Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.
Meillä lapset eivät saa rahaa kotitöiden tekemisestä. Eivätkä he muutenkaan saa viikkorahaa. Kun tänään aamuilla juttelin lasten kanssa, mistä olen kirjoittamassa tänään ja kysyin heidän ajatuksiaan, yhteinen mielipide oli; epäreilua. Ja onhan se tullut selväksi tässä monet kerrat, että lasten mielestä tämä periaate on ihan typerä, koska kaikki muut.
Tiedän kyllä, että oikeasti kaikki muut lapset eivät saa rahaa kotitöistä tai edes sitä viikkorahaa – kaikilla vanhemmilla ei ole mahdollisuuksia miettiä sellaisia – mutta tokihan tätä päätöstä ja sen mielekkyyttä sekä järkevyyttä on tullut mietittyä. Todennäköisesti sen kanssa tullaan myös ajan myötä tekemään muutoksia, mutta nyt on näin.
En nimittäin pidä ajatuksesta, että kotitöihin osallistuminen on sidottuna rahaan. Lapsiltamme ei edes odoteta ihan hurjaa panosta kotitöihin, mikä on sitten toinen tarinansa ja liittyy siihen, että minun pitäisi oppia sietämään enemmän säätöä ja sotkua, mitä opetellessa tulee. Koska eihän sitä opi, jos ei harjoittele, kokeile ja epäonnistu.
Tällä hetkellä lasten päivittäisiin kotiaskareisiin kuuluu omien sänkyjen petaaminen aamuisin sekä huoneen siivous iltaisin. Ensimmäinen sujuu mutinatta, toisen kanssa homma toimii joskus kuin unelma ja toisinaan hermoromahdellaan huoneen sotkujen ääressä koko sakki. Lisäksi he viikkaavat puhtaat vaatteensa kaappiin, kun minä tai puoliso olemme ensin hoitaneet pyykkäyksen.
Näiden päivittäisten hommien lisäksi he auttavat kattamaan pöytää, käyvät viemässä roskia, ja tyhjentävät sekä täyttävät tiskikonetta. Lakanapyykkien viikkauksessa he ovat apuna, samaten kuin kesällä pyykkejä ulos narulle ripustaessa. Oman huoneen imurointi luonnistuu jo ainakin keskeltä huonetta, ja pölyjen pyyhkiminen ei enää aiheuta puupinnoille kosteusvaurioita. Palautuspullojen kauppaan vieminen tekee siinä mielessä poikkeuksen, että viejä saa pitää panttirahat.
Haluan pitää kotityöt asioina, joihin jokaisen perheessämme on osallistuttava, ihan tavallisena osana arkea ja elämää.
Tosin tätä ajatusta vastaan sotii se, että jollain epätoivon hetkellä menin lupaamaan lukuläksyjä tekevälle koululaiselle, että hän saa euron jokaisesta luetusta kirjasta. En todellakaan tahtoisi, että kirjojen lukemisenkaan motiivi olisi siitä saatu raha. Olenkin tässä miettinyt, jos tämän asian keskustelisi ja kääntäisi niin, että jonkun tietyn kirjamäärän täyttyessä tehtäisiin yhdessä jotain kivaa; mentäisiin kahvilaan tai leffaan (sitten kun taas voi, huoh). Rahahan siihenkin toki on kytkeytyneenä, mutta ei yhtä suorasti.
Lapsemme eivät myöskään saa viikkorahaa. Säästämme heille molemmille kuukausittain, mutta niihin rahoihin heillä ei ole käyttöoikeutta vielä vuosiin. Niin sanottua taskurahaa he kyllä saavat tarvittaessa ja niin sovittaessa. Kaikki tarpeellinen ja myös turha (ja niin ihana) menevät nekin meidän vanhempien pussista. Rahankäyttöä olemme koittaneet harjoitella esimerkiksi joskus kirppareilla, kun olen luvannut, että heillä on molemmilla käytössään joku tietty summa rahaa. Samaten ravintolapäivät ja pihakirppikset ovat olleet omiaan antamaan pientä yrittäjyyskasvatusta (kaikki kassaan kilahtava ei olekaan suoraa tuloa, vaan siitä pitää vähentää kulut, jaiks!).
Juuri rahan arvon ja sen käytön harjoittelun takia olen miettinyt viikkorahaa, sitten joskus. Sitten kun rahaan voisi sisällyttää ainakin osan hankinnoista, jotka me vanhemmat nyt maksamme: leffaliput ja muut sisäänpääsyliput, kahvilakaakot, mahdolliset kosmetiikat ja ehkä vaatteetkin. Että tulisi ymmärrystä siitä, että aina ei ole varaa. Että jos törsää kaikki käyttövarat heti alkukuusta, ei loppukuussa ole rahaa käytettäväksi. Ja että jos säästää pitkään, voi ehkä hankkia jotain arvokkaampaa, kuten kaiuttimen, josta lastenhuoneessamme nyt haaveillaan.
Itselleni viikkoraha on kuitenkin vieras asia, sillä kuten puolisonikaan, minäkään en ole itse sellaista koskaan saanut. Tavallaan. En saanut rahaa kotitöistä, mutta toisaalta nurmikonleikkuusta – joka on kotityö sekin – sain tuntiperusteisesti palkkaa. Vieressä asuvien isovanhempien pienemmän nurmikkoalan leikkuu oli paljon rahakkaampaa: siitä sai joka kerta 20 markkaa. Yhden kesän nurmikonleikkuurahoilla ostin stereot, jossa oli kolmen cd:n vaihtaja. Vieläkin muistan, miten isolta jutulta tuntui voida mennä Vaasan Anttilaan ja ostaa laite itse tienatuilla rahoilla.
Monialayrittäjillä oli myös aina jotain pikkupuhdetta tarjolla, josta sain tuntimäärän mukaisesti rahaa: porkkanamaan kastelua, karkkikaupan lattioiden imuroimista, tillipenkin kitkemistä, pizzalaatikoiden taittelua, mansikoiden myynnissä avustamista markkinoilla, kahvilan tarjottimien pesua ja herneiden poimimista. Ja kun ikää oli tarvittava määrä, siirryin virallisesti vanhempieni palkkalistoille, kunnes pian sain töitä lukio-opintojen oheen myös perheyritysten ulkopuolelta – mistä oli varmasti kiittäminen perhelahjana tullutta työkokemusta.
Joku sekasotku omista kokemuksista ja tämän hetken mahdollisuuksista olisi toiveissa toteuttaa omienkin lasteni kanssa: kotityöt kuuluvat jokaiselle, mutta isommista hommista on mahdollista sovittaessa saada korvausta. Vanhemmiten viikko- tai kuukausiraha ehkä opettaisi jotain rahanarvosta, sen käytöstä ja säästämisestä, jota kyllä koitamme pitää jo nyt arjen puheissa läsnä.
Ja sitten toisaalta. Minut on kasvatettu tekemään aivan hitokseen töitä, mistä olen suuresti kiitollinen. Mutta samalla sillä on varmasti tekemistä sen kanssa, että asetan yhä kaikkien uupumuspohjakuoppien jälkeenkin itselleni kohtuuttomia vaatimuksia ja olen joutunut tekemään valtavasti henkistä duunia kyetäkseni arvottamaan itseäni ja muita ennen kaikkea muiden asioiden kuin työn kautta.
Tahtoisinkin pitää lasteni talouskasvatuksessa läsnä ajatuksen siitä, että vaikka rahaa tarvitaan ja se tuo turvaa ja varmuutta, elämän arvoa ei voi mitata rahassa, eikä ihmisen arvoa sen mukaan, miten tolkuttomasti hän tekee töitä.
Meillä maksetaan viikko/kuukausi rahaa. Ne rahat saa aina, riippumatta siitä mitä on tehnyt. Kotitöissä jokaisella on vastuunsa, mutta niistä ei makseta, myöskään koe tuloksista ei makseta, mutta vuoden lopussa saa pienen lahjan (joskus isomman) hyvästä panostuksesta. Sen lisäksi lapset tekevät ns. hyväntekeväisyyttä. Talvella kaikki kolme luovat yhdessä 90+ naapurin pihan, ,kesällä auttavat kitkemisessä jne. ilman palkkaa. Esikoinen, nyt 14 etsii parhaillaan kesätöitä itselleen, täyttää kesällä 15 ja on säästänyt lähes 1,5v rahaa että pystyy maksamaan oman mopo kortin. Mopon me ostamme, mutta ilman korttia sillä ei ajeta. Viikko rahasta maksetaan myös bensat ym ja puolet vakuutuksista pitää pystyä maksamaan jos haluaa käyttöoikeuden mopoon. Näiden asioiden lisäksi, esikoinen on tulevana kesänä tulee tekemään vapaaehtoistyötä lasten parissa ja on hakenut myös muihin vapaaehtoisjuttuihin.
Yritämme opettaa että palkallinen työ on tärkeää, koska sen avulla pystyy ostamaan asioita mitä haluaa, mutta vapaaehtoisena toimiminen on tärkeää ja halu auttaa muita ihmisiä/eläimiä on tärkeää.
Kiitos teidän perheen ratkaisun jakamisesta! Kuulostaa just sellaiselta, mikä voisi olla meilläkin kuviona lasten ollessa vanhempia.
Todella hyvä lisä omiin pohdintoihini tuo hyväntekeväisyys! Se toki on mukana arjessamme ihan vaikka hyväntekeväisyysjärjestöjen maksuina (näistä tosin lapsille näkyy selvästi vain kummilapsemme). Taloyhtiössä tehdään myös jonkin verran sellaista yhteistä hyvää; siivotaan ja järjestellään yhteisiä tiloja, kastellaan yhteisiä kukkapenkkejä jne. Mutta mahtava konkreettinen tapa auttaa tuo lumenluominen ja kitkemisessä auttaminen iäkkään naapurin pihassa!
Kävin vuosia sitten, kuopuksen ollessa vauva, SPR:n ystäväkurssin. Tarkoitukseni oli, että olisin voinut yhdessä lasten kanssa käydä kylässä yksinäisyyttä kokevan vanhuksen luona ja autella muutenkin siinä samalla. Silloin tilanne lopulta meni jäihin, kun tajusin, että lopulta me itse olimme enemmän ulkopuolisen avun tarpeessa. Mutta nyt kun elo on tasaantunut ja omat voimavarat paremmat, tätä asiaa voisi herätellä uudestaan.
Minulla on kaksi erilaista lasta rahan käytön suhteen. Harkitseva esikoinen tajusi ekaluokalla matikan kautta rahan arvon ja hänestä tuli heti säästäväinen. Lapsemme ovat saaneet isoisovanhemmilta aina lahjaksi rahaa synttäreinä, joten tämän arvon ymmärtäminen on ollut tärkeääkin.
Kuopus taas oli pienenä kapitalistin unelma. Olisi laittanut omat ja vanhempien ja varmaan esikoisenkin rahat haisemaan heti kaikkien mielitekojen ekasta impulssista. Kahden päivän kesälomareissulta olisi halunnut ostaa kaiken näkemänsä kiinnostavan asian ja täysin unohti, että oli päivä tai tunti sitten saanut tavaran, joka oli ollut ihan must hetki sitten. Koin, että lapset ovat ihan eri asemassa halujensa suhteen, joten otimme viikkorahan käyttöön. En vain jaksanut väitellä kuopuksen kanssa koko ajan. Viikkorahan kautta rahan arvo, säästäminen ja kateus isosisaruksen rahavaroja suhteen opetti kuopuksenkin jo ala-asteikäisenä tunnistamaan ostamisen tarpeen ja taistelemaan pikkuimpulsseja vastaan, jotta voi säästetyillä rahoilla ostaa sittenkin jotain tärkeämpää. Ja viimeisin tosi iso omilla rahoilla tehty hankinta nyt teininä onkin ollut tietokone, joka on kalliimpi kuin minun koneeni. Tämä vaati n puolentoista vuoden säästämisen eli kahdet synttärit ja yhden joulun (pyysi lahjaksi rahaa) sekä viikkorahat ja muutamat pikkutyökeikat esim kesällä kävi leikkaamassa kaverini nurmikkoa. Silti ei kokenut säästämisen aikana jääneensä paitsi asioista, vaikka jotain pientä ostikin.
En ole lapsilleni opettanut sijoittamista, enkä myöskään säästänyt heidän puolestaan. Esikoinen täyttää kohta 18v ja hän saa minulta lahjaksi sijoittamiskokeilun. Normaalin kuukausirahansa lisäksi saa joka kuun tietty päivä tililleen 50e rahaa x12kk. Tämän laittaa joka kuukausi rahastoon. Voi vielä kotona asuessa harjoitella tätä. Puhuimme jo tästä ja esikoinen on tästä ajatuksesta innostunut.
Viikko/kuukausirahat eivät ole meillä sidottu kotitöihin eikä käytökseen eikä koulumenestykseen. Jos olisi ollut tarve lasten esim maksaa jokin töppäily, se olisi tehty kuten yhteiskunnassamme on tapana. Eli oltaisiin mietitty maksusuunnitelma, eli miten ja milloin ja mistä rahoista. Jos on ollut riitoja, niitä ei ole sotkettu rahaan. Jos meiltä vanhemmilta olisi tippunut tulotaso radikaalisti, silloin viikko/kuukausirahan määrä olisi toki uudelleen mietitty.
Koska esikoinen on ollut hyvin pihi oman rahan käytön suhteen, joskus olen hänet ”palkannut” ylimääräisiin hommiin enemmin ostamalla vaikka leffaliput. Ne ovat leffahullua motivoineet enemmän kuin raha, koska rahaa hänellä on nykyisin aina.
Ja olemme siis aina ostaneet lapsillemme kaikki perusjutut: ruoka, vaatteet (minulla on vaatteisiin kipuraja, jos vaatteet menevät sen yli ovat lapset ehkä laittaneet omistaan), harrastukset ja niihin välineet, lukiokirjat ym. Mutta emme enää maksa esikoisen kaikkia extroja kuten kaverin kanssa joutuja erikoiskahveja tms. Esikoinen halusi todella kalliit talvikengät, maksoin niistä sen, mitä olisin raaskinut kenkiin laittaa ja lapsi laittoi loput omistaan ja oli tyytyväinen.
Kiitos hurjasti teidän perheen kokemuksen jakamisesta! Etenkin vanhempien lasten vanhemmilta on tosi mielenkiintoista kuulla ratkaisuista ja siitä, miten mikäkin on toiminut.
Tuo sijoittamiskokeilu lahjaksi aikuisuutta kolkuttelevalle teinille on mielestäni mainio!
Kaikki, mitä olen lukenut psykologiaa liipaten, toteaa yksiselitteisesti, että palkitseminen on tehokas tapa tuhota ns. sisäsyntyinen, aito motivaatio.
Meilläkään ei makseta kotitöistä – paitsi vessan pesusta, jota inhoan, joten se sopii luovutettavaksi tuhlaavaiselle teinille 🙂
Viikkorahat menevät automaattisesti lasten tileille. Oikeasti tätä kaipaa vain teini, joka hengailee jo kavereiden kanssa. Tasapuolisuuden vuoksi rahaa menee silti nuoremmillekin, toki ikään suhteutettuna (alakoulussa 5e, yläkoulussa 7, lukiolaiselle tulee 50e/kk). Viikkorahalla pitää maksaa omat herkut ja/tai säästää mitä muuta itse haluaa ostaa. Käytännössä teini meillä syö koko rahan suklaana ja kolana, keskimmäinen on säästänyt viikkorahoillaan satojen eurojen hankintoja… niin ovat erilaisia.
Jaiks, mun epätoivon hetkellä möläytetty euro kirjasta -kannustin tuntuu nyt entistä inhemmalta. Onneksi tuntuu, että lukemisen myötä ja lukemisen maailman hiljalleen avauduttua muutakin motivaatiota on löytynyt, ja pitäisi nyt tosissaan keskustella, että voitaisiin tehdä yhdessä vaikka joku kirjabingo. Sekä minä että lapsi kerättäisiin omamme rukseja (voitaisiin suunnitella bingot yhdessä, tyyliin ”kirja, jonka päähenkilö on muu kuin ihminen” ja ”kirja, jossa on kesä” yms.) ja sitten bingo-lappujen täytyttyä tehtäisiin yhdessä jotain kivaa.
Lapset ovat tosiaan omia tyyppejään, ja vaikka koti, vanhemmat ja kasvatus on sama, eroja näkyy, rahankäytön suhteenkin.
Ja hei kiitos summien jakamisesta! Hyödyllistä infoa, kun viiko/kuukausirahaa sitten joskus alkaa pyöritellä tarkemmin mielessään.
Hei, en ole ennen tullut kommentoimaan blogiisi, kiitos kivasta blogistasi! Halusin vain kertoa omasta lapsuudestani hyvän kokemukseni siitä jos saa rahaa lukemisesta. Meillä nimittäin isä lupasi kaikille lapsille 10 markkaa (!) jokaisesta kirjasta jonka luimme. Emme saaneet koskaan mitään viikkorahaa eikä kodin tai mökin töistä myöskään maksettu. Sukulaisten maatiloilla töistä saattoi sitten ”tienata” omaa rahaa. Mutta, itselleni se 10mk oli aluksi hyvin motivoiva lisäkannustin lukemiseen ja muistan olleeni siitä todella innoissani kun sain ns ”helppoa rahaa”. Tosiasiassa siinä kuitenkin kävi niin minun ja veljieni kohdalla että jonkin ajan ajan kuluttua lukeminen vei meidät kaikki mukanaan eikä sitä rahaa enää edes muistanut pyytää luetuista kirjoista. Uskon että itselleni (minulla on vasta aikuisiäällä todettu adhd) se lukemisen alkuun saatu ekstrakannustin oli oikeasti hyvä lisäkannustin jolla saatiin alkumotivaatio suuremmaksi. En siis oppinut erityisen nopeasti lukemaan ja alussa se kirjojen lukeminen vaatikin enemmän ponnisteluja. Lopulta lukeminen vei kuitenkin mukanaan ja olinkin niitä tyttöjä jotka raahasi kirjastosta kymmentä kirjaa repussaan. Olen hyvin kiitollinen isälleni, että hän keksi tuollaista metodia käyttää.
Iso kiitos, että jaoit tämän kokemuksen! Lohdullista kuultavaa minulle, joka olen soimannut epätoivoisena tekemääni lupausta rahapalkkiosta kirjojen lukemisen kanssa. Niin ihanaa, että löysit kirjojen maailman, kun vain alussa jaksoi ponnistella – vaikka sitten rahapalkkio mielessä <3
On ollut ilo huomata ihan samanlaista tapahtuvaksi myös nyt: yhtäkkiä kirjat vievätkin mukanaan niin ihanasti, että vaikka 15 minuutin lukuaika on jo hälyttänyt ja mennyt, edelleen ollaan nenä kiinni kirjassa. Ja että ei niitä kaikkia luettuja kirjoja ole taidettu muistaa ylös palkkiomaksua varten edes merkitä.
Tuosta aina varoitellaan, että rahapalkkio tuhoaisi sisäisen motivaation. Mutta jos sitä sisäistä motivaatiota ei ole alunperinkään, niin mihin se siitä voi enää tuhoutua? Esim. meidän esikoisella ei ole ollut koskaan sisäistä motivaatiota läksyjen tekoon tai kokeisiin lukuun, ja koulunumerot sen mukaisia. Kun lupasin rahapalkkion nostetuista numeroista, hän huomasi, että itse asiassa lukemalla saakin nostettua numeroita. Vaikka toki koulussa opiskellaan elämää eikä numeroita varten, niin monessa tilanteessa, esim. jatko-opintoihin pyrkiessä, niistä hyvistä numeroistakin saattaa olla jotain iloa. Kaikki eivät motivoidu samoista asioista ja toisaalta jos jotain hommaa (vaikkapa lukemista) ei ikinä edes kokeile, ei voi tietää löytyisikö siihen sisäistä(kin) motivaatioita.
Mä olen käsittänyt, että vaikka palkitseminen voi sinällään olla jokseenkin huono keino motivointiin, voi se joskus toimia just sellaisena alkusysäyksenä sen sisäisen motivaation löytämiseen, aivan kuten näissä parissa kommentissakin mainittiin. Näin siis ihan tutkimustenkin mukaan.
Hei, kommenttini tulee vähän myöhässä, mutta ajattelin jakaa oman kokemuksen. Itselläni on ollut kuukausiraha systeemi, jossa sain teini-ikäisinä (muistaakseni 14-vuotiaasta?) 200€ kuukausirahan. Sitä ennen vanhemmat olivat kustataneet kaiken ja omat jätskirahat oli saanut pulloja palauttamalla tai pienistä urakoista joista oli sovittu rahapalkkio. Tästä kuukausirahasta piti kustantaa itse puhelin- ja vakuutuslaskut, vaatehankinnat, lukiokirjat kuin harrastukset sekä hauskuuden kavereiden kanssa. Vanhemmat auttoivat alkuun budjetoinnissa ja talouden hallitsemisessa, mutta koen sen olleen tehokas keino oppia rahan arvon suhteessa hyödykeisiin. Kotoa pois muutettua tuli huomattu miten monet asiat, joiden kanssa kaverit pohtivat, olin jo opetellut kantapään kautta teininä turvallisessa ympäristössä. Nyt parinkympin jälkipuoliskolla taidot olivat karttuneet niin, että koronan takia töiden kadottua oli säästössä 2kk puskuri pienistä tuloista opiskelun ohella tehdyistä töistä säästettynä.