Urbaani marttailija minussa rakastaa tätä vuodenaikaa. Tuntuu uskomattomalta voida käydä keräämässä metsästä sen anteja tai kerätä alkukeväästä esikasvatukseen kylvämistämme kasveista satoa. Ja tuntuu uskomattomalta, että meni niin monta vuotta löytää tämä alkukantainen onni, tässä laajuudessaan ja voimassaan.

Tämä syksy on ollut paikon tahmea, mutta jokainen piipahdus metsään tai palstalle on toiminut maadoittavana hengähdystaukona. Eikä vain taukona, vaan energianlataajana. Tunnen hykerryttävää tyydytystä voidessani elää kuten jokin soluihini aikojen saatossa koodattu käsky kehottaa. Se tuntuu aivan kuin sähkönä, joka kertyy rätiseväksi energiaksi kehooni.

Ihan kuin käsieni kautta toimisivat ne kaikki esiäitini- ja isäni, jotka vuosisatojen ajan ovat viljelleet Pohjanmaata. Ihan kuin olisin löytänyt yhteyden sisäiseen metsästäjä-keräilijääni ­– mitä nyt metsästysviettinikin keskittyy metsissä piileksivien kasvisherkkujen jahtiin.

Sanokaa hippihörhöksi, mutta jotain maagista tässä on. Eikä sen maagisuuden tavoittamiseen tarvita havumajassa asumista, omaa perunakellaria (tosin haaveilen sellaisesta) tai kaiken valmistamista itse alusta lähtien.

Jo pieni kosketus maan voimaan saa tuntemaan olon enemmän, noh, minuksi. Että näinhän tämän kuuluisi ollakin.

Olemme olleet aktiivisia kaupunkiviljelijöitä rapian vuosikymmenen ajan, mutta vasta nyt, aarin vuokrapalstamme toisena vuotena, saamamme sato on ihan kunnolla vaikuttanut keittiöömme, kaupassa käyntiimme ja ihan varmasti myös ruokabudjettiin. On ollut viikkoja, kun emme ole ostaneet juuri mitään vihanneksia, hedelmiä tai marjoja kaupasta. Ja on ollut viikkoja, kun olemme tajunneet, että kaupassa ei ole käyty yli viikkoon, kun ei vain ole tarvinnut.

Tuskinpa palstaviljely vieläkään taloudellisesti kannattavaa on, ei varmasti etenkään jos laskee työlleen hinnan, eikä se ole tarkoituskaan, mutta ei tämäkään ole pöllömpää. Oikeastaan se on ollut ihmeellistä.

Palsta alkoi antaa satoa kesäkuussa, kun söimme ensimmäiset mansikat ja salaatit. Sen jälkeen sieltä on saanut pari kertaa viikossa hakea korillisen ruokaa; salaattia, parsakaalia, perunoita, lehtikaalia, avomaakurkkuja, porkkanaa, sipulia, salaatteja, kesäkurpitsoja ja erilaisia marjoja. Viinimarjoja riitti pakkaseen asti ja osa sipuleista nostettiin ylös ja kuivattiin. Pikkumökillä ruokamme on perustunut palstan ja mökkiä ympäröivän metsän antimiin koko kesän.

Yhä näin syyskuussa palstalla on vielä satoa korjattavana: kokonainen laarillinen varsiselleriä, kaaleja, kurpitsoja, perunaa, loput salaatit ja maa-artisokkaa, joka kasvaa rehevänä, vaikka kuinka yritimme sen nostaa kokonaan ylös (en vain jaksa sitä vaivaa, mikä maa-artisokan kuorimisessa on). Kukkiakin voi yhtä taittaa palstalta mukaansa kotiin maljakkoon laitettavaksi. Viimeisimpänä nuppunsa ovat avanneet auringonkukat.

Tänä vuonna laitoimme myös parvekkeen kasvamaan satoa, ja pienen parvekkeen kyky tuottaa ruokaa pöytään on ollut ällistyttävä. Tomaatteja on tullut niin paljon, että muutaman viikon ajan sain poimia sieltä punaisia sekä keltaisia kirsikkatomaatteja joka ikinen päivä pienen kulhollisen verran. Alkoi jo naurattaa, että IG-seuraajani varmaan epäilevät minun ostavan tomaatit kaupasta, kun joka päivä kuvasin samanlaista epätodellista parvekesaalista. Raakileita on yhä ihan valtavasti, ja nyt taitaa hiljalleen olla aika poimia ne sisään kypsymään loppuun.

Parvekkeelta on saatu myös basilikaa, minttua ja piparminttua sellaisissa määrin, että melkein olemme olleet tilanteessa, että niitä ei tarvitse säästellä. Mutta vain melkein. Ensi vuonna voisin laittaa ainakin basilikaa vielä muutaman ruukullisen lisää. Myös rucolaa olisi saanut olla enemmän, minkä laitan senkin muistiin ensi vuotta ajatellen.  

Pihan kasvulaatikossa (josta en näemmä ole tänä vuonna kirjoittanut lainkaan) olemme kasvattaneet myös minttua sekä piparminttua ja lisäksi salaattia, pinaattia ja lehtikaalia. Kasvulaatikko ja naapureiden samanmoiset ovat tuoneet viihtyisyyttä ja kodikkuutta lähiökerrostalon pihaan, mutta mitään suurta satoa niistä ei ole saatu. Silti nekin kaksi vihersmoothiekannullista, jotka sain tehdä oman pihan pinaatista, saivat aikaan ruuan lisäksi hyvää mieltä.

Sillä se tunne, kun ruokapöydässä lähes kaikki on itse kasvatettua! Siinä on mukana huumaava sekoitus onnea, ylpeyttä ja ihmetystä. Ja näitä tällaisia aterioita on saanut kattaa nyt pitkin kuluneita kuukausia, mikä tuntuu etenkin näin kaupunkiasukkaalle aina yhtä ihmeellisen ihanalta.

Ja ihan oma lukunsa on sitten metsän tarjoama ruoka. Keväällä pakkaseen saatiin kerkkiä (vanhempieni kuusista) ja siitä eteenpäin ruokapöydässä on saatu syödä luonnon meille ihan ilmaiseksi tarjoilemaa ruokaa: mustikoita, kantarelleja, lakkoja, vadelmia, tatteja, vadelmia, rouskuja, puolukoita ja nyt jo ensimmäisiä suppilovahveroita.

Kuluneen kuukauden ajan olemme syöneet ja kuivattaneet kilokaupalla omenoita, joista kaikki on saatu ilmaiseksi. Olemme poimineet hedelmiä kaupungin mailla olevista villiintyneistä omenapuista, ja viereisen siirtolapuutarhan porttien pielissä on tähän aikaan vuodesta aina ilmaisomenoita, joista käydä täyttämässä kori.

Keittiön purnukat alkavat täyttyä kuivatusta ja säilötystä sadosta. Toinen pakastimista on täynnä marjoja, toinen on varattu sienille ja palstan lopuille antimille. Tuntuu välillä kuin olisin talvivarastoa keräävä metsäneläin, joka ei voi olla paikoillaan ennen kuin maa jäätyy ja varastot ovat täynnä. Se on kuin vietti, jonka toteuttaminen saa aikaan tyydytystä; syvää alkukantaista onnea ja levollisuutta.

Sitten kun tulee talvi, voin tyytyväisenä ja ytimiin aikojen alussa koodattua talvirauhaa tuntien käpertyä perheeni kanssa kotipesääni.

Jaa: