Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon kuva viikossa, vuoden ajan.
Aina puhutaan siitä, miten tärkeää on oppia olemaan läsnä lasten kanssa. Nauttia hetkestä ja heittäytyä tilanteeseen. Se on toki tärkeää. Mutta on olemassa ihan yhtä tärkeä on taito, josta ei puhuta juuri lainkaan. Läsnäolevien vanhempien on tärkeää oppia olemaan myös läsnäolemattomia.
Ilman tuota taitoa päästäni olisi vuosien saatossa napsahdellut poikki useampikin piuha. Jos olisin ollut koko ajan hetkessä vain läsnä, enkä toisinaan läsnäolematon, lopulta minut olisi kannettu nykivänä ja korviani pitelevänä sekosäkkinä parempaan talteen. Mennessäni olisin hokenut maanisesti antakaa mun olla rauhassa, edes pieni hetki, antakaa mun olla rauhassa, edes pieni hetki, antakaa mun olla rauhassa, edes pieni hetki.
Pikkulapsiperhe-elämässä vanhemmuus on kokonaisvaltaisesti läsnä koko ajan. Työajalla voi käydä rauhassa vessassa ja olettaa tavaroiden pysyvän paikoillaan, mutta noin muuten vanhemmuus liimautuu iholle suihkussa, kaataa keittolautasen syliisi ruokapöydässä ja kiipeää viereesi öisin pyörimään ja potkimaan. Vanhemmuus tunkee mukanasi saunaan liukastelemaan märkiin kaakeleihin ja roikkuu lahkeissasi tehdessäsi ruokaa. Eteisessä se makaa äksänä, etkä pääse lähtemään ennen kuin huutavalle mytylle on tehty jotain.
Sillä on koko ajan jotain asiaa. Äiti, äiti, äiti, äiti! Vanhemmuuden myötä ympäristöni tuntui myös muuttuneen katkeamattomaksi mylvinnäksi. Siinä vaihtelevat itkut, ninjahuudot, sisarusnujakoinnit ja ilokiljahdukset sellaisella tahdilla, että väliin ei jää tilaa edes sen verran, että ehtisi vetää kerran syvään henkeä.
Siksi on erityisen tärkeää oppia läsnäolemattomuus. Tämän taidon ytimessä on taito osata nauttia hetkestä ihan itsekseen, vaikka oikeasti ympärillä legopalikat lentelevät, tahmanäpit pyyhitään paitaasi ja huuto yltyy kakofoniseksi.
Iltasatuaika on loistava ensiharjoitus tärkeän taidon haltuunottoon. Silloin yleensä on jo vähän rauhallisempaa, mikä helpottaa uuden taidon oppimista. Kun huomaat voivasi lukea tuttua iltasatua minuuttitolkulla tapahtumiin äänenpainoillasi eläytyen, mutta oikeasti mielessäsi ihan muita asioita miettien, alat päästä jyvälle asiasta. Sen jälkeen unilaulun laulaminen läsnäolemattomasti on helppoa kuin nukahtaminen ruuhkabussiin keskellä pahimman univajeen.
Läsnäolemattomuuteen voi käyttää myös apuvälineitä. Jotkut tunkevat korvatulpat korviin tai vetävät peltorit päähän, kun vanhemmuuden kylkiäisenä tullut meteli alkaa ylittää kestävyysrajan. Vaikka itsekin olen eloisa ja äänekäs, välillä lapsiperhe-elon äänet saavat korvani väsymään niin kovin, että ne napsuvat kuin korvakäytävät olisivat täynnä saippuakuplia. Siinä vaiheessa sietokykyni ihan kaiken suhteen madaltuu huolestuttavasti. Peltorit ovat hyvä ensiapu, mutta vielä parempi ratkaisu on vastamelukuulokkeet.
Jos white noise toimii vauvalle, toimii se ihan yhtä hyvin rauhoittumista kaipaavalle vanhemmalle. Ympärillä elämä pyörii kiihtyvään tahtiin, mutta minä olen vastamelukuulokkeet päässäni sademetsän siimeksessä tai rauhoittavasti pauhuavan meren rannassa. Hieman isompien lasten kanssa voi koittaa jo läsnäolemattomuuden hetkeä äänikirjojen tai podcastien kanssa.
Kun oppii tarvittaessa olemaan länsnäolematon, pystyy taas olemaan paremmin läsnä.
Haa! Ihan nerokas kiteytys! Kiitos!
Eipä mitään, ilo oli minun puolellani 😀
Ihhahhaa ja tuiki tuiki sujuu mallikkaasti ilman läsnäoloa, samalla voi lukea vaikka päivän uutisotsikot peiton alla piilossa lapsen etsiessä unta äitin laulua kuunnellen. En toki tiiä miten laulu sujuu, muttei koskaan oo ainakaan tullu palautetta (jota saan kun laulan autossa). Myös ääneen lukemisen taito ilman,.että tietää mitä on lukenut, hämmentää mua. Koululaisena meinaan luin usein historiaa ja muita tylsinä pitämiäni aineita ääneen, jotta oli pakko miettiä mitä luin. Jotain se äitiyskin siis opettaa 😀
Mäkin tapasin koulussa lukea hankalia aiheita ääneen, jotta sisäistäisin ne paremmin. Joskus ala-asteella tein jopa niin, että luin vaikkapa historian koeosuuden (tosin rakastin jo silloin historiaa!) ääneen ja äänitin sen c-kasetille. Sitten kuuntelin sitä uudestaan ja uudestaan tehdessäni jotain muuta.
Mutta jännästi sitä voi lukea satuja, mutta olla silti mielessään ihan jossain muualla.
Amen!
Asian ytimessä 😀
Hallelujah!
Uusin postaus läsnäolemattomuudesta oli herättelevä. Tai ainakin itsellä meluisan, työntäyteisen hulinatyöpäivän jälkeen, kun sama tai entistä työläämpi meno jatkuu kotona.. on ihana olla läsnä fyysisesti mutta samalla läsnäolematon. Oon aika taitavaksi kehittynyt siinäkin. Voin ihan huolella lukea kirjaa sängyllä tai selata pöydän ääressä päivän postin, vaikka kaks tappelis legoista ja yks nipistelis käsivarsista ja kömpisi päällä… tosin joskus siihenki menee hermo, kun koko kroppa huutais Edes Hetken Rauhaa..
Oi kyllä, läsnä fyysisesti, mutta samalla läsnäolematon. Se on mun henkireikä, sillä tarvitsen myös työpäivän ja koti-illan välissä pienen hetken olla ihan vain itsekseni. Onnistun siinä sulkemalla muun maailman ulkopuolelle, kun just vaikka selaan omissa ajatuksissani postin tai puran tiskikoneen ja täytän pyykinpesukoneen.
Edes hetken rauha. Oi että, se on aika yleinen sanakolmikko mun mielessä, toisinaan puheissakin.
Ihana kirjoitus! <3
Kiitos <3
Hyvin kiteytetty! Ennen koin syyllisyyttä tuosta ”vetäytymisestä”, nyt pidän sellaista enemmänkin selviytymiskeinona. Tietenkin pitää päivittäin myös olla läsnä, mutta monessa tilanteessa riittää myös että on vaan paikalla. Varsinkin miehen työreissujen ajan, jolloin olen kokonaan yksin vastuussa lapsista nukkumaanmenoon asti, olen höllännyt omaa sisäistä vaatimustani olla läsnä. Toisinaan hieman poissaolevan oloinen äiti on kuitenkin parempi kuin räjähtelevä. Jossain vaiheessa se mitta kuitenkin täyttyy nimittäin. Pitäisikin hankkia vastamelukuulokkeet, tavallisilla mennään.
Voi kyllä, se on selviytymiskeino. Jos multa kysytään, siitä ei pidä kokea huonoa omatuntoa. Toki pitää olla myös läsnä ja jaadajaada, mutta kun koko ajan ei vain pysty olemaan ja antamaan. Kuten sanoit, on parempi olla hieman poissaoleva kuin räjähtelevä.