Osa kuvissa näkyvistä kirjoista saatu arvostelukappaleena
Perheellämme on positiivinen ongelma: pitäisi löytää Neropatin päiväkirjojen rinnalle jotain muutakin lukemisilon yhtä riemastuttavasti herättävää.
Kun on itse ollut pienen kunnankirjaston lasten- ja nuortenosaston suurkuluttaja – lopulta kuljin kirjastoreissuilla hyllyjä läpi pää kenossa, etsien opusta, jota en olisi lukenut – on lukemiseen eri tavalla suhtautuvan lapsen kanssa pitänyt järjestellä omia ajatuksiaan uusiksi.
Olisi helppo paukutella henkseleitään, että niin sitä meillä lapset ovat viisivuotiaina itse lukeneet Harry Pottereita. Sellaisia tarinoita myös mielellään kerrotaan somessa, mikä entisestään pönkittää harhakuvaa siitä, että jokainen lapsi on siirtynyt venäläisiin klassikoihin viimeistään kolmannella luokalla.
Vähemmän kuulee tarinoita, joissa lapsen mielestä lukeminen on vaikeaa, epämieluisaa, kamalaa, typerää ja turhaa kakkaa. Somessa ei näy iltoja, kun kaikki lopulta itkevät väsyneinä ja turhautuneina, kun yritetään tehdä lukuläksyjä. Ei tietenkään. Itsellänikin tämä aihe häilyy siinä rajalla, että ei ole minun asianani tästä muille kertoa.
Sitten samassa olen saanut valtavasti lohtua ja tukea juuri niistä keskusteluista, kun olen kuullut, että muillakin lukemisen kanssa tuskaillaan. Erään toimittaja-kirjailijan kanssa lounastaessani asia tuli puheeksi, ja hän kertoi, että heillä on kamppailtu ihan saman asian kanssa. Ihan konkreettisesti tunsin ahdistuksen valtavan painon nousevan ensin jaloilleen ja hipsivän sitten tiehensä hartioiltani. Jos tuollaisessakin perheessä lapsen lukemisinnostuksen kanssa on ongelmia, syy oman perheemme lukutaisteluun ei ehkä olekaan minussa.
Koska toki sitä helposti ajattelee, että tietenkin lapsista tulee innokkaita lukijoita, kun he kasvavat kodissamme, jossa kirjapinoja on joka tasolla ja jossa lapsille on aina luettu vähintään iltasatu joka päivä. Että tietenkin lapsesta tulee kaltaiseni kirjoja rakastava.
Mutta kun lapset eivät ole kopiota minusta. He ovat ihan omia persooniaan, omine kiinnostuksenkohteineen ja omine vahvuuksineen. Kun minä nökötin lapsena nenä kirjassa, lapsi kiipeää väkkäränä puunlatvaan. Kun minä lapsena istuin lukemassa lemmikkikaneilleni, lapsi leikkii pitkin pihoja ison ystävälauman kanssa.
Vaikka kodin esimerkillä on tutkimustenkin mukaan merkitystä lapsen tulevaan lukuintoon, ei se määritä kaikkea. On vaatinut itseltäni hurjasti pään sisäistä työskentelyä ymmärtää, että vaikka ei koskaan tulisi rakastamaan kirjoja, voi lapsesta silti kasvaa niin monin tavoin älykäs ja hyvää elämää elävä.
Lukutaito on silti tärkeä asia, vaikka lapsesta ei kasvaisikaan kirjoja ahmiva lukija. Luetun ymmärtäminen on avain oppimiseen ja ymmärryksen laajentamiseen, ja siinä ei harjaannu kuin lukemalla paljon.
Siksi olen koittanut tuoda kirjastoista tarjolle kaikenlaisia opuksia ja käynyt lasten kanssa luuhailemassa kirjastoissa (voi kun se olisi pian taas mahdollsita!). Että löytyisi jotain mielekästä, jotain, joka sytyttäisi kipinän. Jos joku ei iske, ei se mitään, ei ole pakko lukea sitä, vaan voi koittaa seuraavaa. Mutta lukea on pakko, mistä kiitos päivittäiselle lukuläksylle. On hyvin eri asia, kun minä en pakota, vaan opettaja.
Ensimmäinen hitti olivat Lukupala-sarjan kirjat. Ne ovat helppolukuisia, mutta eivät silti mitään lällykirjoja. Niissä on isoa tekstiä (mutta ei tavutusta) ja tekstin välissä kuvia. Sarjan sisällä on erilaisia sarjoja, mutta myös yksittäisiä kirjoja. Koska kirjat ovat verrattain lyhyitä, niiden kanssa saa helposti innostavan fiiliksen siitä, että sai luettua kirjan loppuun.
Kun lapsi huomasi kirjan sivujen kääntyvän helpommin ja kirjojen tulevan luetuksikin, sen riemun siivittäminä lukuläksyjen tekeminen alkoi hiljalleen, huomaamatta, muuttua jos ei nyt ihan kivaksi, siedettäväksi ainakin. Välillä aikaa mittaava kello saattoi jo soida, kun lapsi edelleen istui nenä kirjassa. Olin pakahtua onnesta ja huojennuksesta sitä näkyä katsoessani.
Seuraava hitti ovat olleet Neropatin päiväkirjat. Niissä teksti on jo pienempää ja sitä on enemmän, mutta tekstin väleissä on sarjakuvamaisia piirroksia. Kirjat myös kikatuttavat mukavasti, ja sarjassa riittää luettavaa, kun 16. osa ilmestyy syksyllä.
Ja nyt toivoisin, että Neropattien rinnalle löytyisi jotain muutakin. Eikä meidän perheessämme olla ainoita Neropatteihin jumittuneita. Netistä löytyy monia artikkeleita, joissa kootaan yhteen luettavaa, joka saattaisi iskeä Neropatin päiväkirja -sarjaan ihastuneille. Noilta listoilta olen poiminut kirjastojen varauksiin niteitä, mutta edelleen Neropatti on parasta, mitä tällä hetkellä on.
Kysyinkin uusia vinkkejä myös IG Stoorien seuraajiltani ja sain mahtavan listauksen, jossa oli mukana myös meille ihan uusia sarjoja ja kirjoja. Jaoin listauksen kaikille Lähiömutsin stooreissa. Tuon listauksen perään on kyselty niin paljon jälkikäteen, että lupasin koostaa ne parempaan talteen tänne blogiin, kas näin:
Luettavaa Neropatin päiväkirjojen jälkeen
- Jari Mäkipää: Masi Tulppa -sarja (Tammi)
- Renée Russell: Nolo elämäni -sarja (WSOY)
- Andy Griffiths: Maailman paras puumaja -sarja (Otava)
- Dav Pilkey: Koiramies-sarja (Tammi)
- Arttu Unkari: Isämies-sarja (Otava)
- Dav Pilkey; Kapteeni Kalsari -sarja (Tammi)
- Siri Kolu: Villitalo-sarja (Otava)
- Pichon Liz: Tom Gates -sarja (Readme)
- Timo Parvela ja Bjørn Sortland: Kepler 62 -sarja (WSOY)
- Siri Kolu: Me Rosvolat -sarja (Otava)
- David Walliams: Herra Lemu (Tammi)
- David Walliams: Gansterimummi (Tammi)
- Aaron Blabey: Hurja jengi -sarja (Into Kustannus)
- Maarit Nurmi: Eemun tarinoita -kirjasarja (Myllylahti)
- Jeff Kinney: Maailman parhaan kaverin päiväkirja (WSOY)
- Jeff Kinney: Maailman parhaan kaverin seikkailu (WSOY)
- Anders Jacobsson ja Sören Olsson: Bertin päiväkirja -sarja (Otava) Näitä minä itsekin olen lukenut lapsena!
- Angela Sommer-Bodenburg: Pikku Vampyyri -kirjasarja (Otava) Ai että, näitä minä rakastin lapsena!
- Elias Våhlund: Käsikirja supersankareille -sarja. (S & S)
- Annika Sandelin: Yokon yökirja (Teos)
Meillä 2.-luokkalainen innostui Lasse Maijan etsivätoimisto -kirjoista. Niissäkin on kuvia (olen huomannut että muutamatkin kuvat siivittävät lukemista). Harry Pottereista luin ensimmäisen (iki-ihanan kuvapainoksen) osin ääneen (iltasaduksi pätkiä), mutta tarina oli niin mukaansatempaava että lapsi luki sitä itsenäisesti eteenpäin ja sitten taas yhdessä jatkettiin siitä mihin hän oli päässyt. En siis välttelisi näitä paksumpiakaan opuksia, lopulta se on se juoni mikä tempaa mukaansa tai on tempaamatta. Se, että kirja etenee välillä aikuisen ääneen lukemana saattaa myös auttaa.
Lasse Maijoja ei ollakaan taidettu lukea ollenkaan, joku elokuva ollaan kyllä katsottu. Siellä-täällä olevat kuvat tosiaan helposti siivittävät lukuinnossa eteenpäin!
Mä niin samaistun näihin tunnelmiin, oman tyttären kanssa käynyt itkut ja kirjojen etsimiset ym läpi niin moneen kertaan. Niin uuvuttavaa välillä…
Tänä vuonna hän täyttää 15 vuotta ja ei tykkää lukea, mutta lukee sen mitä on ihan pakko. Sen sijaan hän skeittaa kavereiden kanssa, kalastaa, hyppii, pomppii ja elää vauhdikasta elämää, josta itse nauttii. Ja tätä olen opetellut myös ymmärtämään, hän voi olla oikein onnellinen myös ilman kirjoja.
Silti kannattaa yrittää, oman jaksamisen rajoissa.
Onnellinen voi olla myös ilman lukuharrastusta, tätä minäkin koitan opetella sisäistämään. Ja mitä kaikkea ihanaa muuta lapsi ehtiikään tehdä, kun ei istu nenä kiinni kirjassa koko ajan 😀
Mutta tosiaan, vaikka ei lukutoukkaa tulisikaan, lukutaito ja luetun ymmärtäminen ovat valtavan tärkeitä asioita, eikä niissä kehity kuin lukemalla ja lukemalla. Siksi koitan pitää pienen syttyneen lukukipinän hengissä <3
Tästä puuttui muuten kokonaan tietokirjat, jotka eivät nekään ole hassumpaa lukemista. Meillä yksi lapsista ei ole koskaan ollut kovin ahkera lukija, mutta kaikenlaiset tietokirjat jaksaa kiinnostaa aina.
Tämä on erinomainen pointti, jota itse en olisi tullut lapsen kohdalla ajatelluksi. En sittenkään, että puolisoni on aivan samaa mallia eli lukee paljon tietokirjallisuutta, perinteisempää ja uutta tarinallista mallia (englanninkielisenä suomenkielistä yleisempää 2000-luvun alusta alkaen). Voivat tosiaan vetää mukaansa jopa enemmän myös lasta, kun aihe ja kerrontapa kolahtavat!
Hyvä pointti tosiaan! Meilläkin toinen lastenhuoneen asukkaista hakeutuu helposti selailemaan (lasten) tietokirjoja.
Listan jatkoksi Paula Norosen Yökoulut, Barbara Cantinin Mortina-sarja sekä Salla Simukan Sisarla.
Ja pssst, se on Siri Kolu, ei Siiri 🙂
Ekat on todettu meilläkin kivoiksi, tosin aikuisten ääneenlukemina. Sisarla on uusi tuttavuus, kiitos vinkistä! Ja kiitos myös Kolun nimen oikomisesta, kävin muokkaamassa tekstiä 🙂
Meillä samanikäinen tyttö, jolla lukeminen myös jokseenkin takkuaa. Rakastaa kyllä kuunnella kirjoja ja meillä on aina lapsille luettu paljon.
Olen itse miettinyt, että onko osasyyllinen ”liian hyvä palvelu”, eli meillä on vanhemmat lukeneet Potterit ja monet muut huiput lapselle läpi. Kuuntelee myös paljon äänikirjoja, joihin ei lukemistaito vielä riitä. Monet helppolukuiset kirjat ovat lapsen mielestä tylsiä, joten lukuintoa on vaikea nostattaa.
Minulle ei lapsena vanhemmat ehtineet niin paljon lukea, mutta itse olin varsinainen lukutoukka ja olin jossain vaiheessa lukenut koko kirjastoauton tarjonnan läpi.
Tosin meidän lapsuudessa ei myöskään ollut niin paljon muita viihdykkeitä, kännykkää, tabletteja jne. Nykyään helppoa viihdykettä on tarjolla koko ajan taskussa.
Meillä myös vanhemman lapsen lukeminen lähti hitaasti käyntiin, mutta nyt lukee kyllä sujuvasti ja paljon. Kirja on ainoa viihdyke, jonka saa ottaa illalla sänkyyn, joten aina sillä on joku kirja kesken.
Ja lisäisin tuohon listaan Dunne kirjat, ovat todella helppolukuisia, mutta niissä käsitellään hienosti monia pikkukoululaisen elämään liittyviä vaikeitakin asioita. Ainoa helppolukuinen sarja, jota lukiessa on itsellenikin hiipinyt kyynel silmänurkkaan.
Samaa olen minäkin pohtinut, että josko ääneenlukeminen voikin tehdä myös hallaa, kun kirjat tulevat helpommallakin tavalla ”luetuksi”. Mutta toivottavasti ei 😀
Kiitos Dunne-kirjavinkistä, nämä ovat meille uusia!
Minulla on itselläni ollut vaikeuksia lukemisen sujuvoitumisessa ja sitä kautta ensimmäiset kouluvuodet olivat lukuläksyjen osalta tuskaisia. Niin tuskaisia että kun ekaluokan kesälomalla luin kirjaa ääneen äidilleni suklaapalkalla oppi neljä vuotta nuorempi pikkusisarus lukemaan minua sujuvammin ihan vaan siinä vieressä seurattuaan.
Siitä huolimatta olin myöhemmin lukutoukka ja luin ison osan lähirjaston kirjoista. Eivät nämä asiat poissulje välttämättä toisinaan kunhan tosiaan motivaatiota saa ylläpidettyä.
Joo, se lukemisen sujuvoituminen on se iso haaste varmasti monelle, muistan sen itsekin kouluajoilta, vaikka itselläni ei samaa ongelmaa ollutkaan. Että kun sen yli vain jaksaa rämpiä, mikä tarkoittaa lukemista lukemista ja lukemista, ihan hyvin se into saattaa löytyä myöhemminkin 🙂
Vanhoista kirjasarjoista tulee mieleeni itse lapsena hauskuuttaneet Pikku Nikke-kirjat, ranskalainen lastenkirjasarja. En ole katsahtanut sisältöön sitten ala-astevuosien, joten en tiedä miten 1960-luvun maailmankuva istuu edelleen.
Kiitos vinkistä! Omien vanhojen suosikkien lukeminen on tosiaan välillä hämmentävää, kun tajuaa, miten kammottavan pölyisiä ja esimerkiksi rasistisia jotkut kirjat ovat. Ja sitten toiset tarinat ovat kestäneet aikaa hyvin.
Olen miettinyt ihan samoja asioita.
Minulle luettiin valtavasti lapsena. Aina koulun jälkeen iltapäivällä yksi satu, illalla vielä toinen. Opin monia kirjoja ulkoa osaamatta vielä edes lukea.
Olen lukenut lapsilleni Harry Potterit ääneen, koko sarjan, Tohtori Proktorit ja monet sadut, Markus Majaluoman tuotantoa ja vaikka mitä. Eläydyn lukemiseen, jokaiselle hahmollekin on ihan oma tunnusäänensä, ja jos siitä lipsun, lukijakunta kyllä huomauttaa välittömästi 🙂
Tästä huolimatta kumpikaan heistä ei lue oma-aloitteisesti kirjoja. Heidän kiinnostuksenkohteensa ovat aivan muualla – peleissä, leikeissä, hassuttelussa. Lukeminen on jopa hitusen vastenmielistä ja aina kakkossijalla.
Olen miettinyt, olenko tehnyt jotakin väärin. Lastenhan kuuluisi tällä taustalla rakastaa lukemista!
Mutta he ovat todellakin aivan eri tyyppejä kuin minä. Olenhan minäkin kovin erilainen kuin vanhempani. Sitä paitsi itse luin ekan Harry Potterini vasta 13-vuotiaana, ja silloin se tuntui isolta saavutukselta. En minäkään lukenut paksuja teoksia kuin vasta yläkouluiässä, ja sanavarastoni oli silti laaja ikäisekseni koko ajan.
En lue aikuisena juurikaan kirjoja. Luen mieluummin blogeja (!), sanomalehtiä ja kuuntelen radion ajankohtaisohjelmia. Tietokirjat menevät romaanien ohi. Tykkään elämästäni, pärjään.
Silti – lohdutti että Sinullakin samat tuntemukset. Siitä huolimatta, että teillä on luettu paljon ja varmasti puhuttukin lapsille paljon. Siitä huolimatta, että kieli on Sinulle työkalu. Ja esikoisesi alkuvuoden lapsi.
Varmasti lastemme vahvuudet ovat jotain sellaista, mikä voi olla vielä sopivampi heidän tulevaisuudelleen ja elämälleen kuin meidän kuvittelemamme.
Ihanan lohdullinen viimeinen lause <3 Ja siihen myös vahvasti uskon.
On tosiaan hyvä tarjota erilaisia opuksia paljon tarjolle, itse harrastan myös tuota kirjastosta erilaisten kasojen kotiin tuomista ja onneksi niitä tutkaillaan aina kiinnostuneina. Ja kannattaa pitää taso riittävän matalalla, meillä esikoinen vasta kolmasluokkalaisena ryhtyi lukemaan pitkiä opuksia, Soturikissoja, ja nyt kuopus tokaluokalla eniten lukee juurikin lukupaloja, yökouluja ja muita lyhyitä kirjoja sarjiksien ja taskukirjojen ohessa, ja se on oikein hyvä. Saa siirtyä pidempiin romaaneihin sitten jos itseä nappaa, mutta tärkeää on pitää lukemista yllä jollain tavalla. Meillä luetaan paljon lehtiä ja se on musta myös vallan ok. Mukavaa kevättä sinne Herttoniemeen, terveiset Tapiolasta!
Muistin vielä myös mikä kirja viime keväänä avasi ekaluokkalaisen lukemisen lukkoja: mestarietsivä Peppunen! Lapset saavat kirjakaupassa käydessämme valita itselleen omat kirjat ja tämän lapsi nappasi mukaansa (ja minä onneksi pidin mölyt mahassani sen nimeen liittyen 🙂 ) Nyt sarjan kirjoja on hyllyssä jo viisi, joten joku tarina vaan uppoaa paremmin kuin muut. Kiva että teillä on maistunut Neropatin päiväkirjat, eiköhän vielä jokunen muukin!
Oi joo, ehdottosti lehdet ovat hyvää lukemista nekin. Mä olen aina rakastanut lehtiä, ja ala-astellaa mulle tuli ainakin Aku Ankka, Koululainen, Eläinten maailma, Lemmikki ja Hevoshullu. Ja yläasteella rrrrrakastin Sinä&Minän novelleja ja Demiä. Se, että opiskelin toimittajaksi on pitkälti lehtien ansiota – että lukuinto pysyi yllä (ja siinä samassa toimittajien tuottamat artikkelityypit tulivat tutuksi) ja koin juuri kirjoittavan journalistin työn itselleni ominpana.
Mestarietsivä Peppunen on ollut tykätty täälläkin! Ei tosin itse luettuna, vaan meidän aikuisten lukemana 🙂
Meillä kuopus ei innostunut lukemisesta ennen 4. luokkaa. Osasi kyllä lukea ihan hyvin, mutta ”kirjat on ihan tylsiä” vaikka ääneen luettuna kuuntelikin sujuvasti. Sitten vain yhtenä päivänä pyysi tuomaan kirjastosta Soturikissojen ekan osan ja sen jälkeen onkin lukenut niistä jo toistakymmentä osaa. En tiedä mikä naksahdus siinä tapahtui, mutta hyvä että tapahtui. Kaikkia mahdollisia kirjoja olin kyllä tyrkyttänyt, mutta nämä sitten olivat se juttu joka kolahti. En tiedä, mitä soturikissojen jälkeen tulee, mutta onneksi niitä on tosi monta, niin ei ihan hetkeen tarvitse miettiä sitä ongelmaa.
Joo, harvempi sitä ekaluokkalaisena vielä lukutoukaksi päätyy, saati mitään paksuja romaaneja lukee. Lukuinnostus voi syttyä vasta monta vuotta myöhemminkin. Soturikissat ovatkin kuulemma monen suosikki! Me ei olla sitä vielä iltasatupinoon otettu, ja ehkä pitääkin säästää se lapsille itselleen luettavaksi 🙂
Kirjastojen tarjoamat lukudiplomit voivat myös innostaa lukemiseen. Helmet-kirjastoilta löytyy, kuten monilta muiltakin Suomen kirjastoilta. Esim. Eepos-kirjastoilla on erinomaisia ja ovat erikoistuneet lasten lukutaidon edistämiseen. Kannattaa testailla, palkintona lapselle siis diplomi ja mukana kirjastoammattilaisten kirjavinkkejä!
Joo, me ollaan lapsen kanssa mietitty myös, että suunniteltaisiin ja tehtäisiin lukubingo. Ehkä semmoinen, jota molemmat voisivat pelata samaan aikaan, minä ja hän. En vain ole saanut aikaiseksi, vaikka lapsikin innostui. Joku diblomityylinen lappunen napattiin yhdellä kirjastoreissulla matkaan, mutta se taisi sitten jäädä jonkun hyllynkulmalle, kun kotona ei enää löytynyt. Mutta netistähän niitä pystyy tulostella!