Uaaaaaaaaa”, puuhun istumaan kiivennyt lapsi kajautti ennen kuin ehdin toppuutella. ”Nyt on vain sellainen olo, että piti päästää keväthuuto”, lapsi perusteli Ronja Ryövärintytär -kirjaan viitaten. Kirjassa riemu alkavasta keväästä pitkän talven jälkeen kertyy Ronjan sisälle sellaiseksi kuplinnaksi, että se on päästettävä ulos keväthuudolla. Sellaisella karjuvalla kiekaisulla, joka saa koko metsän raikumaan.

Ja ymmärränhän minä. Vaikka lumi teki kuluneesta talvesta ihanan ja lempeän, silti tämä aika keväästä on jotenkin tuntunut erityisen sykähdyttävältä. Kroppani on kuin antautuneena kevään hierottavaksi: jokainen lämmin tuulenvire ja ihoa paijaava auringonsäde on tuntunut aukaisevan kokoon kipristynyttä kehoani kohti tulevaa.

Kyllä minäkin olisin kiljunut kevätilosta tuolla retkellä, jos vain suinkin olisin kehdannut.

Pyöräilimme naapurin ystävien kanssa muutama viikko sitten retkelle Killingholmaan. Se on noin kolmen hehtaarin kokoinen ja kaupungin omistama saari Laajasalossa. Sinne pääsee pikkuista siltaa pitkin Tullisaaresta, jossa olemme viettäneet aikaa oopperadiiva Aino Actén huvilan liepeillä. Mutta itse en muista käyneeni Killingholmassa koskaan aikaisemmin.

Tämän takia rakastan Helsinkiä niin kovin – ihan läheltäkin löytyy yhä edelleen retkipaikkoja, joissa en ole koskaan käynyt!

On suoranainen ihme ja onni, että saari on rakentamaton. Saarta kiertää maisemapolku, jossa Kirkko ja Kaupunki -lehden artikkelin mukaan Aino Actélla oli tapana kuljeskella. Samainen juttu antoi historian saaresta löytämällemme kivijalalle ja portaikolle; Acten äiti Emmy on asunut saarella. Tuon huvilan lisäksi saarella on ollut myös toinen huvila. Myös lähempää rantaa löytyi yksi uudemmalta vaikuttava rakennuksen kivijalka, mutta sitäkin luonto on jo alkanut ottaa haltuun.

Saaren keskellä on lehtometsämäistä aluetta, ja voin kuvitella tammipuiden alustan kukkivan herkän kauniissa kielomeressä myöhemmin keväällä. Lähempänä rantaa havupuut nousevat korkeuksiin, ja kaatuneet puut on jätetty lahoamaan hyönteisten, toukkien ja muiden öttiäisten kodeiksi. Aurinkoisella olevalla kalliolla kekomuurahaispesässä oli jo herätty häärimään.

Saarella on myös pari pientä ja suloista rantakallioiden keskelle muokkaantunutta (tehtyä?) hiekkarantaa. Naapuri tosin osasi kertoa, että niillä on ainakin ennen ollut niin paljon rikkinäistä lasia, että etenkään lasten kanssa uimaan ei uskalla. Silti varovaisesti aloin haaveilla kesäisestä suotuveneretkestä Killingholmaan. Se olisi Kivinokasta juuri sopivan kevyt matka soudettavaksi; matkalla mieli ehtisi lipua reissutunnelmaan, mutta illaksi ehtisi hoputta takaisin.

Jotkut kuulemma uivatkin vastapäiseltä Tuorinniemen uimarannalta Killingholmaan. Oli hauskaa katsella tuttua rantaa ja avantouitipaikkaa eri kulmasta kuin yleensä.

Eväsretken appeet me levitimme kalliolle. Vaikka meri oli vielä jäässä ja taivaanrannassa mylvivät jo seuraavan päivän myrskyisät säät, aurinko oli lämmittänyt kallion lämpimäksi. Kuumalle kaakaolle ei ollut niin suurta menekkiä kuin yleensä, ja kun tuuli ei osunut, teki mieli riisua takkia pois.

Aika alkoi venyä kuin vaahtokarkki auringossa. Miten valtavasti olen kaivanut tällaisia hetkiä: löysän rentoja hetkiä ihmisten kanssa, vailla päämäärää, kiirettä tai kylmyyttä. Ihan kuin minunkin sisälleni talven aikana huomaamatta jäätynyt routa olisi alkanut sulaa.

Jaa: