Jos joskus ennen muinoin paskaksi äidiksi nimittäminen oli haukkumista, nykyään ajatus on kääntynyt päälaelleen. Nykyään paska on ihan ookoo ja kollektiivisen hymistelyn myötä jopa osittain tavoiteltava tila, kun taas supermutsi on uusi haukkumasana. Se on kieroutunutta, mutta huomaan tämän vaikuttavan myös omaan ajatusmaailmaani.

Supermutsius nousee keskusteluissa esiin silloin, kun äidin tekemisiä halutaan lytätä ja kyseenalaistaa. Mikähän supermutsi sä kuvittelet olevas? Omien kokemusteni perusteella supermutsikortti voidaan läväyttää pöytään aiheessa kuin aiheessa liittyen äitiyteen. Välillä ihan yllättäenkin. Varmimmin sen saa naamalleen esimerkiksi ikikuumissa aihealueissa kuten imetys ja lapsiperheen nukkumisjärjestelyt. Ihmeellistä supermutsipisteiden kalastelua! No mut kukin tavallaan.

Oma ristiriitainen suhtautumiseni supermutsitteluun tuli mieleen, kun Suomen Blogimedialta lähetettiin tarkastettavaksi Lähiömutsin bannerimainos. Ne ovat noita mainosplakaatteja, jollaisilla SBM:n blogeissa nostamme esiin toistemme blogeja. Tekstiehdotuksena omalle kohdalleni oli laitettu Herttoniemen tehomutsi. Tehomutsi! Härreguud sentään! Ensinnäkin tehomutsiksi itsensä kutsuminen on sama kuin huutelisi olevansa supermutsi. Ihan yhtä lailla voisi kaivella hiekkalapiolla verta nenästään.

Ja toiseksi: mitä ihmettä! Miten tuollaista voivat ehdottaa ihmiset, jotka tuntevat mut kuitenkin inasen pintaraapaisua paremmin. Näinkö nopeasti heiltä on unohtunut esimerkiksi se viimeisimmän palaverin huipennus, kun juoksen haalari toisessa kädessä ja vauva toisessa kädessä ympäri toimistoa yrittäen saada kiinni yhtä ylikierroksilla käyvää kolmevuotiasta? Siinä ei ollut tehoa muussa kuin häpeäpunan nousussa naamalleni.

Mä en halua olla paska äiti, mutta en valitettavasti pääse myöskään osingoille supermutsi- tai tehomammapalkintoja jaettaessa. Ajattelinkin, että olisi ehkä hyvä vähän tuulettaa omaa äitiyttäni ja myöntää ihan julkisesti muutamia asioita. Itselleni, teille ja niille rakkaille toimiston leideille. Koska hetkittäin olen ihan totaalisen paska äiti, vaikka en tahtoisi. Olen huomannut asioista puhumisen ja kirjoittamisen aina auttavan, ja ehkä voin olla jatkossa parempi äiti kertomalla ja samalla konkretisoimalla itselleni asioita, joissa todellakin olisi petrattavaa.

Sillä kyllä minä tahtoisin olla parempi äiti. Enhän tahdo mennä aidan matalimmasta kohdasta muissakaan elämäni osa-alueissa: tyttöystävänä, ystävänä, siskona, tyttärenä, yrittäjänä tai vaikka bloggaajana. Täydellinen en näissä missään sen kummemmin kuin äitiydessä koskaan tule olemaan, mutta haluan silti tehdä parhaani ja noh, kehittyä.

Välillä aikaa ei kuitenkaan riitä ja en mene vain aidan matalimmasta kohdasta yli, vaan kävelen suoraan portista sisään. Välillä on päiviä kun suorastaan vihaan elämässäni olevia rakkaita asioita ja ihmisiä – oli sitten kyseessä työ tai mies. Hetkittäin vihaan sitä, että olen bloggaaja tai että saan olla äiti. Mutta ne tunteet ovat ihmisyyttä, joka mahdollistaa kasvamisen. Olisi suorastaan pelottavaa, jos ei välillä vituttaisi. Niin kauan kun näkee omat vajavuutensa ja virheensä, niistä voi oppia.

Siksi myönnä nyt muutamia asioita, jotka hävettävät ja joissa todellakin toivoisin voivani toimia oman tapani sijaan supermutsin hermoilla, rakkaudella ja pyyteettömyydellä.

Leikkiminen on tylsää. Luulin tämän muuttuvan parempaan, kun leikkiminen ei ole enää vain rakentamieni legotornien hajottamista. Mutta ei, en edelleenkään jaksa keskittyä viittä minuuttia kauemmaksi juomaan teetä, jota ei ole olemassa. Tykkään kyllä askarrella, retkeillä, kässämuijjailla, kokata ja vaikka rakentaa majaa yhdessä lasten kanssa, mutta sellainen tää olis nyt kissa ja sä olisit koira -leikki saa mut haukottelemaan kahden minuutin jälkeen. Ihailen miestäni, joka jaksaa istua keskellä olkkarin lattiaa lasten kanssa ja leikkiä. Se näyttää ihan oikeasti jopa tykkäävän siitä. Afrikan tähteäkin mies jaksaa edelleen pelata, vaikka mulla on palanut fati sen saman pelin uudelleen ja uudelleen pelaamiseen jo aikoja sitten.

Vilkuilen puhelintani. Ja kun tylsyys hiipii mieleen, käteni hakeutuu älypuhelimen ruudulle. Välillä lasten kanssa ollessani saatan myös käydä vastaamassa vain yhteen blogikommenttiin. Ja toiseen. Ja no jos nyt vielä tuohon yhteen…

Esitän nukkuvaa. Jos aamuisin ei ole tarvinnut laittaa herätyskelloa soimaan, nukkuisin poikkeuksetta kauemmin kuin lapset. Esitänkin nukkuvaa, kun esikoinen könyää sängystä esiin ja vaatii kanssaan vessaan. Koska a.) kyllä se nyt siellä osaa itsekin käydä ja b.) koska mulla on väsy.

Yksi Muumi-jakso onkin kaksi. Kasvatuksessa pitäisi olla järjestelmällinen ja seisoa sanojensa takana. Eikä tehdä kuten minä, joka lupaan yhden Muumi-jakson, mutta jakson loputtua huomaan, että en olekaan saanut mitään aikomaani tehtyä ja ostan lisää rauhaisaa aikaa toisella Muumi-jaksolla. Onko siis ihme, että niinä päivinä, kun se yksi jakso tosiaankin on yksi jakso, tuloksena on pieni mutta ääänekäs maailmanloppu.

Ai niin. Perheessä, jossa telkkariahan ei katsota juuri koskaan, myös vauva katsoo niitä muumeja siskonsa kanssa silloin tällöin. Aika usein. No melkein aina, ainakin sivusilmällä.

Rajan madaltaminen on pysyvä tila. Kun on antanut itselleen luvan tehdä jotain, mitä meillähän ei ikinä tehdä, tulee päädyttyä samaan tilanteeseen helpommin toistekin. Kun on kerran livauttanut suustaan kirosanan lasten kuullen, se pääsee sieltä joka kerta yhä helpommin. Kykyni olla viilipytty huononi huomattavasti niinä nelihenkisen perheen ensikuukausina, kun me kaikki kipuilimme uutta tilannetta. Yhä edelleen annan itseni hermostua helpommin.

Syliin pääsy odotuttaa. Tein vuoden vaihtuessa uudenvuodenlupauksen: jos vain mahdollista, otan lapsen syliin aina tämän pyytäessä. Olin nimittäin huomannut, että välillä lapsi joutui pyytämään syliin useamman kerran ennekuin näin tapahtui. Oli muita kiireitä; pyykkien viikkausta, astianpesukoneen täyttöä tai sähköpostiin vastaamista.

Harvoin on oikeasti niin kiire tai muuten sellainen tilanne, että ei voisi lasta ottaa syliin siinä paikassa. Ja hyvänen aika, ihan kohta huomaan, että hän ei enää tahdo syliin! Ajatuskin siitä saa vatsalaukun vääntymään ikävälle mutkalle. Monesti lapsi myös kaipaa syliä vain toviksi ja jatkaa sitten hommiaan tyytyväisenä. Sen sijaan odottamisen hokeminen on känkkäränkän kylään kutsumista ehdoin tahdoin.

Lupauksen jälkeen olen parantanut tapani ja mahdollisuuksien mukaan pysähtynyt ottamaan lapsen syliin heti hänen niin toivoessaan. Mutta silti välillä edelleen huomaan sylin sijaan antavani jonotusnumeron.

Kakaraksi haukkuminen. Tämä tuorein synti on ehdottomasti kamalin. Kiroiluakin paljon pahempi. Nyt viime aikoina olen pariin kertaan livauttanut suustani sanan kakara. Ei siis hassutellen ja rakkaudella sanottuna, vaan ihan juuri sillä kamalimmalla tavalla. Sillä tavalla kun sanotaan siinä vaiheessa, kun pinna on totaalisen palanut kaiken maailman temppuiluun ja tekisi mieli lähteä lätkimään ja jättää kakara huutamaan siihen paikkaan.

Äitiyden myötä olen löytänyt itsestäni hirviön, jota en voinut kuvitella sisälläni olevan. Miten pieni ihmisenalku voikin saada aikuisen ja ihan vakaan kolmekymppisen välillä pisteeseen, jossa ihan todella fyysisesti tärisen raivosta. Mieleen tulee mustimmista mustimpia ajatuksia, ja höyryt pääsevät pihalle sillä, että kiroilen ja heittelen silmilläni salamoita. Tai kuten nyt viime aikoina on käynyt, sanon lasta kakaraksi. Muhun sattuu, kun näen, miten paljon kakaraksi kutsuminen lasta järkyttää. Kai se olisi sama kuin mies sihisisi samantapaisessa riitatilanteessa minulle nyt kuule ämmä. Ja siksi ja silti kakara-sana on päässyt suustani useammin kuin kerran.

Lapsi näkee itsensä sillä tavalla kuin aikuiset hänet näkevät. Jos häntä haukkuu tyhmäksi, sellaiseksi hän muuttuukin. Jos kakaraksi, lopputuloksena on kakara. En ikinä antaisi kenenkään muun haukkua ketään kakaraksi,  saati omaa maailman kultaisinta kolmevuotiastani. Ja sitten minä itse olen tehnyt niin.

Okei. Näiden ylöskirjaaminen ei itse asiassa tuonut toivomaani oloa synninpäästöstä, vaan päinvastoin. Tuli todella todella syyllinen olo. Sellainen ihan vereslihalla oleva, jotta kelailin todella pitkään, voinko edes julkaista koko postausta. Ja tietty syyllisyys piinaa ihan syystäkin.

Olen äiti, joka joutuu pyytämään etenkin esikoiseltaan ihan liian usein anteeksi, joka on erehtyväinen ja joka on nykyään todella lyhytpinnainen. Mutta se tekee musta ihmisen. Ja ihminen onneksi pystyy oppimaan ja parantamaan tekemisiään. Minä yritän parhaani, siinä välillä pahasti epäonnistuen. Siitäkin huolimatta, ihan hyvä mutsi minä olen. Ja huomenna toivottavasti taas tämän päivän kommelluksista kantapään kautta oppimalla vähän parempi.

Jos haluat ja omasta vanhemmuudesta ripitettävää löytyy, kommenttiosio on vapaa.

Jaa: