Kas, taas näemmä on se aika vuodesta. Sisällä on alkanut jäytää tuttu kysymys siitä, mikä tekemiseni pointti on, mitä annan vastineeksi työstäni. Merkityksellisyyden tunteen tuoman turvan ja rauhan tilalle on hiipinyt vanha tuttu epävarmuus siitä, että tekemiseni ei ole tarpeeksi arvokasta.
Marraskuun edetessä työpöydällä on ollut vähän mitään laskutettavaa. Olen ystäväni fiksusta ehdotuksesta ottanut sen mahdollisuutena olla rennommin; luen sanomalehden joka päivä kuin sunnuntaisin ja nappaan työpäivän lopusta aikaa juoksulenkille juuri ennen kuin pimeys nielaisee loputkin valonsäteet.
On ollut myös näemmä aikaa miettiä, elämän tarkoitusta, mitä näitä nyt on.
Yleinen ajatus ihmisestä kuolinvuoteella on se, että koettua elämää taaksepäin miettiessään ihminen arvottaa korkeimmalle läheistensä kanssa viettämänsä ajan. Klassikko on se, että kuoleva katuu, että vietti perheensä kanssa liian vähän aikaa ja teki liikaa töitä.
Minäkin tulen varmasti ikuisesti miettimään, oliko yrittäjyyden alkutaipaleen ja pikkulapsivuosien yhdistäminen sen arvoista. Se mahdollisti ja antoi paljon, senkin kaiken missä nyt ollaan, mutta maksuna siitä kuljetan ikuisesti kehossani uupumuksen arpia. Osumaa sai myös koko perhe.
Mutta jos nyt kuolisin, jäisin harmittelemaan myös tekemättömiä töitä. Niitä mahdollisuuksia, joista monet voivat vain haaveilla ja jotka minulla ovat tässä. Työunelmia, joita kohden olen kulkenut, mutta joihin en silti ole vieläkään uskaltanut tai osannut tarttua.
Onnellisuus tuntuu velkataakalta maailmalle. Luovan työn onni muuttuu tuskaksi, omantunnon kolkutukseksi. Miksi en tee jotain aidosti merkityksellistä? Miksi kirjoitan siitä, että tulppaanit voi istuttaa parvekkeella ruukkuihin, enkä jotain, mikä ravistelisi ja muuttaisi maailmaa? Tiedän kyllä, että sellaisia tekstejä ei voisi saada ulos joka päivä, mutta jos edes kerran vuodessa saisin aikaan jotain.
Jotain.
Selailen yhä vanhasta tottumuksesta avoinna olevia toimittajapaikkoja, vaikka en ole tehnyt töitä varsinaisena toimittajana viiteen vuoteen. Eilen vastaan tuli niin mielenkiintoinen työpaikkailmoitus, että tovin jo mietin, että josko hakisin paikkaa. Siitäkin huolimatta, että olen todennut voivani paremmin vaikuttaa sekä omaan työhöni – ja maailmaankin – määrittelemällä ja luomalla itse työni.
Toisen työntekijänä olisi kuitenkin helpompi tyytyä siihen mitä on. Tehdä hommat, jotka on määrätty, kyseenalaistamatta niitä sen ihmeemmin. Tai ainakin kyseenalaistuksen voisi osoittaa osittain median johtoon, eikä vain itseensä. Oikeutusta omaan palkkaansa ei tarvitsisi todistella itselleen vähän väliä. Vastuu työn merkityksellisyydestä olisi jaettuna useamman hartioille.
Välillä olen miettinyt myös, että jospa muuttaisimme torppaan keskelle erämaata ja pyrkisimme elämään niin pitkälle kuin mahdollista maan ja metsän antimin. Kun olisi iltaisin rikki ja väsynyt fyysisestä työstä, ei jäisi tilaa ajatuksille, olenko lunastanut paikkani tässä elämässä. Jos jo nyt koen hurjaa tyydytystä sadonkorjuusta, ehkä se isommassa mittakaavassa riittäisi täyttämään elämältä saadun velan takaisinmaksun. Eläisin maasta, en maailmasta. Ja jos jaksaisi, voisi sitten iltaisin tehdä ruohonjuuritason aktivismia kirjoitustaidoillaan, vaikka siitä ei mitään maksetakaan.
Tai jos tekisin jotain tarpeeksi kulturellia ja taiteellista, elää kituuttaisin sieltä täältä raavittujen apurahojen turvin. Ehkä se voisi tuoda rauhan. Silloin olisin oikeutettu – hemmetti pakotettu – kirjoittamaan sen romaanin, jota en koskaan edes saa aloitettua, vaikka välillä en edes pysty muuta miettimään. Tai jos kirjoittaisin sanoituksia lauluihin, se sentään nähdään jo oikeana työnä, se oikeuttaisi epämääräisiin työaikoihin ja työtapoihin ilman omatunnontuskia, sillä luovuus nyt on sellaista.
Mutta minä en tahdo kituuttaa, en tahdo päästää irti saavutetusta elintasosta. Palkkani ja kaiken palkattoman tekemiseni mahdollistaa kaupallisuus, jota voi tehdä hyvisten puolella seisten, mutta jonka huomaan silti olevan yksi niistä tekijöistä, jotka samalla saavat mieleni kuiskimaan: jokainen lähetetty lasku velvoittaa olemaan summansa verran merkityksellinen, joka päivä.
#4kympinkriisi sätkii myös ainakin näissä postauksissa:
Tähän teemaan hivenen liittyen ilmoitan vuodesta toiseen haaveilevani, että vielä joskus kirjoitat lastenkirjan!
Ikuisuushaaveeni, sekin. Ideoita olisi pariinkymmeneen erilaiseen kirjasarjaan, mutta saamattomuutta sitten näemmä sitäkin enemmän. Että onpa ihanaa, että joku MUUKIN haaveilee mun kirjoittamasta lastenkirjasta! <3 <3
Haaveilen sinun kirjoittamasta aikuisten kirjasta <3
<3 <3 Voi kun sellaiseen joskus saisin aikaa ja aikaisuutta!
Tulppaanien parvekkeelle istuttamisesta on ihan hyvä kirjoittaa jos se saa jollekin fiiliksen(mulle!) että jes, noinhan mäkin voin tehdä. Olepa nyt armollinen itsellesi, yhden ihmisen panostukseksi teet varmasti riittävästi tämän maailman hyväksi ekologisilla elämäntavoillasi. Tärkein tehtäväsi on kuitenkin äitiys jonka näytät handlaavan kunnioitettavasti. Siltikin vaikka välillä kiukuissasi aamut menevät riitelyksi. Niin menee meilläkin, ja lukiessani että teilläkin, se helpottaa mua(ja varmasti muitakin lukijoita) joten eikö sekin ole jo merkityksellistä vertaistuen luomista maailmaan.
Joo, tulppaanien istuttaminen parvekkeelle on asia, jonka oivaltamisesta sain itse hurjasti iloa, ja sitä iloa on ihana voida jakaa myös muille. Ja vertaistuki, se vasta tärkeää onkin!
En siis sillä. Näemmä en vain koskaan pääse eroon siitä kalvavasta fiiliksestä, että teenkö silti osani, käytänhän hyödyksi ne mahdollisuudet, joista monet voivat vain haaveilla.
Ja se vielä, että kyllä, vanhemmuus tuo merkityksellisyyttä elämään. Ehkä osa näistä keloista saa vauhtia juuri siitä, että minua ei tarvita enää ihan koko ajan. Se on IHANAA, vaikka sitten samalla huomaan, että juuri se antaa taas tilaa miettiä, mikä tehtäväni tässä elämässä oikein on.
Keski-ikäisyys, ihmisen vaikeinta aikaa 😀
Tämä on nyt SE postaus, jonka kommentissa on syytä kiittää hienosta työstäsi. Työpäiväni on alussa, ensimmäinen palaveri jo käyty, ja tarvitsen hetken itselleni, että jaksan taas tehdä työnantajani minulta vaatimia (ei-niin-motivoivia-eikä-niin-luovia) työtehtäviä. Selaan läpi ne noin viisi blogia, joita seuraan ja tämä on yksi niistä. Ajattelen, että onpa rohkeaa, kun kirjoittaja työllistää itsensä omalla elämällään ja ilahduttaa meitä muita hyvillä kirjoituksilla. Kokee samoja riittämättömyystunteita ja kriisejä kuin minäkin ja nauttii samanlaisista pienistä iloista kuten sienestyksestä. Miettii, että olisiko helpompi vain muuttaa erakoksi metsän keskelle vai kuitenkin panostaa uraan. Ja haaveilee kirjoittamisesta, tietäen, että osaa ja tosi hyvin, mutta kuitenkin vähän epäröi, että uskaltaako. Aivan kuin olisi ystävä, vaikka ei tunneta lainkaan.
Olipa ihana kommentti, kiitos! <3
Kriisistä kriisiin ja onnenhetkestä onnenhetkeen, pysyypähän tasapaino niiltä osin 😀
Tämä ajatus on tarkoitettu rohkaisuksi, ei kritiikiksi:
Emme ole elämälle mitään velkaa. Meillä on jokaisella syntymässämme tullut oikeus elää tällä rikkaalla ja monimuotoisella pallolla. Valtarakenteet maailmassa jakautuvat rahallisesti niin epätasaisesti, (noin 1% maailman väestöstä omistaa noin 90% varallisuudesta) että maailma vatmasti tuntuu välillä sekavalta ja karulta paikalta. Mielestäni arvokkainta on tehdä sitä, mitä rakastaa tehdä. Silloin inspiroi myös muita tekemään sitä samaa. Luomme oman päämme sisällä ajatusrakenteita, joilla ei välttämättä ole mitään todellisuuspohjaa. Esimerkkinä sanoitusten kirjoittaminen lauluihin nähdään jo oikeana työnä, mutta blogin kirjoittamista ei? Kuinka niin, kuka näkee? Mitä väliä?
Aivan jokaisella tekstillä ja teolla on merkitys ja vaikutus. Tulppaanit parvekkeella voi siivittää jonkun betoniviidakossa kokemaan luontoyhteyttä niin, että se alkaa vaikuttaa hänen muuhun elämäänsä. Perhosvaikutus.. Uskalla tarttua mihin vain HALUAT! Aina voi myös miettiä, toiminko nyt pelosta vai rakkaudesta käsin, ja yrittää palata rakkauden puoleen. ♥️
Mä itse koen vahvasti olevani elämälle velkaa. Ja koen sen hyvänä eteenpäin puskevana voimana, paitsi sitten silloin kun asian kanssa tasaisin väliajoin kriiseilee. Toivon kuitenkin, että kun velka laittaa miettimään omaa tekemistään, sekin on lopulta hyväksi.
Itse pääni sisään kutomani ajatusrakenteet tunnistan kyllä; niitä olen täällä bloginkin puolella sanoin purkanut ja selvitellyt. Yksi on ”oikein työn” määritelmä, jonka kanssa kipuilin aikoinaan todella paljon, ja edelleen niiden ajatusten ja pelkojen varjot häilyvät jossain taka-alalla. Suo, kuokka ja Jussi. Maailma, näppäimistö ja Hanne.
Ihan kuin olisin omaa tekstiä lukenut, hahaa! 🙂 Nää tunteet ja ajatukset ainakin itsellä tulee ja menee ja taastakuuvarmasti taas palaa. Olen omalla kohdalla huomannut että on tärkeää että on aina JOKU oma proggis meneillään ja päätin nyt sitten kirjoittaa ns. maailmanpelastuskirjan, joka on työn alla (ja välillä työn ja tuskan takana). Ja se on kyllä auttanut! Ei ahdista samalla tavalla koska se tuntuu merkitykselliseltä. Olkaamme onnellisia että voimme näitä asioita pohtia. <3 T. kollega, äiti ja hengenheimolainen
No joo, sen tässä on jo oppinut, että vaikka mitä tekisi, nämä ajatukset tekevät aina paluun. Välillä hiipien, välillä yhdellä rysäyksellä.
Maailmanpelastuskirja kuulostaa just sellaiselta projektilta, että yksi sellainen tänne myös tasapainottamaan tekemistä ja tuomaan fiilistä siitä, että tässä kaikessa on kuin onkin järkeä.
P.S. Käyn täällä blogissa, kun tekee mieli lukea kivoja ja vastuullisia juttuja, joista tulee hyvä mieli ja uusia oivalluksia. 🙂
Ihanasti sanottu, just tuota mä toivon voivani tarjota: hyvää mieltä ja uusia oivalluksia! Välillä tosin tulee tätä synkemmällä musteella kirjoitettua, mutta ehkä se on sitten sitä uusien oivalluksien laariin menevää, ehkä 😀
Hanne, sinun esimerkkisi innoittamana meidän perheemme alkoi viime viikolla World Visionin kautta kummiksi 7-vuotiaalle Ruandalaiselle tytölle. Bloggaajana vaikutat monella tapaa!
Voi miten maailman ihaninta kuulla! Yhteistyö World Visionin kanssa on kyllä upea asia ja sellainen osanen työtä, joka todellakin saa aikaan fiiliksen, että tämä tässä on merkityksellistä <3