään hetkeen, kun tietoisuus vaihtuu uneen.

Aika pitkään minulla oli noina lapsen unta odottavina iltahetkinä tapana tehdä jotain hyödyllistä. Päivitin puhelimen kalenteria ja vastasin sähköposteihin, someviesteihin sekä blogin kommentteihin. Tämän vuoden alusta olen kuitenkin tietoisesti pyrkinyt siivoamaan sinivalon pois illoistani mahdollisuuksien mukaan parantaakseni oman uneni laatua.

Jonkun aikaa istuinkin iltaisin pimeässä lastenhuoneessa kuulokkeet korvillani, äänikirjaa kuunnellen. Äänikirjat kuitenkin kuuluvat minulla niin vahvasti jonkun tekemisen kylkeen – lenkille, kotitöiden lomaan ja siirtymisiin paikasta toiseen – että paikallaan nököttäminen kuunnellen tuntui hölmöltä. Kaipasin fyysisiä kirjoja, mutta lastenhuoneessa on suurimman osan vuodesta iltayhdeksän jälkeen niin pimeää ilman valoja, että lukemisesta ei tulisi mitään.

Mutta kyllä vanhemmuus keinot keksii! Tajusin muutama kuukausi sitten kiskoa päähäni telttaretkillä ja iltalenkeillä käyttämäni suunnistusvalon. Silloin valo kohdistuu vain suoraan eteeni: kirjaan. Niinpä vietän monet iltani nykyään niin. Pimeässä lastenhuoneessa istuen, suunnistuslamppu päässä ja kirjan sivuille painettu tarina käsissäni. Toisinaan havahdun kirjallisesta meditaatiostani vasta kun molemmat lapset ovat todennäköisesti nukkuneet jo monen kymmenen minuutin ajan.

Jaa: