*-merkitty kirja saatu arvostelukappaleena. Myös pääkuvan kirjapinon kirjat valtaosin saatuja.

Siinä komeilee sängyn viereinen lukupino, jossa on kirjoja, jotka ainakin tahtoisin lukea. Toisinaan pinoa on pakko karsia, kun kirjavuori alkaa huojua ja on todettava, että elämä on ihan liian lyhyt kaikille maailman hyville kirjoille.

Syyskuussa kirjojen luku- ja kuuntelutahti oli myös hidas. Vasta näin jälkikäteen osaan nähdä, miten masennukseni näkyi lukutahdissa – myös ennen tätä kuukautta. Aivot eivät kyenneet prosessoida kirjoja siihen tahtiin kuin yleensä, vaikka samalla välillä mietin, että en kaipaisi elämääni kuin metsän, meren, kirjat ja unen. Hiljaisuuden.

Mutta tässä ne nyt viimein ovat yhteen koottuina ajatuksina, syyskuun neljä luettua tai kuunneltua kirjaa. Nelikossa on mukana kirja, jonka sivuilta tunnistan itseni, paras koskaan lukemani elämäkerta, kulutusyhteiskunnan mätäisyyttä tutkaileva tieto-Finlandian ehdokas ja draamankaareltaan lättänäksi jäänyt kirja boheemista taiteilijayhteisöstä Kreikan saaristossa vuonna 1960.

Pauliina Vanhatalo: Tuntemani maailma (S&S 2021)

On kirjoja, joiden lauseita tekisi mieli alleviivata voidakseen palata maistelemaan niitä myöhemmin. Ja sitten on Pauliina Vanhatalon omaelämäkerrallisen trilogian kirjat, jotka voisi alleviivausten lisäksi kirjoittaa täyteen ajatuksista syntyneitä ajatuksia.

En tosin ole – vielä – lukenut Vanhatalon masennuksesta kertovaa Keskivaikeaa vuotta, mutta Toinen elämä -kirja sai ulvomaan onnesta ja kauhusta: tämä nuoruuden ja keski-ikäisyyden keskellä tempoileva ihminenhän olen kuin minä. Pakotin puolison lukemaan kirjasta otteita, itseni vauhkotessa vieressä kiiluvasilmäisenä, ymmärrätkö nyt ymmärrätkö nyt.

Trilogian päättävässä Tuntemani maailma -kirjassa eletään pandemian ja ilmastokriisin sekä -ahdistuksen keskellä, käydään läpi Vanhatalon terapiaprosessia ja kiinnostusta psykopaatteja kohtaan, pohditaan kirjoittajan omaa kirjailijaminää ja laotaan tunteiden ja etenkin empatiataakan alle.

”Myöhemmin luen, että tunteet ovat eräänlaisia vaistomaisia nopeita tulkintoja, arvauksia joita teemme aiempien kokemustemme pohjalta.”

Kirjan sivuilla on Pauliina, mutta myös minä.

”Missä määrin olen vastuussa maailmasta? Mitä minulta voidaan olettaa? Riittääkö, että kirjoitan nämä rivit, vai onko se jälleen vain uusi tapa pestä kätensä?”

Onneksi kirjaston varausjärjestelmälotto toi tämän kirjan luokseni vaiheessa, jossa mietin, onko muita mahdollisuuksia kuin katkaista yhteydet maailmaan ja alkaa omavaraiseksi erakoksi.

Johanna Holmstöm: Märta Tikkanen – Tyttö joka halusi juosta vetten päällä (Tammi 2021)

Tämä on paras koskaan lukemani elämäkerta. Ei siinä, että olisin niitä nivaskoittain lukenut, mutta silti: tämä kirja ei ole vain Märta Tikkasesta kiinnostuneiden kirja, vaan kokonaisuudessaan loistokas ja avartava kirjallinen elämys.

Tietenkin osansa tekee se, että Märta Tikkanen on kiinnostava persoona. Kirjailija, feministi ja äiti aikana, kun naisen paikka oli enemmänkin hellan ja miehen (nyrkin) välissä. Elämäkerta on myös kurkistus suomenruotsalaiseen elämään ja sen pieniin piireihin sekä kulttuurikotien tupakansavun ja keskustelun täyteisiin olohuoneisiin.

Timantin tästä kirjasta tekee kuitenkin sen kirjoittaja Johanna Holmström. Sen lisäksi, että hän on tehnyt valtavan taustatyön, hän ei tyydy vain latomaan tapahtumia peräkkäin ja heittelemään väliin haastattelukommentteja. Hän tuo tekstiin itseään, haastaa, vie ajatuksia eteenpäin, tulkitsee ja kysyy. Toimittajan vainu laajentaa ja samalla terävöittää tekstiä.

En ollut ennen elämäkerran kuuntelua lukenut Märta Tikkaselta kuin kirjan Miestä ei voi raiskata. Se on vastenmielinen ja siinä samassa niin vimmaisen viisain sanoin patriarkaattia palasiksi hajottava kirja, että soisin jokaisen lukevan sen. Oli mielenkiintoista saada senkin kirjan taustalle julkaisuajankohdan 1970-luvun mielenmaisemat sekä kirjailijan muistojen anekdootit.

Elämäkerran kuuntelun jälkeen oli ensimmäisenä hankittava käsiinsä Märta Tikkasen runokokoelma Vuosisadan rakkaustarina. Se kädessä ei voinut olla kuin kauhuissaan ja ihmeissään rakkauden äärellä.

Niin, vaikka muuta kuinka koittaisi väittää, Märta Tikkasen elämästä tekee mielenkiintoisen myös hänen puolisonsa, taiteilija-kirjailija Henrik Tikkanen. He kumpainenkin käyttivät myrskyisää liittoaan materiaalina töissään, olivat muusia toinen toisilleen. Mutta siihen se tasa-arvo sitten tuntuu jääneenkin. Tikkasilla Märta hoiti työnsä lisäksi kodin, lapset ja myös alkoholistimiehensä.

Julia Thurén: Kaikki kuluttamisesta (Gummerus 2021)

Julia Thurénin Kaikki rahasta -kirja sai meidät puolison kanssa ensimmäistä kertaa riitelemään rahasta ja avasi rahamaailmaa kaltaiselleni, joka pitää rahan mahdollistamasta turvallisuudesta ja mukavuudesta, mutta joka ei silti oikein jaksa kiinnostua asiasta välttämätöntä enempää.

Thurénin uutukainen ja tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi nimetty Kaikki kuluttamisesta -kirja ei saanut aikaan ihan yhtä suurta aivomyrskyä. Ehkä koska aihe on tutumpi; asia, jota sillä rahalla tehdään ja asiat, joita tietoisesti kieltäydytään kuluttamasta, vaikka pätäkkää olisikin. ”Älä osta mitään turhaa paskaa”, Thurén julistaa ja rakentaa pala palalta kirjassaan maailmaa, joka kulutusvimman tilalle voisi tulla.

Kirjan mielenkiintoisinta antia on faktoista vauhtia hakevat pohdinnat siitä, miten syvällä kuluttajuus meissä ihmisissä ja yhteiskunnassa on. Ja miten nopeasti se on tullut osaksi identiteettiämme ja sen rakentamista. Itse sain aiheellisen piikin siitä, miten käytettynä ostaminen on kuluttamista sekin.

Eniten lukiessa kutkutti ajatus siitä, että tulevaisuudessa erilaiset taidot ovat materialistista omaisuutta tärkeämpää pääomaa. Vaikka rakastan kotiamme ja 12 neliön sikakalliin lautakasan omistaminen on tuonut elämääni ihan nolostuttavan valtavasti onnea, ymmärrän ja allekirjoitan tämän.

Ajatellaan vaikka vaatteita: olen sitä ikäpolvea, joista osa muistaa vielä, miten noloa oli, kun joutui käyttämään itse ommeltuja vaatteita. Nyt taas valmispaidan voi ostaa muutamalla eurolla, ja sellaisen hankkiminen on ainakin omassa kuplassani arveluttavaa ja – anteeksi hyväosaisuuteni – noloa. Mutta: kuka tahansa ei enää osaakaan ommella tai neuloa. Minä osaan, en hyvin, mutta osaan kuitenkin, ja olen siitä taidostani valtavan ylpeä. Itse tehty on luksusta.

Tai pianonsoitto. Haluan harrastaa sitä, vaikka sillä ei ole mitään mahdollisuutta kerryttää omaisuutta. Haluan soittaa pianoa, koska nautin siitä ja saan kiksejä uuden oppimisesta. Sama pätee puutarhanhoitoon, retkeilyyn, juoksemiseen, lukemiseen.

Thurén lainaakin kirjassaan vanhaa juutalaista viisautta: ”Ainut turvallinen sijoitus on se, minkä sijoittaa omaan päähänsä. Jos sota, kulkutaudit tai tulva tuhoaa fyysisen omaisuuden, oman sivistyksen saa aina mukaansa.”

Polly Samson: Haaveilijoiden saari (Docendo 2021)*

Tämä lukupiirin kirja oli paketoitu sellaisin lupauksin, että vaikean syyskuun keskellä toivoin löytäväni sen ääreltä pakopaikan. Kreikan saaristossa oleva Hydran saari ja siellä elelevä taiteilijoiden, kirjoittajien ja sisäistä ääntään etsivien boheemi yhteisö.

Ja vielä sekin, että kirja perustuu todellisiin tapahtumiin vuonna 1960, kun saarella asui muun muassa Leonard Cohen ja hänen rakastettunsa Marianne Jensen (myöhemmin Ihlen). Kirjan henkilöistä pääosa onkin todellisuuteen pohjaavia, lukuun ottamatta saarelle saapuvaa ja elämänsä kanssa hukassa olevaa päähenkilöä, Ericaa.

Ah, mitä todellisuuspakoa taiteen, romantiikan ja turkoosien vesien ääreltä!

Mutta voi että, kirja onnistui olemaan kaikkien taiten laitettujen lauseidensakin takana puuduttava. Sivut olivat täynnä tunnetta ja draamaa, mutta silti draamankaari oli littanan suora. Odotin koko ajan, milloin oikein alkaa kunnolla tapahtua, aueta tarinan suurempi juoni.

Myös lupaus päästä kurkkaamaan Cohenin taiteilijaelämään jäi vaisuksi, hajanaisiksi lauseiksi. En olisi sitä niin paljoa kaivannutkaan, ellei kirjan takakansi olisi nostanut legendaarisen muusikko-kirjoittajan kirjan pääosaan.

(Synnytettyä odotusta täyttämään katsoin Areenasta Marianne & Leonard: sanoja rakkaudesta -dokumentin, jonka kuvasto sijoittuu pitkälti kirjan kanssa samoihin aikoihin. Hyh, mitä misogyynista paskaa taiteilijalegendojen on annettu tehdä ja suoltaa, vain koska ovat taiteilijalegendoja – dokumentti oli aikaportti maailmankuvaan, jota onneksi on alettu kyseenalaistaa.)

Jos jotain, Haaveilijoiden saari -kirja todella vei viipyilevän raukeaan ja auringon paahteiseen tunnelmaan Hydraan. Saatoin melkein maistaa päivästä toiseen virtaavan viinin (niin että hyvin pian alkoi ihan oksettaa), haistaa sitruunat ja tuntea kimaltelevan meren suolaisuuden ihollani.