Siitä on viikon päästä tasan kaksi vuotta, kun hääpäiväämme seuraavana aamuna heräsin hääpaikkanamme toimineen vanhan huvilan yläkerrasta Jollaksessa.

Häämekko roikkui henkarilla vinksallaan olevan komeronoven päällä, ja vieressä nukkui pussailtavan ihanana ja rakkaana tuore aviomieheni. Kello ei ollut kahdeksaakaan ja unta oli alla nelisen tuntia, mutta onni värisi, kutitti ja tanssi kehossa niin vahvana, että en enää saanut unta.

Nousin ylös, vedin pitsiverhot sivuun ikkunalta ja avasin oven parvekkeelle marraskuisen aamun raikkauteen. Edessä avautui ehkä kaunein koskaan näkemäni auringonnousu. Maa oli marraskuun pakkasesta huurteessa, meri höyrysi maagisena ja kaiken yllä viikkoja piilossa pysynyt aurinko nosteli räiskyviä helmojaan kaiken ylle. Ihan kuin marraskuu olisi päättänyt antaa hääviikonloppumme kunniaksi kaiken sen kauneuden, mitä rospuuton keskellä voi antaa.

Vedin jalkaani villasukat ja hiippailin alakertaan varoen, että en herättäisi muissa huoneissa nukkuvia ystäviä. Salin lautalattia narahti, kun astuin keskelle sitä, mitä eilisistä juhlista oli jäljellä. Pikasiivouksen jäljiltä vielä hivenen tahmea lattia, nurkassa nököttävät skumppapullot ja oven pieleen unohtuneet korkokengät. Hymyilytti. Kaikki oli juuri kuten pitääkin, jotenkin niin tavattoman kotoisaa.

Nostelin takkaan muutaman halot ja sytytin tulen. Tuli nappasi kiinni kuivaan puuhun ja pian salin hiljaisuuteen yhdistyi tulen loimutus ja nakse. Aurinko oli noussut ja tanssitutti välkähdellen säteitään salin lattioilla. Rakkauteni tuntui valuvan yli äyräiden, täyttävän vanhan huvilan vinojen seinien rakoset. Tuntui juuri oikealta saada herätä sieltä, voida jatkaa pehmoisessa rakkauskuplassa kiehnausta vielä päivän verran.

Yläkerrassa muutkin alkoivat heräillä, kun pakkasin saunakamoja kassiin. Tepastelimme yhdessä rantaan, jossa huvilan väki oli käynyt jo lämmittämässä saunan ja kirjoittanut peiliin: ”Vanhat huvilat rakastavat suuria rakkaustarinoita.” Löylyt olivat pehmeät ja hellän kosteat. Ikkunoista näkyi meri, joka alkoi avautua aamun usvasta. Välillä ohi putputti muutama pieni vene, mutta muuten oli hiljaista.

Ihot höyryten kävelimme laiturille, jonka kuurankukkiin pukuhuonelämpimät villasukat tarttuivat kiinni. Pulahdimme uimaan viisiasteiseen mereen, joka huuhteli mennessään viimeisetkin unihiekat.

Sisällä huvilassa katoimme esiin hääillalliselta jääneet ruuat, ja tarjoilut muuttuivat brunssiksi, kun pöytään kannettiin lisäksi anoppini tekemiä karjalanpiirakoita ja munavoita sekä sienisalaattia ja minun tekemääni granolaa jukurtin kera. Eiliseltä oli jäänyt kuohuviiniä, joten halukkaat saivat tehdä itselleen mimosat äitini ja isini omenoista puristettuun mehuun.

Muualla yöpyneitä vieraita alkoi saapua huvilalle; hiukset pörrössä ja silmäkulmat sikkaralla, upottavia villapaitoja yhdistettynä juhlakenkiin. Moni piipahti ottamaan löylyt rantasaunaan, ja laiturin huurteeseen painui kokoelma kaikenkokoisia jalanjälkiä juhlaväen pulahtaessa uimaan.

Huvilan korkeissa huoneissa soi vanha suomalainen iskelmä, ja minä tanssin silloinkin, kun istuin. Rakkausjuhlien taikapöly leijui kaikkialla. Kaksikymmentä vuotta yhdessä, ja silti ensimmäinen päivä hänen rouvanaan tuntui siltä kuin olisi juuri rakastunut, kuin elääkseen ei tarvitsisi mitään muuta kuin hänet.

Voisipa joka marraskuu saada saman kaikkivoivan tunteen ja tunnelman, mennä vähän naimisiin hänen kanssaan.

Kuvista kiitokset Antille.