Kesälomani alkaa tänään. Ensimmäistä kertaa vuosiin tuntuu siltä, että olen ansainnut sen. Ja se on perseestä.

Loma ei tietenkään ole hanurista. Vaan se, että juuri nyt, juuri tällaisen kevään jälkeen, tunnen ansaitsevani sen. Ja jos totta puhutaan, ei sekään ole pyllystä, vaan aivan ihanaa, mutta tahtoisin oppia ajattelemaan toisin. Olen nimittäin luonut itselleni loman ansaintalogiikan, jonka tiedostan olevan sairas.

Tein vuosien ajan töitä kurottaen vähintään edeltävän kuukauden kohti lomaa. Viimeiset viikot olin aivan henkihieverissä, ja kun loma sitten vihdoin koitti (kun olin ensin oppinut sellaista pitämään, mutta se on sitten toinen juttu se), rojahdin arjen ja loman välisen rajan yli kaikkeni antaneena. Ja ai että, miten piehtaroin omahyväisenä siinä tunteessa, että minä todellakin olen lomani ansainnut.

Koska opit menevät kallooni jännästi toisesta päästä kroppaani, eli kantapään kautta oppien, tajusin jonkun uupumuksen jälkiaallokoissa, että tämän on pakko muuttua. Aloin pedata itselleni lempeät laskeutumiset lomaan. En ottanut viimeisille viikoille deadline-hommia, jotta ehdin hoitaa töiden jälkihommat rauhassa. Ehdin jopa siivota työpöydän kaikesta siitä to do -listan ryönästä, jolle ei koskaan ole aikaa työarjessa, mutta joka silti nipistelee takaraivossa.

Jäin lomille tasapainoisena ja rauhallisena. Ja se ei tuntunut miltään.

Oli vain vähän plääh-fiilis, että tässäkö tämä nyt sitten on, loma, miksi ei tunnu siltä? Se sellainen loman alkamisen kliimaksi ja stressin purkautuminen jäi kokematta. Ääripäät eivät ryskyneet, vaan loma vähän kuin livahti kalenteriin.

Tänä vuonna on sitten taas menty siihen tahtiin, että kyllä ryskyy ja tuntuu. Se ei ollut tarkoituksellista, näin vain kävi vahingossa (okei, harjoitusta vaativa kykyni sanoa ei liittyy asiaan). Koko kevät on menty ajatellen, että ensi viikolla helpottaa, kunnes ei sitten helpotakaan, mutta ensi viikolla sitten ihan varmasti helpottaa, kun tämän viikon tästä vain jaksaa. Vanhoja uupumusmerkkejä on käynyt varoitellen kolottamassa kroppaa ja mieltä. Olen vannonut, jälleen kerran, että tällaiseksi en päästä enää työviikkojani lipsahtamaan.

Ja sitten samalla nyt huomaan odottavani, miten saan heittäytyä maaliviivan yli lomalle, niin että tuntuu jokaista ihohuokosta ja solua myöten. Olen todellakin ansainnut lomani, ja oi että miten huikentelevaisen ylevältä ja voitokkaalta se tuntuu.

Tämä kiero lomanansaintalogiikkani on kuin tapani käydä hieronnoissa:

Jos kroppani ei ole jumissa ja jomotuksilla, hierontakokemus saattaa olla vähän plääh. Tuntuu, että oliko tämä nyt sen arvoista. Vasta kun keho on solmussa, hieronta todella tuntuu. Makaan hierontapöydällä uikuttaen ja olen todellakin ansainnut hierontani. Voitte varmasti myös arvata, käynkö hieronnoissa ylläpitämässä hyvinvointiani, vai muistanko varata ajan vasta kun kuljen mutkalla ja herään aamuisin päänsärkyyn?

Voin varata vaikka heti nyt ensi kesäkuulle tyhjiä viikkoja ennen lomaa (todellakin teen sen), vaikka parit hieronnatkin vielä (ehkä, katsotaan nyt), mutta mieltäni ei niin vain väännetä ymmärtämään, että olen kyllä lomani ansainnut, röyhkeän levänneenäkin. Että lomasta voi ja saa nauttia, vaikka olo olisi jo valmiiksi hyvä.