Supermutsius nousee keskusteluissa esiin silloin, kun äidin tekemisiä halutaan lytätä ja kyseenalaistaa. Mikähän supermutsi sä kuvittelet olevas? Omien kokemusteni perusteella supermutsikortti voidaan läväyttää pöytään aiheessa kuin aiheessa liittyen äitiyteen. Välillä ihan yllättäenkin. Varmimmin sen saa naamalleen esimerkiksi ikikuumissa aihealueissa kuten imetys ja lapsiperheen nukkumisjärjestelyt. Ihmeellistä supermutsipisteiden kalastelua! No mut kukin tavallaan.
Oma ristiriitainen suhtautumiseni supermutsitteluun tuli mieleen, kun Suomen Blogimedialta lähetettiin tarkastettavaksi Lähiömutsin bannerimainos. Ne ovat noita mainosplakaatteja, jollaisilla SBM:n blogeissa nostamme esiin toistemme blogeja. Tekstiehdotuksena omalle kohdalleni oli laitettu Herttoniemen tehomutsi. Tehomutsi! Härreguud sentään! Ensinnäkin tehomutsiksi itsensä kutsuminen on sama kuin huutelisi olevansa supermutsi. Ihan yhtä lailla voisi kaivella hiekkalapiolla verta nenästään.
Ja toiseksi: mitä ihmettä! Miten tuollaista voivat ehdottaa ihmiset, jotka tuntevat mut kuitenkin inasen pintaraapaisua paremmin. Näinkö nopeasti heiltä on unohtunut esimerkiksi se viimeisimmän palaverin huipennus, kun juoksen haalari toisessa kädessä ja vauva toisessa kädessä ympäri toimistoa yrittäen saada kiinni yhtä ylikierroksilla käyvää kolmevuotiasta? Siinä ei ollut tehoa muussa kuin häpeäpunan nousussa naamalleni.
Mä en halua olla paska äiti, mutta en valitettavasti pääse myöskään osingoille supermutsi- tai tehomammapalkintoja jaettaessa. Ajattelinkin, että olisi ehkä hyvä vähän tuulettaa omaa äitiyttäni ja myöntää ihan julkisesti muutamia asioita. Itselleni, teille ja niille rakkaille toimiston leideille. Koska hetkittäin olen ihan totaalisen paska äiti, vaikka en tahtoisi. Olen huomannut asioista puhumisen ja kirjoittamisen aina auttavan, ja ehkä voin olla jatkossa parempi äiti kertomalla ja samalla konkretisoimalla itselleni asioita, joissa todellakin olisi petrattavaa.
Sillä kyllä minä tahtoisin olla parempi äiti. Enhän tahdo mennä aidan matalimmasta kohdasta muissakaan elämäni osa-alueissa: tyttöystävänä, ystävänä, siskona, tyttärenä, yrittäjänä tai vaikka bloggaajana. Täydellinen en näissä missään sen kummemmin kuin äitiydessä koskaan tule olemaan, mutta haluan silti tehdä parhaani ja noh, kehittyä.
Välillä aikaa ei kuitenkaan riitä ja en mene vain aidan matalimmasta kohdasta yli, vaan kävelen suoraan portista sisään. Välillä on päiviä kun suorastaan vihaan elämässäni olevia rakkaita asioita ja ihmisiä – oli sitten kyseessä työ tai mies. Hetkittäin vihaan sitä, että olen bloggaaja tai että saan olla äiti. Mutta ne tunteet ovat ihmisyyttä, joka mahdollistaa kasvamisen. Olisi suorastaan pelottavaa, jos ei välillä vituttaisi. Niin kauan kun näkee omat vajavuutensa ja virheensä, niistä voi oppia.
Siksi myönnä nyt muutamia asioita, jotka hävettävät ja joissa todellakin toivoisin voivani toimia oman tapani sijaan supermutsin hermoilla, rakkaudella ja pyyteettömyydellä.
Leikkiminen on tylsää. Luulin tämän muuttuvan parempaan, kun leikkiminen ei ole enää vain rakentamieni legotornien hajottamista. Mutta ei, en edelleenkään jaksa keskittyä viittä minuuttia kauemmaksi juomaan teetä, jota ei ole olemassa. Tykkään kyllä askarrella, retkeillä, kässämuijjailla, kokata ja vaikka rakentaa majaa yhdessä lasten kanssa, mutta sellainen tää olis nyt kissa ja sä olisit koira -leikki saa mut haukottelemaan kahden minuutin jälkeen. Ihailen miestäni, joka jaksaa istua keskellä olkkarin lattiaa lasten kanssa ja leikkiä. Se näyttää ihan oikeasti jopa tykkäävän siitä. Afrikan tähteäkin mies jaksaa edelleen pelata, vaikka mulla on palanut fati sen saman pelin uudelleen ja uudelleen pelaamiseen jo aikoja sitten.
Vilkuilen puhelintani. Ja kun tylsyys hiipii mieleen, käteni hakeutuu älypuhelimen ruudulle. Välillä lasten kanssa ollessani saatan myös käydä vastaamassa vain yhteen blogikommenttiin. Ja toiseen. Ja no jos nyt vielä tuohon yhteen…
Esitän nukkuvaa. Jos aamuisin ei ole tarvinnut laittaa herätyskelloa soimaan, nukkuisin poikkeuksetta kauemmin kuin lapset. Esitänkin nukkuvaa, kun esikoinen könyää sängystä esiin ja vaatii kanssaan vessaan. Koska a.) kyllä se nyt siellä osaa itsekin käydä ja b.) koska mulla on väsy.
Yksi Muumi-jakso onkin kaksi. Kasvatuksessa pitäisi olla järjestelmällinen ja seisoa sanojensa takana. Eikä tehdä kuten minä, joka lupaan yhden Muumi-jakson, mutta jakson loputtua huomaan, että en olekaan saanut mitään aikomaani tehtyä ja ostan lisää rauhaisaa aikaa toisella Muumi-jaksolla. Onko siis ihme, että niinä päivinä, kun se yksi jakso tosiaankin on yksi jakso, tuloksena on pieni mutta ääänekäs maailmanloppu.
Ai niin. Perheessä, jossa telkkariahan ei katsota juuri koskaan, myös vauva katsoo niitä muumeja siskonsa kanssa silloin tällöin. Aika usein. No melkein aina, ainakin sivusilmällä.
Rajan madaltaminen on pysyvä tila. Kun on antanut itselleen luvan tehdä jotain, mitä meillähän ei ikinä tehdä, tulee päädyttyä samaan tilanteeseen helpommin toistekin. Kun on kerran livauttanut suustaan kirosanan lasten kuullen, se pääsee sieltä joka kerta yhä helpommin. Kykyni olla viilipytty huononi huomattavasti niinä nelihenkisen perheen ensikuukausina, kun me kaikki kipuilimme uutta tilannetta. Yhä edelleen annan itseni hermostua helpommin.
Syliin pääsy odotuttaa. Tein vuoden vaihtuessa uudenvuodenlupauksen: jos vain mahdollista, otan lapsen syliin aina tämän pyytäessä. Olin nimittäin huomannut, että välillä lapsi joutui pyytämään syliin useamman kerran ennekuin näin tapahtui. Oli muita kiireitä; pyykkien viikkausta, astianpesukoneen täyttöä tai sähköpostiin vastaamista.
Harvoin on oikeasti niin kiire tai muuten sellainen tilanne, että ei voisi lasta ottaa syliin siinä paikassa. Ja hyvänen aika, ihan kohta huomaan, että hän ei enää tahdo syliin! Ajatuskin siitä saa vatsalaukun vääntymään ikävälle mutkalle. Monesti lapsi myös kaipaa syliä vain toviksi ja jatkaa sitten hommiaan tyytyväisenä. Sen sijaan odottamisen hokeminen on känkkäränkän kylään kutsumista ehdoin tahdoin.
Lupauksen jälkeen olen parantanut tapani ja mahdollisuuksien mukaan pysähtynyt ottamaan lapsen syliin heti hänen niin toivoessaan. Mutta silti välillä edelleen huomaan sylin sijaan antavani jonotusnumeron.
Kakaraksi haukkuminen. Tämä tuorein synti on ehdottomasti kamalin. Kiroiluakin paljon pahempi. Nyt viime aikoina olen pariin kertaan livauttanut suustani sanan kakara. Ei siis hassutellen ja rakkaudella sanottuna, vaan ihan juuri sillä kamalimmalla tavalla. Sillä tavalla kun sanotaan siinä vaiheessa, kun pinna on totaalisen palanut kaiken maailman temppuiluun ja tekisi mieli lähteä lätkimään ja jättää kakara huutamaan siihen paikkaan.
Äitiyden myötä olen löytänyt itsestäni hirviön, jota en voinut kuvitella sisälläni olevan. Miten pieni ihmisenalku voikin saada aikuisen ja ihan vakaan kolmekymppisen välillä pisteeseen, jossa ihan todella fyysisesti tärisen raivosta. Mieleen tulee mustimmista mustimpia ajatuksia, ja höyryt pääsevät pihalle sillä, että kiroilen ja heittelen silmilläni salamoita. Tai kuten nyt viime aikoina on käynyt, sanon lasta kakaraksi. Muhun sattuu, kun näen, miten paljon kakaraksi kutsuminen lasta järkyttää. Kai se olisi sama kuin mies sihisisi samantapaisessa riitatilanteessa minulle nyt kuule ämmä. Ja siksi ja silti kakara-sana on päässyt suustani useammin kuin kerran.
Lapsi näkee itsensä sillä tavalla kuin aikuiset hänet näkevät. Jos häntä haukkuu tyhmäksi, sellaiseksi hän muuttuukin. Jos kakaraksi, lopputuloksena on kakara. En ikinä antaisi kenenkään muun haukkua ketään kakaraksi, saati omaa maailman kultaisinta kolmevuotiastani. Ja sitten minä itse olen tehnyt niin.
Okei. Näiden ylöskirjaaminen ei itse asiassa tuonut toivomaani oloa synninpäästöstä, vaan päinvastoin. Tuli todella todella syyllinen olo. Sellainen ihan vereslihalla oleva, jotta kelailin todella pitkään, voinko edes julkaista koko postausta. Ja tietty syyllisyys piinaa ihan syystäkin.
Olen äiti, joka joutuu pyytämään etenkin esikoiseltaan ihan liian usein anteeksi, joka on erehtyväinen ja joka on nykyään todella lyhytpinnainen. Mutta se tekee musta ihmisen. Ja ihminen onneksi pystyy oppimaan ja parantamaan tekemisiään. Minä yritän parhaani, siinä välillä pahasti epäonnistuen. Siitäkin huolimatta, ihan hyvä mutsi minä olen. Ja huomenna toivottavasti taas tämän päivän kommelluksista kantapään kautta oppimalla vähän parempi.
Jos haluat ja omasta vanhemmuudesta ripitettävää löytyy, kommenttiosio on vapaa.
Kiitos. Kiitos että sanot ääneen ne asiat, mitä me kaikki äidit teemme, ja mistä podemme suurta syyllisyyttä.
Kiitos!!! Tämä oli hieno teksti ja tätä lisää!
meillähän ei tv:tä katsota —> nyt 1v2kk saa useamman kerran viikossa katsoa pikku kakkosta. 🙁 myös tuo ärähtely on tuttua ja aijestassentään miten kamala olo siitä tulee!
Ootpa kyllä hyvä tyyppi. Puet tekstiksi niitä juttuja, joita muutkin tulee tehneeksi mut joista ei ihan ekana tuu hiekkiksen reunalla kertoneeksi, et ”hei, mites teillä muilla näpsähdetään, meillä tänään heiteltiin kenkiä tuulikaappiin pikkasen kovaa kun äiti on vähän väsy eikä jaksa yhtään jos joku sanoo vastaan tai lötköilee”. Jaetaan mutsit vähän aitoutta keskuuteemme.
-Miia
Kiitos! 🙂 Ekaa kertaa ikinä luin semmoisen blogikirjoituksen joka todella kosketti eikä ollut ärsyttävää lätinää ja paapastusta 🙂
(Isä, olen tehnyt syntiä –> Hlökoht olen käskenyt lapseni ”pitämään turpansa kiinni” jonka jälkeen olisin voinut leikata kieleni irti. )
Kiitos tästä kirjoituksesta! Itsellä on juuri tänä iltana se fiilis, että kunpa sais hetken olla ilman noita kakaroita. Ottakyrpä kasvoi semmosiin mittoihin, etten saanut tehtyä mitään mitä ois pitänyt ja nyt sekin riepoo. Jos menis nukkuun (ja sais nukkua kerrankin) ja koittais huomenna olla inan parempi äiti. Edes ihan pikkuriikkisen.
Mä luulen, että melkein jokainen äiti käy läpi näitä samoja asioita arjessaan. Harva uskaltaa vaan sanoa ääneen.
Ja hei, leikkiminen on leikkiväisten hommaa. Mun äitipisteet ei ainakaan ropise siihen laatikkoon, jossa näitä leikin lapsen kanssa -juttuja jaetaan.
Joskus kirjoitin aihetta sivuten blogissani näin: http://auringonkeraaja.blogspot.fi/2012/08/leikkimisesta.html?m=0
Kiitos ja kumarrus, täällä yksi äiti kans joka syyllistyy ihan juuri noihin samoihin asioihin! Kakara-sanan tilalta käytetty sanaa pentu 🙁
Tuolle alun supermutsiudelle voisi pyhittää oman postauksen. Tällä hetkellähän tavoitellaan paskaäitititteliä ja heti syyllistetään oman elämänsä menettäneeksi supermutsiksi jos täysimettää lastaan.
Kiitos vielä tästä!
Ihana teksti. Kiitos!
Laura
Meillä syödään välillä pelkkiä mikrossa lämmitettyjä pinaattilettuja.
Huudan välillä suuttuessani niin kovaa että lapsi (3½ v.) säikähtää ja alkaa itkeä. Joskus heittelen suutuspäissäni tavaroitakin. Hip huraa.
Me ei mennä joka päivä ulos.
Fiilis on näiden jälkeen aina sama. Paska.
Ja oot oikeassa, ei tää asioiden ”tunnustaminen” kyllä helpota ahdistusta yh-tään.
– hanna
Ihana kirjoitus, kiva tietää että kaikilla on välillä näitä fiiliksiä. Mä itse olen viime aikoina huutanut molemmille lapsille: ”olkaa hiljaa”, vaikka molempien kiukulle olisi ollut ihan oikea syy. Mä luulen että suurin syy siihen että huudan välillä ei oo lasten mekkala, vaan se tunne, kun tajuaa, ettei nyt just heti pysty parantamaan lapsen mieltä ja poistamaan harmittavaa asiaa.
Kiitos tekstistä! Ja mistä on nämä kuvituksen ukkelit??
Ole hyvä. On ihan kamalaa, miten lapset, joita rakastaa niin paljon, että antaa heidän puolesta kaikkensa ja vaikka henkensä, saavat mut välillä myös täysin pimeän ja käsittämättömän raivon valtaan. Ai kauhea. Edelleenkään ei tämä tunnustaminen helpottanut yhtään oloa, päinvastoin. Tekisi mieli mennä herättämään nuo kaksi kaikista tärkeintä, että saisin vain ottaa syliin.
Ole hyvä. Toivottavasti ei ole tarvetta lisätunnustuksille, vaan oppisin sen sijaan olemaan vähän parempi äiti 🙂
Kiitos <3.
Mä aikoinaan jopa opettamalla yritin opettaa esikoista katsomaan telkkarista välillä jonkun pätkän lastenohjelmia. Että saisi sen hetken rauhan. Noh, oppihan se sitten lopulta. Paskamutsifiiliksestä toiseen.
No joo, ei se kyllä ensimmäinen puheenaihe ole. On meilläkin tullut paiskottua vähän turhan kovalla voimalla niitä ulkovaatteita sinne kaappiin.
Apua, mulla on tunne, että mä olen saattanut syyllistyä samaan. Tai ainakin lopulta raivokarjumalla käskenyt olemaan hiljaa.
Paskoista paskoimpina päivinä mä yritän aina lohduttaa itseäni sillä, että todennäköisesti huomenna on taas ihan kiva päivä. Että kun tämän päivän vaan kestän, huomenna en ehkä edes enää muista, mikä niin kovasti otti päähän.
Todella kiva ja aidon oloinen teksti, kiitos! 🙂
Olen ehkä hirveä ihminen kun sanon tämän, mutta minusta nuo mainitsemasi ”synnit” eivät edes olleet niin pahoja? Tai siis, eihän lasten kuullen kiroileminen, jatkuva puhelimen rämplääminen sun muu ole kovinkaan toivottavaa, niin eihän se nyt mitään maailmanloppuakaan ole? :S Totta kai jokaisen äidin (ja ihmisen yleisesti ottaen) olisi hyvä pyrkiä kehittämään itseään parempaan suuntaan, mutta kaikilla on joskus huono päivä, väsyttää, ei kiinnosta sitten yhtään mikään ja niin edelleen. En ymmärrä miksi naisen tultua äidiksi heidän oletetaan samalla muuttuvan joksikin supersankareiksi joiden on suoriuduttava joka päivästä täydellisesti?
En liputa paskamutsi-mitalilaisten puolesta, mutta minusta itseään ei tarvitse ruoskia siitä ettei ole virheetön. Riittävästä vanhemmuudesta olisi minusta tärkeää kertoa sekä liikaa paineita ottaville pikkulasten vanhemmille, että tulevaa lasta odottaville äideille ja isille.
http://www.mll.fi/vanhempainnetti/tietokulma/vanhemmuus_ja_kasvatus/vanhemmaksi_kasvu/olenko_riittava_vanhempana/
Mä olin aina kuvitellut, että mä olisin äiti, joka ihan oikesti tykkää leikkiä. Siksi varmaan tämän asian kanssa nikottelen. Onneksi likka kuitenkin tykkää touhata mun kanssa kaikkia muitakin harrasteita. Sellaisia, joista itsekin oikeasti innostun. Ja jätkä nyt on vielä haltioissaan ihan kaikesta, mitä teen 😀
Joo mä huomasin tätä aivoitusta näppäimistölle pukertaessani, että supermutsius olisi melkein ansainnut oman postauksensa. Mutta menipä nyt samaan könttiin sitten sekin. Paskaäitiyden havittelu on tosiaan vähän nurinkurinen ilmiö. Mä ainakin ihan todella todella tahtoisin olla parempi äiti.
Kiitos itsellesi!
Ah, pinaattilätyt, miten olen unohtanut ne. On ollut välilillä päiviä, että jääkaapista löytyvä pinaattilättypaketti olisi pelastanut päivästä edes osan.
Mulle esikoinen on sanonut, että häntä pelottaa, kun mä suutun. Ai kamala, osui ja uppos.
Sen tietää, että huutamien ei auta yhtään mitään, päinvastoin, mutta silti siihen tulee sorruttua. Ja mitä enemmän huutaa, sitä ”tehottomampaa” se on. Tämä kohta on mulle kyllä ikuinen oppimisen paikka.
Ole hyvä! Ukkelit esikoinen on saanut lahjaksi mummilta ja paapaltaan, joten en tiedä niiden alkuperää 🙂 Ovat kyllä mainiot!
<3
Ole hyvä! Se on totta, että riittävästä vanhemmuudesta pitäisi puhua. Ja vetää raja sen ja sellaisen mennään mistä aita on matalin -vanhemmuuden välille.
Kaikki ”synneistäni” eivät toki ole hälyttävän pahoja, mutta henkilökohtaisesti mulle nuo kaksi jälkimmäistä ovat niin kamalia, että en ikimaailmassa olisi uskonut vanhempana päätyväni sellaisia tekemään.
Ihanan aitoa teksiä. Kuulostaa siltä että olet aivan tavallisen täydellinen äiti, virheineen kaikkineen <3
Äitini oli juuri tuollainen kaltaisesi äiti, ihan tavalinen-välillä-hermonsa-menettävä-ihana-äiti. Ja lapsuudesta vain positiivisia muistoja että tuskimpa näille meidän kultahippusille mitään suurempaa traumaa jää. Kuka nyt väsyneenä jaksaa oikeesti aina olla hyvällä tuulella??
Todellakin kiitos näistä rehellisistä tunnustuksista. Löydän itseni lähes jokaisesta jutusta. Meillehän ostettiin maksukanavat että tvstä tulee AINA lastenohjelmia :/
Samaa mieltä Marian kanssa. Luettelossa ei ollut mitään sellaista, mitä jokainen ei tekisi joskus. Tai vähän useamminkin. Minusta sorrut nimenomaan alussa kuvailemaasi paskamutsiuden tavoitteluun kauhistelemalla tehomutsi-nimitystä ja listaamalla näitä tekemiäsi virheitä. Ei kukaan ole täydellinen, eikä kuulukaan, ei saakaan olla!
Voi kun ihanasti sanottu, kiitos. Mutta kakaraksi en enää sano, kiroilut pidän sisällä ja syliin otan aina. Ainakin lupaan yrittää, todella yrittää.
Meillä on Muumit digiboksille tallennettuna. En tiedä, mitä tapahtuisi, jos ne sieltä joku päivä häviäisi.
Kyllä mä itse asiassa uskon, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät koskaan ole alentuneet sanomaan lastansa kakaraksi tms.
Kuten alussa heti sanoinkin, huomaan tämän supermutsi/paskamutsi -asetelman vaikuttavan omaan ajatusmaailmaani sen kieroudesta huolimatta tai juuri siksi. Lähtihän ajatus omien heikkouksien listaamiseen siitä, että kommenttiosiossa oli taas heitelty supermutsikortteja päin naamaa ja vielä päälle ”oman talon” naiset olivat kehittäneet mun myyntitekstiksi tehomutsiuden.
Paskamutsi en toivottavasti koskaan tule olemaan. Haluni olla parempi ja kehittyä ihmisenä (ja äitinä siinä samassa) toivottavasti estääkin sellaisen kauhuskenaarion tapahtumasta.
Mä oon huomannu, että oon itselleni kaikista ihmisistä ilkein. Miehelleni sanoisin, että no mitäs tosta, lapsiani yritän kannustaa mutta mitä muhun tulee, niin heti kun kivahdan, haukottelen, katson älypuhelinta ja ”en nyt jaksa” niin lapset in päätymässä terapiaan ja luultavasti katkaisee kaikki välit mammaansa aikuisena. Yritetään äiteinä parempaan, mutta yritetään olla myös kiltempejä itsellemme. Ja edelleen muistetaan pyytää anteeksi lapsista ja siltä paremmalta puoliskoltakin. Kyllä se siitä! ♡
Voi kiitos kiitos Hanne tästä kirjoituksesta! Paskamutsifiiliksissä, kamalan nukkumaanmenotappelun jälkeen tämän lukeminen sai kyyneleet silmiin. Me äiditkin ollaan vaan ihmisiä, ja joskus ne kaikista rakkaimmatkin saavat pään kiristymään. Lohduttavaa silloin lukea, että tapahtuu sitä muillakin.
Ehkä äitiyden vahvuus onkin ne mutsiuden eri variaatiot? 🙂
Minäkin oikeasti kuvittelin, että olisin äiti, joka tykkää leikkiä. Tykkäsinhän nuoruudessani lastenhoitajana leikkiä hoitolapsien kanssa aamusta iltaan. Mutta nyt 3,5v äitiyden jälkeen on vaan pakko tunnustaa itselleen se tosiasia, että ei, minä en tykkää leikkiä. Jaksan kanssa sen max. 5 minuuttia istua junaradan vieressä ja pyörittää junaa ees taas. Lisäksi päässä jyskyttää samalla koko ajan ruokaa pitäis tehdä-pyykit viikata-siivota tuo keittiön sotku……. Odotan innolla sitä, että pienempi kasvaa isommaksi ja lapset voisivat leikkiä keskenäänkin (toiveajattelua?) 🙂
Allekirjoitan kaikki ”syntisi”… Hermo palaa 2v8kk uhmiksen kanssa liian nopeasti, en jaksa leikkiä, muumit on kova juttu (liiankin). Mikä pahinta joskus olen saanut itseni kiinni sanomasta ”olisitko nyt ihan hetken hiljaa”. Meillä on kunnon papupata mikä höpöttää koko ajan ja välillä tuntuu että kun siinä ois ”mute” nappi jota vois painaa, edes viideksi minuutiksi.
Eniten ehkä ruoskin itseäni siitä, kun poika herää yöllä (lähes joka yö) itkemään kasvukipujaan. Tuhahtelen ja murisen (onneksi suht hiljaa) kun aamulla on herätys neljän jälkeen ja poika herää vähän väliä kitisemään kinttujaan. Tekisi mieli huutaa että ”sulla mitään säre, nuku nyt perkele!!”.
Meillä, kuten varmasti teilläkin, kuitenkin tehdään yhdessä kaikenlaista, lapsi pääsee syliin ja saa hellyyttä. Muistan myös aina kertoa lapselle kuinka ylpeä olen kun pottahommat onnistuu tai lapsi osaa jotain uutta 🙂
Kyllä se tästä, kiitos ihanasta kirjoituksesta!:)
Koitin kovasti yöllä koommentoida tätä, mutta en näköjään unentokkurassa osannut 😛 😀 Kiitos! 🙂 En yleensä kommentoi juuri mihinkään, mutta nyt on pakko, koska harvemmin törmää näin aitoon ja rehelliseen (ja hyvinkirjoitettuun) tekstiin 🙂
(Ripittäytyminen 😛 Olen käskenyt pitää lapseni turpansa kiinni, jonka jälkeen olisin voinut leikata kieleni. Jessus miten paskafiilis voikaan moisesta tulla).
Minäkään en aiemmin ole tekstejäsi kommentoinut, mutta nyt osu ja uppos niin syvälle, että kyyneleet nousi silmiin. Allekirjoitan joka ikisen kohdan, erityisesti tuo karjuminen ja raivosta täriseminen ja sitten kun lapsi sanoo että äiti sinä olet pelottava. Ja kerran olen jopa sen perään vielä huutanut, että hyvä! Hetken lapsi oli hiljaa ja meni leikkimään, kohta rupesi lauleskelemaan sellaisella pienellä heiveröisellä, varovaisen tunnustelevalla äänellä. Itku pääsi minultakin ja pyysin heti anteeksi. Omatunto soimaa joka ikinen sekunti omasta käyttäytymisestä lastani, tuota kaikista rakkaintani, kohtaan, ja ainut lohdutukseni on, että pyydän häneltä aina anteeksi ja sanon joka kerta, että äiti rakastaa sinua valtavasti, vaikka välillä suuttuukin. Se ei helpota, mutta on ainut konstini kestää itseäni. Kiitos sinulle näiden asioiden jakamisesta!
Tärkeä teksti! Sen innoittamana tunnustan täällä kommenttilootassa erään esikoisen viime marraskuussa heittämän kommentin, jonka jälkeen päätin, että nyt teen oikeasti KAIKKENI, etten enää menetä hermojani. Me elettiin tosi raskasta vaihetta, 2,5-vuotiaalla voimakastahtoisella esikoisella järkyttävä uhma ja mustasukkaisuus, mukana menossa 4 kk -ikäinen vauva, paljon univelkaa ja kaamosmasennus. Mä olin joka päivä tosi kireä ja tiuskin ja aika usein karjuinkin esikoiselle ja joka ilta päätin, että huomenna en enää menetä hermojani. Mutta vaadittiin tämä tilanne, että oikeasti löysin voimia pitää omat hermoni paremmin kurissa: eräänä aamuna mies oli tavalliseen tapaan lähdössä töihin, kun esikoinen halusi vielä hetkeksi isänsä syliin. Ne toivottelivat puolin ja toisin mukavaa päivää ja sitten tyttö sanoi vakavana: ”Ja jos äiti huutaa niin sitten äitille voi sanoa, että älä huuda.” Mulle tuli niin järkyttävän hirvittävän paha mieli tuosta, että tätä kirjoittaessakin nousee kyyneleet silmiin. Jotenkin tuon kommentin jälkeen olen onnistunut olemaan tyynempi, tosin tietenkin arkea helpottaa myös se, että ei ole enää kaamos vaan kevät, univelka ei enää ole niin suurta ja tytön uhmakin on vähän laantunut.
Hieno kirjoitus, tärkeitä aiheita! Mä olen ihmetellyt kauan näitä vitsailuja ”huonolla äitiydellä”, lähinnä ne tuntuvat tylsiltä ja vanhanaikaisilta ja vain korostavat patavanhoillisia asenteita. Ikään kuin äidin pitäisi pyydellä anteeksi vaikkapa viinilasillisen juomista.(äiti juonut lasin viiniä,HURJAA,olen huono mutsi!) Kukapa odottaisi vastaavaa anteeksipyytelyä isältä? Toisaalta koen myös ”toisen ääripään” ahdistavana. Erosin hiljattain Imetyksen tuki ry:n fb-ryhmästä, koska keskustelu siellä oli lähes hurmoshenkistä imetyksen kannattamista keinolla millä hyvänsä. Kun täysimetys ei kohdallani lukuisista yrityksistä ja valvotuista öistä huolimatta onnistunut,päätin siirtyä pulloruokkimaan vauvaani.Tämä oli erittäin viisas päätös oman jaksamiseni kannalta ja vauvakin nukkuu nyt yönsä hyvin.En silti ole sitä mieltä,että kaikkien tulisi toimia kuten minä! Imetys on erittäin tärkeää ja hienoa jos se onnistuu. Samoin kantoliinat toimivat varmasti joillekin hyvin, itse hikoilin liinan kanssa tuskissani ja vauvakin itki taukoamatta. No edellä mainitut eivät varsinaisesti liittyneet kirjoitukseesi millään tavoin, jäin vain pohtimaan miksi äitien pitää jatkuvasti tuntea huonoa omatuntoa, aiheesta kuin aiheesta. Itse koin valtavaa syyllisyyttä imetyksen epäonnistumisesta, vaikka vauva voi hyvin ja kasvaa hienosti. Tulevaisuudessa koen syyllisyyttä varmasti taas monesta muusta asiasta. Ehkäpä se liittyy omaan mielikuvaani äitiydestä,millainen äiti haluaisin olla.Olen myös aina tehnyt tunnollisesti kaiken mihin olen ryhtynyt,työni,harrastukset-ja onnistunut niissä, tottakai haluaisin onnistua myös äitiydessä täydellisesti! Mutta eihän äitiyttä voi suorittaa ja jokainen äiti on paras äiti omalle lapselleen! Myös niinä huonoina päivinä! 😉 Anteeksi, tämä meni nyt omakohtaiseksi avautumikseksi,mutta pointtini oli,että hienoa kun kirjoitit tästä aiheesta ja kerroit rohkeasti omista tuntemuksistasi!
Hieno teksti! Olet mahtava äiti!! Voin samaistua liiankin hyvin. On hirveää huomata kuinka syyllistävästi seuraa alta kulmien kun joku vieras äiti esim puistossa tiuskii lapselleen tai hermostuneena kantaa lasta kotiin. Sitten itse huomaa tekevänsä toisessa tilanteessa samoin. Tuomitaan ja syyllistytään – lose lose -situation. Luulin myös tykkäävääni leikkiä, mutta ei. Ja tää hermojen menetys on kyllä ihan kamalaa. Olen kyllä itse huomannut että puoli vuotta imetyksen lopettamisen jälkeen hormonitoiminta on tasaantunut (eli heilahtelee ”normaalisti”) ja ne pahimmat räjähtelyt ja hermojenkiristyspäivät osuvat aina tiettyyn aikaan yleensä viikko ennen kuukautisia. Se on vähän helpottanut kun on saanut jotain selitystä. Ei se poista syyllisyyttä, oikeuta toimintaa tai poista sitä että pitää pyytää omaa toimintaa anteeksi lapsilta tai mieheltä, mutta jotain. Pahoittelen sekavaa viestiä. Tässä yritän samalla muka leikkiä lapsen kanssa ja pitää sylissä 😀
Niin totta! Ja syyllisyyttä tosiaan tuntee, siitä ettei leiki tarpeeksi, ja kun leikkii, niin siitä että tekisi kuitenkin mieluummin jotain muuta ja ei jaksa keskittyä syömään olematonta ruokaa ja ”tää sanois nyt näin” kovin kauaa.. *syvä huokaus* Miehillä ei tunnu olevan samaa ongelmaa tuon syyllisyyden kanssa, vaikka ainakin mun mies leikkii lapsen kanssa paljon vähemmän. Vetoan tästedes siihen, että se 15min on ihan ok, koska laatu on tutkimusten mukaan tärkeämpää kuin määrä:
http://www.washingtonpost.com/local/making-time-for-kids-study-says-quality-trumps-quantity/2015/03/28/10813192-d378-11e4-8fce-3941fc548f1c_story.html
Kakara-sanaa tms. ei ole vielä tullut käytettyä mutta huudettu on moneen otteeseen, viimeksi eilen kun tättähäärä repi auki kaikki ja söi puolet sukulaisille lahjaksi tarkoitetuista suklaamunista..
Rohkea kirjoitus ja hieno, järkevää asiaa sisältävä blogi kaikkiaan 🙂 Täytyy vain ihailla, miten napakkaa tekstiä pystyt tuottamaan, vaikka väsymys painaa ja kuuluisia arjen haasteita varmasti riittää. Oma aivotoiminta kun tuntuu olevan edelleen syväjäässä, vaikka synnytyksestä on jo hyvä tovi.
Mun mielestä pelottavampaa ja lapsen kannalta haitallisempaa olisi, jos äiti pitäisi kaiken väsymyksen/ketutuksen/raivon sisällään. Ihannetapauksessa sitä tietysti osaisi ennakoida räjähdyksen ja hoitaa tilanteen ehkä jotenkin järkevämmin, mutta kummasti ne jalot ajatukset unohtuu, kun tilanne on ns. päällä. Tilanteen jälkeen voi tietysti selittää lapselle, miksi äiti muuttui yhtäkkiä hirviöksi.
Itsensä syyllistäminen taitaa olla äideiltä tyttärille periytyvä ominaisuus, tuntuu että ainakin oma puoliso osaa olla liikoja syyllistymättä, vaikka aina ei kaikki menekään kuin Strömsössä. Voi kun märehtimisen ja murehtimisen sijaan muistaisi, että yhtä napsahdusta kohti on ainakin kymmenen kivaa hetkeä sen kamalan kakaran kanssa ja että kyllä sitä kuitenkin kaikesta huolimatta on paras äiti omalle lapselleen 🙂
Näin anonymina uskallan kirjoittaa sen, mitä omalla nimelläni en uskaltaisi (koska minut lynkattaisiin): Elämme ihmeellisessä ilmapiirissä, jossa pitäisi hävetä sitä, että käyttää aikaa ja energiaa lapsen hyvinvointiin. Et saa kertoa tekeväsi soseet itse ja imettäväsi yli yksivuotiasta. Et saa kertoa, että lapsesi ei katso telkkaria eikä syö karkkia. Et saa kertoa, ettet käytä raskauden ja imetyksen aikana kofeiinia.
Sen sijaan saat julistaa ylpeänä, että syötät lapselle vain säilykkeitä, yksivuotias saa mutustella karkkia, vauva on sitterissä niin paljon kuin vain siinä suostuu olemaan ja kaksivuotiaan kotona telkkari on aina auki.
”Hah-hah huono mutsi” -ihminen voi joskus olla vain huono mutsi, ei mitään ”hah-hah”.
KAIKKI vauva-aikaan saamani neuvot ovat olleet neuvoja siihen, miten tekisin omasta elämästäni helpompaa, eivät neuvoja siihen, miten tekisin vauvani elämästä parempaa. Kyse on kuitenkin kriittisen tärkeistä ensikuukausista, joina pieni ja viaton lapseni on totaalisen avuton. Monet vanhan kansan uskomuksetkin antavat kyllä mutsille mahdollisuuden ottaa lunkisti, mutta avuttomalle vauvaparalle ovat suorastaan vahingollisia. (Herttaiset isovanhemmat ovat sitä mieltä, että vauvan voi antaa itkeä yksin, koska niin hän saa vahvat keuhkot ja ”oppii”. 2000-luvun aivotutkimukset kertovat, että yksin itkevän vauvan stressitasot nousevat pitkäksi aikaa,mikä vaikuttaa vahingollisesti aivojen kehitykseen, perusturvallisuuteen ja luottamukseen.)
Epätäydellisiä ihmisiä ollaan kaikki, mutta on käsittämätöntä, että ihminen lytätään jos hän yrittää olla oikeasti hyvä äiti. Sinä, Lähiömutsi, olet kaikessa epätäydellisyydessäsi erittäin hyvä äiti. Se on selvästi aistittavissa kirjoituksistasi ja kuvistasi. Monessa asiassa olen ottanut sinusta mallia.
Kiitos rohkeudestasi kirjoittaa näistä asioista!
Kiitos kirjoituksestasi, se osui naulan kantaan! Minun syntilistani: leikkiminen ON tylsää (onneksi meillä on kaksi hyvin yhdessä leikkivää lasta), joskus hoputan lapsia sekuntikellon kanssa nukkumaan, sanon hyvät yöt nopeaa ja kiiruhdan pois lastenhuoneesta, jotta pääsen MAHDOLLISIMMAN ÄKKIÄ viettämään omaa iltaaikaa, olen sanonut ”Mene nyt pois/ole nyt hiljaa, äiti haluaa lukea rauhassa/äiti on nyt koneella/äiti kirjoittaa nyt tän viestin jne, usein inhoan ulkoilua lasten kanssa, enkä tosiaankaan lähde mukaan lumiukkoleikkehin kuin harvoin, saati laske mäkeä. Onneksi lapset jo osaa ulkoilla kotipihalla ilman palelevaa äitiä. Olen se leikkikentän reunalla kännykkää räpläävä äiti, joka välillä huutaa: ”tuun ihan kohta antaan vauhtia, näpyttelen vain eka tän viestin”. Kesällä sitten toki eri juttu, ja käyn mielelläni lasten kanssa pyöräilemässä, metsässä marjastusretkillä, kävelemässä, rannalla… Mutta en ulkoleikeissä! Mitäs sitten vielä? En viitsi kaikkea tässä luetella, sillä listani on pitkä, mutta samaistuin kyllä jokaiseen sinun mainitsemaan hairahdukseen 🙂 Kakaroita meilläkin on, penskojakin joskus, mutta anteeksikin pyydellään ja illalla on joskus hyvin **ska fiilis…
KIITOS tästä postauksesta.
Itse olisin voinut kirjoittaa sanasta sanaan täysin samanlaisen tekstin omasta elämästäni. Tuntuu niin helpottavalta, että joku muukin painii samojen asioiden kanssa, ehkä en sittenkään ole niin paska mutsi kuin kuvittelin.
Hupsis, pääsi näköjään keskeneräinen ajatus lähtemään! En tarkoittanut, että esimerkkinä kirjoittamani asiat tekisivät huonon mutsin. Ajattelin kommentillani tuttavapiirini äitejä, jotka ylpeinä vetävät röökiä läpi raskauksien ja imeysten. (Heillä kyllä toteutuu myös kaikki kirjoittamani esimerkit.)
Hieno teksti. Tää on just näin. Täälläkin lapset katsoo liikaa telkkaria, me vanhemmat ei aina jakseta olla ”läsnä” vaan puhelimen räplääminen vie huomion, illalla säksättelen turhan ankarasti nukkumaanmenosta kun ei vaan jaksa sitä vetkuilua (vaikka lapset ei tahallaan vetkuilisi), hermot menee naperoiden keskinäiseen riitelyyn, ja en todellakaan jaksa leikkiä – esikoisen aikana muistan kun kellotin aina koska saa laittaa taas päiväunille kun rämppäsin helistintä sen naaman edessä…
Ehkä pahin on kuitenkin se että me joskus miehen kanssa riidellään lasten nähden ja kuullen, ja se voi olla aika kovaäänistä ja sellaista juttua tulee että lasten ei vältsii tarvis kuulla. Aikuisten huolien isoa revittelyä sellaisilla aiheilla joita lasten ei todellakaan tarvitsisi kuulla. Ja varsinkin kuopus muutaman kerran rävähtänyt itkemäänkin tällaisen riidan keskellä kun ”äiti huutaa niin kovaa”. Voin kertoa että syyllisyyspisteet tällaisen jälkeen on huipussaan. Ja näistä koen kaikkein karmeinta huonoa omaatuntoa. Ja jos äiti itkee, niin molemmat lapset alkavat joskus myötätuntoitkuun – ja voi luoja sitä huonoa omaatuntota siitä että aiheuttaa lapsille surua. Toki silloin yritän sanoa että itku on luonnollista eikä tilanteessa ole hätää. Äiti ja isäkin on ihmisiä vain ja on luonnollista näyttää tunteita. Omasta lapsuudestani muistan kuitenkin kaikkein ikävimpänä asiana vanhempien kovaäänisen riitelyn ja nyt sorrun siihen itse 🙁 Yritetään toki aina miehen kanssa sopia asiat niin että lapset näkevät tai vähintään kerrotaan heille että asiat on sovittu – tässä yritetään petrata vanhempiamme paremmin. Joskus luin jostain että ei se ole niin oleellista miten riidellään vaan oleellisempaa on se miten riita sovitaan. Sitten vaan ajattelen myös että ei voi lapsia kasvattaa pumpulissa ei vaan voi. Tämä on elämää kaikkine puolineen.
Uskon kuitenkin että lapset saavat paljon meillä rakkautta ja pyritään paljon puhumaan lasten kanssa tunteista ja muutenkin asioista. Me vanhemmat ollaan jokainen omia persooniamme ja se saa ja pitääkin näkyä elämässä. Ei ne lapset mene kovin helposti rikki, kun enemmän on hyvää kuin huonoa niin se riittää.
Arvostan suuresti, että sinä sanoitat arkeasi ja samalla autat meitä muita, jotka mietitään näitä juttuja ihan yksin. Samaistun ihan täysillä koko kirjoitukseesi. (Ja muihin kirjoituksiin myös.) Itkisin, jos en olisi nyt töissä.
Kiitos kirjoituksestasi.
Mä en nyt oikein pysty lukemaan kommenttiosiota, tässä kaikessa on jotain, joka menee liiaksi pinnan alle. Kaivaa sen oman syyllisyyden päivänvaloon.
Tänäänhän juuri viimeksi huusin kolmevuotiaalle täyttä kurkkua, että RAUHOITU. No sillähän se rauhoittuminen hoituu, kyllä.
Eikä sillä, että se olisi jotenkin ainoa tapaus, vaan välillä tuntuu, että päivät ovat vain hyvien ja huonojen hetkien virtaa. Eikä huono hetki suinkaan aina ole lapsellani.
Tosi moneen asiaan nyökyttelin ja myöntelin. Magneetteja ihailin, oli kivat.
Mutta se mitä piti tulla sanomaan, että taannoin yhden synttäripöydän äärellä kun omat ”kakarat” väänteli pillejä, rohmusi karkkeja, eivät pysyneet penkissä ja kaikkea muuta mitä jouduin kokoajan toppuuttelemaan ja loppuen lopuksi otin pillitkin pois käytöstä, sain osakseni vielä kolmannen nimityksen. Olin muiden pöydässä istuvien aikuisten supinoissa natsimutsi. En koe olevani sen enempää natsimutsi, kuin super- tai paskamutsikaan. Olen vain keskinkertainen mutsi, joka saattaa välillä natseilla, yrittää tavoitella aika ajoin superia vaikka tää touhu on lähinnä paskamutseilua.
Jos tämä postaus ei sinulle tuonut kaipaamaasi synninpäästöä, niin tänne ruuun toiselle puolelle kyllä, vuolaiden kyynelten lisäksi. Kiitos rehellisyydestäsi, kaikki kirjoittamasi on niin tuttua. Tämän luettuani muistan taas, että olen sittenkin ihan hyvä äiti omalle kolmevuotiaalleni ja hänen pikkuveljelleen. En täydellinen, mutta riittävän hyvä <3
Lämmin kiitos sinulle!
Sait ainakin hetkeksi tämän syyllisyyden ja huonouden suossa rypevän äidin ajattelemaan, että ehken ole ainut jolla joskus lähtee mopo keulimaan.
Ja joka ei myöskään jaksa innostua leikkimään.
Kiitos. Tuli kevyempi olo ��
Jotenkin kaikki niin tuttua. Olen monesti kokenut syyllisyyttä että en osaa leikkiä kunnes meille syntyi meidän Erik joka on nyt eskarilainen. Hän on niin sitkeä tyyppi että pistää äidinkin leikkimään. Välillä olen juossut valkohäntäpeuran tavoin ympäri ala-kertaa tai toisinaan ”lentänyt” kuin teeri kun hän metsästää. Mutta todellisuudessa en vieläkään leiki tarpeeksi. Mutta yritän ajatella että yhdessä tekeminen vaikka pyykkien ripustaminen (minä ripustan ja vaja 2v tuo mulle märät pyykit) on ihan yhtä tärkeätä. Ja ehkä juuri tämä tekeminen on se minulle sopivin ja luonnollisen tapa olla lasten kanssa. Kiitos ihanasta kirjoituksesta oikeasta elämästä.
Kirjotus on munkin mielestä hyvä, mutta musta on kanssa tosi hyvä, että tuotiin esille tämäkin ylläoleva näkökulma. Ja nämä mun kirjoitukset eivät nyt siis ole kohdistettu Lähiömutsiin, vaan yleistä pohdintaa tästä paskamutsi vs. supermutsi dialogista.
Se on ehkä meidän suomalaisten perisynti tai ihme geneettinen aivosolmu, että jos joku yrittää tosissaan ja näkee vaivaa ja sitten ehkä tekee asian paremmin kuin muut (tai siis yltää johonkin tavotteeseen, johon muut on yrittäny mutta luovuttanu / epäonnistunu), niin sitä haukutaan ja lytätään. Sen sijaan, että ne muut saisi siitä inspiraatiota yrittää itsekin kovemmin. Ei, siitä tulee helposti 'mä nyt oon vaan tämmönen' ja sitten etsiydytään vertaistukea tarjoavan porukan seuraan ja yhdessä mollataan onnistujaa. Jälleen kerran sen sijaan, että hakeuduttaisiin niiden seuraan, jotka onnistuu ja imettäis sieltä motivaatiota yrittää itsekin paremmin.
Okei, lähti vähän nyt sivuraiteelle teksti. Ei ollut kohdistettu Lähiömutsiin, vaan sellanen yleisilmapiiri, jota huomaa myöskin äitipiireissä.
Ja kyllä, se harmittaa, koska mä olen se äiti, joka sinnittelee todella tiukasti pitääkseen kiinni periaatteistaan!
Ennen kahta ikävuotta lapseni ei saanut katsoa telkkaria käytännössä ollenkaan ja nyt pian kolmevuotiaana kerran-pari viikossa, mieluiten alle vartti kerrallaan. Pienemmän kanssa koitan pitää sen, ettei myöskään katsoisi alle kaksivuotiaana.
En ikinä ikinä ikinä tekisi mitään huudatusunikouluja lapselle. En kiroile lasten edessä. En huuda lapsille (oon tainnut kerran – pari ärähtää jotain lujaan ääneen), mikä ei kyllä tarkota sitä, etteikö meillä olisi rajoja ja ettenkö pitäisi melko tiukkasävyisiä palautuksia jos hommat alkaa lähteä käsistä.
Sokeriherkut (karkit, kakut, jädet yms) ei kuulu meidän arkiruokavalioon (ei ole karkkipäivää), vaan erityistilaisuuksiin ja juhliin.
En käyttänyt raskauden aikana kofeiinipitoisia tuotteita ollenkaan ja imetyksen aikana todella todella vähän. Teen mieluiten ruoat mahdollisimman pitkälle itse, vaikka joskus täytyykin mennä helpomman kautta. En valehtele lapselle, vaan mielummin kerron totuuden ja otan vastaan harmistuksen ('tänään me ei mennä hoploppiin' vs. 'hoplop ei ole auki, kyllä me muuten').
En käytännössä avaa läppäriäni lasten kanssa ollessani ja puhelimella saatan joskus kirjottaa jonkun viestin, mutta yleensä varaan siihen ajan kertomalla lapselle, että 'nyt hoidan tämän homman'.
Luen alan kirjallisuutta ja haluan kehittyä. Musta rehellisesti tuntuu, että jos johonkin elämässä kannattaa panostaa, niin se on vanhemmuus ja parhaan mahdollisen kasvualustan tarjoaminen lapselle.
Jne. Mutta mitään näistähän ei saa sanoa ääneen (enkä tännekään uskaltanut millään nimimerkillä tulla kirjottamaan näitä)! Ilmeisesti se, että haluaa panostaa ja yrittää jotakuta toista kovemmin, on muilta pois.
No anyway. Kaikesta huolimatta, kyllä, tunnen syyllisyyttä. Tosin nämä syyllisyyden tunteet alkoi vasta toisen lapsen synnyttyä, kun kaikki on tuplasti raskaampaa tällä hetkellä ja väsymys painaa (yleensä syyllisyyden tunteet liittyy aiheeseen 'en JAKSAISI'.
Toisaalta, tunnen kyllä usien hyvää oloa ja onnistumisen tunteita siitä, että pidän periaatteistani kiinni ja uskon niiden vaikutusten näkyvän lapsessa jo nyt.
Loukkaantuiko joku? There, there. Se menee ohi. Aion silti jatkaa parhaani yrittämistä. Jos on syyllinen olo, ehkä voi miettiä voisiko olla joku vaihtoehtoinen tapa toimia, joka ei aiheuttaisi syyllisyyden tunteita (kyllä, yritän itsekin jatkuvasti etsiä niitä).
Ps. Ja ettei nyt jäisi epäselväksi, komppaan ylempää: Lähiömutsi, olet epätäydellisyydessäsi (täydellistä ei olekaan) hyvä äiti. Me ollaan tavattu ja olen nähnyt miten suhtaudut lapsiisi 🙂
Moi!
Kiitos kirjoituksesta ja kiitos myös kaikille kommentoijille. Kollegat hieman ihmeissään katselivat, kun itkin ja nauroin samaan aikaan…
Minä:
-olen kyyneleet silmissä pyytänyt kolmelta vanhimmalta lapseltani anteeksi ja sanonut, että ette ole tyhmiä idiootteja
-olen ottanut tukasta kiinni
-pyytänyt lasta katsomaan jonkun leffan, että äiti saa nukkua vauvan kanssa päikkärit
-vihaan leikkimistä, sisällä ja ulkona
-annan pelata koko päivän
-huutanut, että eläkää sitten omassa paskassanne, senkin siat (esiteineille, kun eivä innostuneet huoneensa siivoamisesta)
-vihaan askarrella ja etenkin ekaluokkalainen rakastaisi asartelua
-ekaluokkalainen jäi huomiotta lähes puoleksi vuodeksi, kun vauva vaan kirkui
-välillä huono mieli siitäkin, että olenko liian tiukka äiti
Kyllähän näitä riittää, mutta silti koen olevani maailman paras äiti omille kersoilleni! Se järjetön rakkauden määrä, mitä koen omiani kohtaan, kompensoi varmasti isommat ja pienemmät pimahdukset.
Kun muistaa vaan selittää lapsilleen, että miksi äiti karjui. Kertoo usein, että rakastaa ja erityisesti osaa pyytää anteeksi, näillä pääsee jo pitkälle!!
Erittäin hyvää pääsiäistä kaikille supermutseille, sitä te juuri olette omillenne! Kaikilla vaan on oma tapansa toteuttaa supermutsiutta!
Tähän minäkin kiinnitin huomioni! Kontrasti väsymys-postauksen ja tämän postauksen kommenteissa on todella suuri. Kun lähiömutsi kertoo olevansa väsynyt koska imettää lastaan öisin lapsentahtisesti, niin kommenttiosio täyttyy tulikivenkatkuisista kommenteista. Ja nyt, tällaisen postauksen jälkeen kiitellään ja kehutaan hyväksi äidiksi. Se tosiaan on melko kieroutunutta! Olin jo sen väsymys -postauksen kommentit luettuani sitä mieltä, että äitejä vaivaa suuri syyllisyys ja tämä vain vahvisti käsitystäni. Nyky-yhteiskunta on sairas, kun kaikessa täytyisi olla täydellinen. Kun joku äiti vaikuttaa jossain asiassa paremmalta äidiltä kuin itse, niin se aiheuttaa itsessä epävarmuuden ja syyllisyyden tunteita. Tässä tapauksessa niitä sitten puretaan vihaisin kommentein kommenttiboksiin (siis siinä aiemmassa postauksessa).. Toivottavasti Hanne muistat aina ilkeitä kommentteja lukiessasi, että ne kommentit kertovat enemmänkin kommentoijasta, eivät sinusta..
Ja kiitänpä minäkin vielä sinua. Kiitos että kerrot avoimesti äitiyden eri puolista. Toivottavasti moni ottaa sinusta esimerkkiä. Teet asiat niin kuin itsestäsi oikealta tuntuu ja ne teot mitkä ei tunnu oikealta, ne pyrit muuttamaan!
Mun mielestä paskamutsi vs. supermutsi -keskustelu lähtee usein aivan väärille urille. Mun mielestä hyvä vanhempi on aidosti läsnä, tekee lastensa kanssa juttuja, jotka ovat sekä lapsen että vanhemman mielestä kivoja, osaa näyttää koko tunteiden kirjon, nimetä ne tunteet ja pyytää anteeksi silloin, kun on tullut poltettua päreet tai sanottua rumasti. Ja hyvä vanhempi voi olla niin monella tavalla näiden reunaehtojen sisällä.
Jotenkin kuitenkin ajatellaan, että supermutsit ovat niitä, joidenka lapset eivät koskaan syö eineksiä, kulkevat äidin itse ompelemissa vaatteissa ja asuvat aina kiiltäväksi hinkatussa kodissa. Paskamutsien lapset sitten kulkevat halpahallivaatteissa, syövät pinaattilättyjä ja asuvat kodissa, jossa ei edes imuroida joka päivä. Se, että kumpikohan mutsi on se rennompi ja läsnä olevampi tuntuu usein unohtuvan. Tekeekö paskamutsin se, että syödään joskus eineksiä, jotta äiti ehtii paremmin leikkiä lasten kanssa? Kumpaa lapsi muistelee aikuisena lämmöllä: kodin kiiltävää tiskipöytää vai sottaista popcorninsyönti-iltahulluttelua? Kumpi on parempi: hyvin nukkunut ja rauhallinen äiti vai pinna kireällä huutava äiti, joka ei ole nukkunut, koska lapsen haalari on ommeltava öiden aikana valmiiksi?
En tarkoita, ettäkö paskainen koti tekisi onnelliseksi tai puhdas koti onnettomaksi vaan sitä, että usein vanhemmuus kuorrutetaan kaikella siihen kuulumattomalla (siivouksella ja ruuanlaitolla), jolla ei ole mitään tekemistä vanhempi-lapsisuhteen kanssa. Ja kyllä: olen nimenomaan itse se einestenkammoksuja ja kodinhinkkaaja, joka on tietoisesti opetellut olemaan parempi vanhempi sillä, että ottaa rennommin. Kun sotkuinen koti ahdistaa, lähden lasten kanssa metsään retkelle: se on minun tapani olla edes hetken vähän parempi äiti.
KiitoskiitoskiitoskiitosKIITOS tästä kirjoituksesta <3. Kuin itse olisin kirjoittanut ( tosin en yhtä nasevasti kuin sinä :)). Miten sitä voikaan välillä vihata eniten niitä joita eniten rakastaa, niitä jotka minusta on tulleet. Käsittämätöntä. Asia jota olisin suuresti ja pahasti halveksunut ennen noita kahta kaikkein rakkainta. Enhän koskaan kellekkään aikuiselle raivoa niinkuin välillä raivoan pienille ja viattomille (noh, ei ehkä aina ;)).
Voimia sulle olemaan lapsillesi paska-tai supermutsi, kuitenkin se kaikkein parhain <3.
T: Äiti sekä pojat 4v ja 1v4kk
voi kuinka totta, nyt vasta kahden lapsen äitinä allekirjoitan lähes kaiken. Suuria tunteita ja rajua pettymystä itseensä. Mä en ikinä kiroile, mutta nyt huomaan sadattelevani 4 kk:n ikäiselle kun hän iltaraivoaa. Tosi aikuista toimintaa. Sitten kun ihanat aarteeni nukahtavat, voikin tirauttaa kyyneleen jos toisenkin, kun ei taaskaan rauhallisuus voittanut 🙁 Kai se epäonnistuminen tuntuu niin pahalta, kun noi tyypit on NIIN rakkaita <3
Mä olen kanssa kuullut olevani natsimutsi, vaikka en ole edes äiti. Olin uhmaikäisen kummilapseni kanssa syömässä Rossossa ja lapsi keksi, että ruuan nakkelu lattialle on kivempaa kuin sen syöminen. Pari kertaa kiellettyäni, nappasin lautasen lapsen edestä pois ja sanoin, että ilmeisesti emme sitten syö ollenkaan, jos homma jatkuu samanlaisena. Lapsi oli hetken hiljaa ja lupasi olla kiltisti ja syödä. No, homma jatkui kuitenkin samanlaisena, niin nappasin muksun kainaloon ja sanoin, että sitten lähdetään pois koko ravintolasta ja kannoin punaisena karjuvan tyypin tiskille, maksoin ruuat (omaani olin hädin tuskin ehtinyt maistamaan) ja lähdin edelleen se karjuva tapaus kainalossa pois. Sain jälkeenpäin kuulla ravintolassa työskentelevältä tuttavaltani, että naapuripöydässä oli päivitelty millaisia natsimutseja nykyään onkaan, kun eivät anna lapsen syödä… 🙂
Tämä ei nyt ole mitään ”haen gloriaa pääni päälle”, vaan esimerkki siitä, miten toiset syyllistävät, vaikka eivät tiedä tilannetta.
anteeksi nyt vaan mä en kyllä nyt yhtään taas tajua tätä sädekehän kiillottamispointtia tässä (enkä tiedä onko tässä nyt useami ”anonyymi” mutta tämä on tarkoitettu sinulle joka korostat kuinka hyvin pidät aina periaatteistasi kiinni). En ymmärrä miksi kukaan loukkaantuisi siitä että haluat pitää periaatteisasi kiinni, et koskaan huuda lapsillesi ja jopa luet kirjallisuutta kehittyäksesi. Pointti on siinä, että me muut mutsit nyt halutaan tässä kommenttiosiossa jakaa sitä kokemusta kun aina ei jaksa/pysty tekemään sitä mitä HALUAISI koska me ollaan INHIMILLISIÄ olentoja. En minäkään haluaisi miehelleni räyhätä lasten edessä, mutta räyhään. Tämä on se paradoksaalisuus vanhempana olemisessa. Voit haluta jotain, vaikka kuun taivaalta, mutta inhimillisyyteen kuuluu se että asiat eivät mene niin kuin suunnittelee, aina ei paraskaan tahto riitä, eikä tilanteet todellakaan mene aina suunnitellusti. Kyllä mua itkettää ja raivostuttaa joskus enkä pidättele tunteitani lasten edessä – miksi – koska esimerkiksi tunteet kuuluu elämään enkä todellakaan halua mitään muuta lapsilleni opettaa. Mun mielestä vanhemmuudessa tärkeintä olisikin korostaa sitä rentoutta ja inhimillisyyttä. On ihan sairasta kun tänä päivänä joka suunnasta tuppaa sitä ohjetta miten olla hyvä vanhempi, vaikka normaali tervejärkinen ihminen osaa olla sellainen luonnostaan omine virheineen kaikkineen. Tuntuu että vanhemmuudesta on suorastaan tullut joillekin koko elämän sisältö ja harrastus. Elämään kuuluu koko sen laaja kirjo; ilot, surut, mokaamiset, huutamiset, nauramiset. Kaikki. Mun motto on kasvattaa lapsia elämään eikä mihinkään muuhun. En todellakaan halua pullossa kasvaneita lapsia jotka eivät osaa kohdata vaikeita aisioita, erilaisia tunteita, kinkkisiä tilanteita. On erittäin tervettä nähdä että aikuiset mokaa, aikuisilla on tunteet, aikuisetkin tekee väärin – ja mikä parasta pyytävät anteeksi. Voiko parempaa elämänkoulua lapselle olla. Mun mielestä ei.
Toisekseen en nyt ymmärrä tätä synninpäästöä ”että kyllä sä Lähiömutsi olet ihan hyvä äiti”, vaikka kukaan ei vissiin ole pyytänyt sulta arviota hänestä. Kehuskelet ensin miten itse niin hyvin pidät periaatteistasi kiinni etkä koskaan ”mokaa” ja sitten annat synninpäästön kanssasisarellesi. En ymmärrä, sorry.
Hah mä olen taas sitä mieltä että hienosti toimittu. Nykyään on liian vähän natsimutseja, on itse asiassa mutseja jotka ei osaa tuottaa lapsillensa mitään pettymyksiä eivätkä kestä lapsen raivoa. Well done! Arvaa miten opettavainen kokemus lapsellesi. Ketään ei satutettu tai muuta, ainoastaan olit johdonmukainen mitä nimenomaan pitiäsi olla. Teit lapsellesi ison palveluksen.
Mun syntilista alkaa jo siitä että olen hommautunut raskaaksi vaikka olen aivan helvetin lihava.
En tiedä missä kuplassa minä sitten elän, kun tuntuu, että heti syyllistetään, jos täysimetys ei onnistu, jos et kanna vauvaasi kantoliinassa 24/7, jos et aina jaksa tehdä soseita itse, jos annat taaperosi katsoa tv:sta piirrettyjä. Itse ainakin haluaisin täysimettää(ei onnistunut), tehdä aina soseet itse (en vaan aina jaksa! syön itsekin joskus väsyneenä valmisruokaa), käyttää kantoliinaa( vaikka se on mielestäni tuskallisen hiostuttava ja suorastaan kamala käyttää), listaa voisi jatkaa loputtomiin. Toisin sanoen haluaisin olla pullantuoksuinen luomua suosiva äiti, mutta en vain ole, vaikka kuinka yrittäisin ja koen tästä ihan oikeasti syyllisyyttä. Toivoisin silti olevani hyvä äiti lapsilleni.Tottakai lapset ovat ykkösasia elämässäni!
Olen itse puhunut hyvin avoimesti, kuinka silloin kolmevuotiaani tahtokohtaukset nostattivat mieleeni kirkaan värikkitä ja hyvin todellisen tuntuisia väkivaltafantasoita. Saatoin nähdä seinää alasvaluvan aivomassan kohdassa johon mieleni oli pienen pään jysäyttänyt. Tai kuinka sätkivääpotkivaakirkuvaa kantaessani kävelisinkin parvekkeelle ja tiputtaisin yli kaiteen. Ne kestivät sekunnin sadasosan, juuri sen verran, että ehdin ne hädin tuskin tajuta. Säikähdin niitä aivan hirvittävästi! Se on hämmentävä hetki valkoista raivoa, joka ohi mentyään jättää epäuskoisen tunteen, että joku muu käväisi päässäni. Kuinka en iki-iki-ikimaailmassa tekisi mitään sellaista – viimeiseksi sille kaikkein rakkaimmalle. Mutta siinä hetkessä tuntui kristallisoituneena se turhautuminen siihen kyseiseen hetkeen ja jostain mielen syövereistä nousee se ultimaattisen lopullinen ratkaisu. Mutta heti näyn jälkeen oma rauhallisuus palasi, tilanne palasi oikeisiin mittasuhteisiin. Se oli kuin varaventtiili. Koskaan en ole pelännyt tekeväni niin, en koskaan edes miettinyt, että entä jos… Ja onnekseni avasin suuni ja puhuin niistä äitiystävieni kanssa. Enpä todellakaan ollut ainoa. Useammat eivät vain uskaltaneet sanoa niistä ääneen, koska eihän hyvä äiti tunne niin! Se oli todella huojentavaa puolin ja toisin. Se kuulostaa synkältä ja pimeältä, mutta vain oma lapsi pystyy nostattamaan jotain sellaista. Omasta rakkaasta miehestäni tai lastani vain muutaman vuoden vanhemmat pikkusisarukseni eivät ole koskaan aiheuttaneet sen kaltaisia tuntemuksia. Kuvittelinkin pitkään fantasioiden kadonneen puhumisen seurauksena, mutta nyt täytyy myöntää melkein kymmenen seesteisehkön vuoden jälkeen, että tämä teini-ikä on kyllä saanut taas näkyjä vilahtelemaan. Pohjavire toki on nyt erilainen, kun aletaan olla kasvatuskaaren toisessa päässä. Tässä on mukana ylpeyttä ja haikeutta. Siinä se myrskyää itseään itsenäiseksi ja irti vanhemmista. Ja on rakkaampi kuin koskaan.
Djecon magneettityypit ovat olleet meilläkin hitti!
-Maria
http://www.lillerilalleri.fi/crazy-magneetit-p-280.html?manufacturers_id=22
Ihan tavallisille äideille
”Olipa kerran eräs tavallinen äiti, joka oli hulluna lapsiinsa. Saman äidin samat lapset tekivät hänet säännöllisesti hulluksi.
Oli tavallinen äiti, joka uupui vauvansa itkuun. Äiti, joka silmäpussiensa laaksoista kirosi tehtyjä lapsiaan. Ja jonka silmissä kiilsivät syyllisyyden kuumat kyyneleet.
Oli tavallinen äiti, joka odotti eteisessä yöjuoksuilla huitelevaa humalaista teiniään. Kotiin tullessa komensi ja tuomitsi, vaikka sydän huokaisi syvään helpotuksesta.
Oli tavallinen äiti, joka teki tavanomaisia lihapullia. Ei luomua, ei läheltä, eikä erityisen hienolla rasvahappokoostumuksella. Ja aivan tavalliset mukulat söivät niitä suut suppuralla, ketsupilla koristellen.
Oli tavallinen äiti, joka kuuli moitetta äitiydestään sieltä täältä epävarmuuttaan ruokkimaan. Se sama äiti viilteli itse terävästi sanojensa piikeillä toisia tavallisia äitejä.
Oli tavallinen äiti, joka halusi toisinaan töihin ja sitten toinen, joka pysyi pitkään kotona. Kumpainenkin äitiydessään yhtä lailla vajaita ja täysiä.
Oli tavallinen äiti, jonka piti tarjota lapselleen turvaa, mutta olikin itse kahdesta turvattomampi. Vaan niin viisas, että haki itselleen apua, jottei veisi turvattomuuttaan sukupolvesta seuraavaan.
Oli tavallinen äiti, joka piinallisesti suoritti äitiyttään. Jokaisen täydellisesti hallitun osa-alueen myötä hän astui askeleen kauemmaksi tärkeimmästä.
Oli tavallinen äiti, joka tunsi pistoja sydämessään aina omalla ajallaan. Vaikka hyvin tiesi isän hoitavan lapsia yhtä tavallisen hienosti kuin itsekin.
Oli tavallinen äiti, joka päivän päätteeksi tulistui primitiiviseen raivoon. Huusi kurkku suorana pennuilleen, ettei täällä saa huutaa. Ja oli niin tavallisen surkea esimerkki lapsilleen.
Oli tavallinen äiti, joka katsoi lapsenlastaan oman lapsensa suloisessa sylissä. Joka kuin vahingossa lipsautteli tietävämpiä ohjeitaan, vaikka tunsi omansa osaavan paremmin.
Oli tavallinen äiti, joka niin kovin kaipasi puolisoaan. Vaan ei osannut enää rakastaa kiukun, väsymyksen, kurahousujen ja tiskirättien takaa.
Oli tavallinen äiti, joka tavallisen tasaisesti huokaili valtaisan vastuunsa ja äärettömän rakkautensa äärellä.
Oli tuiki tavallinen äiti, joka usein mietti, oliko riittävästi äiti. Vaikka oli vain aivan tavallinen äiti, ei mitenkään erinomaisen erityinen, ja juuri siksi täydesti inhimillinen ja ainutlaatuinen.”
Ihana! Vähän päädyin pyyhkimään kyyneleitä. Tunnistin sieltä itseni, äitini ja myös rakkaita ystäviäni. Mitä googlasin, Maaret Kallio taitaa olla tuon kirjoittaja. Kiitos hänelle ja kiitos sinulle, kun laitoit sen tänne!
Voi miten surullista. Toivottavasti olosi/tilanteesi helpottaa niin, ettei sitä jatkossa tarvitse purkaa vauvaan. <3
Koska tämä paskat mutsit vs. supermutsit -vastakkainasettelu on vaivannut minua pitkään, väsäsin aiheesta oman postauksen: http://www.lily.fi/blogit/kahvia-kiitos/eihan-ole-pakko-olla-paska-mutsi
Kiitos, hieno kirjoitus. Moneen sitä äitinä sortuu, mutta silti pääosin koen olevani riittävän hyvä äiti. Tosin olen aika paljon saanut käydä asiaa läpi, kun oma äitisuhteeni on aika repaleinen ja samanlaista tunnetta en omille lapsille halua. Mutta yritän parhaani, ja nimenomaan haluan kehittyä, pohtia omien keinojen järkevyyttä ja oppia virheistä ja ajattelen, että se on riittävästi. Huonoon äitiyteen ei minustakaan kuitenkaan saa tyytyä, mutta itse luistan sieltä, mitä asioita en pidä niin tärkeinä. Esim. Koti ei ole kovin siisti, lapsilla on monesti vähän sinnepäin olevat vaatteet, ruoka on toisinaan juurikin pinaattilättyjä tms, eikä päivärytmiä noudateta kellontarkasti vaan enemmän fiiliksen mukaan…
Miten se välillä tuntuukin, että oma asenne niin vaihtelee lasta kohtaan. Välillä pelleilyä on hauskoja, ja niihin jaksaa mennä mukaan, mutta välillä kiehahtaa pienimmästäkin. Mää en oo huutanu vielä lapselle, mut joskus huomaan ottaneeni lasta aivan liian tiukasti käsivarresta esim. Pukemistilanteessa ja ai että siitä tulee paha mieli. ;( vielä pahempi kuin huutaminen, se että löytää itsestään sen että tekis mieli oikeen riuhtasta. Huhhuh.
Toivottavasti tämä ei huku kommenttitulvaan. Tämä on ihan älyttömän kiinnostava ja hyvä aihe. Halusin sanoa sellaisen asian, että minulle äidiksi tulo oli vaikeaa. Minua myös välillä oikeasti kyllästyttää ja haluaisin puolet mielummin tehdä jotain muuta. Mutta minä olen opetellut nauttimaan vaikka lapsen kanssa leikkimisestä. Suosittelen lämpimästi yrittämään! Koska harva asia on yhtä ihanaa kuin lapsen kanssa johonkin asiaan keskittyminen. Ilman että on mitään muuta häiriötekijää. Eli keskittyä vaan siihen leikkiin lapsen kanssa. Se tuo myös suhteeseen syvyyttä. Ja ei, en kalastele supermutsipisteitä vaan haluan sanoa, että tämän VOI harjoitella. Ja se helpottaa myös paskamutsifiilistä (joka myös ihan tunnustaen ajoittain olen).
Tänään myös huusin yövalvomisen jälkeen lapselle EI niin kovaa että häntä sattui varmaan korviin kun meni hermot jatkuvaan kinuamiseen ja syöttötuolissa temppuiluun ja jaloissa roikkumiseen ruuan laiton yhteydessä. Hän alkoi itkeä. Samalla ”löin” tai laskin määrätietoisesti käden lapsen syliin (en siis herre gud lyönyt mutta lähellä oli). Se ei tee siitä enemmän oikein. Vaikea selittää tuota tilannetta. Itkin sen jälkeen ja pyysin anteeksi. Kaikki tämä siksi että sain jonkun päähänpinttymän että alan tehdä kolmen tunnin levottomilla yöunilla kana-pinaatti-porkkana pastaa. Olisiko ollut järkevää avata vaan se sosekeittopussi tuolta kaapista?
Sorrun myös siihen, että esitän nukkuvaa. En aina jaksa nukuttaa vaan makaan pinnasängyn vieressä patjalla ja annan lapselle vaan käden ja nukahdan itse samalla. Laulelen kyllä. Tänään tilanne meni niin vaikeaksi että en kestänyt lapsen läsnäoloa, kun minulla oli niin syyllinen olo. Menin viideksi minuutiksi keittiöön ja hengitin. Tulin ikään kuin järkiini. Onneksi se tapahtuu aina.
Kiitos tästä! Tunnistin itseäni mietteistä ja ihan noista faktoistakin 🙂 Olen ollut hirmu ankara itselle äitiydessä – viime aikoina olen oppinut hiukan armollisuutta.
Poden joka päivä syyllisyyttä siitä, että huonon rahatilanteemme vuoksi jouduimme laittamaan tyttäremme päiväkotiin jo alle vuoden ikäisenä. Teen 8 h työpäiviä 5 päivää viikossa (työni on todella stressaavaa ”urakkatyötä” ja paikasta toiseen juoksemista koko päivä) ja mieheni tekee myös paljon töitä. Tytär kuitenkin viihtyy hyvin päiväkodissa ja muiden lasten ja aikuisten seurassa, oppii joka päivä uusia asiota, leikkii paljon, laulavat ja jumppaavat yhdessä.
Arkipäivisin näen tytärtämme aamulla noin tunnin verran, joka aika menee heräilyyn(aamukiukkuilu, jos ei ole nukkunut riittävästi) aamutoimiin ja päiväkotiin viemiseen. Illalla näen tytärtämme noin 2-3 h, joka aika menee ruokailuun, kylvettämiseen ja muihin iltatoimiin. Usein olen työpäivän jälkeen rättiväsynyt ja pinna kireällä. Harmittaa kun ”aikaa” leikkimiseen ja yhdessä oloon ei juurikaan ole arkena. Viikonloppuna on enemmän, mutta silloinkin pitää hoitaa siivoamiset yms. mitä viikolla ei ehdi tekemään. Kadehdin niitä vanhempia, jotka ovat voineet jäädä lapsen kanssa kotiin pidemmäksi aikaa ja nauttia yhdessä olosta. Lapsi kun on vain hetken pieni. Sitten tulee teinikä ja yhteinen olo vanhempien kanssa ei välttämättä enää kiinnosta niin paljon. Lapsen ollessa sairaana en myöskään voi jäädä kotiin pitkäksi aikaa, koska työpaikkani ei maksa palkkaa siltä ajalta. Onneksi mieheni voi jäädä.
Kiitos ihanasta, rehellisestä kirjoituksesta.
Syyllisyys on kai ainoa tie parannukseen. Pelottavaa on jos alkaa ajatella että kaikkihan näin toimii. Allekirjoitan ajatuksesi kun kerran päästää jotain suustansa, tulee se sieltä helpommin uudestaan. Siksi musta on hyvä syyllistyä, se tekee meistä parempia tyyppejä, niin töissä kun kotona. Jos siirtää ei siis tee sellaista marttyyrijuttua vaan asiallisesti niin kuin sinä myöntää, että heti tää leikkiminen oli perseestä, mutta leikin vaikka hiljaa kymmenes kerta kun se on lapselle tärkeää. Anteeksi, mutta mä en haluaisi äitiä joka ei hermostu ja on ristiriidaton. Maailmassa asiat vituttaa ja se on hyvä välittää myös lapselle.
Mä en kovin helpolla äitinä itseäni päästä. Osin se uuvuttaa, osin se on hyvä. Minä tavoittelen hyvää äitiyttä siinä määrin kuin se on mahdollista. Olen mielestäni silti joustava ja tehnyt tuhottomasti huonoja juttuja. Mutta mielestäni se on huono asenne, että antaa mennä vaan vaikka huutaa toistuvasti lapsilleen tai on aina äreä ja kireä. Kyllä sellaisten asioiden muutoshalu on hyvä juttu. Olen mä mielelläni parempi äiti kuin nyt. Paljolti mulla siihen vaikuttaa se, että tajuan levätä. En pyöriä netissä ja järjestää liikaa menoja, vaan nukkua. Silloin mikään ei oikeasti laukaise sitä suuttumista niin helposti enää eikä tule huudettua lapselle kaiken maailman sontaa (mitä itse teen liian usein). Ja se ettei kerää itselleen liikaa projekteja, ainakin itselläni tämä on auttanut. Siis asioiden kohtuullistaminen.
Kiitos postauksesta, osaat kuvata sanoin todella osuvasti äitiyden eri tunteita ja haasteita. Ja se on taito!
Lauralle, periaatteistaan kiinni pitänyt mutsi tässä.
Musta tuntuu, että sä juuri kiteytit aika hyvin tuossa tämän ongelman:
– Kerroin rehellisesti miten toimin ja että olen tyytyväinen siihen. Sä totesin sen olevan kehuskelua (ja luultavasti pidät mua nyt ylimielisenä paskiaisena? En ole.). Ja kuten omassa kirjotuksessa sanoin, että tämä ei ollut nyt suoraan liittyen tähän itse postaukseen vaan pohdintaa yleisesti siitä miksi on hyväksytympää kertoa olevansa ns. hehheh-paskamutsi kuin iloita onnistumisesta.
– Luit jostain rivien välistä, etten koskaan mokaa. En mä niin sanonut! Mokaaminen on eri asia kuin systemaattisesti toistuva tapahtuma.
– Ihmettelit, että tämän mun kehuskelun (huoh) jälkeen annoin synninpäästön Lähiömutsille. Jos oikein ymmärsin, ajattelit etten voisi ajatella muiden olevan hyviä mutseja, ellei toimi kuten minä. Sitäkään en sanonut, enkä niin ajattele. Mutta se on juuri tässä ongelman ytimessä. Et ehkä loukkaantunut kirjotuksestani (tai ehkä loukkaannuit?), mutta ajattelit heti mun arvottavan muilla tavoilla toimivia itseäni huonommaksi. Ja TÄMÄN takia ei saa kertoa (ja olla ilonen) jos onnistuu jossain, missä joku toinen ehkä ei (yrityksestään huolimatta).
– Taisit ehkä tulkita, että huutamattomuus meidän perheessä tarkottaa, ettei tunteita näytetä. No kyllä niitä näytetään, tietenkin. Oon täysin avoimesti itkenyt ja nauranut, suuttunut ja riemastunut ja kaikkea väliltä lasten edessä ja kanssa. Mutta siltikään en huuda lapsilleni tai nimittele niitä, vaikka silloinhan niiden elämä ei ole oikein elämänmakuista ja aitoa (huoh)?
Kommentti Lähiömutsille oli kannustus kurjiin oloihin.
Kahvia, kiitos! Oli hyvä kirjotus!
Osuva postaus, totta joka sana meillä(kin). Mä yritän ehkä pitää sellaisen kultaisen keskitien: tavallaan on hyvä, että lapsille raivoamisesta tulee syyllinen olo (se olisi ehkä huolestuttavaa jos ei tulisi?), koska se yleensä vie myös hiukan kohti halua muuttaa käyttäytymistään. Toisaalta ei saa olla kuitenkaan liian ankara itselle – huomata virheensä ja yrittää niistä oppia, mutta ymmärtää myös se että me äiditkin ollaan ihmisiä – ei superihmisiä.
Mulla ainakin kilahdukset lapsille johtuu yleensä siitä, etten oo saanut tarpeeksi aikaa itselleni. Sitä pitää aina välillä oikein muistaa järjestää, ennalta ehkäisevästi. Ruokailuissakin todella vedetään useinkin sieltä missä aita on matalin, meillä on usein vaan yksi lämmin ateria – toki terveellisesti yritetään syödä mutta en jaksa stressata näistä enää. Koti myös suht kaaoksessa, mutta kun mun pääkoppa tarvii sen kahvihetken ja rauhoittumisen kuopuksen päiväunien aikaan – niin mieluummin käytän sen ajan siihen ja olen ehkä loppupäivän kärsivällisempi. Vaikka sitten täällä oiskin aika usein hirvee kaaos.
Niin ja joo, teeveetäkään en haluis et noi kattois mutta välillä se vaan niiiin pelastaa;).
Niin ja mä en myöskään osaa leikkiä. Mies leikkii ja lasten tädit, mummit ja ukit. Näin se vaan on. Esikko on onneksi sen tyyppinen että tykkää leikkiä yksinkin (tai ehkä se on vaan joutunut pakon edessä siihen, raukka;)). Mä sit luen niille ja leivotaan ja sellaista. Mä en todellakaan edes tunne huonoa omaatuntoa tästä.
Sit välillä on kyllä hyvä muistaa, että lapset tarvii sitä äidinkin 100% huomiota (ilman kännykän räpläystä), eli kyllä mäkin aina välillä tsemppaan ja osallistun leikkeihin;).
Olisi mielenkiintoista tietää, jos mieskin olisi lasten kanssa 24/7, jäisi vanhempainvapaalle/hoitovapaalle, nauttisiko edelleen leikkimisestä? 😉
Mulla on mennyt nyt muutama kuukausi vajaa 3v:n hermot alle 5 kertaa. Ja nekin kerrat on olleet sellaisia joskus et lapsi puri tai repi hiuksista, sattui ja huusin AI kovaa kerran.
Oon välillä miettinyt, mistä se johtuu, kun niin monella nykyään tuntuu menevän hermot omiin lapsiin. Et oonko epänormaali sitten. . Mieheen kyllä on mennyt hermot ja sille sanonut pahasti riidassa.
Mutta en jaksa leikkiä, allekirjoitan. Lapsi syö välillä eineksiä. Lapsi on kuullut kun vanhemmat tiuskivat toisilleen.
Mutta tosta, miten rajoittaa lasta: Usein noista huonoista toimintatavoista tulee kierre. Lapsikaan ei rauhoitu kun on oppinut, että homma ratkaistaan lopuksi karjumalla ja kuka väkivallalla, tukistamalla tms. Ja vanhemmat oppivat, ettei muu auta. Ja kierre on valmis. Toki vanhemman velvollisuus on löytää ne toimintatavat, jolla kierre päättyy. Näin mun yhdessä erkkaopintojen kirjassa selitettiin huonoja rankaisutapoja ja ratkaisuja niihin.
muuten olen kanssasi hyvinkin samaa mieltä, mutta tuo ”jokainen äiti on paras äiti omalle lapselleen” on kyllä ihan potaskaa. On nimittäin sellaisia naisia jotka eivät ole hyviä äitejä yhtään kenellekään lapselle, omalle tai vieraalle. Jos mutsi juo ja hakkaa niin se ei ole paras äiti vaikka geenit kuinka olis lapsen kanssa yhteiset.
Meillä on kaikki, paitsi mies, ainakin niin tulisia että me kyllä riidellään 😀
Se on ihan konsepti nykyään, mietitään lapsen kanssa että jos tänään ei riideltäis (oltaisiin kaikesta niin erimieltä!). Itseasiassa alle 3v:n kanssa ei ikinä mennyt hermo, se oli aika lutunen silloin ja vietävissä. Ei ollut niin vahvaa omaa persoonaa. Mutta jumatskekkumarallaa toi 4v!!! Kyllä me ärjästään toinen toisillemme ainakin kerran päivässä (äiti ja poika), ihan molemminpuolisesti. Ja sitten me rakastetaankin toisiamme ihan hirveästi. Että en mä tässä ongelmaa näe vaikka me molemmat leiskutaankin aika usein 😉
Kiitos mahtavasta kirjoituksesta! Osui ja uppos! Monesti kun suuttuu ja huutaa lapsille, niin ajattelee, että oonko ainut joka syyllistyy tähän. Kaikki kirjoittamasi jutut kuulosti tutulle, valitettavasti. Mutta onneksi on niitä hyviäkin hetkiä ja päiviä! Kiitos kirjoituksesta!
Hei vaan periaatteistasi kiinni pitävä äiti, mulla tökki kommentissasi ainoastaan yksi juttu. Tuo lause, että olet onnistunut yltämään johonkin, mihin muut ovat yrittäneet, mutta epäonnistuneet. Minusta se on lähtöoletuksena perusteeton. Luulen, että jokainen meistä ihan normaaleista äideistä justeeraa niitä rimojaan kulloisenkin elämäntilanteensa mukaan. Mulle esimerkiksi lasten telkkarittomuus ei ole yhtä suuri asia kuin sulle, joten päivittäinen Pikku Kakkonen ei ole mulle rimanalitus. Pari vuotta sitten, kun elämä pyöri esikoisen hillittömän monsteriuhman ja vastasyntyneen ympärillä, rimani olivat osastoa tänäänkään en tukistanut lastani. Sun rimat on omanlaisesi, enkä mä usko, että kovin montaa ne oikeasti haittaavat tai harmittavat. Ehkä se harmittaa, kun oletat, että me muut olisimme yrittäneet samaa kuin sinä, mutta epäonnistuneet siinä. Emme ole. Mä kyllä huusin esikoiselle noihin hulluihin aikoihin, enkä mä siitä mitenkään ylpeä ole. Toisaalta en enää myöskään ruoski itseäni. Melkein voin luvata, että sillä univelalla ja esikoisen temperamentilla aika harva olisi onnistunut olemaan koskaan huutamatta. Mä ylitin silti ne omat rimani yleensä aina, eikä niihin liittynyt listaamiasi asioita – keskittyminen oli vähän muualla. Nykyään elämä on lasten kanssa helppoa ja myös rimat korkeammalla. En silti hetkeäkään ajattele, että ne mun hyvät pyrkimykset olisi joku yleinen standardi. Et säkään varmaan, mutta kieltämättä sellainen fiilis kommentistasi mulle jäi. Muuten olen täysin samaa mieltä tästä Suomen asenneilmapiiristä. Todella paljon on parannettavaa!
Omiin lapsiin on kyllä täydellinen viha-rakkaussuhde. Olen pohtinut monesti tätä leikkimisasiaa ja potenut syyllisyyttä etten viitsi leikkiä lapseni kanssa. Läsnä voi olla silti. Ei kai entisaikaan vanhemmat ole lastensa kanssa leikkineet koska arkityötä on varmasti riittänyt jos on asunut maaseudulla Ilman sähköjä tai juoksevaa vettä.
Näitä kommentteja lukiessa tulee mieleen, että eikö me kaikki voitaisi olla ihan vaan mutseja, ilman noita helvetin etuliitteitä?
Periaatemutsi täällä moi!
Luin ton kirjottamani jutun uudestaan ja tajuan täysin mitä tarkotat (ja mikä varmaan aiheutti ylimääräistä ylimielisyyden kuvaa!). Kun kirjottaa kiireessä (kohta lapsi herää päikkäreiltään..!), niin jää kyllä vähän raakileiksi nämä kommentit.
Tarkoitin siis tietenkin nimenomaan tilannetta, jossa äiti tuntee syyllisyyttä omasta toimintatavastaan eikä haluaisi oikeasti toimia siten – ja sitten kohtaa äidin, joka toimii kuten itse haluaisi, muttei jostain syystä jaksa/kykene/onnistu. Ja sitten tilanne johtaa siihen, ettei sitä uskalla kertoa mitään, koska jos osuukin toisen arkaan paikkaan. Ja toisille siitä syntyvä reaktio voi olla aika piikikäs, vaikkei sitä ole tarkotettu kritiikiksi (vaan esim. täysin tietämättä toisen ajatuksista kertoo omista jutuistaan).
Tietenkin kaikilla on ne omat tavotteensa ja omat tärkeät juttunsa ja toivottavasti myös sellaset, joissa kokevat vahvaa onnistumisen tunnetta lasten kanssa. En siis tosiaan kuvitellut, että kaikki jakaa nämä mun tavotteet ja/tai yrittävät sinne samaan. Olipas mulla tosi huonosti kirjotettu kommentti 🙁 tarttisin jonkun henkilökohtaisen editorin, joka kävis kaiken läpi ennen kuin pistän julkasuun. Olikohan tässäkään päätä tai häntää..
On toki! Ei hätiä, hyvä tarkennus. Tunnistan tilanteen kyllä itsekin. Se on just vähän sellainen kaksisuuntainen tie; toisaalta se ns. onnistuja tarvitsee hyvää pelisilmää, että milloin niistä omista jutuistaan suunsa avaa ja toisaalta, koskaan ei ole ok purkaa niitä omia turhautumisiaan kenenkään dumaamisena. Jos kotona on osallistuva puoliso, yöunet edes kohtuulliset, lapset enemmän helppoja kuin haastavia, on helpompi äitinä onnistua. Jos taas kotona on vaikeaa, ehkä ero, lapset reagoivat voimakkaasti kaikkeen mitä ympärillä tapahtuu ja kokee jatkuvaa epäonnistumista, on todella vaikea onnistua siinä, missä pystyisikin. Se arka kohta ei siis välttämättä ole se, että kyseistä äitiä harmittaa, ettei ole vanhempana yltänyt haluamaansa, vaan se, että tuntee yleistä surua/ vihaa siitä, miksi itse joutuu kohtaamaan kaikki ne haasteet, kun muut näyttävät luistelevan paljon helpommalla. Luulen, että siihen se oikeasti osuu ja juurikin siksi se pelisilmä on kaiken a ja o.
Relaa, hyvä ihminen! Eipä mulla muuta lisättävää tähän ole. 🙂
Eiköhän kaikki tavoittele hyvää äitiyttä. Musta pelottavaa on se, jos ei koskaan näytetä negatiivisia tunteita ja päinvastaisesti jos niitä matkalle tulleita riitoja ei selvitetä/sanoiteta.