Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon kuva viikossa, vuoden ajan.

Aina puhutaan siitä, miten tärkeää on oppia olemaan läsnä lasten kanssa. Nauttia hetkestä ja heittäytyä tilanteeseen. Se on toki tärkeää. Mutta on olemassa ihan yhtä tärkeä on taito, josta ei puhuta juuri lainkaan. Läsnäolevien vanhempien on tärkeää oppia olemaan myös läsnäolemattomia.

Ilman tuota taitoa päästäni olisi vuosien saatossa napsahdellut poikki useampikin piuha. Jos olisin ollut koko ajan hetkessä vain läsnä, enkä toisinaan läsnäolematon, lopulta minut olisi kannettu nykivänä ja korviani pitelevänä sekosäkkinä parempaan talteen. Mennessäni olisin hokenut maanisesti antakaa mun olla rauhassa, edes pieni hetki, antakaa mun olla rauhassa, edes pieni hetki, antakaa mun olla rauhassa, edes pieni hetki.

Pikkulapsiperhe-elämässä vanhemmuus on kokonaisvaltaisesti läsnä koko ajan. Työajalla voi käydä rauhassa vessassa ja olettaa tavaroiden pysyvän paikoillaan, mutta noin muuten vanhemmuus liimautuu iholle suihkussa, kaataa keittolautasen syliisi ruokapöydässä ja kiipeää viereesi öisin pyörimään ja potkimaan. Vanhemmuus tunkee mukanasi saunaan liukastelemaan märkiin kaakeleihin ja roikkuu lahkeissasi tehdessäsi ruokaa. Eteisessä se makaa äksänä, etkä pääse lähtemään ennen kuin huutavalle mytylle on tehty jotain.

Sillä on koko ajan jotain asiaa. Äiti, äiti, äiti, äiti! Vanhemmuuden myötä ympäristöni tuntui myös muuttuneen katkeamattomaksi mylvinnäksi. Siinä vaihtelevat itkut, ninjahuudot, sisarusnujakoinnit ja ilokiljahdukset sellaisella tahdilla, että väliin ei jää tilaa edes sen verran, että ehtisi vetää kerran syvään henkeä.

Siksi on erityisen tärkeää oppia läsnäolemattomuus. Tämän taidon ytimessä on taito osata nauttia hetkestä ihan itsekseen, vaikka oikeasti ympärillä legopalikat lentelevät, tahmanäpit pyyhitään paitaasi ja huuto yltyy kakofoniseksi.

Iltasatuaika on loistava ensiharjoitus tärkeän taidon haltuunottoon. Silloin yleensä on jo vähän rauhallisempaa, mikä helpottaa uuden taidon oppimista. Kun huomaat voivasi lukea tuttua iltasatua minuuttitolkulla tapahtumiin äänenpainoillasi eläytyen, mutta oikeasti mielessäsi ihan muita asioita miettien, alat päästä jyvälle asiasta. Sen jälkeen unilaulun laulaminen läsnäolemattomasti on helppoa kuin nukahtaminen ruuhkabussiin keskellä pahimman univajeen.

Läsnäolemattomuuteen voi käyttää myös apuvälineitä. Jotkut tunkevat korvatulpat korviin tai vetävät peltorit päähän, kun vanhemmuuden kylkiäisenä tullut meteli alkaa ylittää kestävyysrajan. Vaikka itsekin olen eloisa ja äänekäs, välillä lapsiperhe-elon äänet saavat korvani väsymään niin kovin, että ne napsuvat kuin korvakäytävät olisivat täynnä saippuakuplia. Siinä vaiheessa sietokykyni ihan kaiken suhteen madaltuu huolestuttavasti. Peltorit ovat hyvä ensiapu, mutta vielä parempi ratkaisu on vastamelukuulokkeet.

Jos white noise toimii vauvalle, toimii se ihan yhtä hyvin rauhoittumista kaipaavalle vanhemmalle. Ympärillä elämä pyörii kiihtyvään tahtiin, mutta minä olen vastamelukuulokkeet päässäni sademetsän siimeksessä tai rauhoittavasti pauhuavan meren rannassa. Hieman isompien lasten kanssa voi koittaa jo läsnäolemattomuuden hetkeä äänikirjojen tai podcastien kanssa.

Kun oppii tarvittaessa olemaan länsnäolematon, pystyy taas olemaan paremmin läsnä.