Palautin viime viikolla kirjan käsikirjoituksen toisen version. Toisessakin kierroksessa oli paljon hommaa, kuten oletettavissa oli.

Käsikirjoitusta editoidessa kehooni luikerteli käärme. Se sihisi korvaani, miten saamaton ja onneton vätys olen. Käärme teki pesänsä vatsaani, jonne se vetäytyi sykkyrälle. Tunsin sen painon koko ajan, sen hitaan mutta jatkuvan liikkeen. Käärmeenpesä vilisi ahdistusta: mitä sinä oikein kuvittelet itsestäsi? Typerys! Mitä sontaa sinä oikein suollat ja kirjaksi väität!

Käärme kasvoi, eikä enää mahtunut vain vatsaan. Se täytti rintakehän, sitten kurkun ja lopulta tuntui, että pään sisäänkään ei mahtunut enää kuin suomuja, joista tuntui erittyvän elämän salpaavaa myrkkyä.

Paskaa, paskaa, paskaa, kaikki on paskaa. Minä, tekemiseni, elämäni.

Käärme söi luovuuttani. Jos yleensä tuntuu, että vain kirjoittamalla pystyn kunnolla työstämään ajatuksiani, nyt kirjaimet alkoivat tuntua kankeilta. Pää oli kuin ajatuksista ylikuumeneva painekattila, mutta en saanut purettua sitä ulos. Kun hukkaan luovuuteni, hukkaan itseni.

Muistan tämän saman fiiliksen iskeneen ensimmäisenkin kirjan kohdalla jossain vaiheessa prosessia. Näin voimakas ja kokonaisvaltainen se ei kuitenkaan ollut, eikä se jäänyt muhimaan sisuksiini näin pitkäksi aikaa.

Nytkin osuuteni kirjasta lähtivät uudelle kierrokselle kustannustoimittajalle parempana kuin aikaisemmin, ja olo oli helpottunut. Kirjasta tulee hyvä, tätä kaikkea yhteen punomaamme tietoa ja kokemusta tarvitaan. Se tulee olemaan inspiraatioksi ja avuksi vähintään yhtä monelle kuin ensimmäinenkin kirja.

Käärmeen painosta vapautunut mieli tuntui kepeältä kuitenkin vain pari päivää. Sitten synkkyys ja ahdistus luikertelivat takaisin.

Se, miten epämukavuusalueelle kirjan kirjoittaminen on mieltäni vienyt, jäi vaivaamaan. Noin yleensä epämukavuusalueelle päätyminen tekee vain hyvää, kunhan koko elämä ei ole sitä. Nyt kirjoitusprosessin aikana oli pakko omaksua läjäpäin itselleni vieraita asioita ja työstää ne helposti ymmärrettäväksi tekstiksi kirjaan. Se sai aikaan mielettömiä oivalluksia, flow-tiloja ja onnistumisentunteita. Se kaikki kehitti. Mutta päällimmäisenä mieleen jäi vain se, miten tyhmäksi ja vajavaiseksi itseni usein tunsin.

Olen aina naivisti ajatellut, että minulla olisi jokin suurempi tehtävä elämässäni. Että voisin muuttaa maailmaa, tehdä siitä paremman. On tavattoman kipeää myöntää, että ehkä minusta ei olekaan siihen. Minussa ei ole niin paljon älliä ja viisautta, että siihen kykenisin. En koskaan pysty omaksumaan niin paljon viisautta, että se olisi tarpeeksi. En tule voittamaan Nobeleita. Mikään taitoni ei ole niin erityisen hyvä, että se mullistaisi maailmaa. Henkiset resurssini eivät riitä, luovuuteni ja päättelykykyni eivät riitä.

Pitäisi luultavasti perustaa näillä keloille oma hastaginsa #4kympinkriisi.

Olen muutaman vuoden kuluttua 40-vuotias, mutta en ole vieläkään saanut elämässäni aikaan mitään erityistä. Joo, toki omassa pienessä elämässäni olen, mutta ihmiskunnan mittakaavassa en. Miten nopeasti unohtuisin, jos kuolisin nyt? Perhepiirissäni eläisin muistoissa ehkä sukupolven-kaksi, mutta muuten en olisi jättänyt merkittävää jälkeä historiaan. En, vaikka minulla olisi tässä yhteiskunnassa ja tässä ajassa eläessäni siihen kaikki mahdollisuudet. Tuntuu, että minun pitäisi tehdä jotain niiden puolesta, jotka eivät pysty. Silti en edelleenkään ole keksinyt, miten voisin enemmän Minna.

Mitä jos olenkin loppuelämäni tällainen synkkyyteen aika-ajoin vaipuva paska, joka ei tule koskaan saavuttamaan mitään erityistä? Miksi on vaikea tyytyä keskinkertaisuuteen, omaan osaansa? Miksi hyvä tavallinen arki ei riitä – miksi mielessä kytee, että minulle piti olla jokin muukin tehtävä kuin tämä?

Jaa: