Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Meillä lapset eivät saa rahaa kotitöiden tekemisestä. Eivätkä he muutenkaan saa viikkorahaa. Kun tänään aamuilla juttelin lasten kanssa, mistä olen kirjoittamassa tänään ja kysyin heidän ajatuksiaan, yhteinen mielipide oli; epäreilua. Ja onhan se tullut selväksi tässä monet kerrat, että lasten mielestä tämä periaate on ihan typerä, koska kaikki muut.

Tiedän kyllä, että oikeasti kaikki muut lapset eivät saa rahaa kotitöistä tai edes sitä viikkorahaa – kaikilla vanhemmilla ei ole mahdollisuuksia miettiä sellaisia – mutta tokihan tätä päätöstä ja sen mielekkyyttä sekä järkevyyttä on tullut mietittyä. Todennäköisesti sen kanssa tullaan myös ajan myötä tekemään muutoksia, mutta nyt on näin.

En nimittäin pidä ajatuksesta, että kotitöihin osallistuminen on sidottuna rahaan. Lapsiltamme ei edes odoteta ihan hurjaa panosta kotitöihin, mikä on sitten toinen tarinansa ja liittyy siihen, että minun pitäisi oppia sietämään enemmän säätöä ja sotkua, mitä opetellessa tulee. Koska eihän sitä opi, jos ei harjoittele, kokeile ja epäonnistu.

Tällä hetkellä lasten päivittäisiin kotiaskareisiin kuuluu omien sänkyjen petaaminen aamuisin sekä huoneen siivous iltaisin. Ensimmäinen sujuu mutinatta, toisen kanssa homma toimii joskus kuin unelma ja toisinaan hermoromahdellaan huoneen sotkujen ääressä koko sakki. Lisäksi he viikkaavat puhtaat vaatteensa kaappiin, kun minä tai puoliso olemme ensin hoitaneet pyykkäyksen.

Näiden päivittäisten hommien lisäksi he auttavat kattamaan pöytää, käyvät viemässä roskia, ja tyhjentävät sekä täyttävät tiskikonetta. Lakanapyykkien viikkauksessa he ovat apuna, samaten kuin kesällä pyykkejä ulos narulle ripustaessa. Oman huoneen imurointi luonnistuu jo ainakin keskeltä huonetta, ja pölyjen pyyhkiminen ei enää aiheuta puupinnoille kosteusvaurioita. Palautuspullojen kauppaan vieminen tekee siinä mielessä poikkeuksen, että viejä saa pitää panttirahat.

Haluan pitää kotityöt asioina, joihin jokaisen perheessämme on osallistuttava, ihan tavallisena osana arkea ja elämää.

Tosin tätä ajatusta vastaan sotii se, että jollain epätoivon hetkellä menin lupaamaan lukuläksyjä tekevälle koululaiselle, että hän saa euron jokaisesta luetusta kirjasta. En todellakaan tahtoisi, että kirjojen lukemisenkaan motiivi olisi siitä saatu raha. Olenkin tässä miettinyt, jos tämän asian keskustelisi ja kääntäisi niin, että jonkun tietyn kirjamäärän täyttyessä tehtäisiin yhdessä jotain kivaa; mentäisiin kahvilaan tai leffaan (sitten kun taas voi, huoh). Rahahan siihenkin toki on kytkeytyneenä, mutta ei yhtä suorasti.

Lapsemme eivät myöskään saa viikkorahaa. Säästämme heille molemmille kuukausittain, mutta niihin rahoihin heillä ei ole käyttöoikeutta vielä vuosiin. Niin sanottua taskurahaa he kyllä saavat tarvittaessa ja niin sovittaessa. Kaikki tarpeellinen ja myös turha (ja niin ihana) menevät nekin meidän vanhempien pussista. Rahankäyttöä olemme koittaneet harjoitella esimerkiksi joskus kirppareilla, kun olen luvannut, että heillä on molemmilla käytössään joku tietty summa rahaa. Samaten ravintolapäivät ja pihakirppikset ovat olleet omiaan antamaan pientä yrittäjyyskasvatusta (kaikki kassaan kilahtava ei olekaan suoraa tuloa, vaan siitä pitää vähentää kulut, jaiks!).

Juuri rahan arvon ja sen käytön harjoittelun takia olen miettinyt viikkorahaa, sitten joskus. Sitten kun rahaan voisi sisällyttää ainakin osan hankinnoista, jotka me vanhemmat nyt maksamme: leffaliput ja muut sisäänpääsyliput, kahvilakaakot, mahdolliset kosmetiikat ja ehkä vaatteetkin. Että tulisi ymmärrystä siitä, että aina ei ole varaa. Että jos törsää kaikki käyttövarat heti alkukuusta, ei loppukuussa ole rahaa käytettäväksi. Ja että jos säästää pitkään, voi ehkä hankkia jotain arvokkaampaa, kuten kaiuttimen, josta lastenhuoneessamme nyt haaveillaan.

Itselleni viikkoraha on kuitenkin vieras asia, sillä kuten puolisonikaan, minäkään en ole itse sellaista koskaan saanut. Tavallaan. En saanut rahaa kotitöistä, mutta toisaalta nurmikonleikkuusta – joka on kotityö sekin – sain tuntiperusteisesti palkkaa. Vieressä asuvien isovanhempien pienemmän nurmikkoalan leikkuu oli paljon rahakkaampaa: siitä sai joka kerta 20 markkaa. Yhden kesän nurmikonleikkuurahoilla ostin stereot, jossa oli kolmen cd:n vaihtaja. Vieläkin muistan, miten isolta jutulta tuntui voida mennä Vaasan Anttilaan ja ostaa laite itse tienatuilla rahoilla.

Monialayrittäjillä oli myös aina jotain pikkupuhdetta tarjolla, josta sain tuntimäärän mukaisesti rahaa: porkkanamaan kastelua, karkkikaupan lattioiden imuroimista, tillipenkin kitkemistä, pizzalaatikoiden taittelua, mansikoiden myynnissä avustamista markkinoilla, kahvilan tarjottimien pesua ja herneiden poimimista. Ja kun ikää oli tarvittava määrä, siirryin virallisesti vanhempieni palkkalistoille, kunnes pian sain töitä lukio-opintojen oheen myös perheyritysten ulkopuolelta ­­– mistä oli varmasti kiittäminen perhelahjana tullutta työkokemusta.

Joku sekasotku omista kokemuksista ja tämän hetken mahdollisuuksista olisi toiveissa toteuttaa omienkin lasteni kanssa: kotityöt kuuluvat jokaiselle, mutta isommista hommista on mahdollista sovittaessa saada korvausta. Vanhemmiten viikko- tai kuukausiraha ehkä opettaisi jotain rahanarvosta, sen käytöstä ja säästämisestä, jota kyllä koitamme pitää jo nyt arjen puheissa läsnä.

Ja sitten toisaalta. Minut on kasvatettu tekemään aivan hitokseen töitä, mistä olen suuresti kiitollinen. Mutta samalla sillä on varmasti tekemistä sen kanssa, että asetan yhä kaikkien uupumuspohjakuoppien jälkeenkin itselleni kohtuuttomia vaatimuksia ja olen joutunut tekemään valtavasti henkistä duunia kyetäkseni arvottamaan itseäni ja muita ennen kaikkea muiden asioiden kuin työn kautta.

Tahtoisinkin pitää lasteni talouskasvatuksessa läsnä ajatuksen siitä, että vaikka rahaa tarvitaan ja se tuo turvaa ja varmuutta, elämän arvoa ei voi mitata rahassa, eikä ihmisen arvoa sen mukaan, miten tolkuttomasti hän tekee töitä.

Jaa: