Kas, taas näemmä on se aika vuodesta. Sisällä on alkanut jäytää tuttu kysymys siitä, mikä tekemiseni pointti on, mitä annan vastineeksi työstäni. Merkityksellisyyden tunteen tuoman turvan ja rauhan tilalle on hiipinyt vanha tuttu epävarmuus siitä, että tekemiseni ei ole tarpeeksi arvokasta.

Marraskuun edetessä työpöydällä on ollut vähän mitään laskutettavaa. Olen ystäväni fiksusta ehdotuksesta ottanut sen mahdollisuutena olla rennommin; luen sanomalehden joka päivä kuin sunnuntaisin ja nappaan työpäivän lopusta aikaa juoksulenkille juuri ennen kuin pimeys nielaisee loputkin valonsäteet.

On ollut myös näemmä aikaa miettiä, elämän tarkoitusta, mitä näitä nyt on.

Yleinen ajatus ihmisestä kuolinvuoteella on se, että koettua elämää taaksepäin miettiessään ihminen arvottaa korkeimmalle läheistensä kanssa viettämänsä ajan. Klassikko on se, että kuoleva katuu, että vietti perheensä kanssa liian vähän aikaa ja teki liikaa töitä.

Minäkin tulen varmasti ikuisesti miettimään, oliko yrittäjyyden alkutaipaleen ja pikkulapsivuosien yhdistäminen sen arvoista. Se mahdollisti ja antoi paljon, senkin kaiken missä nyt ollaan, mutta maksuna siitä kuljetan ikuisesti kehossani uupumuksen arpia. Osumaa sai myös koko perhe.

Mutta jos nyt kuolisin, jäisin harmittelemaan myös tekemättömiä töitä. Niitä mahdollisuuksia, joista monet voivat vain haaveilla ja jotka minulla ovat tässä. Työunelmia, joita kohden olen kulkenut, mutta joihin en silti ole vieläkään uskaltanut tai osannut tarttua.

Onnellisuus tuntuu velkataakalta maailmalle. Luovan työn onni muuttuu tuskaksi, omantunnon kolkutukseksi. Miksi en tee jotain aidosti merkityksellistä? Miksi kirjoitan siitä, että tulppaanit voi istuttaa parvekkeella ruukkuihin, enkä jotain, mikä ravistelisi ja muuttaisi maailmaa? Tiedän kyllä, että sellaisia tekstejä ei voisi saada ulos joka päivä, mutta jos edes kerran vuodessa saisin aikaan jotain.

Jotain.

Selailen yhä vanhasta tottumuksesta avoinna olevia toimittajapaikkoja, vaikka en ole tehnyt töitä varsinaisena toimittajana viiteen vuoteen. Eilen vastaan tuli niin mielenkiintoinen työpaikkailmoitus, että tovin jo mietin, että josko hakisin paikkaa. Siitäkin huolimatta, että olen todennut voivani paremmin vaikuttaa sekä omaan työhöni – ja maailmaankin – määrittelemällä ja luomalla itse työni.

Toisen työntekijänä olisi kuitenkin helpompi tyytyä siihen mitä on. Tehdä hommat, jotka on määrätty, kyseenalaistamatta niitä sen ihmeemmin. Tai ainakin kyseenalaistuksen voisi osoittaa osittain median johtoon, eikä vain itseensä. Oikeutusta omaan palkkaansa ei tarvitsisi todistella itselleen vähän väliä. Vastuu työn merkityksellisyydestä olisi jaettuna useamman hartioille.

Välillä olen miettinyt myös, että jospa muuttaisimme torppaan keskelle erämaata ja pyrkisimme elämään niin pitkälle kuin mahdollista maan ja metsän antimin. Kun olisi iltaisin rikki ja väsynyt fyysisestä työstä, ei jäisi tilaa ajatuksille, olenko lunastanut paikkani tässä elämässä. Jos jo nyt koen hurjaa tyydytystä sadonkorjuusta, ehkä se isommassa mittakaavassa riittäisi täyttämään elämältä saadun velan takaisinmaksun. Eläisin maasta, en maailmasta. Ja jos jaksaisi, voisi sitten iltaisin tehdä ruohonjuuritason aktivismia kirjoitustaidoillaan, vaikka siitä ei mitään maksetakaan.

Tai jos tekisin jotain tarpeeksi kulturellia ja taiteellista, elää kituuttaisin sieltä täältä raavittujen apurahojen turvin. Ehkä se voisi tuoda rauhan. Silloin olisin oikeutettu – hemmetti pakotettu – kirjoittamaan sen romaanin, jota en koskaan edes saa aloitettua, vaikka välillä en edes pysty muuta miettimään. Tai jos kirjoittaisin sanoituksia lauluihin, se sentään nähdään jo oikeana työnä, se oikeuttaisi epämääräisiin työaikoihin ja työtapoihin ilman omatunnontuskia, sillä luovuus nyt on sellaista.

Mutta minä en tahdo kituuttaa, en tahdo päästää irti saavutetusta elintasosta. Palkkani ja kaiken palkattoman tekemiseni mahdollistaa kaupallisuus, jota voi tehdä hyvisten puolella seisten, mutta jonka huomaan silti olevan yksi niistä tekijöistä, jotka samalla saavat mieleni kuiskimaan: jokainen lähetetty lasku velvoittaa olemaan summansa verran merkityksellinen, joka päivä.

#4kympinkriisi sätkii myös ainakin näissä postauksissa:

Jaa