Osa kuvissa näkyvistä kirjoista saatu arvostelukappaleena

Perheellämme on positiivinen ongelma: pitäisi löytää Neropatin päiväkirjojen rinnalle jotain muutakin lukemisilon yhtä riemastuttavasti herättävää.

Kun on itse ollut pienen kunnankirjaston lasten- ja nuortenosaston suurkuluttaja – lopulta kuljin kirjastoreissuilla hyllyjä läpi pää kenossa, etsien opusta, jota en olisi lukenut – on lukemiseen eri tavalla suhtautuvan lapsen kanssa pitänyt järjestellä omia ajatuksiaan uusiksi.

Olisi helppo paukutella henkseleitään, että niin sitä meillä lapset ovat viisivuotiaina itse lukeneet Harry Pottereita. Sellaisia tarinoita myös mielellään kerrotaan somessa, mikä entisestään pönkittää harhakuvaa siitä, että jokainen lapsi on siirtynyt venäläisiin klassikoihin viimeistään kolmannella luokalla.

Vähemmän kuulee tarinoita, joissa lapsen mielestä lukeminen on vaikeaa, epämieluisaa, kamalaa, typerää ja turhaa kakkaa. Somessa ei näy iltoja, kun kaikki lopulta itkevät väsyneinä ja turhautuneina, kun yritetään tehdä lukuläksyjä. Ei tietenkään. Itsellänikin tämä aihe häilyy siinä rajalla, että ei ole minun asianani tästä muille kertoa.

Sitten samassa olen saanut valtavasti lohtua ja tukea juuri niistä keskusteluista, kun olen kuullut, että muillakin lukemisen kanssa tuskaillaan. Erään toimittaja-kirjailijan kanssa lounastaessani asia tuli puheeksi, ja hän kertoi, että heillä on kamppailtu ihan saman asian kanssa. Ihan konkreettisesti tunsin ahdistuksen valtavan painon nousevan ensin jaloilleen ja hipsivän sitten tiehensä hartioiltani. Jos tuollaisessakin perheessä lapsen lukemisinnostuksen kanssa on ongelmia, syy oman perheemme lukutaisteluun ei ehkä olekaan minussa.

Koska toki sitä helposti ajattelee, että tietenkin lapsista tulee innokkaita lukijoita, kun he kasvavat kodissamme, jossa kirjapinoja on joka tasolla ja jossa lapsille on aina luettu vähintään iltasatu joka päivä. Että tietenkin lapsesta tulee kaltaiseni kirjoja rakastava.

Mutta kun lapset eivät ole kopiota minusta. He ovat ihan omia persooniaan, omine kiinnostuksenkohteineen ja omine vahvuuksineen. Kun minä nökötin lapsena nenä kirjassa, lapsi kiipeää väkkäränä puunlatvaan. Kun minä lapsena istuin lukemassa lemmikkikaneilleni, lapsi leikkii pitkin pihoja ison ystävälauman kanssa.

Vaikka kodin esimerkillä on tutkimustenkin mukaan merkitystä lapsen tulevaan lukuintoon, ei se määritä kaikkea. On vaatinut itseltäni hurjasti pään sisäistä työskentelyä ymmärtää, että vaikka ei koskaan tulisi rakastamaan kirjoja, voi lapsesta silti kasvaa niin monin tavoin älykäs ja hyvää elämää elävä.

Lukutaito on silti tärkeä asia, vaikka lapsesta ei kasvaisikaan kirjoja ahmiva lukija. Luetun ymmärtäminen on avain oppimiseen ja ymmärryksen laajentamiseen, ja siinä ei harjaannu kuin lukemalla paljon.

Siksi olen koittanut tuoda kirjastoista tarjolle kaikenlaisia opuksia ja käynyt lasten kanssa luuhailemassa kirjastoissa (voi kun se olisi pian taas mahdollsita!). Että löytyisi jotain mielekästä, jotain, joka sytyttäisi kipinän. Jos joku ei iske, ei se mitään, ei ole pakko lukea sitä, vaan voi koittaa seuraavaa. Mutta lukea on pakko, mistä kiitos päivittäiselle lukuläksylle. On hyvin eri asia, kun minä en pakota, vaan opettaja.

Ensimmäinen hitti olivat Lukupala-sarjan kirjat. Ne ovat helppolukuisia, mutta eivät silti mitään lällykirjoja. Niissä on isoa tekstiä (mutta ei tavutusta) ja tekstin välissä kuvia. Sarjan sisällä on erilaisia sarjoja, mutta myös yksittäisiä kirjoja. Koska kirjat ovat verrattain lyhyitä, niiden kanssa saa helposti innostavan fiiliksen siitä, että sai luettua kirjan loppuun.

Kun lapsi huomasi kirjan sivujen kääntyvän helpommin ja kirjojen tulevan luetuksikin, sen riemun siivittäminä lukuläksyjen tekeminen alkoi hiljalleen, huomaamatta, muuttua jos ei nyt ihan kivaksi, siedettäväksi ainakin. Välillä aikaa mittaava kello saattoi jo soida, kun lapsi edelleen istui nenä kirjassa. Olin pakahtua onnesta ja huojennuksesta sitä näkyä katsoessani.

Seuraava hitti ovat olleet Neropatin päiväkirjat. Niissä teksti on jo pienempää ja sitä on enemmän, mutta tekstin väleissä on sarjakuvamaisia piirroksia. Kirjat myös kikatuttavat mukavasti, ja sarjassa riittää luettavaa, kun 16. osa ilmestyy syksyllä.

Ja nyt toivoisin, että Neropattien rinnalle löytyisi jotain muutakin. Eikä meidän perheessämme olla ainoita Neropatteihin jumittuneita. Netistä löytyy monia artikkeleita, joissa kootaan yhteen luettavaa, joka saattaisi iskeä Neropatin päiväkirja -sarjaan ihastuneille. Noilta listoilta olen poiminut kirjastojen varauksiin niteitä, mutta edelleen Neropatti on parasta, mitä tällä hetkellä on.

Kysyinkin uusia vinkkejä myös IG Stoorien seuraajiltani ja sain mahtavan listauksen, jossa oli mukana myös meille ihan uusia sarjoja ja kirjoja. Jaoin listauksen kaikille Lähiömutsin stooreissa. Tuon listauksen perään on kyselty niin paljon jälkikäteen, että lupasin koostaa ne parempaan talteen tänne blogiin, kas näin:

Luettavaa Neropatin päiväkirjojen jälkeen

  • Jari Mäkipää: Masi Tulppa -sarja (Tammi)
  • Renée Russell: Nolo elämäni -sarja (WSOY)
  • Andy Griffiths: Maailman paras puumaja -sarja (Otava)
  • Dav Pilkey: Koiramies-sarja (Tammi)
  • Arttu Unkari: Isämies-sarja (Otava)
  • Dav Pilkey; Kapteeni Kalsari -sarja (Tammi)
  • Siri Kolu: Villitalo-sarja (Otava)
  • Pichon Liz: Tom Gates -sarja (Readme)
  • Timo Parvela ja Bjørn Sortland: Kepler 62 -sarja (WSOY)
  • Siri Kolu: Me Rosvolat -sarja (Otava)
  • David Walliams: Herra Lemu (Tammi)
  • David Walliams: Gansterimummi (Tammi)
  • Aaron Blabey: Hurja jengi -sarja (Into Kustannus)
  • Maarit Nurmi: Eemun tarinoita -kirjasarja (Myllylahti)
  • Jeff Kinney: Maailman parhaan kaverin päiväkirja (WSOY)
  • Jeff Kinney: Maailman parhaan kaverin seikkailu (WSOY)
  • Anders Jacobsson ja Sören Olsson: Bertin päiväkirja -sarja (Otava) Näitä minä itsekin olen lukenut lapsena!
  • Angela Sommer-Bodenburg: Pikku Vampyyri -kirjasarja (Otava) Ai että, näitä minä rakastin lapsena!
  • Elias Våhlund: Käsikirja supersankareille -sarja. (S & S)
  • Annika Sandelin: Yokon yökirja (Teos)
Jaa: