Kaupallinen yhteistyö: Telia
Tällä viikolla molemmat lapseni lähtivät kouluun, molemmilla älypuhelimet repuissaan. En koe, että ekaluokkalaisella lapsella tarvitsisi vielä olla älypuhelinta, mutta en kokenut hyväksi ajatukseksi myöskään hankkia hänelle mitään välivaihevempelettä, jolla voisi vain soittaa. Nyt meillä on paremmin aikaa yhdessä tutustua internettiin ja opetella digitaitoja.
Digikasvatus ei kuitenkaan ole mitenkään helppoa. Ei, vaikka työympäristöni on internet ja olen aikoinaan valmistunut mediakasvattajaksi. Sain ensimmäisen kännykkäni yläasteella ja älypuhelimen ollessani jo aikuinen. Minulla ei ole lapsuudesta omaa kokemusta digikasvatuksesta, ja (digi)maailma muuttuu siihen tahtiin, että oppiminen ja opettaminen on oikeastaan vastavuoroista diginatiiveiksi syntyneiden lasten ja minun välilläni.
Digitaalinen vanhemmuuspakkaus
Olen lukenut paljon lasten digikasvatuksesta, mutta lähes aina päätynyt ärsyyntymään siitä lähtökohdasta, että internet esitetään pelkästään vaaroja ja riskejä täynnä olevana, jonain tästä maailmasta erillään olevana pahuudenytimenä. Kun eihän se niin ole! Lapsille internet solahtaa osaksi tätä maailmaa, ja on ihan yhtä lailla täynnä mahdollisuuksia, huolia, ystäviä, seikkailuja, vaaroja ja iloa kuin tämä fyysisesti ympärillämme tuntemamme maailma.
Ilahduinkin yhteistyökumppanini Telian yhdessä Pelastakaa lapset ry:n kanssa koostamasta digitaalisesta vanhemmuuspakkauksesta. Sivustolle koostetussa materiaalissa otetaan huomioon lasten oikeus seikkailla internetissä sekä opetella arjessa tarvittavia digitaitoja ja samalla annetaan vanhemmille eväitä olla lapselle turvaa tuova kanssakulkija myös siellä internetissä.
Digikasvatus kuin seksuaaliskasvatus
Ajattelen digitaitojen opettamisen olevan vähän kuin lapsen seksuaalikasvatus. Avoin puhe on avain onneen, eikä sitä puhetta kannata jättää aikaan, kun lapsi on ehtinyt kokeilla jo yhtä sun toista. Puhumalla aiheesta ei tehdä mörköä, vaan voi kertoa, miten ihana netin kautta avautuva maailma on, ja samalla opettaa tunnistamaan ja välttämään siellä piilevät vaarat ja riskit sekä piirtämään omat rajansa, joita muilla ei ole oikeus ylittää.
Olemmekin lasten kanssa jutelleet esimerkiksi siitä, miten itse nuorempana löysin netin kautta yhteisön, johon koin kuuluvani, ja miten moni elämässäni olevista ihmisistä on päätynyt läheiseksi internetin kautta tai vähintään myötävaikutuksella. Olen myös voinut rakentaa itselleni mieleisen ja perhe-elämän kanssa yhteen sujahtavan työn nettiin. Rakastan monia elämää helpottavia ja selkeyttäviä sovelluksia, ja sitä, miten mukanani kulkee koko ajan valtava määrä tietoa ja viihdettä; uutisia, kirjoja, musiikkia.
Ja sitten samassa lapset ovat konkreettisesti nähneet, miten se kaikki jatkuvasti mukanani kulkeva, työstä lähtien, välillä kuluttaa ja ahdistaa. On myös ollut valitettavan helppoa ihan oman kokemuksen kautta kertoa ja herätellä keskustelua siitä kaikesta mustan tahmeasta ryönästä, ilkeydestä, vaativuudesta, valheellisuudesta, hyökkäävyydestä ja kiusaamisesta, jota netissä tulee vastaan.
Vähemmän helppoa on ollut kertoa groomingista. Mutta siitäkin on puhuttu avoimesti, annettu lasten kysyä ja ihmetellä, vastattu rehellisesti. Lapsen omia rajoja internetissä voi muodostaa yhdessä hänen kanssaan aika lailla samoilla ajatuksilla kuin fyysisiäkin. Uikkarialue on lapsen omaa aluetta, ja jos sanat alkavat tuntua inhottavilta tai tungettavilta, silloin rajoja on ylitetty ja saa ja pitääkin ottaa etäisyyttä.
Hankalinta on ollut rikkoa lasten uskoa ihmisten hyvyyteen, ja laittaa sinne itämään tietoisuus siitä, että kaikki tai kukaan ei etenkään internetissä välttämättä aina ole siltä, miltä näyttää tai kuulostaa.
Digikasvatuksessakaan ei ole yhtä oikeaa tietä
Aikoinaan kun esikoinen sai oman älypuhelimen ja siihen liittymän, koin ahdistusta, kun minulla ei ollut selkää digitaalista kasvatusperiaatepatteristoa. Nyt kuopuksen ollessa samassa tilanteessa, koen tyyntä rauhallisuutta. Luulen ymmärtäväni sen, että kuten kasvatuksessa muutenkin, samat jipot eivät digikasvatuksessakaan todellakaan toimi samankaan perheen kaikkiin lapsiin.
Luotan, että hyvä siitä tulee, kun itse olen avoin. Silloin lapsikin on, ja tietää voivansa tukeutua minuun niin digimaailman iloissa kuin huolissa.
Meidän perheemme digisäännöt
Mutta jotain varsinaisia sääntöjä ja konkreettisia digitaitovalintojakin meillä kyllä on.
Lapsilla on puhelimissaan ja tileillään kunnon salasanat. Vaikka niiden kanssa on tulla sekopäiseksi välillä yksi jos toinenkin. Nyt uusia numerollisia salasanoja luodessa keksittiin lapsen kanssa yhdessä tarina, jonka osaksi numerokoodit upposivat. Parissa päivässä tarinan sai jättää pois, kun koodi oli jäänyt mieleen ilmankin.
Meillä on lasten puhelimissa kokoa ajan seuranta päällä, eli näemme missä he (tai ainakin heidän puhelimensa) ovat. Lapset ovat tästä tietenkin tietoisia, eikä heillä ole ollut mitään sitä vastaan. Tämä varmasti muuttuu lasten kasvaessa ja tilannetta mietitään yhdessä ja päivitetään sitä mukaa. Mutta nyt kaikki kokevat olonsa turvallisemmaksi, kun me vanhemmat tiedämme, että voimme tsekata, missä perheenjäsenemme painelevat.
Ruutuaikarajoitukset pitävät puolestani jöötä hiljentäen illat ennen nukkumaan menemistä (tilannekohtaisesti etenkin äänikirjasovellukseen voi pyytää lisäaikaa). Mutta mitään varsinaisia peliaikoja tai muuta ei olla sovittu. En ole siihen ainakaan vielä kokenut tarvetta, vaikka toisaalta aika usein komennan puhelimet pois käsistä kotioloissa. Vielä kuitenkin tulee niitä täysin puhelimittomia päiviä ihan itsekseen, joten selkeämmille säännöille ruutuajan suhteen ei ole ollut tarvetta.
Olen laittanut myös päälle jonkun ”haitallista sisältöä torjuvan” -namiskan lasten puhelimiin, mutta en totta puhuen ollenkaan tiedä, miten se toimii. Toiveenani olisi, että esimerkiksi pornosivustot jäisivät avautumatta, mutta tiedä sitten. Pornoon liittyvistä kuvista ja sivustoistakin on lasten kanssa toki puhuttu, ja jos minäkin analogialapsena olen ensimmäiset pornoni nähnyt alakouluikäisenä, tuskin diginatiivien uteliaisuuden tiellä mitkään namiskat ovat. Tämän takia kuitenkin mietityttää myös se, että olen aika höveli lasten YouTuben kulutuksen kanssa.
Sovittuihin digisääntöihin menee sekin, että meillä lapset eivät saa ladattua puhelimiinsa sovelluksia ilman minun hyväksyntääni. Eivät ilmaisia eivätkä maksullisia.
Somesovelluksista vääntämistä
Vaikka ”kaikilla muilla on” Instagram, TikTok, Snapchat ja kaikki muut sadat somesovellukset, meidän lapsillamme ei. Somesovellusten perään kysely väheni, kun tajusin, että oikeastaan somealustat itsessään eivät niinkään kiinnosta, vaan niissä olevat filtterit. Niinpä etsittiin yhdessä muutamat kivat filtterisovellukset, joiden kanssa lapset leikkivät videoiden ja kuvien kanssa.
WhatsAppin kanssa olemme kuitenkin tehneet poikkeuksen, ja se molemmilta lapsilta löytyy. (Kyllä, olen tietoinen sovelluksen ikärajoista.) WhatAppin erilaisten ryhmien (perhe, isovanhemmat, ystävät, harrastusporukat yms.) keskustelut ovat näppäriä, ja lapsien kannalta sieltä löytyy myös ihanuus: omatila. Sinne voi päivittää kuvia, videoita, meemejä ja mitä milloinkin, ja ne säilyvät siellä yhteystiedoissa olevien ihmisten nähtävillä vuorokauden. Kukaan muu yhteystiedoissani ei omatilaa päivitä kuin lapseni ja lasteni kaverit, ja tuo väylä onkin tajunnanräjäyttävä ja sähäkässä visuaalisuudessaan välillä silmät kipunoimaan saava matka alakoululaisten maailmaan.
Suosittelen siis vaihtamaan yhteystietoja myös lasten kavereiden kanssa – ihan jo siksi, että heidät ja sitä kautta ehkä omankin lapsen saa myös tarvittaessa puhelimen päähän – mutta myös päästäkseen nauttimaan heidän tuottamastaan omatila-sisällöstä.
Lapsella saa olla salaisuuksia puhelimessaan
Tiedän, että monissa perheissä on sovittu, että aikuiset saavat lukea (alaukouluikäisen) lapsen viestiketjuja ja esimerkiksi tutkia hänen selainhistoriaansa. Itse en kuitenkaan ole kokenut sitä hyväksi ajatukseksi.
Latasin kyllä muutamia vuosia sitten jonkun aika kalliinkin sovelluksen, jotta voisin paremmin blokata niitä niin sanottuja haitallisia sisältöjä lapselta ja hallita kokonaisuutta yhden sovelluksen kautta. Sovellukseen kuului kuitenkin joka päivä tuleva tarkka raportti jokaisesta lapsen käyttämästä sovelluksesta aikoineen, jokaisesta vieraillusta internetsivusta, jokaisesta puhelusta ja lisäksi identtinen kopio lapsen käymistä viesti- WhatsApp-keskusteluista.
Se tuntui iljettävältä ja väärältä, vaikka lapsi olikin tästä kaikesta tietoinen. En menisi lukemaan hänen päiväkirjaansakaan, ja koen, että hänen ja hänen ystäviensä väliset keskustelut ja niissä mahdollisesti olevat salaisuudet eivät ole minun asiani, vaan lapsella on oikeus pitää salaisuutensa ja mahdollisuutensa salaisuuksiin ystävien kanssa myös netin välityksellä.
Niinpä poistin tuon sovelluksen sekä omasta että lapsen puhelimesta parin päivän kuluttua.
Tässä vuosien varrella on kuitenkin ollut muutamia keissejä, joita olemme yhdessä lapsen kanssa selvitelleet vanhoista viesteistä. Näissä kaikissa tapauksissa lapsi on itse selkeästi tahtonut viestejä näyttää saadakseen asioiden selvittämiseen apua meiltä vanhemmilta, minkä olen ikävien tilanteidenkin keskellä kokenut onnistumiseksi.
Se, että lapsi kertoo mokailuistaan ja huolistaan on iso luottamuksenosoitus. Vaikka monessa asiassa olen äitinä täysi tumpelo, luulen onnistuneeni siinä, että lapset tietävät voivansa kertoa asiat rehellisesti myös silloin, kun on sattunut jotain ikävää. Valehtelu saa kiukustumaan, mutta rehellisyyttä kunnioitan. Toivon, että lasten kasvaessakin kykenisin säilyttämään lasten luottamuksen siinä, että mokista ja huolista voi aina kertoa. Silloin voidaan yhdessä ratkaista asia, eikä tarvitse jäädä yksin.
”Mitäs tänään netissä?”
Jos pienempien lasten kanssa koin epämääräistä huonoa omaatuntoa siitä, että en oikein jaksa kiinnostua leikkimisestä, isompien lasten kanssa saman inhan fiiliksen tuo se, että en oikein jaksa kiinnostua lasten lempparipuhelinpeleistä, filtteri-innostuksesta tai höpsöistä ja lapsille niin tärkeistä meemeistä.
Pitäisi useammin istua lasten viereen sohvalle ja katsoa, kysyä ja kiinnostua. Lapset kyllä haluavat näyttää, he palavat halusta näyttää, tiedän sen. Haluaisin heidän tietävän, että olen kiinnostunut heidän tekemisistään myös netissä, vaikka pelit saavat haukottelemaan ja hassut videot katseen harhailemaan.
Telian digitaalista vanhemmuuspakkauksesta bongasin kuitenkin idean, jolla saisin lasten elämän netteineen mukaan ihan päivittäisen keskusteluun. Minulla on tapana päivällispöydässä kysyä ”mitäs tänään koulussa”, mutta tästä eteenpäin koitan lisätä mukaan myös ”mitäs tänään netissä” -keskustelunavauksen.
Me hankittiin se väliaikaisväline. Xplora-kello, josta pystyy soittelemaan niihin numeroihin mitä sinne tallennetaan ja vain niistä numeroista pystyy soittamaan kelloon. Ääniviestit ja kuvien lähetys onnistuvat jos vastaanottaja lataa laitteen sovelluksen puhelimeensa.
Minä en näe tarpeelliseksi hankkia meidän ekaluokkalaiselle vielä älypuhelinta. Kotona lapsilla on kuitenkin tabletti käytössä ja vanhempien koneilla saa välillä pelata. Esikoinen myös odottaa, että kunhan oppii lukemaan ja kirjoittamaan tarpeeksi hyvin niin tehdään hänelle tunnukset eräälle foorumille, missä on aika tiukat käyttäytymissäännöt ja tosi hyvä valvonta (lähinnä koskee viestien kielenkäyttöä sekä yleistä asiallisuutta. Että asiat riitelee, ei ihmiset ja jos alkaa mennä henkilökohtaisuuksiin niin siihen puututaan heti) ja jolla itseasiassa molemmat vanhemmat ovat myös. Käydään paljon kyseisen foorumin ihmisten kanssa viikonlopputapaamisissa ja lapsetkin mukana niin helpottuu ilmoittautuminen niihinkin ja lisäksi lapsi pääsee halutessaan vähän seikkailemaan foorumin maailmaan.
Uskon, että meillä saadaan digikasvatus kyllä käynnistettyä kotioloissa ilman, että lapsella on vielä tässä vaiheessa nettiä omassa puhelimessa. Alustavasti on puhuttu, että ehkä sitten kolmannelle luokalle, mutta katsotaan myös miten lapsi alkaa kaivata puhelinta. Jos ei kaipaa tuota kelloa kummempaa niin menköön sillä, mutta jos alkaa kysellä puhelimen perään niin tuota ajankohtaa ollaan ajateltu.
Xplora-kellon olen usean muunkin kuullut hankkineen. Me vähän mietittiin sitä kuopuksen ollessa nuorempi – olisi antanut enemmän liikkumavapautta hänelle ja varmuutta meille vanhemmille – mutta päätettiin sitten pärjätä ilman laitteita tähän asti.
Mahtavaa, että teillä on foorumi, joka yhdistää koko perhettä!
Meillä myös vanhempi lapsi sai ensin Nokian peruskapulan ekaluokan jouluna ja älypuhelimen sitten 3. luokan keväällä. Osoittautui loistavaksi ratkaisuksi. Nyt kuopus on meni ekalle ja samoilla linjoilla mennään. Aika nopeasti kävi selväksi, että 1. luokan syksyllä ei tarvita omia puhelimia, sillä sillä lapsen koulu on lähellä ja hänet haettiin aina iltapäiväkerhosta. Jossain vaiheessa kuitenkin alkoi tuntua, että jokin puhelin olisi hyvä siihen, että mikäli lapsi on lyhyitä aikoja kotosalla yksin, niin hän voi tarvittaessa soittaa vanhemmille, isovanhemmille tai kavereille. Mitään kiusaamista tai muutakaan tästä ei ole koskaan seurannut. Opettaja myös antoi vanhemmille kiitosta. Hän kertoi, että puhelimet tuottavat paljon lisätyötä luokassa. Ei niinkään, että niitä salaa käytettäisiin, mutta tuppaavat häviämään, akut loppumaan jne. ja sitten niitä etsitään. Toki varmasti teillä puhelimet säilyvät mainiosti tallessa.
3. luokkalainen on osannut sitten jo ihan tosi hienosti käytää puhelintaan ja osaa hyödyntää sen mahdollisuuksiakin esim. tiedon etsimiseen, musiikin/äänikirjojen kuuntelemiseen ja yhdessä toisten kanssa pelaamiseen. Toki kaikki rajoitukset jne on edelleen eikä mitään voi latailla ilman vanhempien suostumusta. Hänelläkään ei ole vielä ole Tiktokeja eikä Instagrameja, vaikka monella kaverilla jo on. Ollaan kerrottu avoimesti ja lapsen ikätasoisesti, että miksi niitä ei vielä saa asentaa, eikä siitä sen kummempaa riitaa ole tullut, vaikka lapsi noin muuten melko pippurinen onkin. Sen sijaan Whatsapp on täälläkin ja Spotify, vaikka siinäkin on kyllä ikäraja.
Vaikka lapsilla ei ole älypuhelinta heti ekalta lähtien, niin saavat he toki pelata/katsoa ohjelmia/kuunnella äänikirjoja/pädillä ja vanhempien kännykällä. Pädi on lähinnä lasten käytössä ja siinä on kaikki estot ja rensselit ja lapsille omat profiilit. Siten digitaitoja on voinut treenata ikätason mukaisest aikuisen kanssa kotosalla. Iltapäiväkerhon pelipäivinä on sitten voinut ottaa pädin mukaan.
Ymmärrän hyvin, että vanhemmat päätyvät hankkimaan älypuhelimen ekaluokkalaiselle. Monilla on jo kotona jokin ylimääräinen luurikin. Monet asiat puoltavat varmasti sitäkin, ja toisaalta vanhemmille on paljon erilaisia mahdollisuuksia pitää huolta siitä, että lapsen elo älylaitteiden kanssa on turvallista. Haluaisin kuitenkin vähän kritisoida sitä yleistä normia, jossa kännykät ostetaan lähes automaationa kouluun meneville. 6-7 -vuotiaiden aivot ovat vielä niin kehittyvät raakileet, että varmasti paljon kapasiteettia menee uuden rutiinin (kuten koulun) opetteluun.
Ja jos nyt tuli kuva, että tulin tänne jeesustelemaan, niin ei todellakaan. Kyllä täällä riidellään, kun kännykät tai pädi kerätään pois tai mangutaan niiden perään, jos on jokin luppoaika. Lähinnä halusin kompata aiempaa kommentoijaa ja tuoda senkin puolen esiin, että vaikka vanhemmat usein ajattelevat, että ”pitäähän se nyt olla”, niin lapset välttämättä eivät. Tosiaan minkäänlaista kavereiden nälvimistä tms. ei ole ollut, eikä koulussa niitä ei ole tarvittu.
Kiitos monipuolisia ajatuksia antavasta kommentista!
Itse en ole tuota nälvimistä edes tullut ajatelleeksi, toivottavasti moista ei joudu kukaan kokemaan, puhelimen / puhelimittomuuden takia tai muutenkaan.
Puhelinta ei tosiaan koulua varten ekaluokkalainen tarvitse, meillä syyt sen hankkimiselle olivat muualla, vaikka toki itsenäistymisen kasvu koulun myötä on yksi niistä. Olen myös sillä tavalla niuho, että en mielellään anna lasten tehdä puhelimellani / koneellani mitään ainakaan ilman minua. Ne ovat työvälineitäni ja täynnä sovelluksia / tietoja / dokumentteja / kuvia, joita en tahdo lasten vahingossa näpelöivän. Puhelimestani ei esim. löydä pelin peliä 😀 Mutta äänikirjaa sen kautta lapset ovat kuunnelleet; silloin puhelin kun ei ole lapsilla käytössä muuta kuin kaiuttimena. Nyt tosin sekin jäänee pois, kun lapsilla on omat puhelimensa äänikirjojakin varten. Televisiota meillä ei ole, joten sarjat pyörivät älylaitteiden kautta nekin.
Ja voi kyllä, puhelinajoista täälläkin väännetään, vaikka en olekaan kokenut ainakaan vielä aiheelliseksi tehdä mitään tiukkoja puhelinaikoja. Paitsi itselleni voisin miettiä, lähtenyt näin arjen myötä taas vähän lapasesta ruutuajat.